Aloin lukea isompaa nippua taasen DCn uutta(yhä?) 52ta.
Gail Simonen
Movement aloittaa vankasti,Freddie Williams IIn kuvitus on enimmäkseen tekijänsä ylärekisteriä eikä saa repimään sitä ainutta näkevää silmää päästä jossei nyt herätä riemunkiljahduksiakaan.
Periaatteessa kyseessä on se 103 kertaa sadasta nähty voimia omaavat hahmot ovat liittyneet yhteen ja löytäneet sosiaalisen omanarvontuntonsa á la X-men ja muut teinikumppaninsa.
Simone vaan on ottanut mielenkiintoisimmat epäkohdat joita on internetin ja lehtien palstoilta löytänyt, sekoittanut sekaan occupy liikettä ja antanut soittaa.
Ensimmäisen numeron perusteella ei voi vannoa että sarja toimii mutta antaa lupauksen että nyt ollaan kuitenkin kaikilla sylintereillä liikkeellä.
Luin myös yhdellä istumalla
Green Arrow lehden numerot 1-12, 0 ja 13-20.
Ensimmäiset kolme numeroa (J.T Krul teksti, Dan Jurgens lyikät, George Perez tussit) on kauniisti sanottuna rapaa.
Nuorennettu ja ärsyttävin toimintasankaroitettu Oliver Queen vastaan superroistomurhasakki internetrealityna on junaonnettomuus joka jatkuu ja jatkuu.
Kaikki mitä vihasit 90-luvun jenkkisarjakuvissa ilman sen toimivia puolia.
Ehkä siksi seuraavat kolme numeroa ovat eri tekijätiimiltä Jurges on kanssakirjoittajana ja Keith Giffen kirjoittaa, Perez tukee kyniä kaikissa muodoissaan ja kutosen piirtää Ignacio Calero.
Nyt saavutaan perushyvän toimivan supersankaritarinan ääreen, osat toimivat ja vaikkei tällä palkintoja kerätä tämä on ammattimaista sarjakuvaa.
Jonka jälkeen DC vaihtaa tekijät. Harvey Tolibao on uusi vakipiirtäjä. Tyyli on Leinil Francis Yu tapaa Marc Silvestrin tapaa manhwan mutta pikkutarkasti. Skarppia hyperrealistista viivaa, ei ihan Geoff Darrow neuroottista mutta ei kaukanakaan.
Kaveri on siis takeena visuaalisesta karkista 7-12(poislukien nro 10, kiireapuna Steve Kurth ja Wayne Faucher)
surullista kyllä tekstistä ja tarinasta vastaa Ann Nocenti.
Ann Nocenti kirjoitti mm. mainiota Daredeviliä aikoinaan mutta myös yhden tyhmimmistä Batman tarinoista ikinä, Batman &Catwoman Trail of the gun:in.
En lähde spekuloimaan mitä Nocentille on käynyt, mutta voi Cthulhun limaiset lonkerot!
numerot 7-9 kertovat typistetysti: Vihreä nuoli törmää identtisiin kolmospimukoihin jotka tappeluskiehnää ja pyytää että tuletkos Kanadaan ja tämä tietty tekee näin ja päätyvät harrastamaan alastonta wimbledonin nelinpeliä jossa vain Oliverilla on maila.
Mutta isikki onkin pahis kuten tyttönsä(paitsi yksi) ja kaikkialla on geenimutaatioököslömmyköitä paitsi twin peaks/villi pohjola kopiowesternkaupungissa(ja sielläkin)
Onneksi tällä ei ole vaikutusta mihinkään.
numero 10 kertoo edellistä vähemmän sekavan, valitettavasti ei paljoa, ja sitäkin turhemman robottikyborgikerttomuksen jossa on hyvä idea.
Mutta se on huonosti kirjoitettu ja Tolibaon paikkajat eivät ole edes parasta Y-ryhmää.
Tärkeääkin sanottavaa, toteutus on vähällä alittaa maan riman alla.
11-12 taide paranee taas mutta Kiinanmatka on samaa parodiaa kuin kanadanreissu pornovosukolmosten ja ökömömmöjen kanssa.
Kauniisti piirretty mutta kertomus alkaa sukasta ja ohittaa täpärästi lapasen.
Tolkku löytyy viilipurkista ja viiliä ei tarinassa ole.
0 numerosta alkaa Nocentin yhteistyö Freddie Williams IIn kanssa. Ohut hyperrealistinen tiukka viiva vaihtuu paksuun siveltimenvetoon.
Omaan makuun FWII ei vetoa, liian geneerinen ja toonymainen, karrikoi muttei rennon varmasti.
Kiinan episodia lukiessa epätoivo alkaa vallata minua. Alan ymmärtää miksi jotkut sortuvat alkoholin liikakäyttöön.
Olen varma että sarjis tappaa aivosolujani tai että osa niistä tekee seppukun silkasta angstista "ei, tätä meidän ei enää tarvitse sietää"
no...suunnattomassa viisaudessaan DC laittaa käsittämättömäksi parodiaksi itsestään muuttuneen sarjakuvan crossoveriin alunperinkin tuoreen 52n happoisimman sarjan kanssa: Savage Hawkman.
#14 on osa 2 Hawkman:Wantedia ja vaikka ne Savage Hawkmanin osat olenkin lukenut...tässä vaan ei enää ole vähääkään järkeä.
Sen jälkiseuraumukset ovat Nocentin päätös kaudelleen Williamsin kanssa jossa vastassa on yksisilmäinen umpirikas Scramanga-kopio Harrow, kipua tuntematon kääpiö Pike ja Harrow'n isohinkkinen tyttöystävä Gloria.
15 ja 16 saavat vakuuttuneeksi että Nocentilla on jotain omaa sukupuoltaan vastaan: joka ainoa nainen joka ainoassa tarinassa on yliseksuaalinen, psykoottinen, bimbo, hyväksikäytetty tai kaikkia yhtä aikaa.
Whiskey Tango Foxtrot?
Sarjakuvallinen ripuli päättyy samalla liikaa taikasieniä kaavalla kuin aiemmatkin.
Minua risoo.
Vihreä Nuoli on toimiva hahmo mutta tähän mennessä tuore sarja ei omaa Grellin, Smithin tai Meltzerin tai Diggle kausilta tuttua toimivaa tarinankerrontaa.
Ei tällaista soopaa ilkeä kantaa divariinkaan, minulla niin paljoa ole maailmaa vastaan vaikka paljon onkin. paperinkeräyskään ei ole oikea loppusijoituskohde.
Ainahan mailla on puulämmitteinen sauna vaikka turhan juhlavalta tuo kohtalo niille tuntuu.
sillä välin toisaalla samaan hahmoon pohjaava televisiosarja
Arrow alkaa ja alkaa kerätä suosiota.
Osaltaan osana populaarikulttuurin äkillistä "jousiammunta on cool" liikettä , kts. myös Avengers, Hunger games nälkäpeli.
Tämä on vain olettamukseni, hypoteesi, mutta Arrow'n myötä kiinnostus myös pohjamateriaaliin herää, myös julkaisijalla.
Oletan että joku luki edes pari numeroa ja totesi jotain "ei helvetissä!?!" suuntaista.
Joten...
Numero 17 aloittaa uuden tekijäntiimin kauden.
Kill machine, tappokone nimeä kantava kokonaisuus on Jeff Lemiren kirjoittama taiteesta vastaa Andrea Sorrentino, piirroksesta tusseihin ja väreihin.
Ja kun tähän asti on ollut kyseessä junaonnettomuus, nyt Green Arrow kulkee kuin juna.
Tekstiä on yhä ajoittain järjettömästi, mutta nyt dialogi elää ja on pätevää, inspiroivaa. piirrokset ovat ylivalottunutta graafista valokuvamaisuutta. Varjoja väijyy kaikkialla.
Ja pahus soikoon Oliver Queenista alkaa välittää kuolettavan kissa ja hiiri leikin Komodoa vastaan kerätessä kierroksia.
374n umpisurkean sivun jälkeen lehti lunastaa nimensä ja odotuksensa. Huumoria ei unohdeta mutta väsyneen parodiamaisen kuvatuksen sijasta tarjotaan tosissaan tehtyä tasokasta kerrontaa, joka pitää pintansa vertailussa mihin tahansa muuhunkin taidemuotoon.
Summa summarum: jos haluat varmistaa ennakkoluulosi amerikkalaisen supersankarisarjakuvan perinjuurisesta typeryydestä ja lajityypin idiotismista, lue Green Arrow 1-16 ja nosta rintasi rottingille koska ehdottomasti kuulut elitistiseen intellektuaaliin joka oli oikeassa kaikki nämä vuodet ja teeseille on todiste.
Jos taas haluat lukea hyvää sarjakuvaa, hanki vasta numerosta 17 eteenpäin. Et menetä mitään.
