-Normaalimittaisia työpäiviä pitäisi vähintään pystyä tekemään.
Näinpä. Joillekin saattaa olla mahdoton selittää, että pitäis tehdä töitä. Eikä tää rajoitu vain matkakumppaneihin, vaan ongelmia saattaa tulla paikallisten kanssa, joskus jopa niiltäkin joiden pitäis tietää. Kuten esimerkiksi residenssin tarjoavalta taholta ja ylläpitäjiltä, jotka eivät tajua ettei residenssivieras ole lomalla eikä pääse katselemaan maisemia joka päivä.
-Ideointia ja suunnittelua uusi ympäristö Afrikassa kyllä ainakin minulla hajoitti. Vaikka olisi ollut pidempikin aika tehdä, päädyin lähinnä kirjoittamaan raakamateriaalia eli säilömään ideoita ja tuntoja.
Siihen että pääsee tekemään paikan päältä mitään "paikallista" menee ainakin multa kaksi viikkoa, suunnilleen se aika minkä kestää että unet alkaa näyttää samalta kuin ympäristö. Helpompaa onkin käyttää irtiotto menneestä kertomiseen, etäisyys edelliseen päivään on kumminkin välittömästi läsnä.
En ole tainnut koskaan piirtää paikan päällä mitään juuri
siitä paikasta kertomisen arvoista ennen kuin kuukauden oleskelun jälkeen. Ennen yritin, nykyään kirjaan tuntoja, jututan ihmisiä, otan valokuvia ja videota, ja istun aamuyöhön asti paikallisissa baareissa kertomassa muistikirjalle valmista settiä Punavuoresta ja Töölöstä.
-Lisäksi ulkomailla uhkaa mahdolliset mahataudit ja auringonpistokset sun muut huijaukset ja vastoinkäymiset.
Joissakin paikoissa turistiripuli kuulemma kuuluu asiaan. Jos se on mua vaivannut, olen unohtanut sittemmin, miltä se tuntui. Missään tapauksessa ei kannata liikaa varoa mitä syö, varmistaa vain aina että vesijohtovettä tosiaan voi juoda ennen kuin juo, ja pesee hedelmät ennen syömistä. Ei kai siihen koleraankaan aina kuole.
Ylipäätään tärkeintä musta itsestäni on, on se että kun irtautuu rutiineista, aivot alkaa toimia nopeammin, ja tää pitää hyödyntää. Taiteilijan leikkiminen voi olla hauskaa, mutta jos tulosta ei synny, se on yhtä tyhjän kanssa. Työ ei ole niin hyvin palkattua, että aikaa olisi haaskattavaksi. Eikä sen irtioton tarvitse tapahtuia maapallon toisella puolen, joskus riittää että menee kotikaupungin toiselle laidalle.
Ja joo, mulla alkoi tää "tien päällä käsikirjoittaminen" Kytkijät-albumin myötä (1991), sen kirjoitin jossakin Inarin ja Tromssan välillä bussissa makoillen. Sittemmin olen kirjoittanut vaikka missä, tosin joku ääripiste lienee saavutettu nyt työn alla olevassa albumissa jota on kirjoitettu ja piirretty ainakin kotona Manchesterissa, Oulussa, Helsingissä, Brysselissä, Aachenissa, Pariisissa, Ateenassa, Roomassa, Mazzano Romanossa, Grez-sur-Loingissa, Cordovassa, Granadassa, Lontoossa ja Suvisaaristossa. Selityksenä semmoinen, että olen työstänyt samaan aikaan neljää pitkää sarjakuvaa, useampia lyhyitä, kahta pitkää elokuvaa ja kirjoittanut kirjaakin. Muistaakseni Raymond Chandlerilla oli seitsemän kirjoituskonetta rivissä ja jokaisessa eri tarina, pyrin osaltani samaan.
Muista vaan, että tulosta pitää syntyä. Tällainen vaatii paljon itsekuria, kiusaus heittäytyä nautiskelemaan elämästä on aina läsnä. Onneksi espresso ja calvados riittävässä määrin nautittuna pitää hereillä ja työn toimessa koko yön, kun tarvitaan.
Kivi