Haussa muinaista (80-lukulaista) sarjakuvanteon sanastoa

[pop-poof-ping]

Aloha!

Luen Mooren ja Gibbonsin Watchmen-eepoksen värittäneen John Higginsin kertomusta hänen työtavoistaan sarjan parissa ja yritän saada jutun ytimen käännettyä ymmärrettäväksi asiasuomeksi, mutta en selvästikään ymmärrä riittävästi 80-luvun painotekniikasta.

Löytyneekö foorumilta joku tässä suhteessa sivistyneempi?

Eli Higginsin sitaatti kuuluu näin:

"I colored the black-and-white copies of Dave's pages with watercolor, and then marked the equivalent printing ink compination for each color. So for Rorschach's brown overcoat, the code would be Y3M2CI.

[Tähän asti ymmärrän, mistä on kyse.]

Then that page would be sent to hand separators who would do up to twelve separate acetate overlays for each page to create a four-color effect. Each overlay represented a 25%, 50%, 75% or solid tone of each of the printing colors: cyan, magenta and yellow."

Eli eli... Mikä on suomeksi acetate overlay? Asetaattikalvo?

Onkohan väärin sanoa, että sarjakuva painettiin näiden kalvojen/tms. avulla, vai kuuluiko silloiseen tekniikkaan vielä jotain olennaisia työvaiheita siinä välissä?

[VesaK]

Joo, kalvoja käytettiin ennen vanhaan. 12 kalvoa kuulostaa jo aika hifistelyltä. Aku Ankkaa esimerkiksi tehtiin vain kolmen värikalvon avulla. Eriväriset kalvot aseteltiin tussipiirroksen päälle tarkasti ja sitten sivu valokuvattiin reprokameralla. Jos yksikin kalvo heilahti tässä vaiheessa, niin... Esimerkkejä löytyy vanhoista sarjakuvalehdistä vaikka miten.

[matti hagelberg]

Oletko Vesa varma? Silloinhan mustaan tulisi rasteripiste. Itseänikin kiinnostaisi tietää miten ihan tarkalleen tämä työvaihe tapahtui. Itse olisin arvellut että kaikki kalvot olivat mustavalkoisia. Jokaisessa eri prosenttiarvo. En ole vielä järkeillyt mitä tuo 12 filmiä voisi tarkoittaa kun painovärejä on kuitenkin vain 3. Todennäköisesti siinä on 4x3 eri prosenttiarvoa käytössä.

[matti hagelberg]

Ja se värien liikahtaminen voi tapahtua paristakin eri syystä, mutta periaatteessa johtunee siitä että painaja ei ole katsonut kohdistuksia paikalleen tai paperi on ajon aikana liikahtanut. Ehkä kvaakista löytyy joku offset-painaja  , joka voi tästä tarkemmin kertoa. Omat asemointikokemukseni ovat kahdenkymmenen vuoden takaa. Siitä hommasta kyllä tykkäsin, vaikka enhän kyllä mikään ammattilainen ollut.

[matti hagelberg]

Tässä aihetta sivuava mielenkiintoinen juttu
http://facweb.cs.depaul.edu/sgrais/comics_color.htm

[Reima Mäkinen]

Vaikuttaisi siltä että tosiaan noin montaa kalvoa on käytetty koska se olisi varmaan nopein ja vähiten sähläilylle altis metodi. (Verrattuna siihen että värittäjä tekisi jokaisen CMYK osavärin valmiiksi yhteen kalvoon.) Värittäjä pystyy siis tuossa mekaanisesti toistamaan sävyt ohjeen mukaan eikä tarvi funtsata että mites se ruskea nyt sekoitettiinkaan. Vaikkapa kalvo kerrallaan ensin värittää sivulta kaikki Y1-kohdat sitten Y2 jne.

Kun kaikki yhden värin 4 kalvoa ovat valmiit ne laitetaan päällekkäin (kuvassa toiseks alinna) ja kuvataan/rasteroidaan reprossa. Näin saadaan se keltaisen painofilmi (alin esim.)

Kalvot taas tod. näk. pystyy pesemään ja käyttämään uudelleen toiseen värityshommaan. Itse olen ollut siinä luulossa että kompaktin pinnan täydentävät rasteriprosentit olisivat olleet 20, 40 ja 60. Vanha sarjispaperi oli sen verran huokoista että pisteenkasvua tuli hyvinkin se 5-10%, joten lopputulos painettuna olisi sitten ollut suunnilleen se 25, 50, 75. Watchmenin painamisen aikoihin kyllä taisi jo olla paremmat paprut joten siinä mielessä voin kyllä uskoa Higginsiä. Se miten isoja rasterin "pallukat" on, riippuu siitä miten tiheän kalvon läpi rasterointi tehdään. Mitä parempi paperi, sitä hienojakoisemman rasterin se sietää tukkeutumatta.

Värien heilahtelu vanhoissa lehdissä johtuu tosiaan siitä että kohdistusmerkit on menneet jossain vaiheessa painofilmin väärään kohtaan tai todennäköisemmin siitä että paperi ei ole sattunut olemaan painokoneessa ihan siinä missä piti. Näitähän voi sattua edelleen vaikka enää ei tuota selluloidivaihetta olekaan.