Karvinenkin on hauskempi
No kun se on täsmälleen näin.
Vuonna 1989 televisiossa alkanut Pulttibois mullisti suomalaisen huumorin. Sen sketsit olivat lyhyimmillään muutaman sekunnin mittaisia, ja ne perustuivat hokemille. Suosio oli valtava. Koulujen opettajat ihmettelivät, miksi tunnin alussa aina joku poika jäi johonkin paikkaan jumiin hihkumaan ”apuu-va”, kunnes he tajusivat katsoa Pulttiboisia.
Nyt on sarjakuvia, jotka perustuvat tälle hokema- ja pölötyshuumorille. Vitsiä ei löydy stripin tapahtumista – niissä ei usein edes ole tapahtumia – vaan vitsikkyyden tae on tyyppi itse, James Potkukelkka-Brown, jonka kohtalona on huutaa apuu-va hamaan ikuisuuteen tai ahmia lasagnea, koska muuten yleisö tuntisi itsensä huijatuksi. Toiset tuntevat itsensä huijatuksi lukiessaan Karvista, mutta se on toinen juttu.
Joka ruudussa kuva-alan täyttää pälyilevä ja puhuva kuivattu luumu. Automaatin lailla epäsanottavaansa toisteleva olmi ei etene henkisesti eikä fyysisesti koskaan minnekään. Straight manin virkaa hoitaa usein keskustelukumppani ruudun ulkopuolella, josta kuulemme vain hänen repliikkinsä.
Jos tyyppeihin perustuvan sarjakuvan tyypit eivät iske, niin lukijalle jää käteen täyttä tyhjää, strippi stripiltä jatkuvaa keskeytymätöntä mitättömyyttä. Sarjaa silmäilee ilmeenkään värähtämättä, kunnes mitta tulee täyteen ja joutuu kysymään itseltään, miksi maailmassa minun pitäisi huvittua rumasta hahmosta, jonka naama on piirretty täyteen viiruja, ja joka jankkaa päivästä päivään samaa asiaa. Puhun tietysti Karvisesta.
