Kvaakin ylistävien arvioiden ja onnistuneiden sarjakuvafilmatisointien ansiosta olin täysin valmistautumaton oheistuotekatalogin ja fanipoikarunk**uksen risteytykseen.
Elokuvan näkee toimineen valkokankaalla aistien ollessa ylikuormitettuina, mutta kotiteatterikatsoja sen sijaan kakistelee ensimmäisistä pökkelöintikohtauksista toivuttuaan onttouttaan kolisevaa käsikirjoitusta. Hienosti tähän olikin kursittu huonoimmat puolet kahdesta maailmasta: hölmöjä elokuvakliseitä ja perustelematonta supersankarimäiskettä. Whedon on tuskin syyllinen tähän pölhöjen toimintakohtauksien kavalkadiin, joka vielä esitetään laahaavalla tahdilla. Leikkaaja haloo!
Itse sankarit eivät päässeet kunnolla irti, kun elokuvasta syövät merkittävän osan Haukansilmän ja Musta lesken kaltaiset turhakkeet. Tietenkin tässä on tulos, kun elokuva tuotetaan yksin toimintafiguurit mielessä. Ohjaaja vielä unohti opastaa jälkimmäistä irvistelemään kovasti, kun on aika pau-pau-paukutella pyssyillä. Sarjakuvassakin irvistys kertoo lukijalle, että nyt niillä pyssyillä on tehoa arvaruusörkkien kukistamiseen, armeijasta kun ei tunnetusti ole mihinkään.
Kapteeni Amerikka toimi varsin hyvin omassa elokuvassaan, olivathan tekijät ymmärtäneet korvata aidon sodan leikkipyssyillä pörötteleviin rikollisiin, mutta patriootin olisi myös yhtä hyvin voinut saksia pois. Jackson vetää samoin roolinsa tunteella lävitse ja se tunne on jossain kyrpiintyneen ja tylsistyneen välimaastossa.
Rautamies, Thor ja Hulk olivat tämän elokuvan tärkeimmät osaset, käänteisessä järjestyksessä. Impulsiivinen Hulk yksin vastasikin elokuvan parhaimmista kohtauksista. Sääli, ettei tämä jätti Mustaa leskeä jahdatessaan huudellut samankaltaisia törkeyksiä kuin Millarin Ylivertaiset-versionsa, siinä olisi ollut vähän piristystä tähänkin pätkään.
Typerä elokuva, jonka menestyksen ansiosta samaa mämmiä tulee jatkossakin.
