Tuolla Sisältö-säikeessä sivuttiin varsin mielenkiintoista aihetta, josta voisi yrittää jatkaa täällä:
Ehkä kyse on kulttuurieroista.
Tuntuu siltä että Ruotsissa ja Norjassa molemmissa listakärkiä hipovat ainakin suomalaisen mielestä rumat ja kömpelöt sarjakuvat. Ainakin itselläni on sellainen näkemys ettei moiset sarjakuvat voisi selvitä suomalaisessa, visuaalisesti paljon pedantimmassa sarjakuvailmapiirissä.
Nimittäin alan ruotsalaiset tuttavani ovat jo vuosikausia hymähdelleet suomalaisen vaihtoehtoisenakin pidetyn sarjakuvan sisällölliselle jämähtämiselle lähes 80-luvulle. Kaunista ja pätevää piirrosjälkeä syntyy kautta linjan, mutta muuten vaikuttaa kuulemma siltä että oltaisiin tyydytty kuluneeseen kevyen ironiseen yleisotteeseen. Ruotsissa on sitten osattu keskittyä sisältöön joka kirpaisee ja kouraisee, ja kömpelömpikin ("alkuvoimaisempi"?) piirrosjälki on valjastettu tämän välittymiseen, väittivät.
Näiden kvaliteettienhan ei tarvinne olla toisensa poissulkevia ansioita - mutta täytyy myöntää, että aikoinaan minultakin kesti pitkään ennen kuin vaivauduin keskittymään esim kokonaiseen Åsa Grennvall -albumiin asti. Se sitten iskikin vielä tehokkaammin kuin monet pikkunäppärät kotimaiset taidepläjäykset, joita tulee makusteltua viileän tyytyväisenä myhäillen vaikkapa vartin kerrallaan. Sen sijaan nyt Sarjamaniankin julkaiseman Seitsemäs kerros -albumin takia oli aikoinaan pakko valvoa yhdellä kertaa aamuun asti, niin ..öh, kouraiseva kokemus se oli. En kuitenkaan usko, että Grennvallin ansiot lepäisivät pelkästään järkyttävän, omaelämäkerrallisen tarinan varassa, sillä kerrontatekniikaltaankin teos on harvinaisen taitavaa ja tasapainoista tavaraa. Ja vaikka pedanttisin tyyliniekkasilmin hätäisesti vilkaistuna uusinkin piirrosjälki saattaa vaikuttaa raivostuttavan amatöörimäiseltä, se on jopa kehittynyt vuoden 1999 debyytistä Det känns som hundra år - jonka ensimmäisen ruudun puhekupla kertoi: "Kuten näette, minä en osaa piirtää yhtään"...
Tosiaankin: voiko tällainen pärjätä Suomessa? Ruotsissahan Grennvallin lisäksi tuollaista "huterammin" piirrettyä tilityssarjakuvaa on julkaistu kasoittain (Mats Jonsson, Gunnar Krantz, Daniel Ahlgren, Rasmus Gran, Coco Moodysson, Karna Rusek jne), sekä omina albumeina että laajemminkin levinneinä MegaPyton-lehdessä (eräänlainen Ruotsin Myrkky, mutta paremmilla sarjoilla).
Ja toisaalta: mahtaisiko Suomessa olla taipumusta väheksyä tehokkaampiakin omaelämäkerrallisia tilityksiä "akkojen kitinänä"? Vai ovatko ne käytännössä sittenkin sama asia?
