Brian K. Vaughan

[Jarkko Sikiö]

Brian K. Vaughan on toki tuttu monesta sarjasta Kvaakin lukijoille. Vaughanin sarjoista Saga on omassa ketjussaan.

Koska viisiosainen minisarja Barrier (2015̣–2017) ei sopinut olemassa oleviin ketjuihin, perustin tekosyyn varjolla oman Vaughan-ketjun.

Sarjan voi ladata maksa minkä jaksat -periaatteella (myös maksamatta mitään) täältä.

Sivut ovat leveitä, tietokoneen näytölle sovitettuja mikä on hieman omituinen valinta, vaikka päätös juontaakin viiden vuoden taakse.

Tänä vuonna julkaistun haastattelun perusteella voi arvata, ettei tällä liiketoimintamallilla ole tekijöille rahaa satanut.

Saman johtopäätöksen voi tehdä yksinkertaisesti sillä perusteella, ettei sivun kautta ole montaa sarjaa tarjolla, eikä mitään tuoretta näytä ilmestyneen. Barrier on sarjoista tärkein.

Toisaalta suosioon taatusti vaikuttaa, että Barrier on haastava pala. Koska päähenkilöt eivät ymmärrä toisiaan, on puolet opuksesta espanjaa. Tämä varmaan turhauttaa, jos puolet jää ymmärtämättä.

Valinta kuitenkin konkretisoi teoksen nimen viittaavan kielimuuriin siinä missä valtioiden rajoihin. Kolmannessa numerossa ei ole vuorosanoja lainkaan, mikä on osa samaa ajatusjatkumoa.

Kuvittaja Marcos Martin ja värittäjä Muntsa Vicente ovat aika ässiä, molemmat espanjalaisia. Ensimmäinen vastaa myös käännöksestä.

Lukijapalstalla meksikolainen valittaa, ettei sarjassa käytetty espanja vaikuta luontevalta. Tekijät vakuuttavat, että sen on tarkoitus olla Hondurasin espanjaa.

Osa sanoista ja niiden kirjoitusasusta varmaan sieltä tuleekin, mutta kyse on Vaughanin tekstin pohjalta tehdystä käännöksestä, jolloin esim. "samassa veneessä" tulee sanatarkkana käännöksenä.

Kovin jäykältä ja elottomalta kieli minun korvaani kuulostaa. Huolimatta siitä, että mm. Chilessä lähtökohtaisesti teititellään, teitittely usein rakoilee. Ihan taatusti siinä tulisi säröjä, kun paetaan hengenhädässä ruumiinavauksia suorittavia avaruushirviöitä.

Koska Etelä-Amerikassa luokkaerot kuuluvat selvästi, olisin kuvitellut että alemman yhteiskuntaluokan ilmauksia käyttämällä tästä olisi saanut elävämpää.

Loppupuolella on yksi puhekuplista unohtunut kääntämättä, mikä on digitaalisessa julkaisussa omituinen virhe jättää korjaamatta.

Barrier on visuaalisesti korkeatasoinen sarja. Vaughan on ideoinut sarjan voiton puolelle, mutta käsikirjoitus on muutoin sarjan epätasaisinta antia.

[Veli Loponen]

Mulle Saga on ollut vähän pettymys (olen lukenut kolmanteen kokoelmaan saakka, jossa rupesi liiaksi takkuamaan, mutta jossain vaiheessa on tarkoitus koittaa jatkaa). En oikein osaa sanoa, mikä siinä on, mutta joku, ehkä kuvitus, joka mun mielestä on liiaksi luonnosmaista, vaikka hyvää onkin...
Mutta siitä huolimatta nautin aikoinaan aika tavalla ExMAchinasta, joka oli rakennettu vähän tv-sarjan omaisesti. Tai sellainen tunnelma siitä tuli. Loppuun asti en ole sitä (vielä) lukenut, kun ei ole tullut vastaan luettavaksi sopivalla hetkellä...
Y oli varmaan se, mikä huomioni kiinnitti Vaughaniin. Se on ehkä kolahtanut parhaiten muhun, vaikka sen lopetus ehkä vähän lässähtikin. Tai sitten pitäisi lukea se uudelleen ja katsoa, miltä nyt tuntuisi.
Bride of Baghdad oli myös hyvä.

Mulle Vaughan on erikoinen kirjoittaja siinä mielessä, että se on vetänyt mua nimenomaan noiden pienempien kustantamojen (joo, tiedän, että Y ja ExMachina on DC:tä, mutta tajunnette idean) puolelle perus-supersankarimeiningin sijaan. Kun ylipäätään suuntaudun enemmän kuvittajan mukaan lukemisissani, niin Vaughan on sarjassaan erikoinen.

[Curtvile]

Paper Girls ja Pride of Baghdad ovat parasta jota Brian K Vaughn on kirjoittanut.
Paper Girls vie kuin litran mittaa ja Cliff Chiangin piirros on lumoavaa.
Peittoaa Sagan sellaiset kuusisataa nolla luvuilla vaikka Sagakin on hyvä.
Pride of Baghdadin eläinten perspektiivistä kerrottu sotatarina on kuitenkin niin kompakti, lukukertoja kestävä esitys että nousee ohi Sagan ja Private Eyen joka on  myös nettiyhteistyö Martinin kanssa.

Itse olen kirjoittajavetoisesti seuraava, tai siis ensin tarina/konsepti mutta kirjoittajapainotuksella. Itse uskon vakaasti jos Neil Gaiman kertoisi ideansa ja vähemmän karismaattinen henkilö mutta parempi tarinankertoja kirjoittaisi lopputulos olisi paljon, PALJON, parempi.
Sama on minusta aina pätenyt Y the Last maniin.

Vaughnin parempia töitä ovat juurikin Ex Machina ja aliarvostettu We Stand On Guard, joista ensimmäinen yhdiustelee politiikkaa ja supersankareita hyvin mutta rönsyilee kun taas We Stand On Guard on tiivis looginen esitys.
Vaughnin supersankaritarinat Marvelilla ja DCllä eivät muuten oikein jättäneet kunnon vaikutusta.
Niistä paras on Runaways jolla on yhteisiä piirteitä Paper Girlsin kanssa.

[haplo]

Paper Girlsiä olen lukenut ensimmäisen osan verran, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä en osaa sanoa. Tuntuu aloituksen perusteella kuitenkin, että sarja olisi paljon Sagaa kiinnostavampi.

Mulle Saga on ollut vähän pettymys (olen lukenut kolmanteen kokoelmaan saakka, jossa rupesi liiaksi takkuamaan, mutta jossain vaiheessa on tarkoitus koittaa jatkaa).

Viikko tai pari sitten luin Sagan neljännen kokooman ja mulle se antoi piristysruiskeen lukea sarjaa pidemmällekin. Ensimmäisestä osasta pidin kovasti ja sen jälkeen kiinnostus laski tasaisesti. Neljännestä osasta tuli taas samoja fiiliksiä kuin ensimmäisestä. Homma tuntui taas tuoreelta kun aiemman osan tapahtumiin saatiin etäisyyttä.

Y the Last Manin unohdan aina olevan Vaughanin sarjan. Olen pari kertaa sitä koettanut, mutta aika tylsältä se alun perusteella vaikuttaa. Mun silmissä tasoero Sagaan ja etenkin Paper Girlsiin on huima.

[Jarkko Sikiö]

Tutustuin eilen Paper Girls -sarjaan (Image 2015) ja olen viimeistä myöten koukussa.

Tämä on tietyin osin lähellä Vaughanin toista menestyssarjaa, Saga, ja uskoisin lehtityttöjen iskevän myös Sagaa fanittaville. Omalla kohdallani Paper Girls iski kovemmin kuin Saga, jota toki ihan innolla jossain vaiheessa seurasin.

Tässä pääosassa ovat 12 vuotiaat tytöt, mikä jo yksin antaa sarjalle keskimääräistä pirteämmän ja positiivisemman yleissävyn. Seikkailuhenkeä on mukana peräti henki pois -tilanteissa, joten meno on reippaampaa verrattuna Sagaan, jossa kahlataan välillä itsesäälissä ja muuten vain itketään sängyssä.

Todennäköisesti juuri lapsihahmoista johtuen tästä tuli minulle todella kovat 20th Century Boys -fibat, mikä on positiivinen juttu.

Sarja on myös visuaalisesti todella onnistunut, mistä kuvittajan, Cliff Chiang, lisäksi ansio kuuluu värittäjä Matt Wilsonin työlle. Sarjassa on tosi omaleimainen väripaletti, mikä kulkee edes takaisin akselia sininen-lila-harmaa-lila-punainen.

Tämä ei minusta etukäteen näyttänyt mitenkään erityisen hyvältä, ja taisin joskus pari vuotta sitten ensimmäistä osaa selata lähinnä sitä ihmetellen, että mikä tässä nyt on niin ihmeellistä. Sarjan vetoa ei todella tajua muutoin kuin kunnolla lukemalla.

On tosi maagista, että tällainen päältä nelikymppinen voi innostua vielä sarjakuvasta ihan lapsenomaisella riemulla, mutta niin siinä taas kävi.