Olen varmaan tästä maininnut jossain aikaisemmin, mutta pienet kohtaukset, kuten se jossa Mitaka valmistaa keittoa kipeälle Godaille, ovat omalla, inhimillisellä tavallaan hauskoja. Mutta toki sairaalajaksot sen parvekkeelta putoamisen jälkeen olivat hillittömän hauskoja.
Toisaalta silmät kostuivat minulla pahiten ehkä Game, Set, Match -pokkarin lopussa, jossa käydään lävitse melkoinen setti tunteita. Jollain tapaa tilanne, jossa Akemi tivaa itkien poistuvalta Kyokolta laskua ja samalla sanoo tälle sanottavansa, on jotenkin niin todellinen ja elämänmakuinen, etten muista nähneeni sarjakuvasivuilla mitään vastaavaa.
Huonoimpiin puoliin kuului minustakin Nozomu, joka ei enää oikein tuonut vakiintuneeseen henkilökaartiin mitään uutta sekä Mitakan morsian, joka oli aivan liian ujo ollakseen todellinen henkilöhahmo.
Juonen puolella Godain suhde Kozueen rasitti itseäni. Toisaalta minusta siinä oli jännää tematiikkaa, kun sekä Kozue että Mitaka tavallaan siirtyivät elämässään eteenpäin ja elämä ikään kuin jätti Godain ja Kyokon kaksin kohtaamaan vielä tunteensa.
Tässä mielessä oli jotenkin sopivaa, että tarina jatkui vielä jonkin matkaa sen pisteen jälkeen, kun sarjaa kantava kolmiodraama oli jo ratkennut. Lopulta kyse ei ollut siitä, kuka saa kenet, vaan siitä kuinka tunteet lopulta kehittyivät loppupisteeseen.
