Rick Remender

[Jiksi]

Taitaa olla niin, että Rick Remender ansaitsee oman ketjunsa, miehen tuotannosta kun on monessa yhteydessä keskusteltu mm. Image-sarjoja käsittelevässä ketjussa.

Seven to Eternity (2016) on yhteistyö Jerome Opeñan kanssa. Visuaalisella puolella Matt Hollingsworth väreineen on kokonaisuuden kannalta yhtä lailla tärkeä osa kuin itse kuvittaja.

Kokonaisuus on todella tässä tapauksessa syntynyt yhteistyössä. Opeñan tarkka, mielikuvitusta, silmää ja mielikuvitusta viekoitteleva kuvitus nostaa Remenderin varsin kirjallisesti pulppuavan tarinan tasoa korkeammalle.

Taika särkyy numeroissa 7 ja 8, jotka kuvitti James Harren. Ei Harren huono ole, mutta niin tyyliltään täysin eri maata kuin Opeña, ettei siitä vain pääse yli. Opeña palaa onneksi puikkoihin jälleen yhdeksännessä numerossa.

Tarina itse on varsin yksinkertainen kaatuneen diktaattorin vangitsemisen jälkeinen kuljettaminen teloitusta odottamaan. Selittämisen jätän Remenderille, mutta kyseinen varjokuningas on orjuuttanut henkisesti puoli valtakuntaa. Nappi otsaan siis veisi hengen kaikilta orjuutetuilta. Siksi linkki näihin orjiin on katkaistava pysyvästi ennen kuin pää humautetaan hartijoilta.

Tähän ympärille on sitten kirjoitettu koettuja vääryyksiä, petoksia, kummia hahmoja ja vielä kummempaa taustamaailmaa.

Tässä on hieman samaa kuin samojen tekijöiden sarjassa Uncanny X-Force.

Hieman olen aina varautunut näiden Remenderin juttujen kanssa, ne kun eivät tahdo katketa. Toistaiseksi sarjaa on vasta yhdeksän numeroa, mitkä on koottu kahteen kokelmaan. Hitaasti tämä on siis kulkenut, enkä todella tartu jatkoon ennen kuin sitä on taas kokoelman verran tarjolla.

Sarjan suhteen olen kuin blackjack-pöydässä, eli jos kuvittaja pysyy samana, niin minulle sopii jakaa lisää. Jos kuvittaja vaihtuu, passaan.

[Jiksi]

Remenderin ja Wes Craigin Deadly Class (Image) yhdistää Katsuhiro Otomon Frank Milleriin. Tämän lisäksi minulle tuli koko ajan mieleen Turtles siltä osin kuin se oli parodiaa Millerin töistä.

Ensimmäisestä kokoelmasta en saanut vielä otetta, minua hämäsi se etteivät tekijät tuntuneet olevan täysin vakavissaan, mutta esittivät kuitenkin tarinansa täysin vakavasti.

Olihan siinä huumoria jo aiemmin, mutta vasta toisen kokoelman kakkahuumori asemoi sarjan parodiaksi minunkin päässäni. Toiseen kokoelmaan jäi siis minun kohdallani tämä sarja, mutta jos tästä kuoriutuu vielä myöhemmin maailman paras sarja, saa ja pitää kertoa asiasta.

[Jiksi]

Täälläkin on moni ehtinyt hehkuttamaan Low-sarjaa (Image 2014–2017) jo vuosia sitten.

Vahvimmin mieleeni painui Greg Tocchinin upea kuvitus. Tulevaisuusvisiot meren syvyyksistä ovat huimia, ja Tocchini välittää hienosti tilan ja avaruuden tuntua. Siten pienempikin syherrys saa majesteettisuuden tuntua. Kuvitus on myös henkilöhahmojen tapauksessa vahvaa ja persoonallista.

Osin varmasti jo meren alle sijoittuvista tulevaisuuden visioista johtuen mieleen nousi Bioshock-pelin tunnelma, mutta tahtoessaan voisi vetää näiden kahden välille yhtäläisyysmerkkejä myös tarinaelementtien osalta.

Dave McCaig on selkeästi kokeillut vähän erikoisempia väriyhdistelmiä. En aina ollut kovin innoissani väripaletista, mutta kuvittelin ymmärtäväni sen miten valo meren alla värittäjän mielestä käyttäytyy. Ehkä perinteisempi väritys olisi vain latistanut kuvittajan jälkeä, mene ja tiedä.

Kuuden ensimmäisen numeron kokonaisuus on ehdottomasti luettava yhtä soittoa. Sarja ottaa sen jälkeen etäisyyttä alkuasetelmiin niin tapahtumayhmpäristön vaihtamisen kuin aikasiirtymän keinoin. Siten loppua voi lukea vähän väljemmässä tahdissa.

Kaiken kaikkiaan minusta sarjaa oli usein hyvin raskasta lukea. Tämä on selkeästi sarja, joka on luettava paperilta. Tämä johtuu lähinnä Remenderin valitsemasta varsin kirjallisesta tavasta kertoa tarinaa, mikä vaatii pientä keskittymistä.

Osa tuota raskautta tuo tietysti hieman alakuloinen perheen hajoaminen omille teilleen sekä perheenjäsenten kärsimys tahoillaan. Ei tämä nyt niin synkkä ole, mutta vaikuttaisiko tuo visuaalinen puoli tunnelmiin tällä tavoin. Kaikkiaan 19 osaisen sarjan puolivälin jälkeen tuntui aina parin numeron jälkeen siltä, että teki mieli pitää taukoa.

Jossain vaiheessa tätä lukiessa tuli mieleen, että Remender on tavallaan velkaa sille 90-luvun scifi-kirjallisuudelle, jossa kirjojen vakiomitta oli tuhat sivua ja ideoita räiskittiin kaikkialle ympäriinsä ihan räiskimisen huvista. Ei siinä mitään, se oli hyvää aikaa olla scifi-harrastaja.

EDIT: Korjattu kirjoitusvirheitä.

[Veli Loponen]

Remenderiltä on jäänyt erityisesti mieleen Kapteeni Amerikan juoksu ulottuvuus Z:ssa. Se oli aika huippu. Ainoa selkeä miinus oli, että se kesti liian vähän aikaa ja sitä kautta menetettiin paljon ajan pituuden kokemuksesta.

Tuota Seven to Eternityä olen monesti harkinnut. Juurikin kuvituksen vuoksi.

[Curtvile]

Remenderin ja Wes Craigin Deadly Class (Image) yhdistää Katsuhiro Otomon Frank Milleriin. Tämän lisäksi minulle tuli koko ajan mieleen Turtles siltä osin kuin se oli parodiaa Millerin töistä.

Ensimmäisestä kokoelmasta en saanut vielä otetta, minua hämäsi se etteivät tekijät tuntuneet olevan täysin vakavissaan, mutta esittivät kuitenkin tarinansa täysin vakavasti.

Olihan siinä huumoria jo aiemmin, mutta vasta toisen kokoelman kakkahuumori asemoi sarjan parodiaksi minunkin päässäni. Toiseen kokoelmaan jäi siis minun kohdallani tämä sarja, mutta jos tästä kuoriutuu vielä myöhemmin maailman paras sarja, saa ja pitää kertoa asiasta.

mistä sinä puhut?

Deadly Classia tuo ole nähnytkään ja vaikka sarjassa osa hahmoja vitsailee mitään siitä ei ole tarkoitettu hauskaksi.

Itselle siinä on se kun valitettavasti muistaa 80-luvun eikä minkään nostalgialasien kautta että silloin oli musiikki niin jumputijumputi ja olkatoppauksia toisin kuin nykyiset jumpsjumps rallit.

Remender kirjoittaa nuorista psykopaateista ja hormoneista uskottavasti vaikka usein kättämäni vertaus "Tylypahka mutta ei-pilipali magiaa vain tappajia" on osuvampi.

[Jiksi]

En tiedä miksi lyttäsin aikanaan Black Science -sarjan niin täysin. Koska sitä niin moni vakuuttavasti puolusti, otin ensimmäisen kokoelman nyt uudelleen työn alle. Se menikin sitten sen verran sulavasti, että luen juuri viidettä kokoelmaa.

Koska tarinassa hypitään ulottuvuudesta toiseen, voi Remender vetää idealaaristaan vuoroin sopivan jutun ja yhdistää niitä sitten toisiinsa kun ei muuta tule mieleen.

Tämä on alussa paljon synkempi ja synkeämpi kuin jatkossa, ehkä omaan elämäntilanteeseen ei sopinut että tarinan päähenkilö menettää vaimonsa ja lapsetkin ovat vaarassa. Toisaalta kun näitä vaihtoehtoversioita löytyy useampikin, tulee tähän vähän sellainen hälläväliä-asenne sen suhteen kuka kuolee ja kuka ei, mikä vain sopii eteenpäin syöksyessä.

Neljäs kokoelma menee henkilökohtaisuuksiin ja taustoihin. Siten se on merkittävästi hitaampi kuin vaikka salamana sulavat toinen ja kolmas kokoelma. Otan nyt viidennen kokoelman työn alle ja katsotaan sitten mitkä ovat tunnelmat.

Tuossa neljännessä myös hieman tökkäsi tuo Remenderin vakiokikka hypätä ajassa eteenpäin. Täytyy olla seuraavan sarjan kanssa hereillä, että kuinka monta kertaa mies sitä vetää pakasta.

Kuvittelisin, että neljänteen kokoelmaan mennessä Remender on oivaltanut, että sarja myy ja jatko sitten lähtee venymään. Hienoisesti hienosäädän odotuksia tältä pohjalta jatkon suhteen.

Italialainen Matteo Scalera kuvittaa hieman samansuuntaisesti kuin vaikkapa Sean Murphy, mutta en aina ole kovin innostunut leveästä hymystä, jonka Scalera henkilöhahmoille piirtää silloinkin kun se ei mielestäni tarinan puolesta sopisi. Teräväkärkisiä nenänpäitä täytyy myös oppia sietämään heti alkuunsa.

Toinen italialainen, Moreno Dinisio, värittää muutoin hyvin, mutta vetää usein sellaiset pehmentävät pastellisävyt kuvittajan jäljen päälle. Tämä vie hieman tehoja Scaleran sivuilta, jotka pohjautuvat pitkälti hallitsevaan mustaan ja sen vuoksi voimakkaaseen kontrastiin.

Ei tämä lopulta ihan suosikkien joukkoon nouse, mutta hyvin tämän kanssa yksi iltapäivä on vierähtänyt.

mitään siitä ei ole tarkoitettu hauskaksi.

Kyllä Remender oli mm. tuon viittaamani ripulikohtauksen kirjoittanut hah-hah-hauskaksi. Ei se sitä minusta ollut.

[Curtvile]

Hyvä Jiksi,

pidä tauko ja lue sitten Deadly Class pidemmälle alusta ja koeta unohtaa "hauska". Itseen Remenderin läpeensä julma kuvaus puree. Enemmän samaa kuin Bret Easton Ellisin "Alta nollan" ja "Amerikan Psyko" ihmiskuvauksessaan.

Ja jollet sinä tai kukaan muu ole lukenut Tokyo Ghostia.... Sean Gordon Murphyn hillittömän jumalainen(kaltaiselle ateistillekin) kuvitus loihtii tarinaa eloon mutta tässä korostuu Remenderin kyky henkilökuvaajana.
Mielenmaisema on tuttua huttua kyberpunkissa ja velkansa niin William Gibsonille kuin Akirallekin näkyy mutta latistaminen näiden apinointiin tai huumoriin on paitsi halveksuvaa myös idiotismia.
Päähenkilöiden epävarmuudet ja ristiriidat eroavat ilahduttavasti normista vaikka polkevatkin tavanomaisia kerronnan tapoja ja odotuksia jalkoihinsa.

Samaa löytyy myös Deadly Classista ja Fear Agentista. Huonomman kirjoittajan käsissä Fear Agentin alkoholismikuvaus olisi hilpeän hassu irroittelu "kato-jos-gortonin-fläsi-oliskin-tenukeppi-höröhörö" mutta itselle se on vain osoittanut että Remender tietää, omakohtaisesti tai muuten aiheesta.

Remenderin ideat ovat hyviä, mutta juurikin kyky kuvata epäsympaattisia hahmoja ja rikkoa totuttu kerronta pysyen tosikkona (itselleni tärkeää) on olennaista.
Maailmassa on jo tarpeeksi niitä ****n "Kamala Luonto" ns. huumoripläjäyksiä joitten sijaan itse ottaisin vaikka suusyövän mikäli ovat vaihtoehtoina. Suusyöpä kun tappaa sentään suht ripeästi ja henkinen kipu on vähäisempää.

[Jiksi]

Hyvä Jiksi,

No voi hyvänen aika. Kaikki hauska ei ole huumoria.

Tulkitsin, että puolittain tuo Deadly Classin ajanjakso viittasi juuri tuonne Otomoon ja Milleriin.

Erityisesti tuo huima vauhti ja huumeidenkäyttö tuo mieleen Akiran alkusoitot, ja hieman sinne suuntaan tuo kuvittajakin sitä veti.

En sano, että huumeissa mitään hauskaa olisi, mutta hauskaa oli lukea miten ne huumeharhaiset häröilyt oli toteutettu. Hauskaa samoin kuin Akiran nuorison itsetuhoinen käytös, vailla huumoria mutta silti suurta huvia.

Mutta, mutta, Deadly Class -sarjassa myös pilkistää huumori tekijöiden silmissä. Kun Remender on kerran sarjaansa kakkahuumoria kirjoittanut, et sinä voi sitä sieltä pois kirjoittaa.

[Curtvile]

Mutta, mutta, Deadly Class -sarjassa myös pilkistää huumori tekijöiden silmissä. Kun Remender on kerran sarjaansa kakkahuumoria kirjoittanut, et sinä voi sitä sieltä pois kirjoittaa.

Kyseenalaistan lähinnä tapasi lukea monia sarjoja kuten juurikin Remenderin kirjoittaman Kapteeni Amerikan ulottuvuus Zssa alun jossa selkeästi Tähtilippua heiluttava Überpatriootti vihaa luonnonsuojelijoita.
Silloin kiistin väitteen ja tässä on se että veikkaan että ollaan oikeasti luettu sama sarjakuva, mutta ero on siinä että siinä missä sinä luet Preacheria ja arvostat Enniksen  sikailua ja minä en samasta löydä sitä sikailua ollaan samassa tilanteessa kuin monessa muussakin lajityypissä(mukaanlukien kirjat, elokuvat ja sarjakuvat):
on se mitä tässä tapauksessa Remender kirjoitti ja sitten se mitä sinä luit siitä ja se mitä minä luin siitä.

Sen takiahan tämä foorumi on. Ei siksi että kaikki hymisevät yksinomaan yhtä suurta totuutta koska sellaista ei ole, jokaisen pitää etsiä omansa ja esittävät eri näkemyksiä.
Joskus harvoin kuuntelevat toistensa mielipiteitä.
Kyseenalasitavat omia näkemyksiään.
 Itse olen kaukana omista fyysisistä kappaleista mutta vaikka teoksessa oli huumoriakin kuten oikeassa elämässä en kakkahuumoria siitä löytänyt.
Tämä antaa hyvän syyn lukea se uudestaan.

[Jiksi]

Juu, palavasti saa puolustaa ja puolustautua. Eipä sarjakuvista voi muutoin tällä tasolla intoilla kuin juuri täällä.

Huvinsa siinäkin, että maku voi olla samansuuntainen, mutta sarjoja kuitenkin luetaan aivan eri tavoin ja niistä löydetään eri juttuja.

Itse olen kaukana omista fyysisistä kappaleista mutta vaikka teoksessa oli huumoriakin kuten oikeassa elämässä en kakkahuumoria siitä löytänyt.
Tämä antaa hyvän syyn lukea se uudestaan.

Toinen kokoelma, jossa on numerot 6-12, melko lailla opuksen loppupuolella. Kohtaus on se, jossa sarjakuvakaupassa on alennuspäivä ja päähenkilö tulee paikalle myöhässä, krapulassa ja burritot pyörivät mahassa.

[Jiksi]

Tokyo Ghost (Image 2015–2016) on kymmenosainen dystopia, jossa yhdistyvät melko lailla Remenderin kaikki yleisimmät teemat.

Tulevaisuuden maailma on ihmiskunnan itse tuhoonsa ajama, korruptoitunut ja rikkaiden hallitsema. Tarinoiden naishahmot ovat voimakkaita, miehet puolestaan heikkoja tai muutoin vaillinaisia.

Lisäksi käsitellään addiktioita, jotka tässä esitetään sellaisessa muodossa, joka yhdistää huumausaineet ja nettiriippuvuuden.

Ilmeisesti päivän politiikka on vaikuttanut Remenderiin. Jossain keskivaiheilla huomio kiinnittyy vihaiseen sävyyn, ja tarinassa varsin suoraan kritisoidaan Trumpin valintaa.

Kokonaisuus itsessään on ensin maailman taustoittamista. Ensimmäinen numero on muikeasti ihan pikkuisen Judge Dredd -vaikutteinen. Alun käänteiden jälkeen tarina vetää loppuun jokseenkin suoraviivaisesti.

Sarja on 10 numeron mittaisena passeli, ei tämä parantuisi jos siihen vetäisi parikymmentä numeroa lisää.

Kuvittajana Sean Murphy ja värittäjänä Matt Hollingsworth ovat luotettava yhdistelmä.

Black Science -sarjassa kurvaa viidennessä kokoelmassa jo ihan suoraan fantasian puolelle noitineen kaikkineen. Tämä vielä menisi, etenkin kuvaston vetäessä sinne fumetin puolelle, mutta sitten tulevat mukaan jo supersankarit.

Lopulta päältä 30 numeron tulee eteen ikään kuin henkinen päätös, ja sitten jonkinlainen reboot. Taisi se olla jo paikallaan, mutta ei tämä sarja nyt ihan hyvin ole enää kulkenut. Olen sen verran utelias, että varmaan katson myös jatkoa mutta vasta sitten kun putkeen voi kiskaista useamman kilometrin.

[Jiksi]

Venom-elokuvasta lähtien päätin lukea jossain vaiheessa hahmon seikkailuja.

Onneksi näytekuvien perusteella muistin, että minusta Venom oli jo silloin 90-luvulla niin huono, etten huolinut hahmon tähdittämiä sarjoja kokoelmaani. Ostin ne vasta, kun oivalsin miten vähän niitä missään näytti liikkuvan.

Sen sijaan Venom by Rick Remender: The Complete Collection 1 & 2 tuntui tekijän nimen perusteella hyvältä.

Flash on tässä jalkansa menettänyt sotilas, joka sotii symbiootin kanssa. Tämä olisi ihan hyvä sivuhahmo johonkin tiimiin, kuten se on sivuroolissa ollutkin, mutta ei tämä yksin kannattele.

Ei tätä pelasta toiminta, ei ihmissuhteet. On se vain niin, ettei edes huippuluokan tekijä saa näistä symbiooteista ja muista omituisista Hämis-jämistä ykkösluokan luettavaa.

Väkisin vedin ensimmäisen kokoelman loppuun.

[Jiksi]

Secret Avengers oli sarja, jota kirjoittivat Ed Brubaker ja Warren Ellis... eikä se silti ollut järin hyvä.

Unohdin sarjan aina siihen, kunnes huomasin että Remenderin juoksu siihen päätteksi on koottu Secret Avengers by Rick Remender: The Complete Collection -nimellä.

Tämä alkoi hyvin, paremmin kuin edelliset mestarit omansa. Hassusti tuntui aivan kuin olisi lukenut Ellisin käsikirjoittamaa tekstiä.

Harmi vain, että siihen väliin iskevät Avengers vs. X-Men -fillerinumerot (kaikkiaan kolme), koska ne ikävästi pysäyttävät hyvän vauhdin.

Kyseisten numeroiden silmäilyn jälkeen tarina jatkaa ihan hyvin aikansa, ja loppu on sitten enemmän "oikeaa" Remenderiä.

Oikeastaan isoin vika tässä on, että hyvästä käsikirjoituksesta huolimatta sankarit ja heistä koostettu ryhmä ei kiinnosta lainkaan. Tästä syystä runsas dialogi alkaa väsyttää, ja kun silmät hyppivät dialogin ylitse, putoaa koko teos mustaan aukkoon kiihtyvällä vauhdilla.

Kiitos Comics Coden, minusta supersankareiden irtosuhteet ovat hieman noloja lukea, mutta Flashin ja Valkyrian romanssi tuntuu erityisen väkinäiseltä.

[Jiksi]

Uncanny X-Force -sarjaa lukuun ottamatta en ole sen suuremmin Remenderin Marvel-sarjoille lämmennyt, vaikka on ne tullut jo melko tiheällä seulalla läpi kammattua.

Winter Soldier: Bitter March on vähän samaa sarjaa. Siinä ei ole juuri mitään sellaista vikaa, jota voisi sormella osoittaa. Kuitenkin siitä puuttuu ideoiden räiskyminen joka suuntaan, mikä parhaimmillaan vetää Remenderin tarinoiden pariin.

Lisäksi hieman väsyttää se supersankarijuttujen perussapluuna, jossa tarinan päätöksen tietää jo alussa.

Tarinassa Nick Furyn uusi paras kaveri suojelee natsitiedemiehiä toisen maailmansodan jälkilöylyissä ja Winter Soldier on tarinan mörkö.

Rick vetää kaikki perusjutut läpi, mitä tältä voisi odottaa, ja lopussa Winter Soldier jää odottamaan nykypäivää, eli hetkeä jolloin Ed Brubaker keksii hahmon Kapteeni Amerikan sivuille.

Onhan siinä monta vuosikymmentä välissä, ja Winter Soldier voi esiintyä tällaisissa tarinoissa vaikka kuinka monta vuosikymmentä, jos joku näitä jaksaa vain ostaa.

Kuvittaja Roland Boschi on tässä muuten ihan ässä, mutta ei tällaista tarinaa kuvituksen takia osteta.