Olen surkutellut jo pitkään sitä, kun minulla ei ole käsikirjoituksia. En voi aloittaa pitempää sarjakuvaa johtuen tästä syystä.
Aikani surkuteltua tilannetta päätin kokeilla itse kirjoittamista.
Olen nyt sitten kirjoittanut kaksi aihiota ja haluaisin, että jotkut kvaakkilaiset lukisivat ne ja sanoisivat mielipiteensä. Kannattaako niitä jatkaa vai ovatko ne ihan paskoja.
Yritin laittaa ne Word-tiedostoina, mutta kone herjasi ettei käy. Miten saisin ne tänne?
Päätin sitten kopioida niistä tänne toisen. Toivottavasti kukaan ei sano, että liian pitkiä ei sa laittaa. Mutta en osannut laittaa sitä tänne linkkinä.
Tarina voi vaikuttaa hieman sekavalta, koska en ole sitä muokannut enempää siksi, että jos se on huono en käytä aikaani turhuuksiin.
Yksi lähde aineisto on ollut Dee Brownin kirja ja hopeanuolen intiaani palstat. Tarinassani on osa totta ja osa mielikuvitukseni tuotetta esim. osa intiaanien nimistä keksittyjä. Karhu episode on mielikuvitukseni tuotetta ja osa muista tapahtumista.
_______________________________________
_______________________________________
__
Tässä tarinani:
Käsikirjoitus:
Crazy Horse- tarina Hullusta Hevosesta
Oglala-siouxien yksi merkittävimmistä johtajista syntyi Ree-joen etelä-rannassa paikassa, joka tunnettiin nimellä Montana Varastoa. Tämä kaikki tapahtui talvena jolloin keltaiset silmät leikkivät lumessa. Talvi oli 1831.
Tarina alkaa reservaatissa vuonna 1900, jolloin kirjailija Edward Curtis saapui haastattelemaan intiaaneja kirjaansa varten joka julkaistiin vuonna 1920. Se oli tuion ajan yksi bestsellereistä.
Reservaatissa kirjailija ja rouva Makabee
Tarinan kertoja rouva Makabee:
Muistan, että talvi oli erittäin kylmä ja pakkanen kova.
Lapsi sai nimen kihara, koska hänen hiuksensa olivat hieman vaaleat.
Hänen isänsä oli vaikutusvaltainen poppamies nimeltä Wikasa Wakan, jolla oli dakotojen keskuudessa merkittävä asema. Hän oli hyvin ylpeä pojastaan, silllä aina kun poika syntyi heimoon, se oli suuri ilon ja onnen aihe. Niinpä hänen isänsä esitteli ylpeänä lastaan kansalleen.
Wikasa Wakan:
-”Wahee! Suuri henki on antanut minulle pojan. Henki puhui yöllä ja sanoi, että minun on ripustettava poikani korvan taakse onnea tuova amuletti ja hän on johtava kansamme suuriin voittoihin vihollisiamme vastaan joita on kuin heinäsirkkoja. Sotapolulle lähtiessään hänen on maalattava kasvoihinsa ukkosen jumalan suuri tunnusmerkki.
Rouva Makabee:
Kiharan isä ei osannut aavistaa, että näyn viholliset olisivat monilukuisia kuin heinäsirkat ja valloittaisivat kaiken tielleen osuvan. He olisivat vakoisia valloittajia, jotka tulivat maillemme keltaisen kiven sokaismina.
Mutta haluan kertoa jotakin kiharan nuoruus vuosista.
Kiharalla oli veli, jonka nimi oli Karhu joka havoittaa vihollista. Kerran hän tapansa mukaan kiusasi nuorempaa veljeään ja sanoi, ”että jokaisen nuoren soturin tulisi koskettaa karhua kerran elämässään”. Tätä ajatusta kihara ei saanut mielestään pois.
-Minun on löydettävä se pian, sillä isä ja äiti huomaavat varmasti , etten ole leikkimässä veljieni kanssa. Isä ei pidä siitä, että lähdin leiristä yksin….mutta minun täytyy löytää se.
-Karhun jälkiä…..aivan tuoreita. Nyt varovasti jotten pelota sitä tiehensä.
Äkkiä valtava harmaa karhu seisoi aivan kiharan edessä. Sen suuret sieraimet olivat haistaneet jotakin…
”Nyt se tulee suoraan kohti.” Minun täytyy vain koskettaa sitä keppini päällä.
Kihara onnistui väistämään ensimmäisen hyökkäyksen. Salamannopeasti karhu kääntyi ja valmistautui iskemään kuollettavasti.
Äkkiä ilmaan kajahtaa laukaus:
Pam. Laukaus kajahti ilmassa. Karhu tuupertui aivan pojan viereen.
Kiharan isä:-Miksi sinä lähdit uhmaamaan yksin luontoa. Oletko tullut hulluksi poikani?
Kihara: Anteeksi isä. Halusin vain…..
Isä: niin….koskettaa karhua. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Mutta eikö veljesi kertonut sinulle, että ainoastaan suuret soturit, joilla on korkeutta ja leveyttä, voimia kuin karhulla, monta sulkaa hiuksissaan voivat tehdä näin? Olet aivan liian nuori. Karhu olisi raadellut sinut ja minulla ei olisi enää poikaa. Ymmärrä poikani, että aikasi tulee vielä. Henget ovat varanneet kohdallesi jotakin suurta.
Tarinan kertoja:
Ja aivan oikein Kiharan isä sanoikin. Seuravien vuosien aikana Kihara kunnostautui sotaretkillä viekkaita Crow-intiaaneja vastaan, jotka olivat olleet kansamme vihollisia esi-isiemme ajoista saakka.
Kahdenkymmenen ikäisenä hän nousi sotajohtajan asemaan joka ei tarkoittanut kuitenkaan päällikköä. Hänestä tuli blotahunka ja myöhmmin paidankantaja, jota kansani kutsuu nimellä Wichasa yatapika.
Paidankantajan tehtävä oli aina omalla esimerkillään ohjata ja johtaa kansaansa.
Vuonna 1858 Kihara oli sotaretkellä nuorten sorurien kanssa. He kohtasivat äkkiä joukon arapaho-intiaaneja. Kohtausta seurasi taistelu. Kihara muisti näyn, jonka hänen edesmennyt isänsä oli hänelle kertonut. ” Sinä et koskaan tule kuolemaan taistelussa jos riipustat onnea tuovan amuletin korvasi taakse ja maalaat kasvoihisi ukkosen jumalan tunnusmerkin. Vihollisen nuolet kimpoavat sinusta pois eikä mikään paha kaada sinua”. Tuon näyn innoittamana hän hyökkäsi vihollisen kimppuun. Hän oli kuin noiduttu. Vihollisen aseet eivät pystyneet häneen ja kaikki arapaho soturit pakenivat kauhuissaan.
Kuultuaan taistelusta Arapaho-sotureita vastaan, silloinen Lakota-päällikkö Hullu Hevonen luopui nimestään, ja antoi sen veljen pojalleen. Näin hänestä tuli kuuluisa Tashunka Witko-Hullu Hevonen.
Tarinan kertoja ja lehti mies:
Tarinan kertoja rouva Makabee:-Onpas kello jo paljon. Ehkä me jatkamme huomenna hyvä toimittaja? Pitäisi nousta aamulla aikaisin. Minulla on lääkäri kaupungissa ja sinne menee vain yksi juna tunnissa. Sopiiko että jatkaisimme huomenna?
Lehtimies:- Pyytäisin rouvaa ihan pienen hetken vielä kertomaan tätä ihmeellistä tarinaa. Tämä on nyt niin jännittävässä vaiheessa.
Rouva Makabee:- Pyysitte niin kauniisti… voin jatkaa vielä hetken. Mutta sitten minun täytyy mennä nukkumaan.
Kuten toimittaja hyvin tietää, kansani ja teidän kansan välit alkoivat tulehtua hyvin nopeasti syyskuun tuulien vuosina ( 1870-luvulla). Jo paljon ennen kuin kansasi tuli kulkutaudin lailla maillemme keltaisen metallin perässä oli pimeys laskenut kansani päälle. Suuri ja mahtava päällikkö Punainen Pilvi sotureineen oli päättänyt sulkea Bozemanin tien Wyomingissa. Tuo kauhea koetus päättyi vuonna 1868 Laramien rauhan sopimukseen ja sen piti taatarauha Dakotoille. Mutta sitä ei kestänyt kuin joitakin vuosia.
Mies jota sanoimme Kultatukaksi saapui Mustille Vuorille 1874. Alue oli kansani pyhää maata. Joukko kullankaivajia löysi sieltä keltaista hiekkaa joka tekee teidät hulluiksi. Kun tieto siitä levisi kulovalkean tavoin kansasi tuli todella hulluiksi. Hallituksenne suuret miehet halusivat ostaa Mustat Vuoret meiltä. Mutta kuka voi myydä sitä, mikä on pyhää? Kuka voi myydä maata jota emme omista?
Kansasi antoi meille uhkavaatimuksen vuonna 1876:
Eversti Crook:-Teidän pitää siirtyä teille osoitettuun reservaattiin tammikuun 31.päivään mennessä . Jos ette tottele, teidän katsotaan olevan sodassa hallitustamme vastaan. Toivon, että teet kanssamme yhteistyötä Hullu Hevonen.
Hullu Hevonen: -Talvi on tulossa ja kansani ei voi muuttaa. Squavit ja lapsemme näkevät jo nyt nälkää, kun valkoinen mies tuhoaa biisoneita, joita ennen oli kuin pisaroita meressä. Nyt pisarat ovat kuivuneet.
Rouva Makabee:
Hallituksenne edustajat tulkitsivat tämän sodan julistukseksi ja kaikki muuttui. Vihollisuudet alkoivat miltei välittömästi.
Varsinaiset taistelut käytiin seuraavana kesänä. Kolme erillistä osastoa lähetettiin kansaani vastaan. Muistan joitakin heitä nimeltä. Kenraali Crook, eversti Gibbon ja kenraali Terry. Ja tietenkin kenraali kulta tukka Custer josta sinulla on varmasti muistiinpanoja kirjoissanne. Tiedä varmasti kuinka hänenkin kävi?
Kuten aikaisemmin sanoin, Hullu Hevonen oli nimensä veroinen taistelija. Kenraali Crook kohtasi Hullun Hevosen johtamat siouxit Rosebud joella 17.6.1876. Hän oli opettanut dakotat taistelemaan yhtenäisen armeijan tavoin ja vain Crookin intianioppaat pelastivat valkoiset täydeltä tuholta.
Sanoin aikaisemmin haastttelussa, että pimeys oli laskeutunut kansani päälle. Kenraali Kultatukan häviö kävi kansalleni kalliiksi. Valkoiset laittoivat koko mahtavan sotakoneistonsa liikkeelle.
Hullu Hevonen koki hyvin raskaan iskun, kun kenraali Crookin ratsumiehet hyökkäsivät hänen ystävänsä Rautaisen kilven (amerikkalainen hevonen)leiriin Slim Buttessa. Koko leiri tuhottiin.
Päällikkö Istuva Härkä pakeni joukkoineen Kanadaan ja Hullu Hevonen tajusi lopun lähestyvän.
Hullu Hevonen kävi viearailulla suuren ja kunnioitetun Punaisen Pilven leirissä Rositawan reservaatissa toivoen häneltä sotilaallista apua.
Punainen pilvi (suuri sotapäällikkö joka sai aikaan Bozemanin tien sulkemisen:-
Oi te suuret Dakota soturit. Suuri henki sanoi minulle, että tuhon tuulet ovat saapunet. Tunnetteko veljet Syyskuun tuulien puhaltavan kylmästi? . Lehdet ovat kaikki pudonneet ja maatuvat ruskeiksi. Taivas pimenee eikä suuri valo enään paista. Lastemme itku täyttää ilman ja tuuli ulvoo tyhjissä teltoissame. Tämä on dakotojen kohtalo. Suuri henki ei enää auta meitä. Olemme murehduttaneet hänen henkensä. Seuratkaa minua ja ruvetkaa viljelemään valkoisen miehen tuotteita. Sitten kansamme ei enää nälkää.
Hullu Hevonen Dakota:
-Näkysi on sokaissut sinut Punainen pilvi ja sinusta on tullut yhtä heikko kuin keväinen jää. Meidän pitää ajaa valkoiset pois mailtamme ja tuhota heidät kuin tautiset koirat. Kansamme on asunut näiden vuorien lähellä esi-isiemme ajoista saakka. Kukaan ei voi ajaa meitä pois. Ei kukaan. Ylpeät dakotat! Missä on teidän henkenne. Muistakaa Istuvaa Härkää. Hänen voimalliset soturinsa kukistivat Kultatukan. Me voimme tehdä saman uudestaan. Älkää kuunnelko Punaista Pilveä, jonka henki on tullut heikoksi. Seuratkaa minua!
Punainen pilvi:-Hullu Hevonen puhuu hyvin, mutta sanoillasi ei ole mitään merkitystä. Minä taistelin ja menetin paljon nuoria sotureita joiden vaimojen itku riuduttaa sydäntäni tänäkin päivänä. Monet urheat dakotat kuolivat tuolloin. Osa minusta kuoli myös. Valkoisia on kuin taivaan tuikkivia tähtiä. Mikään ei voi heitä enää pysäyttää.
Hullu Hevonen jatkoi taisteluaan vielä jonkun aikaa, mutta lopulta kylmyys, nälkä ja armeijan kova painostus pakoittivat hänetkin antautumaan.
Keväällä 1877 Crazy Horse-Hullu Hevonen johdatti kansansa Nebraskan Fort Robinsoniin. Hänelle luvattiin oma reservaatti, mutta tuota lupausta ei koskaan pidetty. Tästä ei Cazy Horse pitänyt. Hän johti joitakin pieniä sotaterkiä kunnes hallituksen mitta tuli täyteen. Hänestä annattiin vangitsemis määräys.
Ehkä tarina jatkuu.....ehkä ei?
