Kuun vaihteessa tuli täyteen kymmenen vuotta päätoimisena pilapiirtäjänä.

Muutin Helsinkiin 2006 ja siinä vaiheessa otin päätavoitteeksi löytää säännöllisiä pilapiirtäjän töitä. Vasta 2016 se onnistui. Laskin joskus, että noina kymmenenä vuotena tein kymmeneen kertaan ilmaiseksi näytetöitä jollekin taholle, joko suoraan jollekin lehdelle, jonka kuulin etsivän piirtäjää, tai joku lehti järjesti kilpailun, tai joskus vain päivittääkseni portfoliota. Niin paljon se vaati: kymmenen vuotta tuohon asiaan pyrkimistä nimenomaan päätavoitteena ja noin monta yritystä.

Pähkäilin asiaa paljon, miten sitä tavoitetta edistää. Joskus lehdet haluavat jo kokeneen ja nimeä saaneen tekijän, joskus taas haluavat nostaa jonkun uuden tekijän omana löytönään. Miten rakentaa itselleen työkokemusta, että on osoittaa ammattitaitoa, mutta tulematta LIIKAA esille, jos sitä taas ei sitten halutakaan? Se oli aika lailla catch-22, mahdoton yhtälö. Minä päädyin tekemään kuvituksia, sarjakuvia ja pilapiirroksia, pääasiassa yritysasiakkaille ja usein vielä sisäiseen viestintään. Semmoisille tahoille, jotka maksoivat – mutta juuri kukaan ei koskaan nähnyt niitä piirroksia.

Asia lähti edistymään, kun Ukrainan sodan alettua 2014 rupesin tekemään piirroksia ja keksimme Juhani Tolvasen kanssa laittaa niitä silloin tällöin Ilta-Sanomien sarjakuvasivuille. Silloin aloin uskoa, että kuvio on ratkeamassa: lehteen piirsi edelleen Kätsy (hyvin vanhana) ja oli selvää, että jossain vaiheessa piakkoin hänen on jäätävä eläkkeelle. Voisin hakea sitä paikkaa sanoen, että tehän olette julkaisseet minua jo.

Kun tein näitä kuvia noin kerran kuussa Ilta-Sanomiin, kävikin yllättäen niin, että lukuisiin lehtiin piirtänyt Jouko Innanen päätti jäädä eläkkeelle normaalissa ihmisten eläkeiässä. Lähes ennen kuulumatonta piirtäjälle! (Siinähän kävi sitten niin, että Joukokaan ei ehtinyt olla eläkkeellä pitkään, vaan kuoli vain kolme vuotta myöhemmin.) Pyysin häntä suosittelemaan minua Turun Sanomiin, jonne hän taisi siinä vaiheessa tehdä peräti kuusi kuvaa viikossa. Laitoin näytetöitä loppuvuodesta. Pyydettiin tammikuussa käymään toimituksessa. Menin ja toimitus pohti asiaa yön yli ja sanoi soittavansa seuraavana päivänä.

Tämäkö se nyt olisi, nytkö tulisi tilaisuuteni? Mietin miten reagoisin. Hellittäisikö joku henkinen paine harteilta, herkistyisinkö, itkisinkö jopa?
Kävi ilmi, että päällimmäinen reaktioni oli: JESSSS!!
Mutta, olen suomalainen mies, siis tunnevammainen. Asian ratkettua ajoin Turusta kotiin ja muistan moottoritiellä ajaessani tällaisen jännän kokemuksen: huomasin ajattelevani "minä huomaan nyt kokevani voimakkaita tunteita kehossani – mutta en lainkaan osaa nimetä, mitä tunteita ne ovat". 😅 Mutta siis, koin tunteita! Joitain. Mutta voimakkaita!

En ajattele, että määrä korvaa laadun, mutta tässä kohtaa haluan pysähtyä katsomaan määriä. Kun Turun Sanomat alkoi julkaista minua, se oli kuin joku olisi kääntänyt kytkimen ja yhtäkkiä paikkoja alkoi avautua myös lisää. Jo samana keväänä pääsin piirtämään Vantaan Sanomiin, Länsiväylään ja Helsingin Uutisiin – sekin keikka avautui Joukon jäätyä eläkkeelle. (Kukaan ei kai halua ottaa vastuuta päätöksistä, joten vasta kun yksi oli uskaltanut minut ottaa, muut ajattelivat, että no nuo varmaan tietävät, mitä tekevät, joten hekin voivat ottaa.)

Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen piirtänyt:
- 1534 pilapiirrosta Turun Sanomiin
- 862 pilapiirrosta Ilta-Sanomiin
- 402 pilapiirrosta Vantaan Sanomiin ja Länsiväylään
- 66 pilapiirrosta Keskisuomalaisen viiteen lehteen
- 280 sunnuntai-sarjaa Helsingin Sanomiin
- 16 koko sivun sarjakuvaa Kanava-lehteen
- 21 pilapiirrosta Ruotuväki-lehteen
- 5 koko sivun sarjakuvaa Partio-lehteen
- 17 strippiä yritysasiakkaille
- 4 kansikuvaa kirjoihin ja lehtiin
- 1 sivun sarjakuvaa Mauri Kunnaksen onnittelukirjaan
- 1 sivun Punaniskaan
- muutamia muita yksittäisiä kuvituspiirroksia

Ei näköjään ihan piirrosta joka päivälle kymmenen vuoden aikana... mutta näköjään hieman enemmän kuin piirros kuudelle päivälle viikossa... kymmenen vuoden ajan.

Mitä voin sanoa? Voin todeta, että kun kerran kunnon piirroshommiin pääsin, niin alun luova purkaus oli melkoisen voimakas. Patoutunutta näyttämisen halua edelliseltä kymmeneltä vuodelta oli ehtinyt kertyä aika tavalla. Halusin myös näyttää, että kun tilaisuuden sain, en hukkaisi sitä.
Ei se alun innostus pelkästään ole kymmentä vuotta kantanut, ei tietenkään. On tämä käynyt myös työstä, välillä oikein kovastakin. Ja tietysti perhe on nähnyt minusta usein vain selän työhuoneessa. Mutta, edelleen, useimpina päivinä, kun kiinnitän puhtaan piirustuspaperin pöydälle, ajattelen hyvillä mielin: minä saan tehdä tätä TYÖKSENI. Ja jos voi sanoa niin vielä kymmenen vuoden jälkeen, niin se on aika paljon.

Minusta on jotain esteettisesti hienoa siinä, että teen piirroksia musteella paperille ja ne toisinnetaan painamalla mustetta paperille. En vuonna 2016 tiennyt, tulisiko kymmenen vuoden päästä vielä olemaan printtilehtiä. Näköjään on. En tiedä, onko vielä tästä kymmenen vuoden päästä. Tai viiden. Mutta olen saanut tehdä printtiin yli 3000 piirrosta, joten lasken ne voitettujen sarakkeeseen: sain tehdä ainakin nämä.

En lupaa kolmea tuhatta piirrosta seuraavalle kymmenelle vuodelle, mutta en myöskään kiistä, etteikö niin saata silti käydä.

Ehkä aiempi tekstini tuntuu sekavalta. Skannaan tähän kuvan tuosta kohtauksesta.

Heti tämän jälkeen sitten Teruhi yrittää laskelmoidusti saada Jinzaburōn jäämään saarelle. Hän tarttuu tämän käteen, mitä hänen hoviväkensä hämmästyy, sillä kosketus on intiimiä, ja pyytää soturia auttamaan saarelaisia. Kun Jinzaburō suostuvansa, Teruhi hähättää itsekseen. Tässä on iso ero Teruhin myöhempään asenteeseen eli yölliseen hönkäilyyn...

Myöhemmässä pokkarissa myös Jinzaburō koskettaa Teruhia haavojen sidonnassa, ja se aiheuttaa Teruhissa hämminkiä. En viitsi skannata kuvia, kannattaa lukea itse.

Hogarthin taidetta on julkaistu vanhoissa suomalaisissa Tarzan-julkaisuissa usein leikeltyinä tai tosi huonolla painojäljellä tai peitettynä värityksellä. Niistä ei saa oikeaa kuvaa hänen taidoistaan. Sama toki pätee myös Manningiin.

Lisäksi toki aivan ensimmäisinä vuosina Hogarth jäljitteli sunnuntaisivujen aiempaa piirtäjää Fosteria eikä hän ollut puhjennut loistoonsa. Tarina kertoo, että kun syndikaatin kustannustoimittajalle annettiin katsottavaksi Hogarthin piirtämä näytesivu, hän ei huomannut taiteessa mitään eroa, vaan hyväksytti sen julkaistavaksi suoraan luullen sitä Fosterin piirtämäksi.

Eri Tarzan-taiteilijoilla on eri vahvuudet. Hogarth välittää kuviin liikkeen ja latautuneisuuden, ja sanotaan, että hän osasi tunnistaa ja ratkoa strippimedian ongelmia paremmin kuin kukaan muu realististen seikkailusarjojen piirtäjä. Kubert tuo viidakon tunnun ja hajun mukaan. Manningin viiva taas on selkeää ja harmonista ja petollisen vaivattoman näköistä. Mielenkiintoista nähdä, miltä nuoren Barryn taide näyttää albumissa.

Näinhän tämä on nähtävä että haaskalle löydetään - oli sitten kyse edesmenneen kääntäjän jäämistöstä tai kaupasta. Hyvillä mielin, tottakai, kun halvalla saa ja voi nukkua yönsä levollisin mielin kun tuli kerta vielä säästettyäkin. 

Joo ja ei.
Piti käydä monesti ennen jo, mutta oli olevinaan kiire tai jotain. Sen ehtii, divarit ja niiden pitäjät ovat ikuisia.
Ei niin kovin hyvä mieli jäänyt ja rahat tulee syydettyä joka tapauksessa.
Jälkipolville on vinkattu ettei kaikki kirjat ja paperit ole arvottomia omista kuutioista.
Nimimerkillä ei vaikuta unettomuuteen ja mieli ei lepää.

Divarien ja antikvariaatti liikkeiden määrä kyllä uhkaavasti pienenee ja keskittyy, ei vain alueellisesti. Onneksi näitä yhä on.

Kuvan perusteella odottelen innolla ohjelman julkistusta.