David Lapham ja Stray Bullets

[Jarkko Sikiö]

Stray Bullets on David Laphamin, kuten myös hänen vaimonsa Maria Laphamin, elämäntyö.

Harhaluodit on mustavalkoinen draamakomedia. Lapham kertoo lehden mittaisiin episodeihin jaetun, ajassa usein taaksepäin palaavan, toisiinsa limiytyvien rikostarinoiden muodostaman kokonaisuuden.

Alkuperäisessä sarjassa on kaikkiaan 41 jaksoa. Käytännössä ensimmäinen juonikaari päättyy numeroon 30. Kokoelmissa mitattuna uusimmat Imagen julkaisemat neljä ensimmäistä kattaa tämän tarinakokonaisuuden.

Loppu, eli viides kokoelma, on oma kokonaisuutensa ja kattaa sarjan yksitoista viimeistä lehteä. Kuudes kokoelma sisältää kahdeksanosaisen Killers-jatkon.

Lapham työstää parasta aikaa jatkoa Sunshine & Roses -alaotsikolla. Tähän en vielä ole itse tutustunut, mutta kuusi kokoelmaa on niin intensiivinen kokonaisuus, että varmaan säästän sen myöhempään.

Kuittasin sarjan ensimmäisen osan perusteella episodin mittaisiksi rikostarinoiksi ja unohdin vuosiksi. Tästä ei ole lainkaan kyse. Harhaluodit on mustan huumorin kyllästämä draama. Sen hahmoista moni on (maalais)juntti siinä määrin, että sarjassa on varsin kotoisa sivumaku myös suomalaislukijoiden kannalta. Osa junttiudesta menee sen piikkiin, että tapahtumat ajoittuvat (pääosin) 80-luvun alkuvuosiin.

Sarjassa on paljon Love & Rocketsia, selkeitä vaikutteita suoraan Will Eisnerilta sekä pieni hitunen Frank Milleriä. Kuvituksen osalta löytyy Eisnerin lisäksi mm. Mike Ploogia.

Silmiinpistävän selkeästi Lapham on saanut oppinsa Jim Shooterin luotsaamalta Valiantilta. Katsojan silmien tasalla pysyttelevä kamera, kaikkea 90-luvun muodikasta, tarinan kerrontaa tukematonta, ylilyöntejä tai kokeilevuutta välttävä kuvitus ovat kaikki suoraan Shooterin ja kumppaneiden oppikirjasta.

Kolmekymmentä jaksoa kattava ensimmäinen juoksu ei notkahtele kertaakaan. Lapham vetää toteutuksen läpi armottomalla kurinalaisuudella. Hän ei juuri koskaan riko kaksi ruutua, neljä riviä -ruutujakoa. Tämä antaa sarjalle "reaaliaikaisen" tahdin, ikään kuin opuksen aloittaessaan joku naksauttaisi filmikelan käyntiin. Tapahtumat eivät hidastu tai nopeudu, ja siten parhaat ja pahimmat hetket kulkevat vakaalla tahdilla eteenpäin. Mielessään voi kuvitella filmikelan rahinan.

Ainoa mille en aluksi lämmennyt olivat sarjakuvaa sarjakuvassa (Amy Racecar) jaksot. Kun Lapham vetää sen ennen kolmenkymmenen jakson kokoista juonikaaren päätöstä kiinni osaksi suurta tarinavyyhteään, on kuitenkin otettava hattu pois päästä. Kaikki sopii yhteen.

Harhaluodit sopii erityisen hyvin maratonlukuun, kun lukijalla asiat ja niiden väliset yhteydet pysyvät hyvässä muistissa koko ajan. Kuitenkin välittömästi syntyy myös halu aloittaa sarja alusta uudestaan, lukien kohtaukset tietäen mitä edessä on tulossa.

Kolmenkymmenen numeron jälkeen taso pysyy yhtä lailla korkealla. Lapham kuitenkin antaa kurinalaisen ruutujaon mennä. Kuvitukseen tulee tässä vaiheessa myös hätäisyyden tuntua. Taustoja selvitellessä Laphamilla oli 2000-luvun alussa taloushuolia ja hän teki keikkatöitä hetken aikaa isoille kustantajille – sarjan viimeinen, 41. osa jäi julkaisematta pitkäksi aikaa.

Suurempi ongelma jatkon kannalta on, että sarjan keskeinen henkilöhahmo on lähes yhteneväinen alkuperäisen juoksun päähenkilön kanssa. Kun henkilöhahmot muutoin ympäriltä vaihtuvat, tuntuu ratkaisu mielikuvituksettomuudelta tai ehkä tässä yhteydessä ennemmin rohkeuden puutteelta.

Harva mustavalkoinen sarja sopii yhtä hyvin ruudulta luettavaksi. Käsinkirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä on tosin lähes mahdoton tavata ruudulta.

Huolimatta siitä, että neljä kokoelmaa ovat se paras osuus, kuluivat kaikki kuusi kokoelmaa nopeasti käsissä. Tätä voi suositella aivan viiden tähden edestä.

Cool beans!

[tmielone]

Kiitokset selkeästä yhteenvedosta!

Pitkään olen tuotan suunnitellut lukevani, mutta en jostain syystä ole saanut aikaiseksi. Jossain välissä huhuttiin, että tuo olisi tullut myös suomeksi (olisiko ollut Liken toimesta?) mutta sitä ei sitten koskaan tapahtunutkaan. Harmi.

[Jarkko Sikiö]

On se tosiaan Likeltä liipannut.

Kvaakissakin sitä kovasti odotettiin.

[tmielone]

On se tosiaan Likeltä liipannut.

Kvaakissakin sitä kovasti odotettiin.

Lohdullista huomata, että vaikka muisti rakoilee päivä päivältä enemmän, niin tällaiset pettymykset ei unohdu. Mikähän tuonkin julkaisun kaatoi? Varmaan tuolle sarjalle löytyisi vieläkin kysyntää, jos laatu on Jiksin kuvailemaa tasoa.

[Jarkko Sikiö]

Saattoi siihen vaikuttaa sekin, että juuri tuossa vaiheessa oli epävarmaa, pystyykö Lapham julkaisemaan sarjan loppuun. Kuitenkin sarjan henkinen päätös on selkeästi numerossa 30, joka olisi ihan hyvä päätöspiste käännösjulkaisuille.

Toisaalta sarja on hieman sellainen genresekoitus, siitä syntyy ulkoisesti ihan eri mielikuvia kuin mitä se sitten lukiessa synnyttää. Mielestäni Laphamin eräänlainen esikuva on ollut ensisijaisesti Love & Rockets, vaikka on siihen osansa antanut moni vanhempi ja tuoreempi sarja ja tekijä.

Ketju on siirretty nyt toimintasankareihin, mutta kyllä tämä on selkeää alternativea, minkä vuoksi aloitin ketjun oikeaan kategoriaan.

[Curtvile]

Ketju on siirretty nyt toimintasankareihin, mutta kyllä tämä on selkeää alternativea, minkä vuoksi aloitin ketjun oikeaan kategoriaan.

Stray Bullets  on rikossarjakuvaa.

Se että rikossarjakuva osaa kertoa paremmin ihmisyyden tilasta kuin draama ei ole kategorioinnimme vika.

[Jarkko Sikiö]

Sunshine & Roses -jatko on kaikkiaan 42-osainen, joista viimeinen numero ilmesty 2020, mutta aikaisempiakaan osia ei ole vielä koottu kokoelmiin. Eipä sen niin väliäkään, koska vaikka alku lähtee vahvasti käyntiin aivan näin kylmiltään, niin jo toisessa kokoelmassa alkaa kyllästys hiipiä.

Kolmoskokoelman kohdalla sitä jo alkaa miettiä, että Sunshine & Roses on vähän kuin vanhan televisiosuosikin uusi tuotantokausi. Sitä ei jaksa enää suuremmin innostua, mutta tuleepa katsottua vähän kuin tottumuksesta.

Suuri ongelma on sarjan henkilöhahmoissa, jotka eivät oikein enää jaksa kannatella kokonaisuutta. Kun tämä on rikosdraamaa sellaisilla suhteilla, että heilutellaan aseita ja harrastetaan yleisesti paheita, mutta pääsisältö on kuitenkin ihmissuhteiden jauhamisesta yhä uudestaan ja uudestaan, niin hahmojen pitäisi olla aivan toista luokkaa.

Toinen suuri ongelma on, että Laphamit tavallaan sovittavat uuden sarjan tapahtumat vanhaan runkoon niin, että kukin tarinan henkilöistä valuu kuin palikka Tetris-pelissä vain loksahtaakseen oikealle paikalleen, niin tapahtumaympäristö alkaa tuntua fantasiamaailmalta, jossa mitään oikeasti pahaa ei voi tapahtua. Ja jossain vaiheessa Laphamit jo itsekin alkavat laskea leikkiä, ettei poliiseja edes kiinnosta.

Ja jos päähenkilöt vielä jossain määrin menevätkin, niin rikolliset ovat sellaisia joka paikasta kurkkivia vakiomörköjä, että niihin on kyllästynyt tässä vaiheessa pahemmin kuin Hämiksen perusvihulaisiin.

Wikipediasta katsoin, että loppuiko se nyt 41 vai 42 numeron jälkeen, niin huomasin että taas olisi joskus jatkoa tulossa. Luulisi, että jos tämä olisi niin suosittu, niin tulisi joskus ne kokoelmat vielä loppuun saakka. Tai ehkä se on siitä kiinni, että otetaan uuden sarjan julkistuksen yhteyteen taas kokoelmanumero niin, että jaksavat taas vanhukset muistaa, mitä edellisessä sarjassa on tapahtunut.

Se hyvä puoli tässä on, että melkein kun tämän saa luettua, niin voisi lukaista toiseen kertaan sen alkuperäisen, tiukimman Stray Bullets -juonikaaren, koska pääsankarittaren itsensä lisäksi ei oikein ole mieleen jäänyt, että mitä niille muille oikein tapahtui.