Tässä taustalla miettinyt juuri kulttuuripolitiikan ratkaisuja varsinkin sarjakuvaa ja kirjallisuutta koskien. Elokuvalta juna kun on melkein mennyt ja näyttelijöiden osalta taannoinen heaarin juttu oli kylmää luettavaa.

Alan ongelmat on summattu jo aikaa sitten. Vaikka Pässin ja Nissenin kanssa olen monessa eri mieltä Reilun kaupan sarjakuva ketju kiteyttää yhden missä mennään vikaan otsa edellä paksusta betonigraniitti seinästä.

Rakenteelliseen ongelmaan tietty pitäisi saada rakenteellinen ratkaisu. Hiukan epäilen sarjakuvapiirien poliittista vaikutusvaltaa.
Elokuva sai jeesiä kun onnistui huomauttamaan että elokuvan tukieuro tuo kaksi takaisin... Sarjakuvalla ei ihan niitä lihaksia löydy.
Ollaanko me väärässä suunnassa? Pitääkö mennä vienti edellä?

Mutta tuo Kovaa peliä kiskoilla taitaa olla ainut sarjakuva(?). Vaikka käyttävätkin puhekuplia kuvakirjoissaan

Tämä kissanhännänvääntö , " mutta onko se sarjakuvaa?", toistuu jatkuvasti. Itse laskisin sarjakuvaksi mutten ole se puhdasoppisuuden edustaja oikein missään.
Paitsi tietenkin:

Uran vaihtuminen lastenkirjailijaksi oli mielestäni jonniinmoinen tappio sarjakuvalle.

Joel Melasniemi. Ultra Bran jollotukset toki varmasti maksavat laskut ja elättävät perhettä mutta vapaasti muotoillen: nevö fööget nevö foogiv.

Janne Ankkanen ja Kumppanit olisi ehdottomasti pitänyt päästä finaaliin. Olen vähän yli puolenvälin lukenut sitä ja se on kyllä hyvä kirja.
Katsolan perhe ja Punaniska palaa! olisin ottanut mukan.

Ehkä eniten hypetystä saanut Tympeät tutöt - Luokkakipuja saattaa voittaa tänä vuonna. Itsellä se on vieläkin varauksessa kirjastosta.

Diktaattorina näköjään Hanna Visala...uutistoimittaja.

Kuun vaihteessa tuli täyteen kymmenen vuotta päätoimisena pilapiirtäjänä.

Muutin Helsinkiin 2006 ja siinä vaiheessa otin päätavoitteeksi löytää säännöllisiä pilapiirtäjän töitä. Vasta 2016 se onnistui. Laskin joskus, että noina kymmenenä vuotena tein kymmeneen kertaan ilmaiseksi näytetöitä jollekin taholle, joko suoraan jollekin lehdelle, jonka kuulin etsivän piirtäjää, tai joku lehti järjesti kilpailun, tai joskus vain päivittääkseni portfoliota. Niin paljon se vaati: kymmenen vuotta tuohon asiaan pyrkimistä nimenomaan päätavoitteena ja noin monta yritystä.

Pähkäilin asiaa paljon, miten sitä tavoitetta edistää. Joskus lehdet haluavat jo kokeneen ja nimeä saaneen tekijän, joskus taas haluavat nostaa jonkun uuden tekijän omana löytönään. Miten rakentaa itselleen työkokemusta, että on osoittaa ammattitaitoa, mutta tulematta LIIKAA esille, jos sitä taas ei sitten halutakaan? Se oli aika lailla catch-22, mahdoton yhtälö. Minä päädyin tekemään kuvituksia, sarjakuvia ja pilapiirroksia, pääasiassa yritysasiakkaille ja usein vielä sisäiseen viestintään. Semmoisille tahoille, jotka maksoivat – mutta juuri kukaan ei koskaan nähnyt niitä piirroksia.

Asia lähti edistymään, kun Ukrainan sodan alettua 2014 rupesin tekemään piirroksia ja keksimme Juhani Tolvasen kanssa laittaa niitä silloin tällöin Ilta-Sanomien sarjakuvasivuille. Silloin aloin uskoa, että kuvio on ratkeamassa: lehteen piirsi edelleen Kätsy (hyvin vanhana) ja oli selvää, että jossain vaiheessa piakkoin hänen on jäätävä eläkkeelle. Voisin hakea sitä paikkaa sanoen, että tehän olette julkaisseet minua jo.

Kun tein näitä kuvia noin kerran kuussa Ilta-Sanomiin, kävikin yllättäen niin, että lukuisiin lehtiin piirtänyt Jouko Innanen päätti jäädä eläkkeelle normaalissa ihmisten eläkeiässä. Lähes ennen kuulumatonta piirtäjälle! (Siinähän kävi sitten niin, että Joukokaan ei ehtinyt olla eläkkeellä pitkään, vaan kuoli vain kolme vuotta myöhemmin.) Pyysin häntä suosittelemaan minua Turun Sanomiin, jonne hän taisi siinä vaiheessa tehdä peräti kuusi kuvaa viikossa. Laitoin näytetöitä loppuvuodesta. Pyydettiin tammikuussa käymään toimituksessa. Menin ja toimitus pohti asiaa yön yli ja sanoi soittavansa seuraavana päivänä.

Tämäkö se nyt olisi, nytkö tulisi tilaisuuteni? Mietin miten reagoisin. Hellittäisikö joku henkinen paine harteilta, herkistyisinkö, itkisinkö jopa?
Kävi ilmi, että päällimmäinen reaktioni oli: JESSSS!!
Mutta, olen suomalainen mies, siis tunnevammainen. Asian ratkettua ajoin Turusta kotiin ja muistan moottoritiellä ajaessani tällaisen jännän kokemuksen: huomasin ajattelevani "minä huomaan nyt kokevani voimakkaita tunteita kehossani – mutta en lainkaan osaa nimetä, mitä tunteita ne ovat". 😅 Mutta siis, koin tunteita! Joitain. Mutta voimakkaita!

En ajattele, että määrä korvaa laadun, mutta tässä kohtaa haluan pysähtyä katsomaan määriä. Kun Turun Sanomat alkoi julkaista minua, se oli kuin joku olisi kääntänyt kytkimen ja yhtäkkiä paikkoja alkoi avautua myös lisää. Jo samana keväänä pääsin piirtämään Vantaan Sanomiin, Länsiväylään ja Helsingin Uutisiin – sekin keikka avautui Joukon jäätyä eläkkeelle. (Kukaan ei kai halua ottaa vastuuta päätöksistä, joten vasta kun yksi oli uskaltanut minut ottaa, muut ajattelivat, että no nuo varmaan tietävät, mitä tekevät, joten hekin voivat ottaa.)

Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen piirtänyt:
- 1534 pilapiirrosta Turun Sanomiin
- 862 pilapiirrosta Ilta-Sanomiin
- 402 pilapiirrosta Vantaan Sanomiin ja Länsiväylään
- 66 pilapiirrosta Keskisuomalaisen viiteen lehteen
- 280 sunnuntai-sarjaa Helsingin Sanomiin
- 16 koko sivun sarjakuvaa Kanava-lehteen
- 21 pilapiirrosta Ruotuväki-lehteen
- 5 koko sivun sarjakuvaa Partio-lehteen
- 17 strippiä yritysasiakkaille
- 4 kansikuvaa kirjoihin ja lehtiin
- 1 sivun sarjakuvaa Mauri Kunnaksen onnittelukirjaan
- 1 sivun Punaniskaan
- muutamia muita yksittäisiä kuvituspiirroksia

Ei näköjään ihan piirrosta joka päivälle kymmenen vuoden aikana... mutta näköjään hieman enemmän kuin piirros kuudelle päivälle viikossa... kymmenen vuoden ajan.

Mitä voin sanoa? Voin todeta, että kun kerran kunnon piirroshommiin pääsin, niin alun luova purkaus oli melkoisen voimakas. Patoutunutta näyttämisen halua edelliseltä kymmeneltä vuodelta oli ehtinyt kertyä aika tavalla. Halusin myös näyttää, että kun tilaisuuden sain, en hukkaisi sitä.
Ei se alun innostus pelkästään ole kymmentä vuotta kantanut, ei tietenkään. On tämä käynyt myös työstä, välillä oikein kovastakin. Ja tietysti perhe on nähnyt minusta usein vain selän työhuoneessa. Mutta, edelleen, useimpina päivinä, kun kiinnitän puhtaan piirustuspaperin pöydälle, ajattelen hyvillä mielin: minä saan tehdä tätä TYÖKSENI. Ja jos voi sanoa niin vielä kymmenen vuoden jälkeen, niin se on aika paljon.

Minusta on jotain esteettisesti hienoa siinä, että teen piirroksia musteella paperille ja ne toisinnetaan painamalla mustetta paperille. En vuonna 2016 tiennyt, tulisiko kymmenen vuoden päästä vielä olemaan printtilehtiä. Näköjään on. En tiedä, onko vielä tästä kymmenen vuoden päästä. Tai viiden. Mutta olen saanut tehdä printtiin yli 3000 piirrosta, joten lasken ne voitettujen sarakkeeseen: sain tehdä ainakin nämä.

En lupaa kolmea tuhatta piirrosta seuraavalle kymmenelle vuodelle, mutta en myöskään kiistä, etteikö niin saata silti käydä.

Ehkä aiempi tekstini tuntuu sekavalta. Skannaan tähän kuvan tuosta kohtauksesta.

Heti tämän jälkeen sitten Teruhi yrittää laskelmoidusti saada Jinzaburōn jäämään saarelle. Hän tarttuu tämän käteen, mitä hänen hoviväkensä hämmästyy, sillä kosketus on intiimiä, ja pyytää soturia auttamaan saarelaisia. Kun Jinzaburō suostuvansa, Teruhi hähättää itsekseen. Tässä on iso ero Teruhin myöhempään asenteeseen eli yölliseen hönkäilyyn...

Myöhemmässä pokkarissa myös Jinzaburō koskettaa Teruhia haavojen sidonnassa, ja se aiheuttaa Teruhissa hämminkiä. En viitsi skannata kuvia, kannattaa lukea itse.