Oikeassa olet. Vaatisi vähän syvällisempää perehtymistä tarinoiden rakenteisiin, jotta oppisi heti tunnistamaan eri kirjoittajien tyylit eikä tuollaiseen tutkimiseen ole aikaa.
Tämä on kyllä totta, ja vaikka vähän enemmän tutkisikin, kaikilla kirjoittajilla ei ole selkeää tyyliä tai aina samanlaista tapaa kirjoittaa. Tyylin tarkoituksellinen vaihtelu on helpompaa kirjoittajalle kuin piirtäjälle. Kirjoittajien tyylit voivat myös olla keskenään hyvin samankaltaisia, loppujen lopuksi jonkin tutun tarinatyypin/-aihion, sanotaan nyt esimerkkinä vaikka Roopen aarteenetsinnät, sisällä voi olla yllättävänkin vähän liikkumavaraa. Disney-tarinoissa pätevät yleensä tietyt lainalaisuudet, joiden venyttely uudella tavalla ja persoonallisen tyylin löytäminen on varmasti vaikeampaa kuin piirtäjillä. Toisaalta en ole sitä mieltä, että täytyisikään olla helposti tunnistettava tai persoonallisen tyylin omaksunut ollakseen erinomainen käsikirjoittaja.
Helposti tunnistettavat käsikirjoittajat ovat tietysti mielenkiintoinen luku sinänsä, ja jäinkin sitä nyt pohtimaan. Rodolfo Ciminon tyylin tuntevat kaikki vähänkään italialaista ankkaa lukeneet. Outoja maailmankolkkia, omituisia kansoja, ihmisiä ja otuksia, aina vain uusia aarteita, luonnonihmeitä, eriskummallisia keksintöjä ja vekottimia...ja ne teaser-aloitusruudut. Cimino on osoittanut meille senkin, että helppo tunnistettavuus ei ole aina hyvä asia.
Hieno kirjoittaja joka tapauksessa.
Ja kyllähän muidenkin klassisten käsikirjoittajien, vaikkapa Martinan ja Pezzinin tarinoissa on usein juuri heille tyypillisiä piirteitä, joskaan ei samassa mittakaavassa kuin Ciminolla. Tuoreemmista Casty on varsin persoonallinen kirjoittaja, kun taas Tito Faracilla on monta tunnistettavissa olevaa tyyliä...
G.B. Carpillakin oli käsikirjoittajana oma tapansa kertoa tarinoita. Bottaron ja Chendin (yhdessä ja erikseen) kirjoittamat omituiselle huumorille perustuvat tarinat ovat naurattaneet monia. Huumori on muutenkin yksi kirjoittajien parhaista tavoista tuoda persoonallisuutta tarinoihinsa. Romano Scarpan huumori on varsin tunnistettavaa, tosin niin monipuolista, että sitä on aika vaikea kuvailla. Gottfredsonin vaikutus on selkeä. Scarpan huumori ei koskaan tunnu väkisinväännetyltä tai päälleliimatulta vaan osuu oikeastaan poikkeuksetta nappiin, oli kyse sitten tärytorven harharetkistä tai yksittäisestä huvittavasta repliikistä: "Jo nyt on! Revolveri maistuu suklaalta. Vieläpä maitosuklaalta."
Tuoreemmista huumoriveikoista on mainittava Enrico Faccini, joka on tällä saralla aivan ässä. Hupaisa piirrostyyli tukee vitsejä erinomaisesti, mutta kyllä Faccinin viehätys piilee nimenomaan julmetun hauskoissa käsikirjoituksissa. Tito Faracin yksi erikoisalueista on juuri huikea huumori, samoin Corrado Mastantuonon jutut ovat ihan omanlaisiaan. Kyllähän näitä riittää.
En oikein tiedä, mikä tämän kirjoituksen perimmäinen tarkoitus on. Ei kai mikään. Sillä vaikka omaperäisiä käsikirjoittajia onkin runsaasti, ei jokaista tarinaa ole ainakaan minulla mitään tarvettakaan tunnistaa jonkun tekemäksi ilman tekijätietoja. Turha kaikkea yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta on yrittää poistaa. Itse tykkään jonkin verran "oppia tuntemaan" käsikirjoittajia, ja käytännössähän se tapahtuu lukemalla ihan itsestään, kun vain kiinnittää huomiota siihen, kenen tarinaa milloinkin lukee. Toisaalta monen ihan tutunkin kirjoittajan kohdalla mielikuva päässä on vain jonkinlainen käsitys tarinoiden keskimääräisestä tasosta, ei mitään sen tarkempaa. Ja se on ihan ok sekin.
Yleensä (huom. yleensä) kuitenkin hyvä piirtäjä saa eloa vähän kehnompaankin kässäriin.
Totta, ilman muuta myös näin. Esim. Paolo Motturalla ja Francesco Guerrinilla on kyky tehdä keskinkertaisistakin tarinoista huikeita elämyksiä. Samoin toki Scarpa, Carpi, Cavazzano ja kumppanit ovat parantaneet monien tarinoiden luettavuutta omilla piirroksillaan. Vastaavasti oikein huono piirtäjä voi aiheuttaa sen, että kelpo käsikirjoitus menee ainakin osittain "hukkaan". Tosin löytyy myös tapauksia, joissa tarinan taso ei muutu piirtäjän (vaikka olisikin ns. hyvä tai huono) ansiosta käytännössä lainkaan, ja tämäkin toimii kumpaankin suuntaan.
Ei liene sattumaa myöskään se, että Mark & Laura Shawn tarinat vaikuttavat paremmilta Andersenin psykedeelisillä ankoilla kuin Bancellsin tai Fecchin kliinisen jäykillä ankoilla.
Ei ole ei, etenkin jos puhutaan hiukan vanhemmasta Andersenista. Nykyisin Fecchi on meikäläisen mielestä parempi. Mutta siis ihan periaatteena erittäin totta, itsekin monesti mietin jotakin tarinaa lukiessa, miten suhtautuisin siihen paremmin/huonommin piirrettynä. Silti olen sitä mieltä, että huonosta ei tulisi erinomaista tai päinvastoin.
Mutta: hyvät käsikirjoittajat kunniaan, kauan eläköön Casty, Faraci, Martina...
Ehkä ennemminkin kauan eläköön (vai pitäisikö sanoa eläkööt) Casty, Faraci ja Martinan muisto. Levätköön Guido rauhassa.
