Sarjakuvan värittäminen on kuitenkin jatkumoon pohjautuvaa värittämistä eli värien tulisi pysyä alusta loppuun uskollisina sivukokonaisuuden värikartalle.
Siksi helpointa onkin valita ihan niin monta värinappia kuin eri sävyjä tarvitsee
...
Valkoinen ja musta ovat myös tarpeellisia värinappeja.
Ja valkoinen guassi (peiteväri)-tuubi on mukava kiiltojen lisäämiseen.
Noinhan ennen vanhaan tehtiin, kun sarjakuvia väritettiin eri arkille. Oli joitakin vakinappeja, ja kirjapainolle sitten kerrottiin mikä oli niitä vastaava väriarvo joko Pantonena tai PMS-värikarttana. Nykyään semmoinen on väistyvää ammattitaitoa: kun työn skannaaminen painokuntoon jää tekijälle itselleen, pitää tekijän itse myös säädellä värimaailmat kohdalleen Photoshopissa. Sinänsä lähtöväri voi nykyään olla mikä tahansa, toki jos aikoo katsella paperioriginaalia, olisi kiva että siinä olisi jotain järkeä.
Värien taikominen kolmesta napista ei ole mikään Lars von Trier -henkinen rajoittava dogma, vaan ennemminkin taikatemppu jossa vedetään kani hatusta. Ihan ihme juttu että kolmesta napista saa kaikki värit, myös sen neutraalin harmaan.
Diginä värittäessäni toki teen edelleen joka tarinalle oman paletin, jossa on päähenkilöiden ihonväri ja vaatteet, ja sitten tyyliin sopivia kahden värin sekoitusvärejä + kolmatta pääväriä huomioväreiksi omana skaalanaan. Mutta se on mekaanista työtä, vailla ihmeen tuntua. Ihme on se, että kaikista maailman väreistä sattuu löytymään juuri sen maagisen yhdistelmän kuhunkin tilanteeseen, ja juuri sen oikean kolmannen värin jolla kaksi toisiinsa sopimatonta väriä yhdistyvät tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.
Kuten SkTV sanoi, tässä vaiheessa tärkeintä on oppia ja innostua. Työksi homma muuttuu vasta myöhemmin jos on muuttuakseen, eikä sen kanssa kannata pitää kiirettä

Hyvä vähintään 250g/m2 paperi kostutettuna ja sitten märkänä ikkunaliimapaperilla vaikkapa vanerilevylle kiinnitettynä (kuivuessaan paperi siliää kovaksi eikä enää kupruile), muutama hyvä (tarpeeksi hienorakeinen pigmentti) värinappi, valkoinen lautanen (jolta ei enää syödä) paletiksi ja muutama erikokoinen sivellin (vesivärikäytössä ne eivät edes kulu, toisin kuin tussityössä, kunhan ne säilyttää kärki ylöspäin) ovat erinomainen lähtökohta, jolla pääsee pitkälle. Valkoinen guassituubi, ns. plakaatti- eli julisteväri on tietysti kiva valkoisten kohtien avaamiseen jos niitä ei aluksi muistanut jättää maalaamatta, sillä on myös helppo tehdä peittäviä värejä läpikuultavien sekaan, kunhan muistaa että "guassi ei kuole koskaan" eli herää maalausvalmiiksi aina kun saa vettä.
Muuten, musta ja valkoinen eivät ole värejä, ja jos oikein pilkkua viilataan, ei ole myöskään ruskea, koska se vaatii vähän kaikkia värejä ja on olemassa ainoastaan murrettuna sekoitteena
