Tämä Janne Suomisen
arvostelu Lumonetissä sai minut hetkeksi mietteliääksi.
Itse harrastan sarjakuvia lukemistarkoitukseen, mutta tietyllä keräilymentaliteetilla, mihin ei kerran hankituista sarjakuvista luopuminen sovi. Näin yksittäisten sarjakuvien arvonnousu lämmittää kyllä mieltä, mutta ilman luopumista se ei koskaan konkretisoidu, joten en koskaan ole ajatellut sarjakuvan hankkimista sijoitusmielessä. Disney-sarjakuviin en koske pitkällä tikullakaan, joten tästä eteenpäin oma logiikkani voi Disney-harrastajien silmin olla hyvinkin nurinkurinen. Tämä ketju ei ole juuri keskustelua synnyttänyt, mutta haastakaa nämä minun ajatukseni, jos teille on selvää millä logiikalla ihmiset sijoittavat sarjakuviin.
Jos ajatellaan asiaa aivan yksittäisen kuluttajan kannalta (jolta siis keskimäärin puuttuu ammatikseen kauppaa sarjakuvilla tekevän resurssit ja potentiaalinen ostajakunta), puhutaan aina yhden yksittäisen opuksen hankkimisesta, ei mistään volyymikaupasta.
Jos yksittäisen julkaisun hankintahinta olisikin korkea, sen arvonnousu jää kai poikkeuksia lukuun ottamatta suhteellisesti vähäiseksi. Jos taas julkaisu ei alkujaan ole ollut kovin hintava, sen arvon moninkertaistuminenkaan ei oikein käy sijoituksesta.
Kun tähän suhteuttaa sen, että käsiin jää aina vääjäämättä ne opukset, jotka eivät käy lopulta millään kaupaksi, tarvitaan siis mittava asiantuntemus, että kykenee divareista ja kirpputoreilta poimimaan hyvään hintaan sellaisia opuksia, mitkä kykenee voitolla myymään eteenpäin. Kovin pienimuotoiselta tämä kuulostaa, jos puhutaan vakavasti sijoitustarkoituksella tehdystä kaupankäynnistä. Lisäksi tässäkin taitaa piillä vanha asuntokaupan totuus, jonka mukaan voitto syntyy ostaessa, ei myydessä. Onko muuta logiikkaa olemassakaan, jos harrastaa sarjakuvia sijoitusmielessä?
Tähän sitten hieman samaa asiaa sivuavaa tekstiä, jota kirjoittaessani toivon, ettei tämäkin ketju käänny heti kovakantiset vs. pehmeäkantiset -väittelyyn, mutta ainakin korkealaatuisia julkaisuja suosivan nykytrendin voisi kuvitella avittavan siinä suhteessa, ettei arvo notkahda pahasti: julkaisuja on entiseen lehtihyllytarjontaan nähden verrattain vähän niin nimikkeiden määrässä kuin painosmäärissä mitattuna.
Osa näistä julkaisuista myös siirtyy nopeasti harrastajien koteihin (esimerkkeinä mieleen nousevat Incal ja Hämähäkkimiehen näköisvuosikerta 1980), ja kuvittelisin kovakantisten ostajien tietenkin olevan jossain määrin minun kaltaisiani henkilöitä, jotka eivät mielellään omistamistaan opuksista luovu.
Käänteisesti voidaan tietysti ajatella nykysuuntauksen myös vähentävän lukijakuntaa, samalla kun lukijat ovat edelleen eriytyneet jenkki- ja eurosarjakuvan sekä mangan harrastajiin, millä olisi maksuhalukkaiden ostajien määrän vähentyessä myös toisensuuntainen vaikutus julkaisujen arvoon.
