Sarjakuvaharrastajina varmaan kaikki vietämme huomattavan määrän aikaa muiden sarjakuvaharrastajien parissa, jolloin helposti syntyy illuusio, että sarjakuvahan on totta vie vakiinnuttanut asemansa.
Kuvitellaan, että sarjakuvat ovat kaikille niin umpituttuja, että arkipuheessakin voi viljellä puhekuplien tekstiä, siteerata intertekstuaalisesti lähdettä mainitsematta, ja toinen tunnistaa silti lähteen.
Tai kun aletaan piirtää sitä sarjakuvaa, poimitaan sumeilematta esimerkiksi mangassa tai miksei länsimaisessa sarjakuvassa paikkansa vakiinnuttaneita ikoneja, ja pidetään niitä koherenttina kerrontana. Kaikki varmaan tuntevatkin syttyvän hehkulampun pään päällä, tai puhekuplassa sahaavan justeerin, mutta entäs nenäverenvuoto? Hikoilu? Kasvojen vääristyminen lasten leimasinta muistuttavaksi?
Kun sitten palaa kotiin joukkoliikennevälineessä, ja katselee muita matkustajia (jotka selvästi eivät koskaan lue sarjakuvia), tajuaa, että oikeastaan vain pari sarjakuvaa saatavilla olevista nimikkeistä on astunut sarjakuvan raja-aitojen yli, siis sillä tavalla, että niitä lukevat nekin jotka eivät lue sarjakuvaa, jopa nekin, jotka eivät lue koskaan mitään.
Aku Ankka ja pienemmässä mittakaavassa Karvinen ja Mustanaamio ovat ajattelemani esimerkit.
Mikä on pienin yhteinen nimittäjä? Tämä oli alustus, kommenttia..?
