Vanha aihe takaisin framille. Olen tässä pohdiskellut kaikkien riesaksi sarjakuvan taiteellisuutta. Lopussa on kysymys johon toivoisin vastauksia, lukekaa edes se, mikäli ette jaksa lukea koko juttua.
Joku mainitsi tuolla ylempänä jossain sitaatissa, että mikä tahansa mikä tuodaan esiin taiteena on tarkasteltavissa taiteena. Se on ehkä hieman tylsä näkökulma ainakin jos sitä miettii siltä kannalta, että se on ainut näkökulma. Toimii se tietysti jos niin haluaa, varsinkin käsitetaiteessa epäilemättä perustavan oivana keinona. Ihan hyvin voi mennä kaupungille kahvilaan istumaan ja katsella ikkunasta teatteriesitystä jos siinä sellaisen haluaa nähdä. Helppoa ja halpaa, joskus hyvääkin taidetta, vähintäänkin viihdyttävää. Tai sitten ei taidetta ollenkaan. Mitä on taide ja mitä on hyvä tai huono taide on loputon suo. Ja jokaisella on oma näkemys ja kokemus teoksesta, tuotteesta tai taiteena esille tuodusta mikä-tahansa-objektista. Ja jokaisen käsitys toivottavasti saa muuttua ja voi muuttua.
Taiteen tai hyvän taiteen yhtenä mittapuuna voinee pitää teoksen syvyyttä. Tai sitä herättääkö se kokijassa tuntemuksia tai tunteita. Pystyykö teoksen kautta näkemään sen yksityiskohtien ja niiden muodostaman kokonaisuuden lisäksi jonnekin vieläkin syvemmälle. Jonnekin sellaiseen tekijään, mitä kulloisenkin taiteenlajin keinot eivät sellaisinaan pysty kuvaamaan ja jota on mahdotonta myöskään sanallistaa, mutta joka on aistittavissa teoksen läpi tai kautta, sen osien ja kokonaisuuden takana olevana (teoksen sieluna).
Pääasiassa sarjakuvat ovat aiheuttaneet minulle naurua ja ilon sekä viihtymisen ja jännityksen tuntemuksia. Tai sitten eivät juuri mitään tuntemuksia tai närkästystä. Juuri mikään sarjakuva ei ole saanut minua liikuttumaan tai herättänyt voimakkaita tunnekokemuksia ja -elämyksiä. Elokuva ja teatteri (sekä muu esittävä taide) kertovina taidemuotoina (ollessaan kertovia, mitä niiden ei välttämättä tarvitse olla) sisältävät mahdollisuuden katharsikseen (
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_katharsis.htm). Sarjakuvakin on useimmiten kertovaa taidetta, mutta en muista kokeneeni katharsista sarjakuvan kautta (enkä tiedä pitäisikö sen olla mahdollista tai tarkoituksenmukaista), tosin aika harvan elokuvankaan kautta, teatterissa ehkä kerran. Katharsiksen kokemisen synnyttämiseen saattaa liittyä se, että esittävien taiteiden teoksia ja elokuvia (elokuvateattereissa) katsotaan yleensä yleisönä, ihmisjoukkona. Joukkokokemus saattaa vaikuttaa oleellisesti katsomiskokemukseen. Sarjakuvan luenta on useimmiten intiimimpi tapahtuma teoksen ja kokijan välillä, siihen ei liity suurempaa kollektiivista kokemustilannetta, joka esittävän taiteen ja elokuvan yhteydessä voivat yllättävällä tavalla voimistaa teoksen aiheuttamia tuntemuksia yksittäisessä katsojassa tai kokijassa. Esimerkiksi leffojen katselu kotona videolta yksin on aika erilaista kuin vaikka saman elokuvan katsominen täydessä leffateatterisalissa tai edes kavereitten kanssa kotona. Toisaalta jokunen leffa on tehnyt hyvin voimakkaan vaikutuksen nimen omaan yksin katsottuna.
Vaan, takaisin sarjakuvaan. Muistaakseni syvimpiä tuntemuksia ja häivähdyksen katharsiksen mahdollisuudesta herätti aikoinaan "Chninkel ja suuri voima", tosin se oli hieman ankea marttyyritarina ja joku kuspää oli leikellyt joitain kuvia kirjaston kirjasta pois. Yllättäen luupäät onnistui aiheuttamaan pelontunteita, siinä on se huppupää. Sen sijaan varsinaisiksi kauhusarjakuviksi kutsutut teokset eivät aiheuta oikein mitään. Ehkä niissä pyritään shokkeeraamaan liian ilmeisellä tavalla, Luupäitten muuten sympaattisessa menossa muutos ja taitava kerronta ehkä onnistuivat tuottamaan pelontunteen. Ilmeisesti sarjakuva on paljolti juuri kerronnan taidetta. Kalervo Palsan "Eläkeläinen muistelee" aiheutti voimakasta inhoa ja vastenmielisyyttä, se oli selvästi vaikuttava teos, vaikka jätinkin sen kesken, en vastenmielisyyden, vaan väsyttävyyden takia. Jotkut jatkuvajuoniset sarjakuvalehdet, joissa tapahtuu pitkällistä hahmon tai hahmojen kasvua, sekä juonen todellista etenemistä, ja näin ollen mahdollisesti lukijan syvempää samaistumista hahmon tai hahmojen kohtaloihin, alkavat varmasti aiheuttaa voimakkaampia tuntemuksia niitä pidempään seuranneille lukijoille. Mutta perustuuko se teoksen taiteellisiin ansioihin vai pitkäaikaisen "yhteiselon" tuottamaan sympatiaan hahmoa/hahmoja kohtaan?
Monessa sarjakuvateoksessa jokin osa-alue saattaa olla hyvinkin nerokas taiteellinen suoritus, mutta se ei välttämättä tee koko teoksesta yhtä syvää/hyvää taidetta, kenties kokonaisuus ei yllä esimerkiksi samalle tasolle kuin teoksen piirtäjän työ ansaitsisi. Tarinat, aiheet ja aiheiden käsittelytavat saattavat olla huikeasta tai muuten vaan toimivasta kuvituksesta huolimatta hyvin tavanomaisia ja poikkeuksettoman ohuita, eikä teokset tuo välttämättä esille mitään uutta sisällöstään. Toisin sanoen niistä ei jää mitään käteen, painoväriä joskus. No, itselläni lienee sarjakuvateoksia, joita pidän taiteena pelkästään jonkin osa-alueen takia, useimmiten piirrosten. Mutta pidänkö niitä sarjakuvataiteena vai kuvataiteena (koska olen ihastunut piirrokseen)? Pidän niistä sarjakuvina, mutta syy siihen on niiden kuvataiteellinen ansioituneisuus. Nyt alkaa pää väsyä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku sarjakuva saanut jonkun esimerkiksi itkemään, raivostumaan, tekemään suuria elämänmuutoksia, kirjoittamaan yleisönosastolle kirjoituksen taiteen turmelevasta vaikutuksesta (Platonin tyyliin
) tai jotenkin muuten sohaissut tunnepesäänne?
