Miksi luet mangaa? Perustele.

[Justus]

Kuinka moni lukee mangaa?

Minä en lue. Paitsi Sexy Losersia ja Rapid Monkeysiä, mutta en nyt semmoista varsinaista anime/manga/hentaita eli Digi-Pokémonia. En edes tunne termejä! Lonkeropornoa? Mikä se Ctulhu on? Metallican instrumentaalibiisinä minä sen tunnen; Call of the -edessä.

[ökpö]

Luen mangaa. Suosikkeja ei tulla koskaan julkaisemaan suomeksi, hyvä jos edes englanniksi. Eivätkä tosiaankaan ole mitään taidesarjakuvaa. Niin että.

Mutta kyllähän sitä Gravitationia ja Inu-Yashaakin mieluummin lukee kuin turpaansa ottaa.

(Edit: ...tosin jos Jin Ping Mei on korkeakulttuuria, niin tekisi mieli sanoa, että Mizukami Shinin sarjissovitukset ovat sitä myös. No, joo.)

[mlietzen]

En ymmärrä miksi jotkut lukevat mangaa.

Kyllähän ne lapsista voi olla hauskoja, kun lapsilla ei ole niin väliä onko jutussa päätä taikka häntää, pääasia että tapahtuu ja hahmot on hauskan näköisiä. Ja saatavissa pehmoleluina lähimmästä supermarketista.

Aikuisten pitäisi kyllä hankkia parempaa luettavaa, ei nyt välttämättä Hesaria, vaikka sieltäkin niitä vinkkejä lukemisen arvoisista sarjakuvista ja kirjoista voi löytää. Turha tuhlata aikaa johonkin liukuhihnatuotettuun mangaan kun samalla rahalla saa aitoakin vohvelia.

[Jari Lehtinen]

Toden totta, viimeksi kun kävin katsomassa Kitymarketista olisiko heillä Alpha tai Kokone-plushdollia, Kenshin-figuuria, tai Crayon Shin-Chan -pierutyynyä, niin sain kuulla että eipä ole, menivät kuin kuumille kiville viime viikolla. Oli tarjolla vain Hulkkeja ja Hämähäkkimiehiä action figuureina. Pitänee tässä siirtyä hyvässä järjestyksessä angloamerikkalaisen keski-ikäisten setien harrastaman taidesarjakuvan ystäväksi, kun muu ei auta. Harmi.

[ökpö]

En ymmärrä miksi jotkut lukevat mangaa. ... Aikuisten pitäisi kyllä hankkia parempaa luettavaa ...

Hmm. Jos noin saa sanoa, niin saanko minäkin sanoa että mielestäni ihmisten pitäisi lukea Dostojevskiä, kun alkaa tehdä pornoa mieli?

Pahoittelen kärjistystä. Mutta tuskinpa ainakaan itse lukisin enemmän taidesarjakuvia, jos kieltäisin itseäni lukemasta mangahömppää. Saattaisi vain jäädä se satunnainen kotimainen taidesarjakuvakin ostamatta, koska kohta en ehkä mieltäisi itseäni sarjakuvan harrastajaksi enää ollenkaan.

[Jari Lehtinen]

Kerronpa anekdootin. Tämä on tositapaus.

Oulun Yliopistolla oli eräänä syksynä kerhojen esittäytymistilaisuus. Eräs herrashenkilö kulki kerhojen tiskiltä toiselle. Hän suuntasi ensimmäiseksi roolipelaajien pöytään ja aloitti sananvaihdon tokaisemalla:
- Minä en ymmärrä roolipelejä.
Roolipeliyhdistyksen edustaja vastasi ystävällisesti:
- Kaikkien ei tarvitsekaan.
Herra jatkoi matkaansa ja sai tiellään vastaansa anime- ja mangakerhon. Hän yhytti kerhon puheenjohtajan ja loihe lausumaan:
- Minä en ymmärrä mangaa.
Anime- ja mangayhdistyksen vastaava oli nopeasti juonessa mukana ja selitti avuliaasti:
- Valitettavasti manga ei ole kaikkia varten.
Tässä vaiheessa herran ymmärtämättömyys kaikkea maan ja taivaan alla olevaa kummallista kohtaan alkoi jo herättää siinä määrin ympäristön huomiota, että hänen otteitaan seurasi runsaslukuinen tarkkailiajoukko, kun herra etsiytyi science fiction -kerhon pakeille ja lausui, aivan oikein:
- Minä en ymmärrä scifiä.

Yleisenä johtopäätöksenä kyseisen vieraan edesottamuksista todettiin, että kyseessä oli uskomaton tyyppi.

Tarinassa ei ole opetusta.

[Tero Mäntylä]

Kuinka moni lukee mangaa?Must sitä sais tuoda enemmän tänne Suomeen  

Minä luen. Myönnän. Myös "hömppämangaa" vaikka nykyään vähemmän. Silloin kuin manga oli minulle uusi juttu (muutama vuosi sitten) kaikki kelpasi. Nykyään on tullut kriittisemmäksi ja tämän vuoden ostoslistalla on ollut mangan osalta lähinnä Tezukan Phoenixia.

Turha kai sanoa mangan vastustajille että japanilaisessa sarjakuvassa on muutakin kuin hömppämangaa yllinkyllin. Jos jotakin vihaa niin tuskin päätä saa kääntymään. Jos nyt vihatussa jutussa on pari juttua joista pitää niin ovat yleensä vain "poikkeuksen vahvistavia sääntöjä."  Minusta vain jonkin sarjakuvan lajin, maan, tyylin, genren jne vihaaminen rajoittaa aivan helkutisti. Pahimmillaan tämä on johtanut esim. siihen että jollekin on suositeltu jotain oikeasti merkittävää tarinaa mutta hän on jättänyt sen väliin koska "hän ei pidä supersankarisarjakuvista."

Kyllähän nykyisessä manga innostuksessa on paljon sairaitakin piirteitä mutta ei sen takia kannata minusta suhtautua rasistisesti tietyn erittäin sarjakuvarikkaan maan sarjakuvaan.

Kai se miksi itse en pidä mangan yleistämisestä kaupalliseksiliukuhihnahömppämangaksi on se silloin tuomitaan kaikki manga. Viimeksi tarinansa puolesta kolahtaneita juttuna on Haibane Renmei (anime) ja kyllä minua hieman loukkaa jos kaikki anime tuomitaan ennalta esim. Suomessa esitettävän animen takia kaupallisiksi lapsille suunnatuiksi lelumainoksiksi.

Ai niin... tuohon mangaa saisi tuoda lisää Suomeen sanoisin sen että itse epäilisin nimikkäin määrän olevan jo sen verran suuri ettei uusille (siis niiden lisäksi mitä nyt on jo tuloillaan) vastaaville sarjoille välttämättä löydy enää hirveästi markkinoita. Ei ainakaan samanlaisia mitä ensimmäisillä yrittäjillä on ollut. Ainakin jonkinlaista kyllästymistä on ollut havaittavissa niissä hieman vanhemmissa sarjakuvan ystävissä jotka tutustuivat mangaan vasta nyt kuluneen vuoden sisällä.

[mlietzen]

Pahoittelen kärjistystä. Mutta tuskinpa ainakaan itse lukisin enemmän taidesarjakuvia, jos kieltäisin itseäni lukemasta mangahömppää. Saattaisi vain jäädä se satunnainen kotimainen taidesarjakuvakin ostamatta, koska kohta en ehkä mieltäisi itseäni sarjakuvan harrastajaksi enää ollenkaan.

Eiköhän jokainen saa lukea mitä mielii. Ongelmani (monen) mangan suhteen lienee se etten osaa suhteuttaa niitä oikein, yritän etsiä jotain totutun ja tutun kertomakirjallisuuden piirteitä mutta ne ovatkin jotain paljon ameebamaisempia. Mikä ei tarkoita että ne olisivat erityisen haastavia, vaan että... ne eivät ole, pyörivät vain omissa ympyröissään loputtoman tuntuisesti pääsemättä mihinkään. Ja nimenomaan pyörivät, toistavat, kertaavat. Kuin kerrottaisiin sama kehno vitsi sata kertaa. Mikä itse asiassa kuulostaa nyt aika hyvältä korvissani (minä niin pidän noista modernisteista), joten ehkei se olekaan noin. Ehkä se on vaan se saippuahömppäscifi mitä niissä kaikissa tuntuu olevan.

Sitä kehuttua Nausicaata yritin joskus lukea kun Miyazakin elokuvatkin ovat niin maanmainioita, mutta sarjakuvaa oli aika vaikea seurata. Manga-kerronta on kovin elliptistä, siis pätkii ihan pirusti.

Pornon korvikkeeksi suosittelen lyhytjänteisempää Tsehovia. Dostojevski korvaisi paremminkin jonkun tantra-pornon.

[laymon]

Suurin osa suomeksi/englanniksi käännetystä mangasta on suunnattu lapsille/teineille, joten en sinänsä yhtään ihmettele, että Kvaakin "älymystö" ei siitä tykkää. Kyllä Japanissakin jotain Nurse Angel Ririkaa lukevaa aikuista pidetään varmaan aika lapsellisena, mutta faktaa on, että aikuisiakin joskus lapsettaa. Munkin iskä aina kokosi jouluisin mun lahjaksi saamat tekniikkaleegot, vaikka kuinka yritin tunkea väliin.

No joo, mangaa olen lukenut viimeiset kymmenen vuotta, ja aina siitä löytyy joku uusi genre, josta jaksaa innostua. Viime aikoina ovat kolahtaneet realistisemmat mangat, kuten nuoren nyrkkeilijän edesottamuksia kuvaava Hajime no Ippo ja nuoren näyttelijittären vastoinkäymisistä kertova Glass Mask. Myös baletin maailmaan sijoittuva The Swan vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutten ole vielä ehtinyt ostamaan.
 

[ökpö]

Sitä kehuttua Nausicaata yritin joskus lukea kun Miyazakin elokuvatkin ovat niin maanmainioita, mutta sarjakuvaa oli aika vaikea seurata. Manga-kerronta on kovin elliptistä, siis pätkii ihan pirusti.

Yrittäessäni Nausicaäta eka kerran vuosia sitten en tajunnut siitä juuri mitään. Myöhemmin ei ole ollut samaa ongelmaa. En tiedä mitä siinä välissä tapahtui. Ehkä folkloren ym. lukeminen tutustutti muihin kuin eurooppalaiseen tapaan kertoa tarinoita. Tai sitten muutuin vain viisaammaksi. Tai tyhmemmäksi. Itse asiassa paljonkin tyhmemmäksi...

Pornon korvikkeeksi suosittelen lyhytjänteisempää Tsehovia. Dostojevski korvaisi paremminkin jonkun tantra-pornon.

Omituista, minusta Dostojevski on nopeaa luettavaa. Silloin milloin sen lukeminen ei ole kuin raahais tiilisäkkiä perässään.

[mlietzen]

Viime aikoina ovat kolahtaneet realistisemmat mangat, kuten nuoren nyrkkeilijän edesottamuksia kuvaava Hajime no Ippo ja nuoren näyttelijittären vastoinkäymisistä kertova Glass Mask. Myös baletin maailmaan sijoittuva The Swan vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutten ole vielä ehtinyt ostamaan.

Nojuu, aiheet kuulostaa vähän aidommilta kuin monet muut. Googlasin noita, aika paljon niitä on netissä näköjään. En kyllä erityisemmin tykännyt kummankaan piirrosjäljestä, tuon Glass Maskin sivuista oli lisäksi vaikea saada mitään tolkkua vaikka ihan oikein luin väärinpäin, japanilaisessa kerronnassa tuntuu olevan jotenkin omituisen summittainen ote ihan perusasioihin?

Tiedä häntä, pääni ei jotenkin vain taivu mangaan, parhaani olen yrittänyt mutta ei ole auennut ainakaan nykyiseen antiin.

(Connard le?) Canardille lisäisin viel että kulttuurissa sikäli kun sitä voi niputtaa ei ole korkeuseroja, on vain erilaisia juttuja (jotka voivat olla huonoja tai hyviä, se on sitten mielipidekysymys mistä tykkää, ja minä en nyt pidä liukuhihnamangasta tai huonosta scifistä - paitsi jostain huonosta scifistä pidän, mutta en liukuhihnamangascifistä). Asioihin suhtautuminen sen perusteella miten luulee muiden niihin suhtautuvan on jotenkin perustavalla tavalla väärin ja rajoittaa lähinnä vain sinua itseäsi. Heti huomenna oopperaan! Jääkiekkomatsiin! Taidenäyttelyyn! Ja snackarin kautta kotiin.

[Aura]

Aura, Aura, en tahdo sinua enkä muitakaan vakavamielissään mangaan suhtautuvia loukata, minua ei vaan juuri tuo perustylsästi rustattu kioskimanga (Ranmat, DragonBallit, Conanit) juuri liikuta. Sitten taas Adolf ja Eagle toimivat mielestäni erittäinkin hyvin. Mutta kohta on tämäkin maa lastattu täyteen mangaa ja kaikki pienlehteilijät piirtävät mangatyylillä (niinku ennenvanhaan kaikki piirsivät Barksin ja sittemmin Franquinin tyylillä...) ja se rupee ahistaan. Manga on tämän päivän Masters of the teenage mutant ninja Transformers.

Ei ongelmaa, tuota manga vs. kaikki muu sarjakuva -hommaa vaan kuulee välillä liiaksi asti... Siksi oli pakko sanoa jotain. (Nyt joku ajattelee että "siellä se Aura taas valittaa...") En myöskään myönnä suhtautuvani mangaan kuolemanvakavasti.

Tulee sitä manga-kritiikkiä tältäkin suunnalta jos on tarvis, ehkä enempi sarjakohtaisesti kuin mangasta yleensä. Kahta eri piirtäjää tai sarjakuvaa kun on usein huono vertailla, oli kyse sitten mangasta tai muusta. (Esim Nausikaä ja Dragon Ball. Molemmat ovat mangaa. Ehkä hieman ääripäästä kumpikin mutta silti...)

En sentään ole ainoita, joille kelpaa sekä kevyempi luettava että Maus? Myönnän myös lukevani joskus jotain höhlää kertakäyttösarjaakin jos se vain muuten on mieleen. Ei kaikkea onneksi aina tarvitse ottaa niin vakavasti.  En tosin osta noita höhliä kertaköyttösarjakuvia mielelläni, ainakaan kovin suuria määriä. Tuntui mukavammalta kuluttaa rahat Nausikaähan. (Uusi painos! Nyt piirrosjäljestäkin saa selvää! Jeeeee!)

Japanin lukutottumuskista en voi sanoa tietäväni paljoa, mutta monella ns teinisarjalla tuntuu olevan myös aikuisia faneja. Ja joskus vaikuttaa siltä, kuin lukijat löytäisivät sarjakuvan eikä päinvastoin.

[laymon]

Nojuu, aiheet kuulostaa vähän aidommilta kuin monet muut. Googlasin noita, aika paljon niitä on netissä näköjään. En kyllä erityisemmin tykännyt kummankaan piirrosjäljestä, tuon Glass Maskin sivuista oli lisäksi vaikea saada mitään tolkkua vaikka ihan oikein luin väärinpäin, japanilaisessa kerronnassa tuntuu olevan jotenkin omituisen summittainen ote ihan perusasioihin?

Perusasiat ja perusasiat... sellaiset tuppaavat monesti vaihtelemaan kulttuurista toiseen. Japanissa tytöille suunnatut sarjakuvat, joita tuo Glass Mask juuri edustaa, ovat kieltämättä yleensä hiukan sekavia kuvakerronnaltaan; se ilmeisesti ikään kuin kuvastaa  päähenkilöiden tunteiden pyörteitä. Glass Mask on omasta mielestäni vielä siitä helppolukuisemmasta päästä... lienee tottumuskysymys.

Mutta jos manga yksinkertaisesti vain tökkii, niin anna tökkiä vaan; kyllä maailmassa hyvää taidetta aina sen verran riittää, että ilman mangaakin voi elää. Se nyt on vain yksi vaihtoehto muiden joukossa.

[Jari Lehtinen]

Japanilaisessa kertomakirjallisuudessa on omat perinteiset konventionsa. Monesti kertomus alkaa "ei mistään" ja päättyy "ei minnekään". Sen sijaan että esitettäisiin suuri maailmoja järisyttävä draama, tallennetaan pala elämää, ihmisiä, ajatuksia ja tunteita. Suurin kriisi, mikä monikymmenosaisessa romaanisarjassa voi esiintyä, on se kuinka henkilöiden välinen tasapaino ja harmonia järkkyy.   Länsimainen kirjallisuudentutkimus kutsuu näitä teoksia "juonettomiksi", mikä minusta on vitsi. Sovitaan sitten länsimaisen kirjallisuudentutkijan mieliksi, että itse elämä on juonetonta, vailla päämäärää ja tarkoitusta. Minä-muotoinen kerronta on länsimaiseen kirjallisuuteen verrattuna yliedustettuna.

Kaikki tämä tulee parhaimmassa tapauksessa hienosti esiin niin elokuvissa (Ozu) kuin mangassa (Ashinano, Taniguchi, Azuma) ja myös animessa (To Heart, Umi ga kikoeru, Sentimental Journey, Kita he, jne jne.) On piristävää että Aristoteleen runousoppi ei ole ainoa tapa rakentaa tarina, vaikka niin meidän päähämme on 2500 vuotta propagandistisesti paukutettu ja korvaamme huudettu. (Huomautus: Aristoteles on kirjoittanut paljon roskaa.)

Itseään toistava huumori puolestaan on tullut tutuksi jo kauan sitten Ahmed Ahneesta. Minusta se on upein koskaan tehty eurooppalainen sarjakuva, joten en kai sitten vain osaa ajatella kuten ehkä "pitäisi".

Yhtenä päivänä pidin hauskaa lukemalla kuinka monta eri kertaa ja kuinka monella eri tavalla kapteeni Harlockin kumppani Tochiro on kuollut eri tarinoissa. Hän on päättänyt päivänsä aina silloin kun se kulloiseenkin tarinaan parhaiten sopii.
http://www.cornponeflicks.org/harlock/continuity.html#INDEX
Ja miksi ei sopisi. Onhan Roope Ankkakin periaatteessa vielä tänäkin päivänä luolassa Tyhjälän vieressä odottamassa kuinka leikkijuna tuo hänen rahojaan ilmoille.  Asialla on merkitystä vain niille, jotka vaativat että yhdellä hahmolla voi yhdessä universumissa olla vain yhdenlainen kohtalo. En tiedä, miksi niin pitäisi olla. "Uskottavuuden" takiako? Kyllä Tochiro noissa elokuvissa on erittäinkin uskottava, yksi elokuva kerrallaan. (Huomautus: Matsumoto on piirtänyt paljon roskaa.)

Elliptinen kerronta on vaikuttavimmillaan Takahashin Maison Ikkokussa. Yusaku ja Kyoko kiertelevät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, ja sama komedia toistuu toistumistaan, mutta tarinansa mittaan he vajoavat aika ajoin niin syvälle ja erilleen toisistaan että kaavan mukainen uusi yhteenliittyminen näyttää aina entistä epätodennäköisemmältä. Tarina on koomista romanttista höttöä, mutta hahmot ovat uskottavia. Yusakun ja Kyokon hahmojen kautta saavutetaan todentuntuisuus, johon Ranmassa ja Urusei Yatsurassa ei päästä, mutta niissä ei siihen ole edes pyritty. (Huomautus: Takahashi on piirtänyt paljon roskaa.)

Hajime no ippo on muuten toisen luokan remake Ashita no Joesta. Kun Ashita no Joe päättyi kuten päättyi (1973), surevat ihmiset kansoittivat Kodanshan kustantamon, jossa järjestettiin päähenkilön muistoksi buddhalaisen papin toimittama sielunmessu.

(Lopullinen huomautus: Dostojevski ja Tsehov ovat kirjoittaneet paljon roskaa.)

[mlietzen]

Japanilaisessa kertomakirjallisuudessa on omat perinteiset konventionsa. Monesti kertomus alkaa "ei mistään" ja päättyy "ei minnekään". Sen sijaan että esitettäisiin suuri maailmoja järisyttävä draama, tallennetaan pala elämää, ihmisiä, ajatuksia ja tunteita.

Onhan meilläkin Kauniit ja rohkeat.

Teoriassa manga kuulostaa aina hyvältä, mutta ei sillä mitään tekoa ole todellisuuden kanssa, sen enempää kuin Ridgellä tai Brookellakaan.

En tiedä, luultavasti olen vain liian paatunut että pystyisin ikinä sisäistämään mikä mangassa jaksaa viehättää. Ei kai kaikkien ole tarkoituskaan. Mielenkiintoinen ilmiö se on, mutta vähän ontto minun näkövinkkelistäni, niin kuin saippuaoopperatkin.