Nii-in, kumma juttu, mutta sarjakuvapiirtäjä on yksi niistä ihmisistä, joilta jotenkin on asiaan kuuluuvaksi tavaksi tullut pyytää nimikirjoitus. Miksiköhän juuri näin? Ehkä siksi, että monille piirtäjille (etenkin sanomalehdissä) heidän signeerauksensa on kuin yrityslogo, semmoinen tavaramerkki, joka on kaikille lukijoille tuttu.
Ja kun sarjakuvissa on kuitenkin kysymys käsin tehdyistä piirroksista, on nimmarilla niihin semmoinen luonteva linkki, että sitä kautta voi saada omaan sarjakuvakokoelmaansa edes pienen autenttisen näytteen arvostamansa mestarin kädenjäljestä.
"Tämän nimikirjoituksen tähän kirjaan kirjoitti sama käsi, joka on piirtänyt nämä tässä kirjassa olevat hienot kuvat, se piti tässä kynää tällä nimenomaisella paperilla ihan samalla tavalla kuin näitä kuvia tehdessään!"
Minusta semmoinen ainakin tuntuu hienolta, ja minulle elinikäisenä sarjakuvien harrastajana niillä on jotain arvoa.
Muut voivat olla eri mieltä.
En tiedä koskakohan Ranskassa tuli tavaksi piirtäjien sutaista myös pieni piirros jokaiseen nimmaroitavaan alppariin: aina näin ei varmastikaan ollut, kun esim. jos markkinoille tulee 70-luvulla omistuskirjoitettuja albumeita, yleensä niissä on pelkkä nimmari.
Niinhän se on, että nyt kun piirroksia on Euroopassa tapana tehdä, useimmat tekijät ovat opetelleet pari vakiopotrettia, jotka he pystyvät sutaisemaan nopeasti ihan "autopilotilla".
(ks. Robert Crumbin mainio kommentti tästä aiheesta:
http://www.comicartfans.com/GalleryPiece.asp?Piece=18108&GSub=86 )
Mutta... ei sille voi mitään, kyllä sellaisetkin piirrokset tuntuvat oikein mukavilta, kun ne saa omaan kokoelmaan! Mitä sillä väliä, jos muilla keräilijöillä voi olla samanlainen Morrisin Lucky Luke piirros kuin minulla - tämä tässä on minun, minun, minun!!
(Puolustuksen puheenvuoro: Eki-setä kuulemma saattoi itse sutaista paperille sellaisia nimmareita, joita ei ollut muuten kokoelmiinsa onnistunut hankkimaan. Vaikka minäkin olen pahoin addiktoitunut keräilijä - uhkaavan kaavan mukaan paikoin edennyt jo muille diilaamiseen asti - tähän touhuun en sentään vielä ole itse lähtenyt. Jos joskus esittelen paperia, jossa lukee "Jyrkille, parhain terveisin Franquin", olkaa hyvät ja ohjatkaa minut hoitoon).
Amerikassa tekijöiden nihkeää suhtautumista on varmasti edesauttanut, että siellä on kavereita, jotka niin avoimesti käyvät saaduilla nimmareilla ja piirroksilla kauppaa. Nimmarijonossa voi olla kaveri, joka tuo signeerattavaksi kokonaisen laatikon lehtiä. Kyllä semmoinen voi pistää tekijältä hihnan kireälle.
Kpt Kenguru: Staran käyttäytymisen festareilla kuuluu noudattaa vanhaa kunnon hyvä poliisi - paha poliisi rutiinia: stara on kaikille ystävällinen ja avulias, nyökkäilee tyhmillekin ehdotuksille auliisti ja sanoo: "joo, joo, juttele managerini kanssa". Ja tämä on sitten karski ja tyly ja hätistelee ääliöt pois turhia sanoja tuhlaamatta. Näin homma pelaa, ilman että tähden tarvitsee itse menettää kasvojaan.
(Nimimerkillä "yritin minäkin kerran San Diegossa mennä juttelemaan Frank Millerin kanssa").
Nytpä siis kaikki viikonloppuna sarjakuvafestivaaleille hop, hop!
Ehkä tämä voi olla teistäkin jollekulle elinikäisen addiktion alku.
