Suunnitelmissani oli ostaa Miehet terästä, mutta kun se tuli kirjastossa vastaan, niin nappasin mukaan. Hyvä niin. Ei sen lukemisesta olisi halunnut kymmeniä euroja maksaa.
Kuten Lurkerin arvostelussakin sanottiin, niin aluksi tarina eteni rauhallisesti ja se oli sellaista perussettiä. Mielenkiintoisinta oli tutustua uusiin versioihin vanhoista hahmoista, joten näköjään tämäkin sarja oli tarkoitettu vanhoille faneille uusien sijaan. Sitten Morrison pisti isomman vaihteen silmään ja tarjolla oli tuttua ADHD-menoa Twilight Zonella. Kerronta on hyppivää ja lukijoille tarjotaan muutaman ruudun mittaisia kohtauksia, jotka pystyy yhdistämään kokonaisuudeksi vasta pidemmän lukemisen jälkeen. Jos silloinkaan. Mukaan on myös tungettu pieniä viittauksia vanhoihin tarinoihin tai muuhun mytologiaan, mikä tarjoaa tosifaneille mahdollisuuden saavuttaa hekumallinen kliimaksi niitä bongatessaan ja ratkoessaan. Sitten netin pimeillä sivukujilla voi brassailla tarkkanäköisyydellään ja tietämyksellään.
Ja tietenkin tarinassa pitää olla mukana aikamatkustusta. Eihän se ole tarina tai mikään, jos ajassa ei joku matkusta. Tarinahan voisi vaikka olla selkeä ja tolkullinen, jos kaikki hahmot ja tapahtumat olisivat samasta ajasta.
Ehkä, jos tarina olisi kiinnostavampi tai siinä olisi jokin merkittävä sanoma, niin itsekin tykkäisin tällaisesta koukeroisemmasta kerronnasta, mutta tällä(kin) kertaa Teräsmies ja Morrison jättivät minut kylmäksi. Juttu tuntui enemmänkin sanaristikolta kuin sarjakuvalta.
Muiden kommenttien perusteella olen vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta minusta Morrison on vain sellainen wanna-be-Moore. Muoto menee sisällön edelle ja kerronta on vain kikkailua. Pakko se on myöntää, että en vain onnistu pääsemään samalle aaltopituudelle Morrisonin kanssa vaikka useasti olen yrittänyt.
Moralesin taidekaan ei täysin vakuuttanut. Kent näytti Harry Potterilta ja jokin muukin hahmoissa häiritsi, mutta onneksi en enää muista mikä. Kubert oli enemmän minun makuuni.