Batman

[Jarkko Sikiö]

Joo en sanonutkaan että se olisi Killing Joken veroinen, mutta vuosiin ei ole Mooren veroista ollut.

Suhteutin sanomasi toki siihen, että Geoff Johns kirjoittaa erinomaisen viihdyttävää, mutta ei mitenkään haastavaa tekstiä. Tämän ymmärsin olevan yleistunnelmat tästäkin.

Sarja varmasti on hyvää Batmania, mutta en ole vakuuttunut sen olevan täysihintaisen hyvä vs. tarjoushintaiset Batmanit.

[X-men]

Kenenkähän Battiksen vihulaisen kirjahyllystä on kyse.

[Anonyymi]

https://areena.yle.fi/1-50799476?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

YLE areenan kirja vs. leffa -sarjassa Batman-jakso. Tietyistä klassikkominisarjoistahan siinä puhutaan. Ei nyt oikein mitään uutta jos Lepakkomies on ennestään tuttu.

[Jarkko Sikiö]

Jeff Lemiren ja Andrea Sorentinon Jokeri-tarina Killer Smile epäilyttää aina siihen, kunnes se lyö korttinsa pöytään.

Ei tämä mikään mestariteos ole, päinvastoin hieman mieli kapinoi että tehdään supersankareilla niin kunnianhimoista materiaalia, että se toimisi paremmin ilman supereita, ehkä vielä sellaisena rajatapauksena, että geneerinen tappajaklovni yhdistyisi kuitenkin tunnetuimpaan narriin.

Kolmen osan mittaiseen minisarjaan eivät mahtuneet kaikki hajanaiset ideat, ja siksi lopussa on hieman sekopäinen, Jokerin omasta elokuvasta innoituksensa puolittain ammentava epilogi. Ehkä se vain herättää näkemään, että enemmän kokonaisuus on hajallaan kuin hiomaton. Kyllähän tämän tason tekijät ihan kiitettän tasoisen pikkupätkän ravistavat ihan vain hihastaan.

[Jarkko Sikiö]

Edellisen jatkona meni sitten Three Jokers, eli Geoff Johnsin ja Jason Fabokin minisarja Brad Andersonin väreillä.

Kuvittajasta johtuen tässä oli ensimmäisen neljänneksen ajan sellainen takavuosien Earth One -fiilis, eli ammattimaisen tylsää.

Loppukaan ei lopulta anna kuin juuri sitä, mitä tältä voisi odottaa. Ehkä vähemmän Batmania lukenut jaksaisi vielä suhtautua tähän tutkielmana Jokerista tai sen mytologiasta.

En sano tätä niinkään, että yrittäisin pullistaa Bat-lukeneisuuttani – olen selvästi lukenut vähemmän kuin Kvaakin innokkaimmat – vaan sillä, että lopputuloksena on vähän sellainen tunteeton mashup eikä siinä lajissa Alan Mooren jälkeen ole oikeastaan monella jakoja.

Johns on perushyvä kirjoittaja, jonka Green Lantern -tarinoista olen nauttinut erityisen kovin ja hänellä paljon muutakin hyvää, mutta ei tämä muuta kuin solahda sinne perusviihdyttävän Bat-lukemiston keskelle.

Jos tuota edellisen viestin Lemiren Killer Smilea moitin liiallisesta kunnianhimoisuudesta, niin tätä voisi moittia päinvastaisesta. Opuksen perusidea oli jännittävämpi kuin teos itsessään.

Kahden Jokerin jälkeen ei tee mieli hetkeen tarttua tällaisiin jokereihin.

[X-men]

Jokeri on tällä hetkellä ns. kartalla eli uutta "sotaa" pukkaa.

[Toni]

Nyt tarjolla Tähtivaeltajablogissa:

1 x Batman
1 x Jokeri
1 x Wonder Woman

Kaikki Black Label -settiä.

Ja itse linkki meinas unohtua:

https://tahtivaeltajablogi.com/2021/07/07/sarjakuvat-sarjakuvavuosi-2020-amerikassa-osa-3-4/

Jee jee!

[Jarkko Sikiö]

Tuli taas luettua Tom Kingin Batman-sarjaa eteenpäin eli nyt jo hyvän matkaa siitä, kun häähumu on jo jäänyt taakse.

Tämä ei missään nimessä ole huonoa, mutta minun on vaikea oikein innostuakaan tästä. Koko ajan tuntuu siltä, että King työstää hieman liian älykästä, hieman liian suureellista ja se tekee siitä hieman liian raskaan lukea ja sitten täytyy jo vaihtaa taas toiseen sarjaan.

Kuvittajien puolesta tämä on ykköslaatua ollut koko ajan, siitä ei tietenkään kysettäkään. Hieman ehkä taas vaivaa, että jos lähtee lukemaan kokoelmia, niin siellä on välillä niitä Annual-julkaisuja silppuineen ja perussarjan huumoripläjäyksiä ts. aivan täytenumeroja, mitkä pirstaloivat lukukokemusta.

Tämä sopii sellaiseen, että kun pitkästä aikaa tekee mieli orientoida itsensä lukemaan supersankareita, niin kiskaisee sen aikaa, kunnes tuntuu että tekisi mieli lukea jotain sellaista, missä on enemmän tunnetta mukana.

[Jarkko Sikiö]

Loikkasin yli koko tuon Tom Kingin loppujuoksun. Voisin arvata, mitä City of Bane -kokoelmassa, siis kahdessa kokoelmassa, voisi tapahtua.

Sen sijaan James Tynion IV kirjoitti ihan kirkkaasti parhaat Batman tarinat Detective Comicsin puolella, ja nimikkolehden puolella kokoelma Their Dark Designs eli Batman-lehden numerot 85-94 ei pettänyt.

On se kumma, että vaikka peruskuvioissa on sitä aina ennen nähtyä, niin hyvä kirjoittaja kiskaisee selkeästi ihan rutiineilla tarinan voiton puolelle. Ei tämä niin hyvää ole kuin ne Detective Comics -jutut, mutta kumman hyvin tämä nyt tuntuu itselleni menevän.

Sen sijaan on pakko vähän rutkuttaa, että miten voi olla mahdollista, että piirretään tuolla teknisellä tasolla, mitä nämä kuvittajat järjestään vetäisevät, mutta samalla tuotetaan noin kauhian huonoja vartaloita.

Koetan jotenkin ymmärtää, että Image-estetiikkaan jumahtaneille lukijoille on tarjottava pyllistys muutaman kerran numerossa, mutta Kissanaisella vääntyy välillä lantio aivan kuin pää kääntyy pöllöllä. Sellaiselle tottuu aina ummistamaan silmänsä, mutta nyt kun on ollut reilu tauko supersankareissa ja tässä lehdessä Kissanainen ja Batman styylaavat, niin voi että ne väännökset osuvat silmiin pahasti.

Ei silti, kyllä minä tätä vielä myöhemmin seuraavan kokoelman luen.

[Jarkko Sikiö]

James Tynion IV parantaa kokoelmassa The Joker War (Batman 95-100), ja tässä pysyy hyvin myös visuaalinen ilme kohdallaan. Ja vaikka välillä Nightwingillä käy jalka koreasti, niin ihan kammottavia vartalonvääntelyitä ei ole. Edellisessä kokoelmassa nähtiin uusi vihollinen ja perinteinen kavalkadi Arvuuttajaa, Pingviiniä ja Jokeria. Tässä pääroolissa on, niin, oikeastaan nämä otsikot aika hyvin aina kertovat mistä on kyse.

Käsikirjoittajassa on mukavinta oikeastaan se, että hän selittää esim. Jokerin historian (mikä tapahtui tosin jo edellisessä numerossa) ikään kuin tarinan sisäistä logiikkaa noudattaen. Kun tätä ajattelin, niin ymmärsin miksi Tom Kingin juoksu ei oikein tahtonut iskeä sitten millään. Siinä on vähän liikaa metatekstiä, minkä yhdistän paremmin Grant Morrisoniin, joka taas siinä lajissa on tietysti kiistämätön ykkönen, kakkonen ja kolmonen. Uusista hahmoista en niin välittänyt, tahdon vain klassikkohahmoja. Siis nuorimmillaan kolmekymmentä vuotta vanhoja.

Detective Comics -kokoelma Mythology (2019) kokoaa numerot 994-999. Tekijöinä Rebirth-Teräsmiehessä erinomaista työtä tehnyt Peter J. Tomasi ja omassa mielessäni Vihreään lyhtyyn yhdistyvä kuvittaja Doug Mahnke. Ja voe poijjaat, tämä sittennii ovvuaa hyvvää meeninkiä. Sanoisin ihan selkeästi, että tässä listaamistani kolmesta kokoelmasta paras koska sekä käsikirjoittajan ja kuvittajan rauhallinen tyyli miellyttää eniten. Juoni on taas selittämättä paras, riittävän hurjaa, riittävän perinteistä ja riittävästi uutta. Se riittääkin.

Black Label -kokoelma Last Knight on Earth (2021) on lisää Batmania, joka on selvästi kolmesta kokoelmasta huonoin. Tämä on puoleen väliin saakka ihan selkeästi vain Scott Snyderin ja Greg Capullon tähtistatuksella tehtyä, pelkistettyä ja ponnetonta vaihtoehtomaailmaa. Sitä on sata kertaa lukenut tällaisen tarinan, ja nyt tuli oikeasti paha huti.

Silti tekijät jotenkin kiskaisevat tämän puolivälissä nousuun, mutta ihan lopussa lässähtää uudestaan. Epätasaisuudestaan johtuen halpalaari-Batmania, ja suosittelen laittamaan täysihintaiset lantit parempaan Batmaniin, minkä ei pitäisi olla vaikea nakki.

[Jarkko Sikiö]

Brian M. Bendis ja Nick Derington vetävät hienosti kevyempää ja koomisempaa päätä edustavan kokoelman Batman: Universe (2020).

Tämä ei sitten lainkaan sovi niille, jotka diggailevat enemmän sitä Miller-Morrison-päädyn psykoottista yli-ihmistä. Diggailen minäkin, mutta mukava tätä oli lukea. Hieman mennään hetken tunnelmasta toiseen, ja höpisevän inhimillistetty päähenkilö Bendis-puheluineen ei aina niin ollut makuuni, mutta kumman hyvin tämä kuitenkin viihdytti. Jos pääsee yli kaikesta tuosta ennalta varoittelemastani, niin ykkösviihdettä tämä kiistatta on.

Kenties sellaisena yleishuomiona voisin sanoa, että nykymuotoisen Marvelin pääarkkitehtina Bendis vetää täysin DC-kamaan nähden poikkeavaa materiaalia, ehkä jopa hieman varovaisesti, pitäytyen jossain DC-maailman ulkolaidalla ja luoden ennemmin omaa ja perussarjoista tietoisesti irrallaan pysyttelevää materiaalia.

Vertailun vuoksi varsinaisista DC-arkkitehdeistä keskeisen, eli Geoff Johnsin, ja taattua tyyliään kuvittavan Gary Frankin inhimillistetty Batman, eli kolmas Earth One -kokoelma (2021), on täyttä kukkua, mitä en ikimaailmassa kelpuuttaisi fyysisenä omaan kirjahyllyyni.

[Jarkko Sikiö]

Batman's Grave (2021) kokoaa 12-osaisen minisarjan, joka alkoi juuri ennen Warren Ellisin ryvettymistä. Sarja jäi mieleen ensisijaisesti siitä syystä, että pohdin nähdäänkö sen loppua. DC ei ole omatunnostaan kuuluisa kustantaja, mutta on sekin laittanut tekijöitä hyllylle. Kohut vain tapaavat nekin olla kovin epätasa-arvoisia, ja tähtistatus takaa tunnetusti tähdille aina enemmän tasa-arvoa. Kokoelmaa lukiessa on vain vaikea välttyä mietteiltä, että paljonko tarinan pääpahaan ja lopetuskuvaan on mahtanut vaikuttaa ympäristön paineet.

Kun pakolliset tunnontuskailut on käynyt lävitse, kirjoittaa Ellis oikein nautittavaa settiä, vaikka kaukana parhaimmasta tiimiryhmiä kirjoittavasta Ellisistä ollaankin. Ja minisarja on aivan liian pitkä sille, että Bryan Hitch pääsee taiteilemaan komeaaa ränttätänttää kerran toisensa jälkeen. Ja taas. Ja taas. Usein mennään ihan sen varassa, että tarinaan on kirjoitettu persoonattomia vihollislaumoja Lepiksen pieksettäviksi, ja välillä pohdiskellaan löysästi suippokorvan otteita vertaamalla niitä poliisien menetelmiin.

Tulee mieleen Morrisonin kirjassaan esittämä tölväisy siitä, kuinka Tieteen kuvalehden uusimman numeron esittämät uutuudet päätyvät seuraavassa kuussa Ellisin käsikirjoituksiin. Tyyli kuitenkin saa Ellisin yhä edelleen vaikuttamaan siltä kuin tämä olisi ajan tasalla, vaikka entinen futuristi on ehtinyt jäämään pahasti jälkeen ihan jo kulutuselektroniikan villityksistä. Kun myös laajemman yleisön peruskäsitys ohjelmistotekniikasta on peruskovalla tasolla, Ellisin hakemalla hakema sanallinen älykkyys kompastelee pahasti. Ja sirpalekranaatti, joka räjähtää lepakkosirpaleiksi on ilmeisen tahaton nyökkäys Adam West -lepikselle. Mutta se tärkein, eli perusmalli on kunnossa: tykitetään vuoroin visuaalista ja sitten taas sanallista puolta. Ja kun puikoissa on Hitch, riittää kun antaa tälle riittävästi tilaa olla paras.

Hitch on ehkä hieman väsähtänyt parhaasta vedostaan, mutta harmillisesti silti Kevin Nolanin tussit antavat niin tukkoisen yleisilmeen, että helpotus on suuri Hitchin otettua kynien lisäksi myös tussit vastuulleen, mikä tuo sivuille kaivattua särmää. Eikä sitä räminää ja rytinää moni niin rutiinimaisen upeasti vetäise numerosta toiseen kuin Hitch itse.

Kummasti veteraanivärittäjiin lukeutuva Alex Sinclair on hirmuisen epätasainen, ja vuorottelee epäonnistuneen, omituisen kikkailun ja hyvän nykytason välillä. Toki on murhapaikalle vedetty oma värimaailma ihan syystä, mutta mitään ideaa en kyllä keksi siitä, että välillä on turvallisesti vedetty haaleaa vaaleaa ja sitten räikeästi silmiin koskevaa väriloistoa ja kimallusta kuin vanhoina päivinä. Unohtuiko, mitä oli edellisessä numerossa tehty? Jos taustalla oli jokin idea, niin mielestäni isommat kikkailut, kuten puun syyt ovessa ja sade mustaa taustaa vasten aloituksessa olivat yksinkertaisesti rumia harjoituksia, jotka olisivat saaneet jäädä vuosituhannen taitteeseen. Vähemmän nimekkäiden tekijöiden sarjaan voisi tällaisia sormiharjoituksia muutenkin säästellä. Väritys on pahimmillaan niin huonoa, että se vaikuttaa lukunautintoon.

Huonoksi tätä ei oikein voi moittia, mutta on tämä vähän sellainen kolmen ja puolen tähden vetäisy, että nimitasolla kaikki ovat kohdallaan, mutta orkesteri tuntuu lavalla krapulaisen väsyneeltä.

Lopulta Batman's Grave tarjoaa mestaritason tekijöiltä vain tasan sitä, mitä heiltä voi odottaa tähän tarttuessaan. Se ei minulle riittänyt, kun hintaa on 25 taalaa. Jollain oli kuitenkin pelastettava sunnuntaipäivä, koska aamupäivän appeiksi olin tarttunut tähän:

Batman: White Knight on niin kovassa maineessa, että lukaisin sen ihan siitä syystä.

Ja samasta syystä vielä Curse of the White Knight -kokoelman viime vuodelta. Olisin varmaan valinnut työviikon ainoan lepopäivän lukemistoksi jotain parempaa, kun vain olisin muistikuvieni sijaan kurkistanut, mitä mieltä olin ensimmäisestä valkoisesta ritarista.

Kuvitus tässä on niin komiaa, ettei tottakaan. Viat vain ovat pääosin samat, mitkä jo ensimmäiseen osaan olen kirjannut ylös. Hyviä ideoita on paljon, ja tosiaan ylenmääräisen paljon. Kunnolla toimitettuna näistä aineksista olisi terävöitetty oikein mainio Elseworlds-kiskaisu, mutta tässä muodossaan kaikki on vain roiskaistu yhteen könttään. Siksi tarina rönsyää ja kiipeää vielä lopuksi seinille. Kun tämän luulee jo loppuvan, Sean Murphy jatkaa vielä kaksi numeroa päälle.

Elseworlds-henkisessä erillistarinassa ei hirmuisesti säväytä paljastukset ja paljastamiset, vaikka joku fanipoikiin vetoava kulma toki on kolmiodraamalla Jokeri, Harley Quinn ja Batman.

Bob Harras on tunnetusti alan löysin toimittaja, joten mitään ryhtiliikettä ei varmasti tulla hänen päätoimittajakaudellaan DC:ssä näkemään. Tässäkään mielessä.

[X-men]

Batman Family (vol 1) päättyi oudosti, palstalla ja sarjakuva osuuden lopussa sanottiin että Demoni (eli Etrigan) esiintyisi seuraavissa numeroissa ja palstalla kerrottiin myös että Bat-Mite tekisi paluun numerossa 23 eli lopetuspäätös on tullut jonkun aikaa sen jälkeen kun viimeinen numerio oli painettu.

[Darzee]

Batman Family (vol 1) päättyi oudosti, palstalla ja sarjakuva osuuden lopussa sanottiin että Demoni (eli Etrigan) esiintyisi seuraavissa numeroissa ja palstalla kerrottiin myös että Bat-Mite tekisi paluun numerossa 23 eli lopetuspäätös on tullut jonkun aikaa sen jälkeen kun viimeinen numerio oli painettu.

1970-luvun alkuperäisen Batman Family -lehden (eli tuo X-menin mainitsema Volume 1) taival päättyi osana DC:n suunnitteleman julkaisemiensa lehtien määrän ja niiden sivumäärän kasvattamisen perumista. Tämä suunniteltu kampanja tunnettiin nimellä "DC Explosion", ja peruutus ristittiin fanien suussa "DC Implosioniksi". Wikipedian mukaan itse luontokin oli sarjakuvia vastaan: lumimyrskyt haittasivat jakelua ja ihmisten liikkumista. Lisäksi oli yleisempiä kansantalouden tason pulmia.

[X-men]

1970-luvun alkuperäisen Batman Family -lehden (eli tuo X-menin mainitsema Volume 1) taival päättyi osana DC:n suunnitteleman julkaisemiensa lehtien määrän ja niiden sivumäärän kasvattamisen perumista. Tämä suunniteltu kampanja tunnettiin nimellä "DC Explosion", ja peruutus ristittiin fanien suussa "DC Implosioniksi". Wikipedian mukaan itse luontokin oli sarjakuvia vastaan: lumimyrskyt haittasivat jakelua ja ihmisten liikkumista. Lisäksi oli yleisempiä kansantalouden tason pulmia.

Joo mutta silti äkkilopetus kun tieto ei kirinyt tekijöille (tosin he olivat aikana ennen interwebbiä jokusen numeron perässä vaikka lehti ilmestyi jälikimmäisessä vaiheessa parin kkn välein).