Olennaiset Image/Wildstorm/ym sarjat

[Jussi Tyni]

Viimeisimmissä viesteissä onkin mainittu niitä tämän hetken olennaisimpia ihan hyvällä osumatarkkuudella. Omalla lukulistallani on seuraavat:

- Lazarus
No on varmasti totinen. Niinhän tän pitää ollakin! Realistinen dystopiakuvaus lähitulevaisuudesta, johon Larkin lakonien ja arkinen, mutta niin tunnelmallinen kuvitus sopii täydellisesti. Jokainen uusi kokelma on odotettu tapaus mulle. Jotenkin Rucka saa pienistä elementeistä rakennettua jokaiseen albumiin jännitteen, joka pakottaa ahmimaan tarinan loppuun asti. Pääjuonta ei hirveästi hierota naamaan ja itseasiassa epäilen, onko tässä muuta suurempaa tarinaa kuin Forever Carlylen itsensä etsiminen. Toivottavasti ei. Lazarus on nautiskelevan hidastempoinen, mutta sitten kun tapahtuu, niin toimintakohtaukset tykitellään läpi tyylikkäästi. Tämä toimisi elokuvana tai ison budjetin tv-sarjana.

- East of West
Jonathan Hickmanin sekoileva vaihtoehtohistoria/tulevaisuus -hässäkkä. Välillä tää tuntuu täysin kadottavan punaisen lankansa, mutta sitten taas jäntevöityy. Huikean pikkutarkasti kuvattu sense of wonder -maailma on mulle tässä se tärkein juttu. Toki henkilöhahmotkin loistavat, kuten Hickmanilla yleensä. Kiitosta myös kovasta julkaisutahdista, tarina etenee ja uusia kokoelmia tulee säännöllisesti ulos.

- Autumnlands: Tooth & Claw
Kurt Busiekin uusi fantasiasaaga. Kaksi kokoelmaa ulkona, ja kaikki Busiekin tavaramerkit tarinankerronnan puolella ovat mukana: hidas kypsyttely, detaljit ja eeppinen mittakaava ja meininki. Oon kyllä jo ihan koukussa.

- Moonshine
Tää meni kertarysäyksellä odotuslistani kärkeen. Toki intoa vähän laskee, että ekan kokoelman ostin vuosi sitten ja uutta ei ole kuulunut... Azzarello on mielestäni parhaimmillaan tällaisen noirin kimpussa ja Rizzo nyt kuvittaa mitä vain, mutta groteskit ja painostavat kauhuvisiot irtoavat hänen kynästään huikealla intensiteetillä. Hienoa ja kutkuttavaa menoa!

Tämä on minisarja, ja loppui jo, mutta Kaare Andrewsin Renato Jones oli huikea. Kaksi albumia graafisesti ja juonellisesti sellaista toimintatykitystä, että oksat pois. Tässä oli satiiria, poliittista kommenttia ja kunnon turpaanvetoa ja luotibalettia. Supertyylikäs ja superepäkorrekti. Tästä ei kyllä kaikki tule tykkäämään, että selatkaa hyvät ihmiset sarjiskaupassa ennen kuin ostatte...

[Jiksi]

Tuo vasta hehkuttamani Moonshine ei ole kuusi viimeistä numeroaan samassa iskussa kuin se oli kuusi ensimmäistä numeroa.

Viinatrokauksesta ja ganstereista olisi mielestäni ollut enemmän ainesta kuin sarjan kauhuelementeistä. Kuitenkin sarjan loppupuoli kallistuu kauhun puolelle. Hyvä tämä silti oli.

Viisiosainen minisarja Plastic (2017) on vinksahtanut tarina sarjamurhaajasta, jolla on muovifetissi (muovi siis ihan yleisesti materiaalina, ei ainoastaan tietyssä muodossaan).

Ei mikään maailman paras sarja, ja loppu menee vähän viemäristä, mutta vaivattomasti tämä aikansa kulkee. Kirjoittaja, Doug Wagner, on kuitenkin selvästi vahvempi osapuoli kuin sarjan kuvittaja Daniel Hillyard.

[Veli Loponen]

Joku aika sitten hankin East of Westin kokoelmia ja nyt aloin niitä lukemaan. Täähän kolahti heti. Maailma tuntuu kiehtovalta ja tarinankerronta etenee kivan viipyilevästi ja tunnelmoiden.
Oikeastaan heti alusta saakka ollut sellainen tunne, että tää on vähän kuin Saga, mutta vaan parempi.

[Jiksi]

Kuvittelin haukkuneeni Jason Aaronin ja Jason Latourin Southern Bastards -sarjan ensimmäisen kokoelman (Here Was a Man, 2014) perusteella, mutta en löytänyt viestiäni.

Tartuin siihen joku vuosi sitten kuviteltuani sitä yksittäistarinaksi, en pidemmän sarjan aloitukseksi. Toki se toimii ihan omana kokonaisuutenaan, mutta harmitti ajatus ryhtyä lukemaan sitä sen pidemmälle.

Tämä nyt ei tietysti ole tekijöiden vika, mutta vannoin etten enää tarttuisi jatkoon..

Tartuin kuitenkin, ja onhan tämä toinen kokoelma myös hyvä. Toisessa käsitellään ensimmäisessä kokoelmassa esitellyn valmentajan tausta, ja pitkälti mennään menneisyydessä.

Tämä on siis siitä alun kostotarinasta laajentunut sellaiseksi kaupunkikronikaksi, jossa pääosaa esittää lopulta ko. pikkukaupunki.

[Curtvile]

Kuvittelin haukkuneeni Jason Aaronin ja Jason Latourin Southern Bastards -sarjan ensimmäisen kokoelman (Here Was a Man, 2014) perusteella, mutta en löytänyt viestiäni.

ollos hyvä

Hienosti kirjoitit, ei muuta voi sanoa. Harmi, ettei sarja ole samaa tasoa kuin kuvauksesi.

Kuvittaja on hieman keventänyt käsikirjoitusta, mikä valitettavaa kyllä vetää kokonaisuutta juuri väärään suuntaan.

Ensimmäinen kokoelma päättyy just oikeaan kohtaan, teeskentelen sarjan loppuneen siihen, enkä koskaan lue jatkoa ja jää näin vielä ainakin suht positiiviset tunnelmat.

[Jiksi]

ollos hyvä

Kiitos. Hyvin kirjoitit, täytyy vielä näin vuosien jälkeen todeta.

Vedin lopulta sarjan viimeiseen saakka, ajattelin että turha jättää roikkumaan, kun ei se lopulta ollut kuin 20 numeron mittainen.

Hieman tuossa näyttää siltä kuin Aaron lähtisi pidempään urakkaan, mutta lopulta toteaa, että pitäkää tunkkinne. Tuohon hienon kakkoskokoelman jatkeeksi tulee sellaisia tyhjäkäyntinumeroja, joissa taustoitetaan ja tuodaan sivuhahmoja mukaan. Lopulta moni jää tyhjän päälle, ikään kuin niille olisi suunniteltu isompaa roolia mikä sitten lopulta jää näkemättä: näitä ovat mm. kaupungin poliisi, tämän lukioaikainen heila ja pormestari vaimoineen sekä jousella metsästävä metsäläinen.

Tiiviimmin tuo ensimmäisessä kokoelmassa kuolleen miehen tytär ja sitten kostotarinan rullaaminen loppuun ja siinä se olisi.

Toki tällaisenaankin tuo isäänsä kostamaan saapuva tytär on mahtava hahmo, ja onhan siinä ihan lopussa vähän ajan henkeen kuuluvaa metakommentaaria. Sen sijaan matkan varrella käsitelty rasismin kuvaus on vähän siinä ja siinä, kun ensin glorifioidaan tämä mystinen etelän aijä, joka voi tehdä mitä tahansa rankaisematta.

Tällainen on myös sarjan pääpahis, mutta jos Aaronin tavoitteena on sanoa että se aamuisin peilistä katsova kaveri on samasta puusta, niin olisi sen voinut sanoa paremmin tai sen olisi voinut runtata kurkusta alas vielä kovemmin.

Tätä kirjoittaessa tajusin, että juuri sitähän se Aaron sanoo. Viimeisellä sivulla sanoman voi halutessaan tulkita positiivisemmin, mutta toisaalta se myös sanoo, ettei ihminen tai maailma muutu vähemmän ilkeäksi, mutta siitä tulee ainakin tasa-arvoisemmin ilkeä ja sekin on nykytilaa parempi.

[Toni]

Oheisesta kuvakaappauksesta löytyy myös monia olennaisimmista Image-sarjoista, jotka ovat käynnistyneet ennen vuotta 2018, mutta jatkuneet kyseisen vuoden puolella.

PS. Numerot viittaavat siis siihen, missä Tähtivaeltajan numerossa kustakin sarjasta on kirjoitettu aiemmin ja silleen oikeasti.

[Jiksi]

Eclipsen maailmassa ihmiskunta on pakotettu maan alle päivän ajaksi, koska aurinko on niin voimakas että se räjäyttää ihmiset saman tien vähän niin kuin vampyyrit kauhutarinoissa.

...Chris Northrop värittää oivaltavaen heijastukset ja muut keskeiset jutut, mutta valitsee välillä ihan hassuja värejä.

Otin tämän uudestaan lukulautaselle ensimmäisestä numerosta lähtien ja jopas maistui. Ensimmäinen tarinakokonaisuus on napakka neljä numeroa.

Sarjan heikkoja kohtia katsoo mieluusti sormien välistä, kun ideapuoli on voimakkaasti hansikkaassa.

Aloitin uuden tarinakaaren ja siinä tulee vähän yhteiskunnallista sanomaa mukaan, mikä rohkaisee jatkamaan.

Kumma juttu, että värittäjä vaihtuu jälleen (myös sarjan ensimmäinen numerossa oli eri värittäjä). Siten tunnelma menee tästä syystä heti saman tien uusiksi, kun Flavio Dispenza vetää omaan suuntaansa.

Tämä on toistaiseksi hubaa scifin ystäville, jotka eivät vaadi ihan viimeiseen hiottua visuaalista puolta.

[Jiksi]

Jordie Bellaire on värittäjänä tuttu nimi, mutta kauhua ja rikosgenreä yhdistävä Redlands on myös hänen käsikirjoittamansa.

Kuuden osan mittainen, ensimmäinen kokonaisuus näyttää lukijalle kudelman, muttei vielä avaa kangasta kokonaan. Tässä on lukuisa määrä yksityiskohtia, joiden luetteleminen vain antaisi sarjasta väärän kuvan. Bellairella on kokonaisuus tiukasti ohjaksissa. Tämä näkyy mm. siinä, että vaikka tahti tuntuu verkkaiselta on sarjassa jo ehtinyt tapahtua vaikka kuinka kuuden numeron aikana.

Toisinaan kirjoittaja sulkee rivakasti lankoja, joista lukija on kuvitellut muodostuvan se kuuluisa punainen lanka. Ihan varma ei vielä voi olla, että mitä on tulossa ja se kutkuttaa. Tavanomaisesti kauhua kohtaan tuntemani nihkeys on kokonaan poissa.

Vanesa Del Rey on kuvittajana aivan mahtava, jos yhteen sanaan tahtoo sen tiivistää.

[Markku Myllymäki]

Sain hyppysiini Mark Millar, Greg Capullo ja Jonathan Glapion -tiimin Reborn Book One:n. Juoni on OK, mutta helkkari kun tykkään piirrosjäljestä. Tussaaja Glapion:illa näyttää olleen hyviä päiviä. Toki Capullon kynätkin ovat olleet sitten hyvät.   

Hassua, tarina tuo joltain osin enemmän mangatarinat mieleen, ennemmin kuin supersankarit. Toki Capullon kuvitushistoria toimintapuolella näkyy, mutta silti.

[Jiksi]

Sain hyppysiini Mark Millar, Greg Capullo ja Jonathan Glapion -tiimin Reborn Book One:n.

Minäkin tykkäsin tästä kovasti. Kehuin sen hiljattain Millarin omassa ketjussa.

[Curtvile]

Dead Eyes


Tästä on vasta ykkösnumero alla, osin Postin lakkoilun, osin omien typerien yötyövuorojen ja ennen muuta idioottimaisen oikeusjupakan takia
https://www.bleedingcool.com/2019/07/19/gerry-duggan-and-john-mccrea-rename-dead-rabbit-as-dead-eyes-from-image-comics-in-october/

Noir kohtaa supersankari genren mutta tuoreella ja varmalla otteella. Osa rankkaa varmaan huumoriksi mutta itse odotan tragediaa.

[Jiksi]

Dungeons & Dragon -suosion nousu taitaa näkyä myös siinä, kuinka moneen sarjakuvaan se tätä nykyä suoraan vaikuttaa (sivuutaen varsinaiset D&D-lisenssisarjat, jotka eivät kiinnosta).

Kieron Gillen on niin varma kirjoittaja, että tarttui mihin tahansa, niin aina tuntuu toimivan. Olen lukenut vasta toisen numeron sarjaa Die (kaksoismerkitys; noppa), ja hyvin toimii.

Joukko lapsia katoaa vuosiksi aloittaessaan roolipelin, osa palaa takaisin, ei koskaan puhu kokemuksistaan, kasvaa aikuisiksi... ja sitten menneisyys palaa kummittelemaan.

Alkuasetelma on jatkoa mielenkiintoisempi, mutta Gillenin mietteet oman roolipelimaailman rakentamisesta syventävät sitä. Huolimatta siitä, että hän kertoo omista roolipelikokemuksistaan, hänen otteensa pelaamiseen on vahvemmin tarinankertojan kuin pelaajan.

Stephanie Hans näyttää kuvittavan suoraan diginä, mikä tuo tähän sopivaa epätoden tuntua, vaikka ei varmaan ole kaikkien mieleen.

Tämä(kin) menee kohdallani jatkoon.

1.) The Realm (2017) on genresekoitus, jossa örkit ja muu maaginen on saapunut omaan maailmaamme runsaat 10 vuotta sitten.

Vanhoista jatkoista tämä on uusi suosikkisarjani. Koska aloituksesta oli ehtinyt kulua pari vuotta, luin ensimmäiset numerot uudelleen, ja ne tuntuivat täsmälleen yhtä hyvältä kuin kaksi vuotta sitten.

D&D-kytkökset voimistuvat tarinan edetessä, mutta niin notkean nokkelasti kirjoitettu, että ei notkahtele vielä tähän mennessä kertaakaan.