Tästä on puhuttu Kvaakissa ennenkin. Ja sarjakuvalehden kuolema -ketjussa varsinkin. Kehitys on kulkenut siihen, että kokonaiset tarinat on näissäkin ns. albumimittaisia. Sille että noin 30 -sivuisia lehtiä ei kannata tehdä lienee hyviä syitä. Kuin on myös sille miksi albumeiksi kootut 4 tai useamman jenkkilehden sisältävät albumit ovat sen hintaisia kuin ovat ja niiden julkaisemisen riskit sitä mitä ovat.

Joo ollaan väännetty peistä sen verran että suoraankin mennessä osuu kulman taa.
Tälläkin hetkellä Egmont kustannuksen ( joka on sekä Marvelin että DCn pääasiallinen julkaisija tällä hetkellä Suomessa) linja ei kulje vain yhtä latua.
Elämme hetkistä " olen aallonharjan edellä"  aikaa mutta ei julkaisuissa.
Osa on suht tuoretta kuten Hämähäkkimies ja aiheeseen liittyen se ensi vuoden Batman julkaisu Frank Millerin Yön Ritari -linjasta.
Mutta monet tuoreet julkaisut ovat 30-40 vuoden päästä, osa ensi kertaa kokonaisina.
Salattuja sotia, Byrneä 1980-luvulta, Milleriä 1970-1980 luvuilta.
Minä olen harrastaja, suht vakavissaan harrastava mutta tuttujen sarjakuvaa myyvien ihmisten mukaan näissä käy kauppa.
Ei ehkä ihan tällä tasolla:

Ostaisin melkein mitä vain Marvel tai DC sarjista jos saisi helposti kävelemällä lähikauppaan tai kipakkiin. Käyn tosi harvoin erikoisliikkeissä oli ne mitä hyvänsä.

Koska ovat erikoisliikkeitä, sarjakuvakauppoja, antikvariaatteja ja kirjakauppoja.

Totta kai pituus ja lähestyttävyys ovat asioita sarjakuvan kohdalla. Minäkin olen jättänyt osan kesken noista syistä mutta ihan joka lajityypistä ja kulttuurialueelta ei vain supersankareista.
On mangoja ja BD sarjoja ja graafisia romaaneja joista olen lukenut joko jakson sieltä toisen täältä ja todennut etten yrityksestä huolimatta pääse sisään. Ja niitä paksuja suitsutettuja albumeita joita mainitaan alamme merkkiteoksiksi oikeiden ihmisten oikeista asioista joista on pakko todeta että 130 sivua luettu eikä kenenkään kohtalo kiinnosta, elämä on liian lyhyt jotta lukisi loppuun ne 200 viimeistä sivua.
Jonkun mielestä ovat parasta ikinä, hyvä heille.

Sarjakuva elää aaltoliikkeessä. Nyt on ollut pitkään rasvatyyntä mutta itse uskoisin että tilausta Batmanin omalle lehdelle olisi. Hahmo on yleisesti tunnettu ja yhä suosittu. Naftisti vajaan yhdeksänkymmenen vuoden tuotannosta ei ole nähty Suomessa kuin murto-osa. Ja nyt huomioin vain Batman ja Detective Comics lehtien liki pari tuhatta numeroa.

Siis kyllähän tällaisia olisi mahdollisuus tehdä. Just festareilla kerroin jossain yhteydessä keskusteluissa, että jos olisin Egmontin toimittaja ja olisi mahdollisuus, niin hyödyntäisin Gunnin elokuvauniversumia ja aloittaisin DC-julkaisun. Se olisi 68-sivuinen.

Tästä on puhuttu Kvaakissa ennenkin. Ja sarjakuvalehden kuolema -ketjussa varsinkin. Kehitys on kulkenut siihen, että kokonaiset tarinat on näissäkin ns. albumimittaisia. Sille että noin 30 -sivuisia lehtiä ei kannata tehdä lienee hyviä syitä. Kuin on myös sille miksi albumeiksi kootut 4 tai useamman jenkkilehden sisältävät albumit ovat sen hintaisia kuin ovat ja niiden julkaisemisen riskit sitä mitä ovat.

Lukaisin illan vilakassa Sami Nyyssölän Olet mitä luetsarjakuvan ymmärtämisen selitys


Ja vaikka olen kohdeyleisöä meinasin lopettaa alkusivuun.

Ei, en sarjakuvasivuihin vaan niitä ennen on vuolasta ylistystä Eero Tarastilta, semiootikko, musiikkitieteen emeritusprofessori helsingin yliopistolta. Ja kuivimman tieteellisen tekstin tuottajalta ikinä. Kyllä minä sen typerän teoksensa tentin läpi mutta opin vihaamaan hänen musiikin teoriaansa.

No teos nojaa pitkälti eksistentiaalisemiotiikkaan. Niin minun tuuriani.
Onneksi joukossa on myös Scott McCloud, Eisner, Platon, Arendt, Heidegger, Huxley, Nietzsche ja Descartes.
Eli myös filosofeja ja tieteentekijöiden kavalkadi.

Onneksi tämä on enemmän McCloud kuin Tarasti, muuten paikalla olisivat vain Osmo A Wiion viestinnän lait.

Teos on juuri sillä tavalla komea kuin graafikolta sopii odottaa. Fonttia myöten mietitty esineenä, kovakantisena ja lähestyttävänä. ( Tosin allekirjoittanut vieroksuu juuri kovakantisia ja niiden " muoto=/>sisältö" välittämää viestiä.
Eli lähtökohtaisesti Nyyssölä oli rakentanut tietosarjakuvanlukijalle koodeja ja merkkejä teosta vastaan.)

Jos joku pitää tätä vaikeaselkoisena siitä ei ole kyse. Nyyssölä tekee töitä ollakseen yleistajuinen ja onnistuu tässä huomattavasti paremmin kuin mainittu emeritusprofessori koskaan tulee onnistumaan.

Yksi oivalluksista joka tätä lukiessa tuli on että McCloudin kirjasta Understanding Comics eli Sarjakuva Näkymätön taide on yli 30 vuotta (1994) ja Making Comics teostaan ei ole koskaan käännetty.
Toinen oivallus oli että Tarastin teoriat toimivat paremmin (mutta eivät hyvin)minun ymmärtämillä merkeillä ( sarjakuva) ja nuottiavaimet tosiaan kuuluvat vain signifiomaan linnunlaulua, muusikoille tai tungettuna minne aurinko ei paista (nudistirantojen ulkopuolella).
( Miten niin kaunoja ei muka voi kantaa yli 33 vuotta? Hyvin voi)

Teoksen anti on että vaikka on hauska sen hauskuus on vakava asia.
Ja pysytään pehmeissä tieteissä luonnontieteitä ainoastaan sivutaan aivan kuin niiden osuus humanismin etenemiselle olisi nollasummapeli tai jopa miinussummapeli. Kulttuurisesti viraalit aivorakenteet pysyvät sitkeästi kiinni mikro- ja makrotasoilla.

Eniten tästä saavat sarjakuvantekijät ja sarjakuvantutkijat. En oleta että menee tavan lukijoilta yli hilseen kahdesta syystä: en oleta heillä olevan hilsettä ja koska ymmärrän eron yleisessä käytössä olevan ilmauksen ja ihmisten moninaisen älykkyyden välillä ( eikä nyt sotketa älykkyyttä aivan eri asioihin kuten koulutustaso, yhteiskuntaluokkia tai sosiaalisuus.)

Sisältää teesejä joihin vastaukseni ei ole teoksen

lukematta lööperiä

eikä edes

viittaatko Härkösen vaiMerdanlööperiin?

vaan siinä missä lähtee omaksumaan sarjakuvan kielioppia ei kuitenkaan lähde opettajien kritiikistä saati arvostele lähteitään.

Siinä mielessä mennään lainatun loppumeemin mukaan että on tämä tavallaan, mutta Barthesia mukaellen lukija ei hyväksy kaikkea väitettyä.

Tällaisia tarvitaan silti lisää. Seuraava olisi tällä aikataululla ..2058?
Mikäli sarjakuvan kielen ymmärtäminen kiinnostaa tämä kannattaa hommata.
Itse kehotan lukemaan paitsi McCloudin ja Eisnerin sekä lähdeluettelossa mainitun Barryn teokset niin myös kotimaiset sivuavat teokset Ahlqvist & Kutilan Piirrä sarjakuvaa, Ilpo Koskelan Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja- uudistettu laitos, Reima Mäkisen Mangan Värit( ja Mangan harmaasävyt jos löytyy) sekä Mari Ahokoivun Sarjakuvantekijän opas.

Ja taas kielen puolella olisi Chomskyn ja Pinkerin teokset sekä tietenkin Cambridgen Joyce Bruhn de Garaviton ja John W. Schwieterin toimittama Introducing Linguistics: Theoretical and Applied Approaches joka on englanniksi mutta niin paljon selkeämpi kuin mainittu Tarasti. Joo, Suomen kielen kustannuksella mutta mielen etuna.

Cohn alkoi kiinnostaa tämän myötä kylläkin.
Ihmisenä jolla on lievä lukihärö eivät niinkään haitanneet ne pari lipsahdusta, evoluutiobiologinen kun sisältää kolme o-kirjainta, ei kahta. Mutta tuo ja sivun 85 Dennettin esimerkki menevät oikoluvun piikkiin. ( Siinä kun on merkki enemmän. Välimerkki) ja teknologia auttaa: tätä viestiä kirjoittaessa algoritmi oli oikoluvullaan sitä mieltä että Barryn on kaikista maailman sanoista Nartun. Niin tietenkin on.

Tutustumisen arvoinen teos kumminkin.

Jos siis ajattelisin yhtään muita.

Tää. Mullakin tuossa ajatuksena juuri se, mikä voisi muitakin kiinnostaa. Mähän varmaan pistäisin pystyyn vain lehtiä, joissa olisi niiden hyvien aikojen tarinoita Marvelilta ja DC:ltä sekä vaikka kronologinen John Byrne -lehti alkaen taideopiskeluvuosista koko (tai edes lähes) tuotanto. Mutta sille en uskoisi kovin suurta lukijayleisöä. Olisiko edes kymmenen ja niistäkin isoin osa ihan kannatuksen ja yleisen mielenkiinnon vuoksi.

Thwip thwip baby 🕷🕸🕷
Marvel Podcast Suomi seittiarvosteli uuden Hämähäkkimiehen nro. 9/2026