Minusta taas tilanne näyttää LAADULLISESTI paremmalta kuin vuosiin. 90-luvulla lisääntyneet apurahat ovat mielestäni tuottaneet tulosta: Hagelbergin, Otsamon, Turusen, Tukiaisen, Koiviston, Timpan, Navan ja Aseman ym. ym. puuhat sen todistavat. Se, ettei maassa ole varsinaista sarjakuvaBISNESTÄ on fakta jonka kanssa on elettävä. Liian pieni väestöpohja jne. Mutta laatua piisaa kun ei perinteet paina.
Minusta kustantamokenttä on ilahduttava verrattuna parin vuoden takaiseen: on sekä taiteilijaryhmävetoisia pienkustantajia että laatua julkaisevia suuria (Otava, vähän mutta hyvää) että lähinnä mainstreamia julkaisevia siltä väliltä (Arktinen Banaani). Myös kaupallisemmat kustantajat ovat taas ottaneet riskejä: tuskin esim. Maus tuottaa Tammelle tynnyreittäin rahaa, niin hyvä kuin onkin. (Varsinkin kun sitä markkinoitiin viime vuonna jossain Voima-lehden numerossa "undergroundsarjakuvan klassikkona". Au.)
Uutta ulkomaistakin on saatu. Johan tässä ehtikin pari tyylisuuntaa vaihtua jo pelkästään länsimaissa sitten 80-luvun. Siis että noi Bilal ja Crumb ei todellakaan o tuoreinta mitä maailmalta löytyy.
Suurten kustantajien markkinointi tuntuu kyllä tökkivän. Tai sitten se on levitys, en tiedä. Muutenkin sarjakuvien kustannustoiminta tuntuu olevan epäammattimaista ja linja horjuva.
Pienet lehdet on olleet hyvä paikaa hioa taitoja ja kasvaa; leipää on tähän saakka irronnut vain lehtijutuista (max. pituus 1 sivu) mutta nyt apurahat mahdollistavat edes joillekin pitkien tarinoiden tekemisen. Tämä taas on tärkeää koska kaikille ei lyhyt ole se luontevin. Sitäpaitsi keski-Euroopassa ei strippikokoelmia edes kutsuta albumeiksi. Sarjakuva-albumi on pitkä tarina. Vastaisuudessa se leipä voisi irrota murusina julkaisemalla sama (pitkä) tarina useammassa maassa. Niin jo tekevät maailman Crumbit, Max Anderssonit ja Jasonit.
Unohtaa ei pidä myöskään suomalaisen sarjakuvan menestystä ulkomailla: Otsamo, Hagelberg, Tukiainen, Kovacs ja Turunen nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Puhun tässä nyt ns. uudesta sarjakuvasta (amer. New Comics, ransk. La Nouvelle Bande Dessinee), jossa menestystä ei välttämättä siis mitata kaupallisin vaan taiteellisin mittarein tai oikeammin jotain siltä väliltä. Uuden sarjakuvan yleisö ei ole (vielä!) valtavan suurta missään maassa mutta niinpä ei ole sellaisista aiheista oletettu sarjakuvia tehtävänkään. Niinkuin nyt joku Jimmy Corrigan. Ottaa aikansa ennenkuin lukijat uskovat että voi olla oikeastikin fiksuja sarjakuvia olemassa, viimeksi kun sellaisena markkinoitiin Sandmania Jenkeissä 90-luvulla. Näen miksi sitä pidetään hyvänä, mutta... ei se tarinapuoli nyt NIIN ihmeellinen ollut. Samaa myyttihutun kierrätystä.