Voisit kyllä perustella miksi sivut ovat sinusta huonoja.
Joo, niin minun varmasti pitäisikin. Kaikkihan tietävät että kritiikkiä on kyllä helppo antaa, mutta se analyysi jolla varsinaiset ongelmat löydetään, saati rakentavat korjausehdotukset, onkin sitten vaikeaa. Ei oo kuitenkaan kovin reilua sanoa, että "tää on huonoa... koska minusta tuntuu siltä" :-)
Mietitäänpä mikä mua noissa häiritsee. Kirjaan nämä tähän sitä mukaa kuin ne tulevat katsoessani esille. Tärkein on varmasti se, että hahmot eivät ole suhteessa taustaansa, vaan leijuvat massattomina kuin naistenlehden muotikuvat tai lapsuuteni Kalkitos-siirtokuvat. Kaikki kosketus henkilön ja pinnan välillä puuttuu. Syytän tästä juurikin mallikuvien käyttöä, tai oikeastaan sitä että ne mallikuvat ovat olleet läsnä kun piirretään; mä käytän itse paljonkin mallikuvia (uskokaa tai älkää), en tosin väitä onnistuvani siinä kovin fotorealistin silmää miellyttäen, mutta ainakin teen sen niinkuin Mäkelän Timppa mulle joskus 25 vuotta sitten opetti, niin että kuvaa katsellaan ensin tarkkaan, mutta laitetaan se sitten pois näkyvistä kun aletaan piirtää, ettei mallikuva sotke sitä kuvaa joka hahmottuu aivoissa.
Toinen on poseeraukset, ja tästäkin syytän mallikuvia. Hahmoilla ei ole oikeita ilmeitä tai tunteita, vaan asetelmat ovat jälleen aikakauslehdistä tuttuja. Hahmojen välillä ei myöskään ole vuorovaikutusta.
Kolmas on sitten se koollaasimaisuus, joka näkyy vaikkapa jälkimmäisen Hämähäkkimiehen taustoissa. Valokuvista läpipiirretyt taustat heijastavat kameran objektiivin kulmaa, kun taas omalla kädellä piirretyissä hahmoissa on tuo Marvel Way To Draw -teoksesta tuttu laajakulma. Asian tekee pahemmaksi se, että taustan kuvien perspektiiviä ja mittasuhteita on muutettu ihan vain Photoshopilla vääntämällä jotta saadaan ne suunnilleen halutunlaisiksi, perspektiiviruudukkoon joka on enemmän omiaan konepiirtämiseen kuin sarjakuvaan. Tätä kettumaista ruudukkoa, jolla ei ole mitään tekoa näkemisen kanssa, suositellaan niin Marvelin kuin vaikka Scott McCloudin oppaissakin, ja tässä taas nähdään miten se tekee kaikesta kesäteatterin pahvikulisseja, jos ei sitä osaa soveltaa oman ymmärryksen mukaan. (Jos näkemystä on, niin kaiken saa toimimaan.)
Viimeisenä tulee sivukokonaisuuden sommittelu. Kun kuvat on tehty erillään, mallikuvien ehdoilla, sivusta ei synny kuvasta toiseen jatkuvaa dynaamista kokonaisuutta, kamera ei "matkusta tilassa kertoen tarinaa" joka nähdäkseni on yksi tällaisen elokuva-ilmaisua lähentelevän sarjakuvan tärkeimpiä lainalaisuuksia. Sivukokonaisuuden painotus on myös pirstaleinen, ihannetapauksessahan niin sivu kuin aukeama kertovat tarinan yhtenä suurena piktogrammina.
Edellä mainitut ongelmat ovat oikeita, eivät makuasioita. Useimpiin niistä on syynä hurja tuotantotahti ja jonkinlainen henkinen laiskuus: miksi tehdä paremmin, kun tämä kerran on ollut alan standardi siitä lähtien kun digitaaliteknologia tuli studioihin? Kysymys on kuitenkin myös siitä, mitä pitää tärkeänä. Esimerkiksi eräs Kvaak-galleriastakin tuttu nuorehko sarjakuva-ammattilainen (en sano nimeä, koska oikeasti pidän hänen töistään ja uskon että hän skarppaa pian muutenkin) on tehnyt erinomaisen realistisia piirroksia joiden osat eivät kuitenkaan keskustele keskenään, niistä voi arvostaa yksityiskohtien tarkkuutta mutta kokonaisuudessa olisi usein sellaista korjattavaa, joka olisi ollut helppo paikantaa ennen kuin lähdettiin detaljitasolle.
Kuinka tärkeitä nämä ongelmat ovat syndikaattipiirtäjälle? Luin Freddie E. Williamsin teoksen DC Guide to Digitally Drawing Comics, jossa hän suositteli kaikkia näitä ärtymykseni aiheita hyvinä, aikaa säästävinä keksintöinä (vaikka mun nähdäkseni hän kyllä pilaa niillä jälkeään). Ilmeisesti ei siis kovin. Mutta jos näkemystä on, niin kaiken saa toimimaan, taas.
Entä sitten se kiistaton makuasia: miksi takerrun yksityiskohtiin, miksen anna näille sivuille anteeksi niiden pikku puutteita? Siksi että vihaan tällaista turhaa kikkailua joka ei tue tarinaa, ruutujen leveyden vaihtelua ja päällekkäinasettelua jossa unohdetaan että leveyden vaihtelulla ja päällekkäinasettelulla oli alunperin kerronnalliset syynsä: niillä muokattiin aikaa ja tilaa, rakennettiin samanaikaisuuksia ja hienosäädettiin hetkien kestoa. Nyt ne ovat kuin hidastukset Guy Ritchien elokuvissa, tavaramerkkejä ilman oikeaa motivaatiota ja todellista funktiota. Yhdistelmä kikkailua ja laiskuutta on pahempaa kuin kumpikaan erikseen, silmänkääntötemppu, koska virheitä saa tehdä jokainen mutta ne pitää myös pystyä myöntämään.
Sillä, että vihaan myös tuota kuollutta viivaa jolla nää on piirretty (noissa guassi-erilliskuvissa tätä ongelmaa ei ole) ja saippuaista, perustelematonta, liukuvaa värimaailmaa (joka lienee jonkun muun Photoshop-sankarin tekoja anyway) ei ole mitään tekemistä kommentointini kanssa. Ne ovat omia ongelmiani, muistoja toisesta ajasta ja paikasta, ja kertomakielestä joka sittemmin uudistui sen mukaan mihin uudet polvet kasvoivat itsestäänselvyytenä. Mutta uudistuakin voi niin, että ottaa vastuun taiteestaan kokonaisuutena. Saa myös olla huono piirtäjä, ja sitä Paolo Rivera ei ole, saa tehdä virheitä ja ne pitää antaa anteeksi. Mutta sitä ei saisi tehdä, että piirtäjä joka osaisi paremmin, tekee vähän sinnepäin, ja uskoo että se katoaa kunhan päälle liimaa tarpeeksi dramaattisia yksityiskohtia.
Saa vapaasti olla eri mieltä, mutta yritin tässä nyt mahdollisimman rehellisesti eritellä, mikä mua oiken häiritsi. Kuten pyydettiin.
Enkä itse väitä olevani yhtään parempi, mutta sehän on toinen asia :-D
Kivi
