Kokemuksesta uskallan melkein sanoa, että sillä ei ole juurikaan merkitystä, vaikka sarjaa tarjoaisi ilmaiseksi tai jopa maksaisi lehdelle sen julkaisusta.
Lehdet valitsevat julkaisemansa sarjakuvat yleensä omin, täysin mielivaltaisin kriteerein (vähän niinkuin nykypäivän naiset miehensä

) ja vaikka hinta onkin vähän oudoin perusteluin (sarjakuvien aiheuttama kustannus lienee jossain 0,001% luokassa minkä tahansa lehden vuosibudjetista) yksi kynnyskysymys, ei ilmaisuuskaan takaa lehtien kiinnostusta. Näin ainakin kotimaassa.
Enemmän kyse on siitä, että sarjakuvalla on oltava uskottava, toimiva levitys- ja markkinointikanava - tietysti sen lisäksi, että sarjakuva itsessään on hyvä ja jaksaa lukijoita kiinnostaa. Mutta sekään ei välttämättä itsessään nykyisellään riitä - maailmanlaajuiseksi hittisarjakuvaksi on paljon vaikeampaa, ellei lähes mahdotonta nousta nykyisin, kuin esim. 80-luvulla puhumattakaan 50-60 -luvuista. Viimeisin merkittävä tällainen taisi olla Jere, ja sekin 90-luvulla.
Muutenkin semmoinen ratkaisu, että jotain täysipäiväisesti työllistävää työtä tarjoaa täysin ilmaiseksi, on pidemmällä aikavälillä omaan nilkkaan pureva ratkaisu: tuotteesta ei varmasti jatkossakaan sellainen lehti suostu maksamaan mitään, joka on saanut julkaista sitä ilmaiseksi. Tämä on yksi jumalan tosi: saavutetuista eduista ei luovuta ja mieluummin jätetään tilaus tekemättä kuin maksetaan totuttua hintatasoa enemmän.
Enkä toisaalta näe myöskään sitä lisäarvoa ideassa, mitä tekijä varmaan on aikomassa hakea: mielestäni sanomalehdestä sarjakuvansa lukevat henkilöt on aika vaikea houkutella sarjakuvan nettisivuille pelkästään pienen, sanomalehtistripin katuojaan painetun URL-osoitteen avulla. Sadastatuhannesta lukijasta ehkä yksi vaivautuu käymään sivuilla. Karvis- tai Peanuts-mittakaavan oheistuotemyyntiin on vielä pitkä matka monelta kaupallisesti menestyneeltäkin sarjakuvalta, jota julkaistaan kansainvälisesti "vain" sadoissa lehdissä ympäri maailman.
Tuota ilmaiseksi "koeajalle" tarjoamistakin on tullut jonkinlaisessa mittakaavassa yhteistyösyndikaattini toimesta kokeiltua, ja ei se tuo oikein pitkäaikaisia tuloksia. Jos sarjakuva on hyvä ja se miellyttää toimituskuntaa (tai yleensä päätoimittajaa, joka päätöksen tekee) se saatetaan ottaa julkaistavaksi. Muussa tapauksessa ei, vaikka saisivat ilmaiseksikin - tai ainakin kiinnostus lopahtaa heti koeajan jälkeen, kun sarjasta pitäisi maksaa jotain.
Yleensäkin sanomalehtisarjakuvien merkitys tuntuu alati vähenneen sanomalehdille, eikä strippejä nähdä enää oikein kilpailukeinona vaan enemmänkin tuottavilta mainoksilta menetettynä palstatilana. Lehtienkin pitäisi kuitenkin ymmärtää, että sarjakuvat ovat yksi tärkeä sisällön osa-alue, joka kiinnostaa monia lukijoita niinkin paljon, että saa lukijan selaamaan lehden takakannesta alkuun.
Niin ja vielä: En ole tuohon PVP-sarjakuvaan aikaisemmin tutustunut, mutta selattuani muutamia strippejä ainakin osassa stripeistä on sanomalehtisarjakuvaksi yksinkertaisesti liikaa tekstiä ja liian pienellä kirjasimella. Voin kuulostaa kyyniseltä, mutta useiden päätoimittajien kommentti, ennen kuin ne lukevatkaan sarjaa, on varmasti "liikaa tekstiä!". (Trust me, I've heard the same thing...)
Kurtz paukuttaa kuplaansa jopa 12 riviä tekstiä, kun itse ainakin pitäisin näppituntumalla nykyisellään 3-4 riviä ihan maksimina. Sääntö voi kuulostaa typerältä, mutta kyllä se käytännössä noin menee.
Strippisarjakuvassa korostuu erityisesti tuo tiivistämisen taito: pitäisi pystyä sanomaan paljon vähässä. Sarjakuvien julkaisukoko sanomalehdissä on nykyisellään niin pieni, että täyteen ahdetut kuplat jäävät vaikeaselkoisiksi ja tekstiä joutuu tihrustamaan suurennuslasilla, kun stripin yleisin julkaisukoko lehdessä alkaa olla jotain 16cm x 6cm luokkaa...
Viivi ja Wagner on tältä osin kyllä kouluesimerkki siitä, miten asiat tehdään ainakin tuon tekstin määrän suhteen oikein. Tuomola sanoo yllättävän paljon yllättävän vähässä, vaikka mitään pitkiä stooreja stripissään ei pystykään kertomaan. Mutta pienet paneelit ovat ilmaisumuotona nykyään sellaiset, sille ei mitään voi.