Eilen töistä päästyäni ostin ja lukaisin Mustan kansion. Minut luultavasti kivitetään, kun sanon tämän, mutta... en oikeen tykännyt.
Ensinnäkin, mikä teki kahdesta ekasta niin mainioita tarinoita oli Liigan kemia. Melkein jokaisella jäsenellä oli oma agendansa ja sääntöjen (tai ainakin niitten rajan) mukaan pelaaminen sattui vain auttamaan niitten saavuttamisessa. Mustassa kansiossa ei ole tätä, kun "Liiga" on vain kaksi tyyppiä jotka eivät voi lakata puhumasta siitä kuinka paljon rakastavat toisiaan.
Lisäksi tarina pysähtyy jatkuvasti, kun hahmot alkavat lukemaan tätä mustaa kansiota. Tämä ei haittaisi, jos tätä käytettäisiin keinona täyttää aukot kakkososan ja Mustan kansion välillä, mutta pääasiassa se on vain filleriä, jolla Moore tuntui haluavan todistaa osaavansa kirjoittaa sen ajan tyylisiä kaskuja. Tätä enemmän häiritsee se, että kun lopultakin paljastuu mitä hahmoille on kakkosen ja tämän välillä tapahtunut niin se kaikki vaikuttaa nykyistä tarinaa kiinnostavammalta. Quatermainin ja Minan nuoruuden lähteen etsintä, uuden Liigan kokoaminen ja yhteenotto "Les Hommes Mysterieuxen" kanssa, kuin myös Kopio-Liiga olisivat kaikki olleet kiinnostavaa oikeasti nähdä.
Pisteenä iin päälle tarina ei niinkään lopu vaan pysähtyy. Kun hahmot päätyvät neljänteen ulottuvuuteen, niin mitään muuta ei tapahdu kuin, että nämä kävelevät eteenpäin, puhuvat kuulumisia kaverinsa kanssa ja vaihtavat ympäristöä havainnoivaa wall-of-textiä usean sivun ajan. Asiaa ei auta se, että hahmot ovat nähtävästi jo käyneet paikassa aiemmin, niin nämä eivät ihmettele ollenkaan mikä paikka tämä neljäs ulottuvuus on. Fiktiossa on hyvästä syystäkin aina yksi mistään mitään tietämätön hahmo. Tämä voi kysyä kaikki kysymykset lukijan puolesta. Nyt tuntui siltä, että kaverin kanssa olisi kävelymatkalla törmännyt joukkoon kaverin kavereita, joiden sisäpiiriin ei itse kuulu ja loppumatkan joutuu kävelemään pari askelta takana joukosta ulossuljettuna.
Tunnustan toki, että en ole muita kakkosen jälkeen ilmestyneitä Liigoja lukenut (enkä näillä näkymin aiokkaan) ja olen aivan umpisokea, kun tulee alatekstiin ja symboliikkaan jollei se ole tussilla alleviivattua ja kädestä pitäen selitettyä, joten voi olla, että en vain tajunnut tarinaa tai luin sen väärässä mielentilassa väärin ennakko-odotuksin.
Ja on tarinassa hyvääkin. Ennen välikeskeytyksiä ja loppua, meno on ihan kelvollista MacGuffin - kilpajuoksua ja lopun 3D yllättäen oli toimiva ratkaisu, sillä se auttoi luomaan illuusion siitä, että lukija on hahmojen kanssa astunut toiseen maailmaan (tosin silmiä ja päätä alkoi ainakin minulla särkeä vain parin sekunnin jälkeen pelkästään kuvien ihailusta, saatika sitten loputtoman dialogivyöryn lukemisesta).
