Onko kuitenkaan mitään järkeä tehdä jotain uutta vain siksi, että pitäisi tehdä jotain uutta? Kuten sanoin jo aikaisemmin hyvä sarjakuva on mielestäni taidetta. Taiteen ei tarvitse olla vaikeaselkoista.
Väitinkö näin? Käsittääkseni en.
Kysymys on siitä mikä tekijästä tuntuu milloinkin mielekkäältä. Vaihtoehtoisten tyylien ja kerronnan kokeilu on tapa saada etäisyyttä työhönsä. Pelkkä saman toisto ei voi johtaa kovinkaan pitkälle, mikäli ajatellaan tekijä ja tämän työ jatkuvan kehityksen alaisiksi. Ihmisen reaktio muutokseen tai erilaisuuteen on yleensä kielteinen; sama ilmenee taidesarjakuvan tulkinnassa, jossa sen sijaan että pyrittäisiin sopeutumaan etsimällä erilaisia kokemuksia ja lukutapoja, tuomitaan tekijä yhteistyökyvyttömäksi. Vain Hämähäkkimiestä lukenut ei saa yhdeltä istumalta paljoakaan irti kokeellisesta sarjakuvasta, sama pätee päinvastoin. Tuntuu siltä, että taidesarjakuvaa (johan on kulunut termi) vastustavat olettavat tekijöiden lähtevän pohjalta "keksitäänpä eriskummallinen tyyli ja kerrotaan mitä sattuu", vaikka todellisuudessa pohjatyön määrä olisi sama ja lukijaa otettu huomioon yhtä paljon perinteiseen sarjakuvaan verrattuna. Mielestäni perinteisiin nojaava sarjakuva on tässä ajassa hyvin usein vastuuttomasti toteutettua. Lukijat ovat tottuneet tietynlaiseen tyyliin ja kerrontaan, samoin tekijä, joka on kasvanut sarjakuvan piirissä. Jos tekijä ei pysty etäännyttämään työtään ja sen osatekijöitä, ei seurauksena voi olla kuin rappio. "Kunhan tehdään totutun mukaan niin kyllä se läpi menee."
"Hyvä" ei itsearvona ole taidetta, vaan siinä tapauksessa että sillä on myös jotain yhteiskunnallista merkitystä. Uutta voi luoda vain ja ainoastaan tarjoamalla oman näkemyksensä, sen miten asiat näkee ja kokee. Juuri tämänsuuntaisesta lähestymisestä pitäisi myös suomalaisen kertovan sarjakuvan samoin kuin taidesarjakuvan ponnistaa. Mielestäni suunta on joillakin terveellä pohjalla, suurimmalla osalla ei.
On myös suhteellista, että mikä on tekotaiteellista kikkailua ja mikä "oikeaa" taidetta. Mielestäni Takeshi Kitanon elokuva Dolls on Taidetta isolla T:llä, mutta monien mielestä se on vain tylsä ja joutava japsileffa. En kuitenkaan ymmärrä taidetta, josta puuttuu kaikki tolkku. Kuka haluaa oikeasti lukea sarjakuvan, jossa ei ole tarinaa? En ainakaan minä... Kaikissa laatu sarjakuvissa on mielestäni tarina, vaikka se olisikin piilossa tai vaikea selkoinen.
Haluan itse sulkea taiteen määritelmät keskustelun ulkopuolelle, niitä kun on yhtä paljon kuin kirjoittajiakin. Itsellenikin lukijana/kokijana tuo määritelmä on täysin henkilökohtainen. Tekijänä taas en ole kiinnostunut mihin lokeroon työni kulloinkin sijoitetaan - viihdettä toisille, jotain muuta muille.
Tarkoitukseton ja päämäärätön kikkailu on aina täysin joutavaa - tähänkin tosin törmää aivan yhtä usein viihde- ja taidesarjakuvassa. Viihdesarjakuvassa kikkailu ilmenee esim. jokakodin tietokoneiden tuomana kuvallisena/väriopillisena rappiona, taidesarjakuvassa esim. tarkoituksellisena tekotilanteesta riippumattomana vaikeaselkoisuutena.
sarjakuvaa ei kannata sanoa sarjakuvaksi, jos siitä puuttuu juoni. Se on silloin kuvasarja tai kuvakollaasi.
Tämän juuri totesin. Perinteisemmän sarjakuvan ystävät älähtävät, kun festivaaleilta löytyykin materiaalia, joka ei edusta heidän näkemystään sarjakuvasta. Edelleenkin, minulle on aivan sama onko kyse sarjakuvasta, kuvataiteesta saati kirjallisuudesta - kokonaisuus pitää nähdä "spektrinä", jossa eri taiteen alat täydentävät toisiaan. Se minkä me miellämme esim. sarjakuvaksi tai kirjaksi on tuon spektrin ilmenemismuoto, omaan rajalliseen todellisuutemme sidottu. Omasta mielestäni kiinnostavaa on juuri se, mitä tapahtuu ilmenemismuotojen rajapinnassa.
Silti ihmismieli on siitä vinkeä väline, että se koettaa hakea kahden irrallisen asian välille yhteyden, mikäli nämä on sijoitettuna samaan asiayhteyteen. Kokeellisempaa sarjakuvaa luettaessa onkin syytä muistaa, että kyse on usein enemmän henkilökohtaisesta tulkinnasta kuin yrityksestä selvittää mitä tekijä on työllä tarkalleen hakenut. Hätäisenä johtopäätöksenä voisi todeta, että täydellisesti kontrolloitu suoraviivainen tarina saavuttaa huomattavasti suppeamman ihmisryhmän osittain vapaasti tulkittavaan verrattuna. Tämä on kuitenkin toiveajattelua, sillä vain pieni osa lukijoista on valmis usein työlääseenkin omakohtaiseen tulkintaan. Rajataiteiden yksi tehtävä kuitenkin on nimenomaa opettaa näkemään ja kokemaan totuttu asia uudella tavalla. Tulkinnan kohdatessa tekijän näkemyksen syntyy jotain uutta. Opitaan.
