Keskustelu on jo vanha, mutta uuden jäsenen härkäpäisellä oikeudella nostan kissan pöydälle. On tilanteita jolloin Mustanaamio poistuu viidakosta ja kävelee nettikeskustelun rivien välissä kuin kuka tahansa meistä.
Kolmatta vuosikymmentä Mustiksia lukeneena (ja nyt viittaan ensisijaisesti samannimiseen sarjakuvalehteen) en voi olla hämmästelemättä tätä Mustis-halveksuntaa, johon alan ammattipiireissä törmään. Jopa Korkkarit ovat nousseet kulttiklassikoiksi, mutta Mustanaamiota vähätellään.
Sarjakuva-afficionado saattaa pitkin hampain suostua ostamaan Mustanaamion, koska siinä on kakkos- tai kolmossarjakuvana jokin kulttiklassikko. Itse päätarina, huolimatta sen kuvataiteellisista tai käsikirjoituksellisista ansioista, sivuutetaan vähäpätöisenä asiana. Mutta mieleen ei edes juolahda, että maan väestön valtava, sarjakuvien taidehistoriaan perehtymätön enemmistö tekee juuri päinvastoin: bonussarjakuva luetaan vain Mustiksen kylkiäisenä.
Veikkaanpa, itse asiassa, että hyvin suuri osa Kvaakin jäsenistä on oppinut lukemaan Blueberrystä alkaen monia suurteoksia juuri Mustanaamion siivellä.
On myönnettävä, että muutamissa viimeisissä numeroissa on ollut melko köykäisin perustein väännettyjä tarinoita. Se ei silti tee koko Mustanaamio-instituutiosta huonoa.
Sarjakuvan luonne on tarjonnut kirjoittajille tilaa kokeilla erilaisilla painotuksilla (yksi tuotteliampia "uusia" kirjoittajia, Claes Reimerthi, on risteillyt Bengalin sisäpolitiikan ja tuhatvuotisten taikaesineden välillä hyvin luovasti). Tavallisesti tällaista kokeilua pidettäisiin ammattilaisten ja aktiiviharrastajien keskuudessa suositeltavana.
Mustanaamion kohdalla se on aina ollut tapana.
Lee Falk -vainaa teki käsikirjoituksia, jotka vaihtelivat pienistä perheidylleistä hulluihin Utuvuorten ruhtinaisiin, Bengalin vallankaappausyrityksistä "vanhan Mozin" kertomiin tarinoihin. Nykyinen kirjoittajapolvi jatkaa tätä perinnettä. 80-luvun Mustikset olivat ehkä tarinankerronnallisesti vahvinta aikaa, mutta toisaalta 90-luvulla mukaan tulleet erittäin pitkän kaavan jatkotarinat (osat tai osakokonaisuudet ovat itsenäisiä, mutta ns. suuri tarina voi kestää jopa vuosia) syventävät henkilöhahmoja paljon.
Teknisesti tai taitollisesti Mustanaamio ei ole koskaan ollut suurinta avantgardea. Silti kokeilunvaraakin on ollut ja sitä on hyödynnetty. Muinaiset Jaime Vallven luonnosmaiset kuvat sopivat hyvin vaikkapa Joan Boixin tarkan piperryksen vastinpariksi.
Jos Mustiksen taso on huono, niin parasta olisi ryhtyä talkoisiin sitä nostamaan. Kyseessä on kuitenkin yksi Pohjoismaiden keskeisimpiä sarjakuvataiteen ylläpitäjiä.
