Uskomattoman hyvin tämä pätkä on uponnut molemmilta laidoilta, mutta ei tämä ollut lainkaan maineensa arvoinen, eikä ollut vielä edes kaikkien aikojen paras Jokeri-roolisuoritus.
Joku lumous on varmaan tarttunut siitä, että tämä osuu siihen 70-luvun taitteeseen, mutta näiden moneen kertaan toistettujen elokuvaviittausten sijaan lävitse tulivat voimakkaasti Nolan-vaikutteet, kun Jokerista muodostui sosiaalisen liikehdinnän symboli.
Ei tullut pahaa oloa ennen kuin Jokeri sai käsiinsä lapsuuttaan koskevat dokumentit. Todella vastenmielinen pahuus tuotiin ruudulle muutamalla kirjoitetulla sanalla, ja löi katsojaa kovemmin kuin laukaukset. Oli elokuvalla tietysti tällaisia pieniä ansioita pitkin matkaa, turha sitä on kiistää.
Isoin yllätys taisi olla, kuinka väkinäisesti ja kirjoitetun oloisesti tulevat kaikki "suuret" repliikit. Samalla tavoin musiikkivalinnat ja elokuvakikkailut jättivät päällimmäiseksi vain harkitun tyhjyyden tunteen.
Olipa sitten aiemmin luettu vaikuttanut edeltä käsin katsomiskokemukseen, mutta minusta kriitikot kyllä pitkälti tiivistivät elokuvan siihen, että jos se jotain koetti edes alkujaan sanoa, sen olisi pitänyt pystyä se saamaan ulos.
Ehkä mitään ei yritettykään sanoa, kun kaamean kankkusen ohjaaja vain tahtoi sanoa ettei mitään saa enää sanoa.
Itse suurimman osan aikaa olin kyllästymisen partaalla.
Ja koska mitään ei enää saa sanoa, niin sanotaan ettei tämä ollut edes vuoden 10 parhaan elokuvan joukossa ja kympin jälkeen vielä menisi pitkä liuta elokuvia, jos kaiken katsomansa minuuttia pidempään muistaisi.
