Allekirjoitan Reijon arvostelun oikeastaan kaikilta osin. Ekan neljänneksen jälkeen olin vakuuttunut että tämä on ylivoimaisesti paras Nuoran työ (olen julkaistut joitain stribejä, hustleria ja kai yhtä varhaista Nania lukuun ottamatta lukenut), mutta Reijoa lainaten:
"
Varhainen aikuisikä tuntui kuluvan saman kaavan toistamiseen." mikä valitettavasti teki kirjasta tylsemmän kuin tekijä arvaakaan. Kakkososan puutteet ja ansiot ovat mielestäni pitkälle samat kuin ykkösosassa. Lopulta pidän kuitenkin ykköstä karvan verran parempana (omilla jaloillaan seisovana teoksena) ja jotenkin rehellisempänäkin. Siinä myös taidokkaat kuvat toimivat vielä hetkittäin sarjakuvallisina jatkumoina, nyt kerronta on likunut yhä kuvakirjamaisempaan tyyliin, eli tekstiä tukeviksi välähdyksiksi. Teksti on onneksi parasta Nuoraa, mitä olen lukenut, 97 prosenttisesti sujuvaa jutustelua.
Lisäksi tätä kakkosta lukiessa oli epämääräinen epämiellyttävä tunne, että minähän luin tämän jo, miksi samat vuodet on tässä kakkososassa uudelleen? Vaikka tekijä käy vuotensa läpi (tuskaisesti) viikko viikolta, vuosien vaihtuminen hämärtyy lukiessa. Jouko on kyllä yrittänyt selventää ja onkin selventänyt tätä, mutta silkka teksti- ja kuvamassa sekä punaisen langan puute juonessa sumentaa silti ajan kulumista.
Ykkösosan tragikoomiset hahmot, isä ja äitipuoli jäivät harmittavasti tässä osassa täysin taka-alalle.
Reijo kirjoitti: "
Tyylilajin tarjoamia mahdollisuuksia on muun muassa uskotuminen lukijoille ja muistelun tekeminen näkyväksi. " Tyylilajin karikoita sen sijaan ovat asioiden selittäminen omalta kannalta parhain päin sekä tekijän terapiana toimiminen, vuodattamisen eli tilityksen muodossa. Samaan hengenvetoon totean vielä että tyylilaji on haastavampi kuin luulisi. Yksittäisten taphtumien valikoiminen, niiden nostaminen merkityksellisiksi ja sitominen edes jotenkin tolkulliseksi juoneksi on asia jonka harva osaa. "Nausgardista" en tiedä, mutta Henrik Tikkanen oli tässä mestari. Tosin pelkällä tekstillä operointi on NIIN paljon helpompaa... No, nyt meni jo omaksi terapoinniksi. Miespuoliset lukijat voivat Joukon albumia lukiessa muistella omia kaatoja (ja naimatta jättämisiä), mutta mitä kirja mahtaa antaa naislukijalle? Voiko graafinen muistelus ja -sekoilu tuoda lukijan mieleen jopa masentavia muistoja?
Joukolle toiveena, että jos ja kun homma jatkuu, kannattaisi ottaa enemmän lukijaa huomioon ja muistaa lukijan näkökulma. Se on lopulta aika pienestä kiinni. Kuvamatskun kaivelua ajankuvan osalta.
Nyt historiatäkyjä esiintyi melko harvakseltaan ja niistäkin iso osa tekstissä.
Teoksessa viitataan joihinkin kuuluisampiin muusikoihin. Tiedän mainitut, mutta useimpien heistä musiikkia en erikoisemmin fanittanut ja niinpä setti jäi siltä(kin) kohtaa itselle aika ulkokohtaisiksi. Ensi-ihastumisen jälkeen mielessäni jotenkin falskiksi muuttunut Tom Waits sopii kyllä tähän Nuoran esitykseen kuin kettu koloon. Molemmat näyttävät vähän jääneen oman äänensä vangeiksi.
Yhtenä vertailukohtana voisi olla Moogin muistelukirja, jossa musan ja sarjakuvien läpikäyminen nivoutuu kokonaisuuten ja tulee mielestäni perusteltua paremmin, ehkä Moogin oman "historian" takia ne eivät jää pelkiksi viitteiksi.
Mielenkiintoinen ratkaisu on myös valokuvien liittäminen mukaan kokonaisuuteen. Pitkään pohdittuani sanoisin että ne jollain tavalla rikkovat pääasian eli sarjakuvan taikapiirin ja "uskottavuuden". Palvelevat kuitenkin tirkistelyä. Tekijä taas varmasti näkee valokuvaliitteen hyvinkin oleellisena?
Työmäärä on ollut valtava ja sitä luonnollisesti kunnioitan. Tässä tuli aika kriittistäkin tekstiä, mutta eiköhän tekijä tämän kestä.
Kollegana katselen duunia varmaan aika eri silmin kuin rivilukija. Toivottavasti motivaatio projektiin säilyy ja matkalle riittää myös tsemppiä pyrkiä yhä parempaan lopputulokseen, eihän tässä hommassa muuten mitään järkeä ole.
