"Hyväkuntoinen" on kautta aikain ollut suorastaan hulvattoman epämääräinen määritelmä.
Joillekin hyvään kuntoon kun riittää, että lehden pystyy ylipäätään vielä lukemaan.
Aika "klassikko" on myös tämä
"muuten priima" -termi, jonka jälkeen yleensä listataan tuotteen enemmän tai vähemmän suuret ja pienet viat.
Kuntoluokittelua Suomessa sekoittaa sitten vielä amerikkalainen luokittelusysteemi.
En ole koskaan tykännyt jenkkien kuntoluokittelusta, jossa käytännössä huonokuntoisia lehteä kuvaillaan vielä GOOD-asteikoilla. Jotenkin idioottimaista, että jenkeissä siisteille lehdille on kaksi superlatiivista luokitusta.
Kaikkein parhaimmat luokitellaan MINT -luokkaan. Seuraavaksi parhaimmat FINE -luokkaan.
Vasta näiden jälkeen luokaksi tulee VERY GOOD. Näissä lehdissä saa olla jo kannet irti, tahroja ja kynänmerkintöjä.

Itse arvioin kuntoja kouluarvosanoin:
erinomainen 10—9-
hyvä 8.5—7-
tyydyttävä 6.5—5
välttävä 5-—4
Tässä kunto alkaa putoamaan siitä, kun albumi avataan!
Jokainen vika tuo sitten arvosanaa alaspäin. Pikkukolhut miinuksen, isommat repeämät, kansivauriot suoraan 1—5 arvonumeroa.
Esimerkiksi tuon Asterix-albumin selkävaurio pelkästään jo pudottaisi luokituksen seiskan paikkeille. Pienikin kosteusvaurio pudottaa lehden myös välittömästi seiskaan. Puuttuva sarjakuvasivu tarkoittaa nelosta.
Käytännössä amerikkalainen luokitus "hyvä/good" on tuossa omassa luokituksessani arvonumeroissa 4—5.