Clint Lomax.

Sai aina stondiksen kun kissa esitteli tappojaan.

D

Jep. Clint Lomax oli tosiaan nimi. Yksi muistettavimpia (ja puistattavimpia) hahmoja Kane sarjassa myöskin. 🤠

Itse asiassa olet oikeassa.
Pokkarissa "Ilman Armoa", jossa Kanea ammutaan kämmenen läpi, mainitaan asiasta.

Kane yrittää treenata asekättään kuntoon mutta kun ei vaan toimi, Kane yrittää vaihtaa kättä ampuakseen vasemmalla.
Mutta lopetti koska ymmärsi ettei hänestä olisi tullut keskinkertaista parempaa ( vapaasti pokkaria lainaten.)

D

Koska saadaan Akim-kronikka? Ne vasta pöhköjä olivat.

Aaa... todellakin. Ajan mittaan olis Akimissa saatu todella häröä kamaa. Ranskalaiset (Aventures et voyages : Mon journal) jatkoivat Pedrazzan 1950-luvulla aloittaman (Viidakko-liuskalehti) Akimin julkaisua ja se ilmestyi ymmärtääkseni 1990-luvun alkuun asti. Nämä kaiketi kannet jostain 1970-luvulta.

Timo

Tuli luettua se Kronikan ensimmäinen "kirja".

Nämähän onkin taidettu alun perin koostaa liuskalehdistä. Aina välillä tulee otsikkoruutu vastaan.

Koska saadaan Akim-kronikka? Ne vasta pöhköjä olivat.

Katsellessa uudestaan, tällä kertaa nk lineaarisesta televisiosta, dokumenttia Art Spiegelman: innoittajana Tuho kävi mielessä etten ole maininnut Alex Krokusin sarjakuva-albumis Talking to My Father's Ghost : an almost true story


Tämä on tavallaan dieetti versio Mausista.
Alex Krokus on juutalais-italialainen tai italialais-juutakainen, no amerikkalainen sarjakuvantekijä joka käsittelee isäsuhdettaan ja antropomorfisoi etnisyydet.
Se suuri ylisukupolvinen kertomus vainosta ja joukkotuhosta ei ole läsnä.
Yksittäiset arkiset kertomukset joissa hiljattain kuolleen isän haamu on leppoisa kärtty kuollut ukko jolla on vinohko huumorintaju.
Surun ja menetyksen kokemukset lyövät kättä oman biseksuaalisuuden kanssa ja sen mikä ei muutu: kahjojen sukulaisten.

Tavallaan vertailu on turhaa, tavallaan väistämätöntä.
Isän hasmu on millenniaalin kertomus, eläimistäminen on vain lainattu metodi samanaikaisesti etäännyttää ja poistaa suojamuurit. Tarina on vähemmän raskas, ajoittain kepeä ja enemmän sukua Woody Allenin ja Martin Scorsesen neuroottisille perhekuvauksille. Siis tavan perhe, ei mikään mafiaperhe.

Ajoittain huokaa lämpöä ja empatiaa, mutta turhan slice of life omaan makuuni. Ei tähän käytetty aika harmita, mutta vähän kädenlämpöinen esitys. Ei, aina ei tarvitse olla isoa teemaa ja syvällistä sanottavaa ihmisyydestä. Saa kulkea takki kelin mukaan ilman avonaisuutta siinä tai vereslihassa.
Ihan kehityskelpoinen tekijä.