Tästä oli ihan hyvää mutta turhan lyhyttä keskustelua Turun Kirjamessuilla.

Kesällä myös Finconissa keskusteltiin aiheesta. Harmittavasti ehdin katsoa vain osan paneelista. Siellä keskustelijat suhtautuivat pääosin positiivisesti AI:n käyttämiseen hommissaan. Tavallaan ymmärrän sen siinä hengessä, että on hyvä olla kokemusta (ja omakohtaista tietoa) aiheesta jos siitä aiheesta tai sitä sivuten kirjoittaa kirjoissaan. Mutta AI:n käyttely pelaa lopulta vain niiden yhtiöiden pussiin, vaikka sitä kuinka erilaisilla hyödyillä perustelisi itselleen. Ja käyttäjät hiljaisesti hyväksuvät yhtiöiden tekijänoikeusrikkomukset/varkaudet.

Esimerkiksi Suomen ylikulutuspäivä oli viime vuonna 6. huhtikuuta. Se on viime vuosina aikaistunut viikon tai kahden vuosivauhtia. AI nopeuttaa eikä hidasta kulutusta. Suomalaiset käyttävät siis vuodessa jo melkein neljän vuoden resurssit. 

Tässäpä vasta pöyristyttävä ja tulevaa ennakoiva keissi. Kanadalais haitilainen Thélyson Orélien kirjoitti ilmeisestikin kirjan AI:lla ja se on vedetty markkinoilta mm. Ranskassa. Suomessa WSOY aikoo kuitenkin saattaa käännöstyön loppuun. Jo pelkän kuvan perusteella (on niin lipevän näköinen ukko) olisin valmis canceloimaan. Mutta jutun lukemalla paljastuu, että hänellä on takanaan jo useita plagiointisyytteitä kymmenen vuoden ajalta. En ymmärrä mikä tässä kirjakeississä on enää kiistanalaista? Jos moraali kestää vuodesta toiseen lainailla ja väittää muiden tekstejä omakseen, niin kuka uskoo väitettä että hieman kätevämpi ja uudempi tapa varastaa ei olisi ollut käytössä?!

Justussa puhuttiin myös siitä miten vaikea on todistaa, puoleen tai toiseen AI:n käyttö. Niinpä. Sarjakuvan suhteen tämä tarkoittaa sitä että ehkä vain paskimmin piirretyt ripellykset saattavat mennä automaattisesti läpi, että niihin ei ainakaan ole käytetty kuvageneraattoria. Suuryhtiöt ovat varastaneet meiltä taiteen! Sekä konkreettiset taideteokset että ajatuksen tasolla taiteilijoiden uskottavuuden. Aamulla YLE:n Eturivin taideraatilaiset yritivät kanssa jotain piipittää asiasta. Paleface huomautti että häneltä on varastettu joku 150biisiä, mutta eipä se taida ketään kiinnostaa.

Tästä oli ihan hyvää mutta turhan lyhyttä keskustelua Turun Kirjamessuilla. Tuota WSOYn juttua/casea ei yksilöity mutta yhä useampi päätyy kirjoittamaan sopimuksen joka yksiselitteisesti kieltää AIn käytön kirjan ( mikä tietty soveltuu sarjakuviin kun) teossa.
Esiin nostettiin kuinka AI on yhä tällä hetkellä umpisusi (  toim huom:mutta ilman petokoiraeläimen sympaattisuutta ja ekologista lokeroa) ja se miten moni haluaisi käyttää niissä tylsissä asioissa kuten sihteeriä tai assaria ( assistentti) ja tekijä voisi keskittyä luovaan työhön kun verot ja apurahahakemukset sekä aikataulutus ei jää omille harteille.

Toinen oli tahattomuus. Valtaosa standardoiduista sähköposti- ja hakupalveluista käyttää tekoälyä. Eli jos lähetät sähköpostilla valmiin työsi kustantajalle/kustannustoimittajalle rikotko vastaan "ei saa käyttää millään tavalla tekoälyä" pykälää kohtaan?

Eivät kuitenkaan olleet tekoäly pelastaa kaiken ihmisiä. Päinvastoin.
Eivät liittäneet Suomen verrattain järjettömään kirjojen ALVprosenttiin mutta kysyivät miksi tekoälyn käyttöä ei veroteta? Miksi ei makseta tekoäly korvauksia niille joiden työn se on varastanut " oppiakseen".
Ymmärrän ajatuksen olevan lapsekkaan yksioikoinen ja asetelmaltaan hullunkurinen: maksaa luovan työn tekijöille ja pistää ylikansalliset suuryritykset maksamaan?
Mitä seuraavaksi? Samasta työstä sama palkka tai jotain?

Mutta mieleen jäi käyttämänsä lause jota tuore Julie Nolken humoristinen YouTube video sivuaa.
Kaikki hoppuavat säästöistä ja rahasta ja ajasta vaikka olennaisin on:
Siihen mihin tekoälyn kyvyt loppuvat on mistä luovan työn tekijä aloittaa.

Sarjisfestareilta hankittu. Kirjamessujen yönä lukee taas tämän kotimaisen Solomon Kane albumin, varsinkin kun kuuli että joku bloggaaja on tämän puolittain teilannut.

Seuraa valli tekstiä teoksesta taustoittaen.

Minä olen ollut vuosikymmeniä Robert E Howardin aktiivinen lukija. Solomon Kane on monessa mielessä onnistuneempi kuin se tunnetuin hahmonsa, Conan Barbaari.
Vaikutteet Harold Lambin ja Edgar Rice Burroughsin sekä H. Rider Haggardista näkyvät Howardin töissä mutta ei ole laiska kopioija, vaikka surkean saastakirjailijan mantteli vainajalle on usein aseteltu.
Solomon Kane on lihaksi tullut flagella dei - ilman uutta testamenttia raamatussaan.
Niille jotka ovat joko lukeneet historiaa tai nähneet The Witchfinder General elokuvan tietävät Matthew Hopkinsin.
Joka paitsi pelkäisi Solomon Kanea niin myös pitäisi tätä psykoottisena fanaatikkona. Syystä.
Solomon Kane esittää olevansa puritaani, mutta seikkailun ja oikeuden nimissä kostava heikkojen puolustaja on Monte Criston Kreivin ja John Wickin sekoitus, moninkertaisesti tosin.

Olen lukenut eri englanninkielisiä laitoksia Howardin Kanesta. Tekijöiden kanta, Howard ei käänny suomeksi kunnolla, on helppo jakaa. Kielen rikkaus, kiihko, vimma ja hurmio eivät välity.

Zum Teufelin albumi sopiikin juuri Howardiin tutustuville joille hahmo on uppo-outo. Jos olet ummikko, lue tämä.
Muutoin hanki tukeaksesi kotimaista sarjakuvaa, eritoten nk genre-sarjakuvaa.

Teos on muutenkin kuin esipuheesta ilmikäyden, rakkauden tunnustus Robert E Howardin luomisvoimalle. Esipuheen fraasi, Kaikkien aikojen suurin pulp-kirjailija on se mikä myös kuvastaa teoksen ongelmia.

Käyn nopeasti läpi.
Fraasi on tavallaan oikein. Robert E Howard on se kaikkien aikojen paras pulp-kirjailija. En ole rojalisti, Kaarle Suurelle sukua oleminen on samalla sukua Pipin Pienelle. Suurin ja paras ovat eri asioita.
Lovecraft ja Chandler ovat tunnetumpia, suuremman yleisön mielestä siis suurempia. Mutta eivät parempia.

Ja vaikka se nykyään on muotia: pulp ei kuulu koviin kansiin. Nyt en puhu vain omasta preferenssistä, tyyli- ja muotorikko yhdessä.

Ja vaikka esipuhe korjaa monia pitkään yllä pidettyjä virheellisiä väitteitä Howardista niin monisivuinen teksti ei ole minusta paras tapa aloittaa sarjakuva-albumia.

Ja tuo suurin/paras käännös on isoin kaskipelto yhdessä kannossa. Tarinat ovat Howardin mutta kielellisesti tökkii.

Juho Sihvonen aloittaa pelkistetyn graafisella Red Shadowsin versiolla. Tätä seuraa Lauri Pitkäsen värilaitokset The Hills of the Dead ja Wings in the Night novelleista Petri Hiltunen sovittaa runon Solomon Kane's Homecoming ( sikäli kun tulkitsin sen yleisimmän version runosta, ei varianttia)

Jokainen mainittu Kane on hyvin erilainen. Ja sellaiselle joka on lukenut teokset, jolla on myös Marvelin Solomon Kane omnibus ja tämä tuorein Titanin Patrick Zircherin versio, tuomio on että lähimmäs kotimaisista pääsee Petri Hiltunen.
Ei vieläkään kirjojen Solomon Kane mutta vaihtelee siellä parempien Marvelin Kanejen ja sen mustavalkoisen Zircherin kanssa sijasta " melkein".
( Kyllä, kukaan ei onnistu loihtimaan juuri sitä kuvaa Solomon Kanesta jonka olen tekstistä visualisoinut päähäni. Ymmärrän yhtä hyvin kuin Zum Teufelin ja Marvelin väliset erot kustantajan resursseiltaan.)

Sihvosen ekspressionistinen jälki vaati totuttelua ja saisi olla vieläkin jyrkempi mutta sen ja Hiltusen töissä on ymmärretty että vaikka Solomon Kanen maailma on runsas ja kiehtova se toimii parhaiten mustavalkoisena kuten päähenkilönsä moraali.
Kielen sovitus tarinat tunteville on... ajoittain piinaa.
Ymmärrän että ei ole järkevää tehdä englanniksi suomalaiselle yleisölle, mutta tämä tuntuu siltä mitä Tolkien-seura silloin 1990-luvun alkupuolella koetti mustamaalata Howardista lehteensä Legolakseen ja joku Petri Hiltunen tuolloin kirjoitti asiallisia vastineita ja on varmasti herrasmiehenä unhoittanut ja antanut anteeksi.
Minä en omaa näitä elementtejä.

Lauri Pitkäsen töissä on värit. Joskus ne sopivat sarjakuviin. Nyt ei.

Toivon että moni silti hankkii teoksen. Varsinkin ne joille Solomon Kane on vieras tai tuttu suomennettuna julkaistusta kirjasta jota en itse ole kyennyt lukemaan, edellä mainituista syistä. Kääntäjät ovat varmasti tehneet parhaansa ja yrittäneet. Yhtä lailla kaltaiseni keski-ikäinen, keskiäkäinen mies voi yrittää juosta kylmiltään sata metriä kuin Usain Bolt. Se jokin jää uupumaan, kumma kyllä.

Ihailen projektia sen kauniissa, villissä hulluudessaan.
 Näille markkinoille miekkaa ja magiaa? Yhdeksänkymmentä vuotta sitten kuolleen kirjoittajan töistä joka on valtaosalle umpituntematon ja jota fandomit heittivät tahallaan kuvainnollisesti rekan alle?( Eritoten Howardia " parannelleet" ja tämän töillä rahastaneet/ maineensa tehneet L.Sprague de Camp ja Lin Carter)
Hurja ja hillitön riski.

Tekijöiden vilpittömyys ja rakkaus Howardin Kanea kohtaan välittyy. Kaikilta tekijöiltä , mutta kauneimmin ja koskettavimmin Hiltusen runosovituksesta, erityisesti viimeisestä sivusta. Taverna/pubi on nimetön runossa mutta sivulla annettu nimi on empaattinen ele hahmon luojan synkkään yksinäiseen kävelyyn kohtaloonsa.

Solomon Kane ja Kull olivat lähinnä tekijäänsä. Suomessa kuningas Kull on nimensä takia lähinnä väsyneiden vitsien lähde. Conan barbaari on se tunnetuin, isoin kiitos Marvelille ja seuraavaksi Miliuksen Arnold elokuvalle ( vaikka Howardin kirjojen Conan on paitsi fiksumpi myös katkaisisi Arskan paljain käsin kuin risun) mutta Conan oli se haavekuva, ideaali joka Howard olisi halunnut olla.
Solomon Kane ja Kull ovat synkempiä. He eivät ole myrskyn merkkejä allakan kulmassa. Heidän, kuten Howardin, kalenterissa on vain sadetta ja myrskyjä. Atlantiksen pakolainen on valtansa ja asemansa, vastuun ja velvollisuuksien raskauttama melankolinen synkkämieli valtaistuimellaan.
Nimensä osiltaankin ristiriitainen Solomon Kane on yhtä masentunut mutta yksioikoisuudessaan ja tinkimättömyydessään tietoinen itsetuhoisuudestaan.
Corto Malteselta uupui kämmenestä kohtalon viiva, joten hän viilsi sen partaveitsellä itse.
Howardista luki kuinka tiesi partaveitsen käyvän muuhunkin kuin leukaan ja kämmeneen mutta kantoi samoja taakkoja kuin kuningas Kull ja Solomon Kane.
Hän ei vain ollut fiktiivinen.

Toistan, toivottavasti löytää lukijoita niistä joille Howard on vieras ja saamme myös lisää genre-sarjakuvaa edes joskus. Ja joku löytää näiden kautta yksinäisen teksasilainen Robert E Howardin teokset. Ja lukee ne alkukielellä.

Täytyihän se nyt sen verran uutta kauppiasta tukea, että Kylmä Metalli 1/1985 haltuun. 

Jatkaen synkkää yksinpuheluaan hän: Logomon tilat eivät ole muuttuneet. On yhä viehko labyrintti josta uupuu Ariadnen lankakerä mutta onneksi isommin minotauriit myös.

Antikvariaattipuolella oli tosiaan enemmän tarjontaa mutta kuten erään sarjakuvaystävän parempi puolisko puki sanoiksi kun johdatin pariskuntaa :

Siis tämä ei ole hämärä varastotunneli?

Ei.
Divaripuolen opasteet voisivat olla selkeämmät.
Sieltä tarttui vain Humbookin osastolta sarjakuvaa.

Muuten menin kirjat edellä, joskin onnistuin näkemään Ville Tietäväisen, Aapo Kukon jaSami Nyyssölän yhteispaneelikeskustelun Ville Hännisen luotsaamana.
Esitys oli hyvä mutta toki olisi suonut sen olevan paremmassa ajankohdasta eikä loppuvan 8 minuuttia ennen sulkemisaikaa ja kukin olisi kantanut oman itsenäisen ohjelmanumeronsa.

Mutta selkeästi uuden paikan lastentauteihin on haettu rokotteita.

Useampia tuttuja tuli nähtyä ja ilahduttavasti sokkelossa kulkiessa kuuli aikuisten ja nuorten puhuvan sarjakuvista. Oman otannan mukaan Metsän Kuningatar ja Punainen Beethoven ovat" ne" jutut ja Kalmakumpu jää täpärästi pronssille.