Tämä ketju on tarkoitettu yhdysvaltalaiskustantaja Dark Horsen julkaisuille.
Tarkennukset ja rajaukset
Osa sarjoista on jo saanut omat ketjunsa (mm. Hellboy ja Sin City) ja tulevien hittien kohdalla voidaan avata erillisiä ketjuja.
Lisäksi julkaisujen tiimoilta käytävä keskustelu on monesti lähinnä tekijäkohtaista keskustelua (mm. Joe Kubert), joka kohdennettakoon jatkossakin tekijöiden omiin ketjuihin.
Lisäksi uusintajulkaisuista ym. voidaan keskustella sankarien omissa ketjuissa (mm. Aliens ja Tarzan).
Julkaisuohjelma
Dark Horsen julkaisuohjelmasta on vaikea saada otetta.
Ensimmäinen siihen yhdistyvä nimi on omalla kohdallani Aliens, ja lisenssisarjoja sillä paljon 90-luvulla olikin. Sittemmmin tulivat Buffy ja kumppanit, ja viimeksi meni Star Wars -lisenssi uudelle omistajalleen.
Lisäksi Dark Horse oli Vizin ohella aktiivinen manga-kustantaja, ja kiitos sen, moni klassikko löysi tiensä myös omaan hyllyyni vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.
Tekijäomisteisten sarjojen suhteen sen kulku on ollut pomppivaa. Tekijäomisteisten sarjojen nostaessa nyt voimakkaasti päätään, on moni kustantaja raottanut oveaan leveämmin tähän suuntaan.
Julkaisuohjelma on mielestäni karkeasti jossain Vertigon ja Imagen välillä. Se on monesti realistisempaa näillä kahdella, likaisempaa kuin Vertigon fantasiasarjat, ja maanläheisempää kuin Imagen supersankaritulkinnat.
Luettua
Rafael Albuquerquen EI8HT potkii täysillä. Ensimmäinen kokoelma, Outcast, on sellaista taidon ja mielikuvituksen yhdistelmää, mikä harkitummissa kokonaisuuksissa toisinaan uupuu.
Aikamatka menneisyyteen alkaa surkeasti, kun matkalla menee muisti ja matkakohde on pielessä sekin. Aikamatkustajat imeytyvät mielikuvitukselliseen ajan tynnyriin, jonne matkaajat tuppaavat päätymään.
Kun on ensin selvitetty minne ollaan päädytty ja mitä pitäisi tehdä, on se suurin huvi jo taittumassa yhtä mittaa hupenevien sivujen kanssa loppuunsa.
Albuquerque on käyttänyt käsikirjoitusapuna Mike Johnsonia, ja ansaitsee tästä hatun noston: vahvuudet ja heikkoudet on paras tunnustaa. Johnson kirjoittaa vakaasti ja dialogi pysyy häröistä lähtökohdista huolimatta koko ajan järkevänä.
Kuvitus on ykköstasoa, rentoa, leikittelevää, mutta jättää suuremmat revittelyt konepellin alle. Tästä syystä on harmi, että väritys on pielessä.
Tämä ikään kuin huutaa Hollingsworthin tasoista värittäjää, sillä visuaalinen puoli on kuvittajan oman, haalean ja tasaisen värimaailman vuoksi pahasti epäsuhdassa.
Lisäksi ideana oli värikoodata tämä niin, että sinisen sävyt leimaavat menneisyyttä, ja vihreä vihjaa lukijalle, että nyt ollaan nykyhetkessä. On tämä tehty vähemmän kömpelösti, mutta silti värejä reippaammin käyttäen.
Scifiä, fantasiaa ja draamaa kevyesti sekoittavaa tarinaa voi silti suositella varauksetta ja jatko on sekin odotuslistan kärjen tuntumassa.
Robert Crumbille on useampikin ketju, muttei yleisketjua uutuuksista keskusteluun.
Rat God (2015) on vangitsevaa kerrontaa, jossa kauhu luodaan hiipien, vähän kerrassaan. Shokkiefektien sijaan tunnelma on ensisijalla.
Varpaillaan oloa olisi voinut tästäkin venyttää, mutta ehkä Crumb toivoo vielä filmatisointioikeuksien vanhoilla päivillään naksahtavan: on tässä nimittäin niin selkeä elokuvan rakenne, että se puskee hieman häiritsevästi sivuilta läpi.
Hetki sen oivaltamiseen menee – kuvituksessa on jotain uutta mutta samaan aikaan tuttua – mutta Crumb on ottanut vaikutteita Warren-kauden kauhutuotannosta. Kuvitus ei siis ole aivan sitä tutuinta Crumbia, mutta heti sen tunnistaa, vahvuudet ovat tallella, hahmoissa on tavallistakin enemmän leikkisyyttä ja maisemat ovat upeita. Lumen peittämät havupuut, perspektiivit ja kaikki menee nappiin niin, että napsuu vain.
The Ghost Fleet -kokoelma Deadhead (2015) on niin ikään ykköstason tunnelmointia, mutta kerronta on monta kertaa vauhdikkaampaa. Aseistettuja rekkakolonia rahtaamassa tuntematonta kuormaa tuntemattomia reittejä pitkin. Luoti päähän on monen tarinan loppu, mutta tässä se vain käynnistää tapahtumat, kun laukaus vie mennessään hengen sijasta vain toisen silmän.
Donny Cates kirjoittaa, Daniel Warren Johnson kuvittaa ja Lauren Affe värittää toimintaa, tunnelmaa ja mysteeriä hienosti kohdalleen. Tälle peukut pystyyn ja jatko odotukseen.
Otetaan vielä joukon jatkoksi Dark Matter -kokoelma Rebirth (2012). Tästä nyt on jo useampi vuosi, mutta ansaitsee noston.
Taas on muisti mennyt, nyt yhden sijaan koko joukolta. Toisilleen tuntemattomat ihmiset heräävät hätäsignaalia lähettävästä avaruusaluksesta, joka on lastattu täyteen aseita. Garry Brown ei ole mikään leonardi, mutta kuvittaa asiallisesti. Käsikirjoitus tässä notkahtelee, mutta ei täysin syöksy. Suositellaan kaiken lukeneen scifi-friikin tarjouskoriin.
Aihe: Dark Horse -sarjat (Luettu 2705 kertaa)