Huumori

[bgt]

Itse itseäni siteeraten:

Yllätysmomenttivitsit eivät kaikki perustu jonkun kustannuksella nauramiseen. Esimerkiksi oma vakioni:

"Nopeat syövät hitaat ----- eivät."

jossa siis tauon jälkeen tuleva jatke tuo koko lauseelle eri merkityksen, mikä on yllättävää, absurdia ja hauskaa.

Mutta valtaosa vitseistä kyllä perustuu vahingoniloon.

Mainio jatko mainiosta weppisarjakuvasta:



(http://chugworth.com/)

(Kait tämä foorumi on hyvä paikka jatkaa tätä keskustelua...)

[Ruzaccho]

Tulee mieleen yksi Lucky Luke -pätkä. Jolly Jumper (heppa, jos joku ei tiennyt) oli kalassa omia aikojaan. Lukijalle näytetään vain yksi ruutu, jossa JJ on rannassa ja onkivapa on tuettu hiekkatörmään.

Lucky Luke itsekin ihmettelee samaa kuin lukija ja kysyy: "Miten sinä laitoit madon koukkuun?"

Hevonen vastaa: "Niin kuin muutkin, inhosta väristen".

[Janne Kuusinen]

 Absurdin, yllättävyyden ja hauskuuden liitto on asia, joka tulee varmasti askarruttamaan meikäläistä maailman loppuun saakka. Moni voi pitää absurdia huumoria modernina ilmiönä, joka on vasta Marx-veljeiden, Monty Pythonin ja kumppaneiden kautta vakiintunut huumoriksi. Itse kokisin asian päin vastoin. Eivät suuret kansankerrokset ole ottaneet absurdiutta omakseen, kaikesta huolimatta. Absurdiuteen liittyy usein oivaltaminen, eikä suuri osa ihmisistä halua oivaltaa, kun on kyse huumorista. Vitsit on taottava heille lekalla päähän, kokeiltu juttu. Tai pissalla & kakalla. Eräskin äskettäin Pariisista palannut muusikkokaverini kertoi hajonneensa sen kaupungin huumorikulttuuriin, joka oli kuulemma monta kertaa enemmän eritemeininkiä kuin Suomessa, uskokaa tai älkää.

 Mielestäni huumorista pitäisi pystyä nauttimaan silloinkin, kun se ei ole erityisen yllättävää. Esimerkkinä olkoon tilanne, jossa joku alkaa kertoa vitsiä. Hän voi aloittaa sanomalla: "Ootteko kuulleet vitsin, jossa..." "Vitsi" tuntuu olevan jotenkin vanhentunut käsite. Nykyään halutaan kuulla juttuja, letkautuksia, lohkaisuja ja näppäryyksiä, muttei vitsejä, eli valmiita juttuja. "Vitsi"-sanan kuullessaan hän jo tuntuu virittäytyvän sille tasolle, että envittu varmana naura, kun vitsi on ohi, kun vitsikirjojen vitsitkin ovat niin huonoja.  Kuittaa toisen kertoman vain sanomalla kuivan "Hah hah":n ja sijoittaa itsensä näin kertojan yläpuolelle.
 Koittakaapa joskus keksiä vitsi, verbaalinen, solmukas, jonka kerronnallinen ympyrä sulkeutuu. On pirun vaikeata, tuhat kertaa vaikeampaa kuin "gagin" tai "hauskan yksityiskohdan" keksiminen, eikö olekin?

 Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että armoton, helposti missattava pokkanaamahuumori on tehokkainta. Tyydytyksen tunne, jonka saa, kun jättää toisen epätietoiseen tilaan siitä, pitäisikö itkeä vai nauraa, on niitä miellyttävimpiä. Ja vastaavasti yksikin oivaltaja yleisössä antaa enemmän kicksejä kuin sata spedeilylle tyhjännaurajaa. Pitää pyrkiä siihen, että pöytäseurueessa olisi itse ennemmin se kahdella sanalla naurupankin räjäyttäjä kuin sähläävä, pätevä, muita kuuntelematon idiootti.

 Ja itselleen pitää mielestäni aina pystyä nauramaan: sitä ennen ei voi käyttää itsestään nimitystä "humoristi" tai "huumormies".

 Tällaista tänään, jatketaan tästä, loistava ikuisuusaihe, joka liittyy myös sarjakuvaan.

[Canard]

Tänään - tai, no, lauantaina nauratti sarjakuvissa eniten Keskipohjanmaa  - lehden Muumi - strippi: Muumipeikko möyrii mahallaan maassa ja huutaa:  Kaikki laivaan! Tuut! Minä olen siipirataslaiva S/S Muumi.

[VesaK]

Tai pissalla & kakalla. Eräskin äskettäin Pariisista palannut muusikkokaverini kertoi hajonneensa sen kaupungin huumorikulttuuriin, joka oli kuulemma monta kertaa enemmän eritemeininkiä kuin Suomessa, uskokaa tai älkää.

Ei tämä ole mikn ihme yhdellekään Fluide Glacialia tavailleelle. Tai Vuilleminin tai Reiserin albumeita lukeneelle. Kun viimeksi olin Pariisissa, meni telkassa vakava, A-studio-tyylinen keskustelu-ohjelma, jonka aiheena oli koirankakan määrä Pariisissa: "Pitäisikö ottaa nollatoleranssi käyttöön?"

Neet on niin maanläheisiä nuo ranskalaiset, että eivät hevin luovu reikä lattiassa - kloseteistaankaan. Toverini yllätti isompi hätä ranskalaisessa pikkukaupungissa, ja samalla päähänsä välähti, että ei jumangegg, täällä ole pöntttöjä missään, kyykkylaitoksia vain... mutta pelastus loisti jo kohta edessä kultaisin kaarin - MC Donalds!

[tertsi]

McDonalds on pelastanut mutkin Pariisissa.

Ja vaikka löytää asiallisen posliinipytyn, niin paperit eivät ole ollenkaan itsestäänselvyys.

Kandee olla omat mukana.

Ah, Reiser on kyllä HYVÄ!
Angoulemessa oli mainio näyttely vuos pari sitten. Oikeen ihmiset nauro siellä ääneen.

[Reima Mäkinen]

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että armoton, helposti missattava pokkanaamahuumori on tehokkainta.

Jep. Tehokkaimmillaan se on ehkä silloin kun kaikki missaavat sen.

[tolppis]

Itse ainakin tykkään kertoilla kaikenlaisia anekdootteja (onkohan tuo nyt oikea sana tähän kohtaan? Mene ja tiedä) omasta lähinnä Mr Beanin kommelluksia muistuttavasta arkipäivästäni. Jos joku niille nauraa - siis muutkin kuin minä   - niin hyvä mutta jos ei niin ei sekään ole paha.

Tärkeintä ei ole lopputulos vaan tarina. ( )

Tarinaniskennän taito on kyllä kuolemassa. Itsekin änkyttelen ja "totanoitsen" liikaa.

Ja Konttorirotat-elokuvan humööri iskee itseeni - samoin kuin B. Virtasen - koska olen toimistossa töissä mutta esim. johonkin rakennustyömieheen ei välttämättä ne jutut purisi. Oma kokemuspohja ja elämä vaikuttaa todella paljon siihen mitä pitää huvittavana. Ja kulttuuri tietysti.

Tässä joku aika sitten unohdin kaiken elämän surkuhupaisan huvittavuuden ja aloin ottaa lian vakavasti - ja huppistakeikkaa, tuli pientä henkistä ylirasitusta. Nyt olen taas lörppö tyhjännauraja oma itseni. Hyvä niin. Ei sitä masentavaa irvistelyä ja manausta olisi enää kukaan kestänyt...