Minun kirjani on vielä matkalla!

Ahaa! Saat sen varmasti pian.

Mutta sen sijaan tässä välissä olen saanut hankituksi kaikki Portti-lehdet, missä KTL:n oman listauksen mukaan on hänen sarjakuviaan. Ja olen myös Wallulta saanut ison pinon Hevoshulluja, missä on Leppäsen ja Joonaksen sarjakuvia. Niistä voisin postata jossain vaiheessa jotain, kun saan käytyä niitä paremmin läpi.

Ainakaan Wiggeniä sinun ei juuri tarvitse selvitellä Porteista. Nimittäin tässä uudessa ruotsalaisessa kirjassa on tarkka listaus kaikista Wiggen-jaksoista siinä järjestyksessä ja niillä nimillä kuin ne julkaistiin Portissa. Huomasin jopa eron  (lisäyksen) Tynnisen sivuston vastaavaan listaukseen. Jaksojahan julkaistiin Portissa hieman enemmän kuin Mustiksessa, koska joskus Portissa julkaistiin tarinasta pienempi annos kerrallaan. Tässä Wiggen-kirjan listassa jopa jaksojen suomalaiset nimet on käännetty ruotsiksi! Hienoa, että tunnustetaan Portin merkitys tälle sarjalle.

Mutta Portissa julkaistiin jotkin Wiggenin aikamatkatarinat väärässä järjestyksessä. Fantomenissa ja näissä ruotsalaisissa kokoelmissa järjestys on oikea. Kuulemma seikkailujen oikea järjestys menee aina ajassa eteenpäin.

Leppäsen Hevoshulluista olisi kiva nähdä kattava lista. Kirjoita ihmeessä joskus niistä. Minullakin on muutamia 70-luvun alun Hevoshulluja.

Tästä ruotsalaisesta neloskokoelmasta vielä. Minusta etenkin kaksi viimeistä tarinaa, ”Deadwood 1876” ja ”Custers sista strid”, ovat taiteeltaan ja dialogiltaan erityisen viitseliäitä. Ilmeisesti niissä käytetään jopa cheyennien (vai lakotojen?) oikeaa kieltä.

M: Lakotojen kieltä näyttäisi olevan. Esimerkiksi "Ta ha na dah pe" näköjään tarkoittaa "Tule tänne". Jos teitä inehmoisia kiinnostaa, voin skannata ruutunäytteitä tänne.

Jos tähän ei tullut vastausta, niin vahvistettakoon nyt, että Portin Wiggenit olivat mustavalkoisia. Siitä puhutaan uuden kirjan artikkeleissa. Sinä toki tiedät tämän nyt, koska huomasin nimesi kirjan tukijoissa, mutta tehtäköön tämä yleisesti tiettäväksi.

Minun kirjani on vielä matkalla! Mutta sen sijaan tässä välissä olen saanut hankituksi kaikki Portti-lehdet, missä KTL:n oman listauksen mukaan on hänen sarjakuviaan. Ja olen myös Wallulta saanut ison pinon Hevoshulluja, missä on Leppäsen ja Joonaksen sarjakuvia. Niistä voisin postata jossain vaiheessa jotain, kun saan käytyä niitä paremmin läpi.

Tässä on siis Lallin ja piispa henrikin tarina sarjakuvan.

Turun suunnalla vaikuttava Kaisa Herrala on myös tehnyt Henrikin surma-aiheesta sarjakuvan. Oikein sellaisen multimediallisen, varsin mainion, rompulle, mangatyyliin, lopputyönään jonnekin opistoon ysärin lopulla.

Kiitti, Oiyahe! Siinä tuli rautaisannos tietoa. Vaikka kuvaus oli lakotoilta eikä kiowilta, voidaan olettaa, että Hopeanuolen ja Pekan suhde on tuon tapainen.

Viiltelyä ja lihanpoistoa kyllä esiintyi muissa rituaaleissa, esimerkiksi Sitting Bullin hanbléčeya‑näynhaussa, joka on hyvin dokumentoitu. Mutta käsittääkseni veriveljeyteen tällaista ei liittynyt.

Joo, Istuva Härkä oli alun perin poppamies, ja hän pyrki näkyihin myös toimiessaan päällikkönä.

Olen lukenut, että ihan tavallisilla intiaaneilla oli yleisesti kokeita, joissa he karaisivat luonnettaan ja kehon kivunsietokykyä. Niissä ei pelätty veren vuotamista ja tuskaa. He mm. saattoivat olla tahallaan vähissä vaatteissa kylmässä, pitää kuumia hiiliä kädessään tai viettää pari päivää syömättä. Ja esim. murheen ilmaisemiseksi saatettiin jopa katkaista sormesta nivel – olikohan tämä apasseilla. Rankoista rituaaleista mieleeni tulee etenkin mandanien miehuusseremonia, jossa nuorukainen nostettiin rintalihaksistaan kattoon (ks. esim. Hopeanuolet 1/1983 ja 17/1984). Tosin tämä näyttäisi olevan poikkeava tapaus; yleensä kai pojat kasvoivat miehiksi vähitellen yksinkertaisesti vain olemalla miesten mukana retkillä. Mutta näistä syistä pidin aivan mahdollisena, että Pohjois-Amerikassa saattaisi olla oikeasti olemassa myös viihteen kuvaama veriveljeysrituaali.

Jäsenhakulomakkeesta. Lehdessä 22/1985 (viimeiseksi jääneessä numerossa) lukija kysyy, onko oikein vastata ”veljeni” kysymykseen ”Mitä nimitystä intiaanit käyttävät erittäin läheisistä ystävistä?”. Ukkoskarhu vastaa, että ”veli” ja ”veriveli” käyvät vastauksiksi yhtä hyvin.

Numerossa 15/1985 palstalla mainitaan veriveljestä, että se oli paljon enemmän kuin ystävä.

(E: Lisätty selvennystä.)

Veriveljeyteen vielä hieman liittyen. Lakotoilla oli kĥolá, joka tarkoittaa ystävää. Se oli silti paljon enemmän: käytännössä se tarkoitti valittua veljeä, ja suhde itsessään oli jo valmiiksi syvä ja sitova liitto, joka toi mukanaan hyvin selkeät velvollisuudet. Kĥolá oli mies, jonka rinnalla taisteltiin. Hänelle uskottiin oma henki, ja hänen henkeään suojeltiin kuin omaa. Tätä veljeyttä noudatettiin niin sodassa kuin kaikessa muussakin, kuten metsästyksessä, matkoilla, sairastumisen aikana ja taloudellisissa vaikeuksissa.

Jos kĥolá kuoli, toinen oli velvollinen auttamaan tämän perhettä, tukemaan leskeä ja lapsia sekä jatkamaan ystävyyttä suvun kanssa. Käytännössä valittu veli usein otti lesken vaimokseen ja tämän lapset omikseen suojellakseen heitä ankarissa oloissa.

Tämä suhde ja sen tuomat perhevelvollisuudet vietiin joskus vieläkin korkeammalle tasolle pyhällä Hunka-seremonialla (Huŋkápi), joka toi miesten välisen henkilökohtaisen liiton koko heimon ja henkimaailman silmien eteen tehden heistä virallisesti sukulaisia. Liitto oli elinikäinen ja sen ylittävä pyhä side, joka oli usein biologista veljeyttäkin vahvempi.

Lähes kaikilla tasankoheimoilla oli vastaava valittu ystävä tai sotaveli, vaikka nimitykset vaihtelivat. Se oli henkilökohtainen turvaverkko ja käytännön sanelema, järkevä ratkaisu maailmassa, jossa elämä oli jatkuvaa liikettä, vaaroja ja epävarmuutta.

Tällaista samaa oli varmasti myös Hopeanuolen ja Pekan ystävyydessä.

Viiltelyä ja lihanpoistoa kyllä esiintyi muissa rituaaleissa, esimerkiksi Sitting Bullin hanbléčeya‑näynhaussa, joka on hyvin dokumentoitu. Mutta käsittääkseni veriveljeyteen tällaista ei liittynyt.