Ed Brubaker

[Jarkko Sikiö]

Brubakerin legendaarinen Kapteeni Amerikka -juoksu tuli kahlattua joskus maratonitahtia lävitse, joten muistan jättäneeni Winter Soldier -sarjan väliin ihan välttääkseni turhaa ähkyä.

Hetken epäilytti, iskeekö tämä enää pitkän tauon jälkeen, mutta ei epäilykselle olisi pitänyt olla edes sijaa, kun kuvittajina ovat jälleen Guice, Lark ja muut mestarit tusseissa ja väreissä.

Agenttiseikkailun ja supersankarimaailman genresekoitukseen menee pitkästä aikaa hetki tottua, mutta jo ensimmäinen kokoelma vetää alkulämmittelyiden jälkeen mukavasti.

Toinen kokoelma on juoksun selkeästi parasta antia, ihan Kapteeni Amerikan tasoista rynnimistä, kun kolmannessa on vähän jo sellaista kunhan kirjoitetaan sivut täyteen -menoa. Itse en olisi kaivannut lisää supereita, mutta ehkä myyntikäyrät näyttivät siihen suuntaan, että Wolverine oli pakko taas lisätä.

Neljänteen kokoelmaan vaihtuvat tekijät, joten siihen en enää tarttunut. Olisihan tuota kaikenlaista minisarjaa, joissa kirjoittajina on sellaisia nimiä kuin Rick Remender ja Ales Kot, joten taatusti palaan Talvisotilaan pariin muissa ketjuissa.

EDIT: Kiitos, automagia, totta kai Guice on "Guide", tätä minä tietotekniikaltani haluan.

[Jarkko Sikiö]

Bad Weekend (Image 2019) on terävintä Criminal-laatua tutulta Ed Brubaker ja Sean Philips -kaksikolta. Toisin kuin kannesta voisi päätellä, on jälkimmäisen poika, Jacob, saanut tällä kertaa värit kohdalleen. Tämä on hyvä juttu, koska kuvitus on muutenkin kirkkaasti sitä parasta Philips-tasoa.

Vuosi on 1997 ja puolikuuluisan vanhuksen ex-assistentti saa soiton sarjakuvatapahtuman järjestäjältä. Tämä tarvitsee päältäkatsojan ja on kysynyt nimeltä entistä assistenttiaan.

Tämä on vähän kuin nuhjuisen Stephen King -romaanin lähtötilanne, mutta nyt ei kirjailija päädy syrjäseudulle yksin konetta nakuttamaan vaan keskelle ihmisvilinää.

Selitettynä tämä ei kamalan hyvältä kuulosta, mutta kolahtaa aivan täysillä.

Käsikirjoituksessa on mahdollisesti aiheesta johtuen henkilökohtainen, rehellinen sävy. Hieman nostalgiaa, ehkä jo omaa vanhentumista käsittelevää nostalgiansekaista tunnelmointia, hieman viimeaikaiset kohut huomioiden häiritsevää ahdistelua väsyneenä "kaikki tietää" -vitsinä jne.

Parhaiden tarinoiden tapaan Brubaker sallii lukijan aavistaa tulevan, mutta pitää narut tiukasti omissa käsissään niin, ettei tarinan loppu jää yllätyksellisyyttä vaille tai viimeistä traagista tiristämistä vajaaksi.

Tässä on sarjakuva, jota voin suositella yhtä hyvin lahjaksi sellaiselle, joka ei koskaan ole Brubakeria lukenut tai sille joka on tavannut läpi kaikki opukset tähän saakka.

En ole uutta Criminal-sarjaa lukenut, mutta kirjan lorem ipsum kertoo tarinan julkaistun tätä ennen sen numeroissa 2 ja 3.

[Jarkko Sikiö]

Uunituore Pulp (Image 2020) hujahti surkean viikonlopun jatkeiksi.

Ihan kelpo tarina samoilta tekijöiltä. Entinen lainsuojaton kirjoittaa lännentarinoita, mutta hyllyt ovat täynnä lännentarinoita ja kustantaja palkkaa veljenpojan täyttämään sivuja.

Vanhus päätyy nyrkkitappeluun ensi kertaa sitten vuoden 1922 ja saa sydänkohtauksen.

Elokuvateatterissa esitetään natsien etenemistä Euroopassa ja salissa omat natsit hurraavat.

On sitä vähemmästäkin lähtenyt rankan päivän ilta käyntiin, ja entinen postivaunuryöstäjä päätyy ase kainalossa odottamaan rahalähetystä, kunnes...

Tarinassa oikeastaan mikään ei kulje odotetusti, mikä idea onkin ja kertoja sen ihan näin sanoiksi vielä pukee, että tyhminkin ymmärtäisi.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Jacob Phillips värittää isänsä sivut, ja kyllä minä ymmärrän että menneisyyteen sijoittuvat kohtaukset ovat rakeisia, vähän kuin hatarat muistot ja vanhat filmikelat. MUTTA. Olisi sen voinut tehdä muutoin kuin vetämällä kuvankäsittelyohjelmalla värilayerin latteasti kuvituksen päälle. Tulee laiska fiilis ja näyttää rumalta.

Samoin täytyy sanoa, että ilmeisesti Sean vääntää parhaat työt Criminalin sivuille ja tämä sekä My Heroes jne. ovat sitten sitä huolettomampaa sivellintä. No, ei minulla senKÄÄN kanssa ole ongelmaa, ja ovathan aina ne Criminalit odottamassa lukemistaan, MUTTA kuvittelisi asian olevan päinvastoin ja sitten tulee taas Matti Näsälle asiaa.

Em. natinasta huolimatta suosittelen ja lopetuksesta johtuen erityisesti suosittelen tätä uusnatseille ja kaikille ko. aatteen suuntaan symppaaville ja larppaaville.

[Jarkko Sikiö]

Bad Weekend innoitti kiskaisemaan viimevuotisen Criminal-sarjan.

Hieman harmittelin alussa, että tuttu tekijäkaksikko taas lämmittelee vanhoja eikä alussa edes kovin niin vetävästi. Kummasti tarina kuitenkin taas vetää puoleensa siihen tahtiin, että kokonaisuus menee parissa päivässä lävitse.

Isoksi tarinaksi tarinan päätös on alun tavoin hieman lattea, ja sarjan pääanti on kaksikon taidokas kerronta. Kokonaisuus jättää vähän kahden vaiheille, toisaalta tämä meni hyvin lävitse ja hioutunutta otetta on helppo ihastella, mutta toisaalta irtiotto entiseen olisi irroittanut varmaan kovempaan taputukseen.

Alkuperäisestä Criminal-sarjasta on niin monta vuotta, että pitäisi melkein tarttua siihen taas uudestaan.

[Petteri Oja]

Bad Weekend innoitti kiskaisemaan viimevuotisen Criminal-sarjan.

Hieman harmittelin alussa, että tuttu tekijäkaksikko taas lämmittelee vanhoja eikä alussa edes kovin niin vetävästi. Kummasti tarina kuitenkin taas vetää puoleensa siihen tahtiin, että kokonaisuus menee parissa päivässä lävitse.

Isoksi tarinaksi tarinan päätös on alun tavoin hieman lattea, ja sarjan pääanti on kaksikon taidokas kerronta. Kokonaisuus jättää vähän kahden vaiheille, toisaalta tämä meni hyvin lävitse ja hioutunutta otetta on helppo ihastella, mutta toisaalta irtiotto entiseen olisi irroittanut varmaan kovempaan taputukseen.

Aika lailla eri mieltä. En kokenut Cruel Summeria millään tavalla latteaksi, vaan päinvastoin se vain parani sitä mukaan kuin eteni, ja loppu sai jopa herkistymään. Irtioton toivominen tuntuu myös kummalta, kun kyseessä oli nimenomaan se tarina, mikä on vanhan Criminalin taustalla mutta mitä ei aiemmin ollut kerrottu.

Loistava kokonaisuus, parempi kuin My Heroes Have Always Been Junkies, Bad Weekend ja Pulp. Vaikka hyviä ovat nekin.

Brubaker & Phillips on laadun tae, aina vaan.

[Jarkko Sikiö]

Irtioton toivominen tuntuu myös kummalta, kun kyseessä oli nimenomaan se tarina, mikä on vanhan Criminalin taustalla mutta mitä ei aiemmin ollut kerrottu.

Tarkoitin, että olisin lukenut ennemmin uusia juttuja kuin lisänäytöstä vanhaan.

[Curtvile]

Mutta kun se ei välity.
Kuulostat minulta jos puhun kamalasta luonnosta, bondeista, beatlesista tai aki kaurismäen tuotoksista. Eli että kyseessä olisi aavistuksen lämmin suolentuote.
Minullakin kantani noista on kokemuksen kautta ja jätän kommentoimatta lähinnä koska on suhteellisen turha käydä keskusteluja jossa toinen osapuoli ei edes suostu kuuntelemaan kritiikkiä ja perustelu "mutta kun moni tykkää siitä" ei muuta omaa kantaansa ja mennään kuluttavan turhan toiston puolelle.

Älä ota mentaalihygienisenä yrityksenä, selkeästi pidät Brubakerin töistä. Silti puolet ajasta en kuvailuistasi voi parhaalla tahdollakaan tunnistaa teosta.
Itsellä Pulp uupuu lukusetistä kun edelliskerralla ne oli ehditty myydä muille.

Kvaak on foorumi ja siinä on hyvä jos on hajontaa, mielipiteitä tulee olla ja ajatus yhdestä ainoasta tavasta kokea asiat. Se että asioita käsitellään, tutkitaan eri näkökulmista on on koko sivustomme idea.
Osa kokee sen olevan vain omien ja kavereidensa mainostamisalusta, mikä pitkälti on jokaisen some/digipalvelun ominaisuutena myös.

Itsellä suurin osa on irtolehtinä koska ovat tunnetusti suosimani formaatti.
Siinäkin voi olla ero, mutta paitsi etten ymmärrä latteutta (?) tuoreessa Criminalissa en ymmärrä miten Fade Out olisi suunniteltu elokuvaksi.
Sen muoto, niin kuvassa kuin tekstissä on toimivaa sarjakuvana ja aikakautta ja sen elokuvallista ja niin yhteiskunnallista kuin poliittista historiaa tuntien se on juuri sellainen johon Hollywood ei koske mielellään edes pitkällä tikulla.

Iso osasyy on siinä mistä on ollut nykyään muinaisilta tuntuvissa sarjistapaamisissa ollut ilo keskustella: Brubaker osaa kirjoittaa harmaita hahmoja. Ihmisiä joissa on vikoja eikä aina edes lunastavia piirteitä.
Näissä keskusteluissa olen joutunut miettimään ja perustelemaan  miksi Brubakerin kyynisyydelle ja nihilismiä lähestyville hahmoille tulee antaa tilaa.
Ontuva hypoteesini on ollut että kirjoittaa vahvoja aidonoloisia henkilöitä, vahvan kuvatessa monisyisyyttä. Useimmat kun ovat jollain tapaa heikkoja ja hauraita.

Brubaker ja Phillips ovat itselleni paitsi lupaus laadusta niin myös esimerkki mitä tekijälähtöinen sarjakuva voi olla.
Jos jokin latteus heihin tulee liittää niin se että luomuksensa eivät useinkaan ole mitä haluaisi mutta mitä ei arvannut tarvitsevansa.

Mutta makuasioista ei voi kuin kiistellä.

[Jarkko Sikiö]

Mutta makuasioista ei voi kuin kiistellä.

Hyvä, että joku vielä jaksaa haastaa omia näkemyksiä, kovin väsyneeksi menisi yksin kirjoitella.

Silti kuvittelin haukkumisen sijasta kehuneeni Bad Weekendin (joka sekin on osa Criminal-sarjaa), sanonut pitäväni Pulpista muutoin paitsi värittäjä saisi olla huolellisempi Photoshopin kanssa ja että uusi Criminal jätti sitten kahden vaiheille.

Petteri totesi tarinan kiihdyttävän, mitä se tekeekin. Kuitenkin minusta se enimmäkseen johtuu siitä, että lähdetään liikkeelle hiljaa.

En pitänyt kuinka Brubaker veti tarinan lopussa kasaan, siinä oli mielestäni liian vähän sivuja näin mittavankokoiseen kudokseen suhteutettuna.

Tiedän kyllä, että nyt pengotaan vanhoja ja Brubaker mm. kertoo sanallisesti ensimmäisessä numerossa, miten tarina päättyy.

Kyseenalaistan kuitenkin, että oliko tätä tarinaa tarpeen kertoa lainkaan. Itse olisin lukenut hyvin muutakin Brubakeria, vaikka ihan uusille urille vietyä Criminalia.

Ihan nautittava tämä kuitenkin oli, ja ei monessa muussakaan jutussa tärkeintä ole alku ja loppu vaan mitä siihen väliin tulee. Tässä se väliin tuleva olikin sitä parasta, minkä alkuperäisessä viestissä toisin sanoin kirjoitin.

EDIT: Minusta on hienoa, että sarjakuvaan suhtaudutaan intohimoisesti, myös puolustavasti. Luen kuitenkin Brubakeria siksi, että kyseessä on tätä nykyä yksi suosikeistani. Sen sijaan usein lähestyn mitä tahansa juttua nostamalla plussat ja miinukset. Harvoin mikään on yksipuolisesti tosi mahtavaa tai sitten tosi surkeaa.

[Jarkko Sikiö]

Tartuin sen suurempia miettimättä Destroy All Monsters -kokoelmaan, joka oli mukavan tasapainoinen kokonaisuus. Tarina kolahti kerralla ja kovaa. Hieman miettimällä tämä iski varmaan kaikessa pelkistetyssä mutkattomuudessaan, joka nostetaan myös The Comics Journal -arvostelussa esiin.

Samaisessa arvostelussa hymyilytti kohta, jossa kirjoittaja toteaa Brubakerin kirjoittaneen samaa tarinaa Philipsin kanssa parikymmentä vuotta. Hymyilytti siksi, että lukemisen jälkeen aloin kaivamaan, mitä tämä A Reckless Book -alaotsikko tarkoittaa. Kyseessä on jo toinen Reckless-sarjan jatko-osa, mutta tarinan päähenkilö tuntui aivan tutulta, vaikka tämä oli ensimmäinen lukemani Reckless. Eipä se lukiessa jarruttanut lainkaan, joten paitsi että tämä oli kohdallani täysi kymppi, nyt on vielä lisää luettavaa jonossa!

[Jarkko Sikiö]

Reckless (2020) on takakireä origin story, joka kulkee rutiinimaisen varmasti alusta loppuun. Hienoisia käänteitä on sullottu loppuun, mutta vähän kuin näön vuoksi. Kenties ainoan todellisen yllätyksen Reckless tuottaa silloin, kun siinä käytetään visuaalista efektiä (lautojen välistä siivilöityvä valo), jota en muista tässä tarkoituksessa (tunnetilan kuvaamiseen) näin käytetyn. Tällaisten pienten hetkien ansiosta luen ja nautin sarjakuvista suuresti.

Ensimmäinen jatko-osa Friend of the Devil on kuitenkin Destroy All Monsters -tarinan tavoin aloitusta parempi – sanoisin jopa että tämä on paras kolmesta – ja rullaa sulavasti, ilman konstailuja. Jatkoissa parasta on, että Jacob Philips on molemmissa rukannut väripalettiaan roimasti tummempiin ja syvempiin sävyihin, mikä sopii isänsä, Sean Philipsin, kuvitukseen paremmin. Koska teknisesti isänsä töitä värittävä Jacob on huipputasoa, niin nyt viimeinenkin osa tässä palapelissä on kunnossa.

Brubakerin ystäville tässä ei ole yllätyksiä, eli alussa esitetään väläys jotain jännää, millä saadaan lukija koukkuun ja sitten kuljetetaan tarina vain kiireettä loppuunsa. Sama sapluuna saattaa tuntua jo kuluneelta, mutta tällä tasolla sitä ei oikeastaan tee kukaan toinen. Jos tämä on lukijalle ensimmäinen Brubaker, niin aivan räjäyttävän kovahan tämä silloin olisi. Parkkiintunutta Brubakerin lukijaa tässä viehättää pelkistäminen aina siihen, että lukeminen tuntuu vaivattomalta. Omanlaisensa sarjakuvataivas.

[Doc Lomapäivä]

Tänä vuonna otin ja luin kaikki kirjastosta löytyvät Brubakerit. Yleisesti niistä jäi sellainen olo, että Ed on hyvä kirjoittaja, mutta kaikki sen jutut on jo luettu/nähty jo aiemmin. Kaikissa on jotain tuttua, ja omia ideoita on vähän. Esim. Fade Out haiskahtaa niin James Ellroylle ettei oo tottakaan.

Eniten pidin ekasta Recklessistä, Pulpista ja Bad Weekendistä.