...entä olivatko Reino "Palle" Hirvisepän kupletit Hitlerin kanssa veljeilyn takana? Ehkei kannata ylikorostaa populäärimusiikin osuutta historiassa.
Kivik:n vuodatus oli ansiokas ja loistava juuri siksi, että se osoitti vanhan totuuden: virallisesta kirjoitetusta historiasta on mahdotonta tunnistaa aikaa, jota on itse elänyt. Vihavaisen kirjasta "Kansakunta rähmällään" saa kuvan, että 1970-luku olisi ollut kommunikeoita, pioneerihuiveja, neuvostoliittolaisia elokuvia, eikä mitään muuta. Joillakin yläportaan tyypeillä ehkä oli. Mutta minun lapsuuteni nyt sattui olemaan Sleepy Sleepersiä, Aku Ankkaa, Lasse Vireniä, Aku Ankkaa, Onnen Päiviä, Aku Ankkaa, Muppet Showta, Ruutua ja Non Stoppia, ja kirjastosta lainasin jo nallikkana Anders Küngin kirjoja, joissa vaadittiin vapautta Baltian maille - vain siitä syystä että tiesin ettei valtiovalta sellaista kovin hyvällä katsele. En tiedä pantiinko nimeni ylös minnekään, mutta epäilen, ettei kukaan jaksanut vaivautua. Olin ehkä enemmän diinari kuin punkkari, mutta en mennyt mukaan sellaiseenkaan, koska ajatus Suaven lätsimisestä päähän oli liian luotaantyöntävä.
Jos yhteiskunta katsotaan yläpuolelta taivaista laskeutuvaksi Uudeksi Jerusalemiksi, joka määrittelee yläpuolelta korkeuksista asiantuntemuksen, ideologian tai kirjanoppineisuuden valossa, mikä on hyväksyttyä, turvallista, ja suositeltavaa, niin kaikki populaarikulttuuri on silloin yhteiskunnan vastaista. Tärkein esimerkki on yhä mainitsematta. Suomen ensimmäinen platinalevy 1975: Erkki Junkkarinen: Ruusuja hopeamaljassa! Radion musiikkitoimittajat a la Tero Heinänen ("Imagine on työväenlaulu") pitivät yllä kiihkeätä kuulijakunnan "kasvattamista" johonkin aivan toiseen suuntaan, mutta Matkahuollon baareissa istuva kansa äänesti rahoillaan vibraatoonsa pyörtyvää sammaltavaa b-luokan laulajaa, jolla ei ollut tarjottavanaan ensimmäistäkään kannanottoa maailman asioihin.
