Olen parin viimeisen päivän aikana lukenut "Buddy Go Homen" kokonaan ja "Buddy's Got Three Moms" -albumista puolet, ja ne ovat saaneet minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Peter Bagge on eräs parhaista sarjakuvataiteilijoista koskaan.
Bagge on tainnut siirtyä aavistuksen verran lähemmäs realismia kuin ihan varhaisemmissa Buddy Bradley -tarinoissa, mutta se ei haittaa tipan tippaa, pikemminkin päinvastoin. Näissä lukemissani albumeissa tuo revittelyn ja realismin suhde on aika hyvin jengoillaan. Sarjakuvan henkilöiden ongelmat eivät ole hapan maitopurkki -osastoa, mutta eivät toisaalta karkaa epäuskottaviin sfääreihin, vaan tietty kosketuspinta elävään elämään säilyy. Fakta ja fiktio ovat hyvin tasapainossa.
Voisi ajatella, että karikatyyrimainen piirrostyyli saattaa karkoittaa muutamia potentiaalisia lukijoita luotaan, mikä on sääli, sillä sisältö on kuitenkin harvinaisen painavaa. Vain harva sarjakuvataiteilija on osannut kuvata kakskyt- ja kolkytjarisaisten miesten elämää yhtä hienosti ja kiinnostavasti!
(No, okei, Pauli Kallio tekee sen vielä paremmin "Krampeissa ja nyrjähdyksissä", mutta kuitenkin.)
