Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvien ostaminen ja keräily => Aiheen aloitti: herra Nissen - 07.06.2005 klo 19:19:16
-
Niin, tiedän tiedän, tämä taitaa olla jo toinen aloittamani keskustelu jonka otsikossa on sana "viha". En halua leimautua miksikään negatiivisten tunteiden apostoliksi, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa.
Haluan näin keskustelupalstan välityksellä kysyä sen kysymyksen, joka minulle esitettiin lukuisia kertoja kun keräilin sarjakuvia: "Onko sulla mitään elämää kun keräilet sarjakuvia?" Omalta osaltani voin vastata että silloin kun itse olin aktiivinen keräilijä ja muovipussitin ostokseni: Ei, ei ollut elämää. Ajatukset pyörivät sarjakuvien ja yhden Sannan ympärillä jolle ylistykseksi tein ensimmäisen sarjakuvalehteni.
Mutta näin aikuisella iällä kun on tullut elämään kaikenlaista muuta sisältöä ja puuhaa, menneisyys keräilijänä tuntuu vieraalta. Tietenkin 15 vuotta antikvaaristen alojen ammattilaisena jättää jäljen ihmiseen ja aina ohittaessani antikvariaatin tai kirpputorin en malta olla poikkeamatta sisälle. Minulla on lyömätön vainu haistaa painotuotekasoista arvokkaat teokset ja ostan pilkkahintaan keräilyttuotteet ja pistän myyntiin nettiin. Tällä tavalla maksan vuokrani.
Muiden keräilijöiden kanssa asiointi on ollut helppoa. Jos joku haluaa lukea jonkun kirjan ja myyn sitä huonokuntoisena kirjaston poistokappaleena, hän ostaa sen ja on tyytyväinen. Tärkeintä on omistaa kirjan sisältämät sanat jotta niitä voi tavailla milloin haluaa. Lastenkirjoissa olen törmännyt keräilijöihin joille kunnolla ei ole vähäisintäkään merkitystä. Erään (ei edes harvinaisen) Tammen Kultaisen kirjaston kirjan kuvauksessa kerroin että "teos on ihan paskana. sivut ovat irti, kannesta puuttuu osa." jne. Saatuaan kirjan, uusi omistaja kommentoi että kirja oli paremmassa kunnossa kuin osasi odottaa. Ah, olisipa kaikki huutajat hänen kaltaisiaan.
Pieni täsmennyt. En minä netissä mitään puolikuntoista roskaa myy. Suuri osa tavarasta on niitä aiemmin mainittuja lapsuuden mielenhäiriössä muoviin säilöttyjä keräilykappaleita.
Mutta nämä sarjakuvakeräilijät. Aina on ongelmia. AINA! Huutokauppasin erästä Jalavan harvinaista albumia joka oli päätynyt omistukseeni omituisia teitä, se ei ollut käynyt myynnissä vaan seilannut varastosta toiseen. Tutkailin albumia pintapuolisesti enkä löytänyt yhtään virhettä. Laitoin tuotteen myyntiin käyttäen adjektiivia PRIIMA. Ensimmäinen virhe. Albumi meni kaupaksi paljon kovempaan hintaan kuin mitä osasin odottaa. Samantien kaupan sulkauduttua tuli yhteydenotto tyypiltä joka vaikutti olevan suoraan Chris Waren Rusty Brown sarjasta. Jo toisessa virkkeessä hän epäili ettei albumi olisi hänen laatuvaatimuksiena mukainen. Tulin paranoidiksi näistä sanoista ja aloin käydä albumia läpi suurennuslasi kourassa. Pian löytyikin erikoisvalon alla kaksi virhettä: Kannessa oli lähes huomaamaton hiusmurtuma ja hintalapusta oli jäänyt tahmeutta muutaman millimetrin alueelle. Sanoin puolisolleni että tästä albumikaupasta tulee vielä ongelmia.
Mieheltä tuli pian lisää yhteydenottoja. Tunnustin samantien että albumissa oli yllämainitut vauriot. Kirjoitin että jos albumi ei täytä hänen kriteerejään, voin palauttaa puolet ostosummasta, enhän halua myydä jotain muuta kuin mitä on luvattu. Näin sovittiin.
Sitten tuli vielä tarkat ohjeet kuinka albumi on pakattava. Vedin kuplamuovit ympäri ja sitten pahvikoteloon ja postiin. MUTTA: laitoin menemään kakkospostissa joten albumi ei ollutkaan seuraavana päivänä perillä. Sitä seurasi päivittäinen ahdistava kysely "missä viipyy minun albumi? Missä albumi? Missä albumi?"
Lopulta tuli viesti että albumi on tullut perille eikä se (odotetusti) täytä hänen kriteerejään. Hän kertoi lähettäneensä albumin paluupostissa ja vaati rahojaan takaisin. Hän ei kuulemma halua puolia rahoista takaisin koska hän ei tekisi moisella kuntopuolella yhtään mitään. Toistan jälleen: Tämä albumi on virheettömin kappale tästä kyseisestä albumista mitä olen nähnyt 15 vuoden aktiiviuran aikana.
Täytyy täsmentää että kaiken hyvän kaupankäynnin ytimessä on palautusoikeus jos tuote ei vastaa odotuksia. Mutta kuinka vastata odotuksia jos kaupan toisessa päässä on selvästi mielenteveysrajoitteinen, toisinsanoen anaalinen persoona, YLIpedantti keräilijä. Täyttääkö mikään hänenkaltaisensa kriteerejä?
Mikä on se mielenhäiriö joka näitä kavereita vaivaa? Oletko yksi näistä kavereista? Kerro minulle, haluan ymmärtää teitä. Mikä ajaa tällaiseen käytökseen? Siis sellaiseen amerikkalaishenkiseen sarjakuvia-ilmatiiviiseen-muovipussiin-roikkumaan-ilmankosteustasapainotettuun-varastotilaan, istumaan niiden keskellä hipelöimään itseä.
Haluan ymmärtää!
-
<snip>YLIpedantti keräilijä. Täyttääkö mikään hänenkaltaisensa kriteerejä?
<snip>Haluan ymmärtää!
Kiitos hienosta kirjoituksesta.
Olin monta vuotta kesäisin kirja-, lehti- ja levydivarin kesämyyjänä. Hieno homma nuorelle miehelle ja monista asiakkaista jäi tosi mukavia muistoja. Opin itsekin niinä kesinä paljon niin sarjakuvista, kirjallisuudesta kuin musiikista.
Mutta aina oli niitä kavereita, jotka palauttivat jonkin harvinaisen levyn, lähes mahdottoman hankkia, koska (tuplavinyylin) viimeisessä kappaleessa oli yksi naksahdus tai alussa oli lähes korvinkuulematonta hentoa rätinää. Eivät he olleet musiikinharrastajia - he olivat keräilijöitä. Ei siihen ihmistyyppiin mikään järkipuhe tehoa. Heille oman kokoelman täydellisyys on jonkinlainen pyhä asia, se on alttari, jota he usein erakkoina palvovat oman retriitinsä sakraalissa valossa.
-
Tätä keräilijöiden outoa rotua olen itsekin ihmetellyt? Tämä Nissenin tapaus on hyvä varoittava esimerkki. Kai tästä aiheesta on jo muutama yliopisto tutkielma tehty? Itse en ole keräilijäluonne, ainoat keräilyintohimot jotka tunnustan, ovat Calvin % Hobbes (kaikki löytyy) ja Hayao Miyazakin kaikki maan päälle jättämä. Eli haluan lukea Nausicaan silloin tällöin, tai katsoa masennukseen Totoron tai Kiki's delivery servicen. En keräile muuta kuin itselleni tärkeää henkistä omaisuutta.
sivuhuomio. Hieno kertomus Hans, mutta vältätkö tulevaisuudessa KAPITAALEJA. Antaa provosoivan vaikutelman. ;)
Ai niin, Sienkiewizciä tuli myös keräiltyä!
Marko
-
Outoa porukkaahan ne ovat. Myönnän kyllä, että olen itsekin tarkka omien sarjakuvieni käsittelystä, mutta jos jossain nyt jokin murtuma sattuu jo olemaan, niin entä sitten.
Eilen esimerkiksi sain alkuperäisen japaninkielisen Sayonara Nipponin (Otomo Katsuhiron teos), ja vaikka sen sivut ovatkin hieman kellastuneet (on mahdollista, että se on ollut jo alunperin tämänkaltainen, mutta ymmärtänette pointin) ja suojapaperi on lievästi repeillyt, on se silti hieno lisä omaan "epätäydelliseen" kokoelmaani.
Tärkeintä todellakin on, että sarjakuva on luettavissa = sivut kokonaisia eikä mitään irtolehtisiä. Sen enempää en ainakaan minä vaadi.
Minäkö tämän kirjoitin?
-
Herra Nissen on provosoiva, ei voi sille mitään. Puhuu itsestä kolmannessa persoonassa. Kirjoitti aiemmin jopa ilman isoja alkukirjaimia mutta sai palautetta. Ehkä yrittää nyt kompensoida. Yrittää noudattaa Kvaakin nettiketissä määritettyjä kirjoitusohjeita.
Joo, sama vika. Jenkeissä on varmaan terapiaryhmiä "Fight Club"-leffan tyyliin keräilytavasta (ja kapitaaleista) eroon pyrkiville, mut tuskin Suomessa? Ehkä Kvaakkiin voisi perustaa keräilyterapiathreadin?
PS. mulla on tosihyväkuntoinen Mika Waltarin, Turms Kuolematon, eka painos. En myy! ;)
Marko
-
Asiaa täytyy lähteä hahmottamaan ihmisen pyrkimyksestä unohtaa oma kuolevaisuutensa ja kulttuurinsa katoavaisuus, viimeistään sadan miljoonan vuoden päästä muovipakatut sarjakuvalehdet ovat palaneet tunnistamattomiksi supernovien ja galaktisten säteiden vaikutuksesta.
Käytännössä nykyiset painotuotteet kestävät aikaa varmaan useammankin ihmisiän ilman uv-sädepakkauksiakin, jos ei niitä pidä ikkunalla ( joskus divarien ikkunoissa on kyllä kaamea katsoa kun hyvätkin kirjat on nuutuneet ja käpristyneet hehkuvan auringon voimasta...)
Minä en ikinä mikään yliniuho ole omaisuuteni, eli sarjisteni, suhteen ollut, mutta tarkka kyllä. Aikanaan oli vaikea valinta antaa Cagesit lainaan kaverille ( ne ovat olleet se kokoelmani silmäterä ( henkisessä arvossa), ja aikanaan näinkin ne lojumassa kaverin kämpän lattialla epämääräisesti, vieläpä lukematta) ja edelleen pitää kaksi kertaa miettiä uskaltaako antaa 2 ,5 -vuotiaalle tyttärelle mitäkin omia kirjoja luettavaksi... Mutta loppujen lopuksi kaikki on aika hujanhajan, eikä pienet naarmut tai taitokset haittaa, kunhan ei liimasidokset petä. Monesti on ilo ostaa viottuneita tuotteita, jos ne saa halvalla. Keräilyn määräkin on tosi minimissä nykyisin, joskus oikein huolettaa, että onko tullut hankittua matskua, jota ei oikeasti koskaan tule koskeneeksi. Oikein huojentuu kun tulee kuunneltua jotain levyä pitkän ajan jälkeen, ettei se ihan turhaan siellä hyllyssä sitten olekaan...
Keräily bisneksenä on tietysti oma asiansa, ja sinänsä omituinen keinottelun muoto, mutta olettaisi että Nissenin kuvaamassa episdissa on kyseessä henkilö, jolla on joitain selvittämättömiä asioita lapsuutensa ja nykyhetkensä kanssa- kulutus on nykyisin helposti korviketta elämiselle , ja keräilyyn liitttyy jokin aika valheellinen hallitsemisen ulottuvuus, omistamisen sublimoiminen - että se tekee itsestä jotenkin tärkeämmän jos omistaa jotakin harvinaista ja hienoa, ja että sitä kautta olisi niskan päällä eksistenssistä, ja, että omistaessaan tavaran omistaisi kaiken siihen liittyvän.
Mutta samuraimiekka seinällä ei tee kenestäkään yhtään kovempaa jätkää, eikä se sinällään tee ihmisestä aihepiirin asiantuntijaa.
Kai se on omanlaisensa addiktio, ja sitä kautta orjuuttava. Eskapismia epävarmasta maailmasta.
-
Höh! Eikö tässä nyt annettu hiukan YLINEGATIIVINEN kuva keräilijöistä? Veikkaisin, että vain 0,001 prosentti keräilijöistä ovat niitä, jotka onanoivat sarjakuva-alttarinsa ääressä riemusta hiukuen. Veikkaanpa, että mahdollisesti jopa yli puolet keräilijöistä ovat täysin selväjärkisiä ;). Sitä paitsi, eipä herra Nissenkään ollut pahimmissa aallonpohjassaan täysin toivoton tapaus, kun muisti Sannaansakin joskus ajatella ;D. Ehkä meillä kaikilla keräijöillä on vielä ainakin vähän toivoa.
-
Jos friikkikeräilijät ahdistavat, niin aina voi lohduttautua sillä että siinä vaiheessa kun keräilijästä aika jättää, haluaa perikunta kaikesta hänen tauhkastaan eroon. Niinpä vuosikymmeniä huolella suojellut ja palvotut vakuumipakatut lehdykäiset päätyvät hikisen, sätkää polttelevan Jorman Fodin lavalle ja sieltä joko kaatopaikalle tai "kiertoon" ;)
-
Off Topic:
Eilen duunikaveri sanoi, että mä olisin muka sarjakuvakeräilijä. Mielestäni en kuitenkaan ole, mä vain ostan sarjakuvia.
-
Kuvaamanne henkilöt eivät ole keräilijöitä, he ovat friikkejä.
-
En mäkään tajua sitä mielenlaatua ollenkaan, että virheetön pakkaus on tärkeämpää kuin sisältö. Siis, jättääkö ihmiset todellakin löytämänsä tosi kiinnostavan sarjakuvan tai levyn ostamatta jos siinä on joku fukin' pieni naarmu? Nissenin tapauksessakaan ei tyyppi vaatinut alennusta vaan halusi palauttaa koko paskan. Jos sarjakuvat itsessään ei sen enempää kiinnosta, niin eikö samantien voisi alkaa kerätä vaikka olutpullon etikettejä, kai niissäkin on kaikenlaisia mahdollisia vikoja ja kuntoluokituksia?
-
Myyjä myy ilmoituksensa mukaan virheetöntä minttiä tinttiä 50 eurolla, mutta lähettää ostajalle normaalihyväkuntoisen 10 € arvoisen lehden. Myyjälle sisältö on tärkeämpi kuin kuoret, eikä myyjä ole nähnyt vastaavaa 27 viikkoon parempikuntoisena. Myyjä ei myöskään voi mitenkään käsittää friikkejä, jotka haluavat omistaa OIKEASTI virheettömiä minttejä tinttejä.
Onko ostaja ilman elämää oleva varastossaan itseään hipelöivä anaalinen friikki, kun haluaa palauttaa lehden?? Ja myyjä, joka on simpauttanut 40 €, on elämän sankari ja uhri, jolle pitää vuodattaa myötätuntoa, koska tämä häiriintynyt "keräilijä" on lähestynyt valituskirjeellä?
Ei, minä en ole keräilijäfriikki, koska minun lehteni eivät roiku ilmankosteustasapainotetussa varastossani juuri silloin, kun istun niiden keskellä hipelöimässä itseäni. Ne leijuvat tuolloin ilmapatjalla, roikuttaminen heikentäisi paperin ryhtiä.
Terveisin: Nimim. Vastaprovokaattori
-
Kyllä mäkin tossa viime kesänä ihmettelin,kun äitini myi mummoni vanhoja kirjoja jollekin keräilijälle.Olin siinä että huh,huh! Se mies osti muistaakseni neljällä sadalla eurolla vanhoja kirjoja ja lehtiä.Kysyin tältä keräilijältä,että "luetko näitä kirjoja?" Hän vastasi "En."
Kyllä kerilijät on kummaa porukkaa.Kyllä voisin sanoa itseänikin pieneksi keräilijäksi,sillä huoneeni on täynnä kirjoja ja sarjakuva-lehtiä.Mutta en kyllä ikinä menisi ostamaan noin paljon kirjoja,joita en lue.
Hullua........
-
Keräilenpä sarjakuvia minäkin (niitä italialaisia), mutta mulle kelpaavat kyllä huonokuntoisemmatkin, koska niitä saa yleensä eBaysta halvemmalla. Ainoa kriteerini on, ettei etukannessa/sisäsivuilla saa olla mitään entisen lukijan töherryksiä, ja siitäkin on tullut joskus tingittyä oikein harvinaisen tapauksen tullessa vastaan. Mällitahroissa nyt on vielä jotain groteskia katu-uskottavuutta, mutta jotkut kuulakärkikynäsotkut harmittavat aina; mieluummin katsoisin vaikka repeämää kuin jonkun jurtin "lisäyksiä" sarjakuvaan.
Monesti on tullut myös muoveissa olevaa hyväkuntoista tavaraa ostettua, mutta otan kyllä aina ne muovit heti pois, koska sarjakuvakokoelma muovikuorissa on vähän kuin kävisi sadetakki päällä suihkussa. Tahdon kokoelmani näivettyvän itseni mukana, kele!
Toisaalta olen myös sitä mieltä, että sarjakuvamyyjän ei välttämättä kannattaisi julistaa sarjakuvafoorumilla vihaavansa keräilijöitä; muovipussimiehillä tuntuu kuitenkin olevan se kaikkein kovin ostovoima, jonka edessä meikäläinenkin on joutunut kymmeniä kertoja nöyrtymään.
-
Muovipussimiehet voisivat sijoittaa rahansa ostovoimassaan viisaammin kuin yhden tulitikun päässä olevaan katastrofiin.
Ymmärrän keräämisen samassa mielessä kuin esim. laymon ja itselläni on hyvin samankaltainen suhde keräilemiini sarjakuviin.
Muovittajat nyt vain ovat sitten asia erikseen. Jos sijoittaa rahansa sarjakuviin nimenomaan ennemmin niiden ulkoisten ominaisuuksien kuin sisällön vuoksi, niin harmiahan sillää vain itselleen kerjää. Jos tavoitteena on sijoittaminen, niin siihen löytyy tuhat ja yksi viisaampaa tapaa. Jos tavoitteena on virheetön kokoelma vailla naarmuakaan, niin onnea yritykselle, äläkä käytä epämääräisiä huutokauppoja vaan tarkista tavara paikan päällä.
Itse myydessä käytän muuten samoja termejä kuin alussa mainittiin: "kannet riekaleina, sivuja nakerrettu ja sarjakin on muuten paskasti piirretty. En suosittele." Eipähän voi ostaja palauttaa virheellisen mainonnan vuoksi ainankaan.
-
En lähtisi yleistämään, että kaikki ”keräilijät”, jotka syystä tai toisesta palauttavat sarjakuvan tai levyn siinä olevan vian vuoksi ovat friikkejä, joiden mielenlaatu on kaiken ymmärryksen tuolla puolen. Kyseessä voi olla vika, joka häiritsee käyttöä - kuuntelua tai lukemista? Ja mikä häiritsee ketäkin voi olla yksilöllistä. Itse olen palauttanut muutamia levyjä sillä perusteella, että niissä on kuuntelua häiritsevä naarmu väärässä kohdassa. Ja olenpas palauttanut sarjakuva-albuminkin, koska se oli pehmeäkantinen luvatun kovakantisen sijaan. Voiko näiden perusteella tehdä itseäni koskevan luonneanalyysin? En väitä, että kyseiset viat häiritsisivät kaikkia. Jos vika häiritsee minua, se riittää omalla kohdallani. Ja jos se on ongelma, niin se on ensisijaisesti minun ja myyjän välinen. Mainittakoon kuitenkin, että omalla kohdallani asiat on saatu hoidettua hyvässä ymmärryksessä.
Ymmärrän Herra Nissenin kertoman tapauksen olevan hänen kannaltaan ärsyttävä, mutta uskoisin kyseessä olevan jonkinlaisen ääriesimerkin, eikä siksi yleistettävissä kaikkiin sarjakuvakeräilijöihin. Ja tuotteen kriteerien täyttyminen on tietystä pisteestä eteenpäin yksistään hankkijan ongelma. Täydellisyyttä saa etsiä ja jos sen löytää, niin hienoa.
Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa harrastaa tai keräillä sarjakuvia tai musiikkia. Ja miten ulkopuolinen voi päättää onko kyseessä harrastaja vai keräilijä? Itsekin joskus saatan harrastaa enemmän kuin keräillä, joskus päinvastoin. Eri ihmiset/keräilijät ehkä hakevat eri asioita, joku hakee luku-, kuuntelu- tms. kokemusta, toinen täydellistä sarjaa, jonka ehkä lukee tai kuuntelee, kolmas virheetöntä täydellistä sarjaa jne. Keräilijät myös saattavat määritellä keräilyn eri tavoilla, mutta jos nurkkiisi vaan kasautuu sarjakuvia (tai muuta tavaraa) tai ostat sarjakuvia satunnaisesti kesämökki- tai vessalukemiseksi etkä pidä niitä missään järjestyksessä, et myöskään todennäköisesti keräile niitä.
Ja ehkä Herra Nissenin tapauksen keräilijälläkin on elämä, mutta ehkä hän ei siitä Herra Nissenille kertonut. Olisiko pitänyt? Mistä sen näkee? Harrastajien julkinen arvottaminen ja luokitteleminen voidaan nähdä myös kateutena (harmittaa, kun ei ole rahaa tai ei kehtaa ostaa tuota vaikka haluaisinkin, mutta tuo saa sen) tai vastaavana pikkusieluisuutena kuin pedantti keräileminenkin.
Kyllä, joskus keräily, keräilijät ja keräilyn ympärille muodostunut bisnes ärsyttävät itseänikin, mutta on myös sinänsä mielenkiintoista kuinka moni on kieltämässä olevansa keräilijä jos asia tulee puheeksi.
-jussi
-
Jos divarista ostat jotain niin näet kunnon. Jos se sitten napsahtaa tai suhahtaaja se häiritsee niin miksi kerää vinyyliä, sehän on koko vinyylin idea. Eikä muuten moisessa tilanteessa ole olemassa perustetta palautukselle. WYSIWYG.
Lehtiä keräilen lukemista varten, jos nyt tulee joku lehti tilattua muoveissa niin tapana on ollut joko pussi avata tai jos sen nyt tahtoo pitää kiinni niin ostan huonokuntoisen lukukappaleen. Yleisesti ottaen pidän minkä tahansa käyttö-keräilykohteen ostamista vain keräilytarkoituksessa rikoksena; varmasti on joku joka haluaisi sen levyn/lehden/kirjan kuunneltavaksi/luettavaksi. Postimerkit on sitä varten. En ymmärrä ketä lämmittää pelkät hyllymetrit.
-
Mua inhottaa se, että joka kerta, kun olen jotakin ebaylta ostanut, niin aina ne tulevat pussitettuina ja jokaisessa on vielä pahvi tukemassa. Olen myös sanonut, että ei tarvi pusseja ja silti. Onhan se tietenkin kiva, että tulee hyvässä kunnossa lehdet kotiin, mutta silti...
Vaikka olishan se hienoa, jos olis vaikka joku tämmönen (http://photobank.ngccoin.com/cgcgallery/BATMAN%201%2Ejpg), mutta en tiedä pystyisinkö pitään sen tossa paketissa. Sitähän ei kai saa rikkomatta auki...
-
Myyjä myy ilmoituksensa mukaan virheetöntä minttiä tinttiä 50 eurolla, mutta lähettää ostajalle normaalihyväkuntoisen 10 € arvoisen lehden. Myyjälle sisältö on tärkeämpi kuin kuoret, eikä myyjä ole nähnyt vastaavaa 27 viikkoon parempikuntoisena. Myyjä ei myöskään voi mitenkään käsittää friikkejä, jotka haluavat omistaa OIKEASTI virheettömiä minttejä tinttejä.
Onko ostaja ilman elämää oleva varastossaan itseään hipelöivä anaalinen friikki, kun haluaa palauttaa lehden?? Ja myyjä, joka on simpauttanut 40 €, on elämän sankari ja uhri, jolle pitää vuodattaa myötätuntoa, koska tämä häiriintynyt "keräilijä" on lähestynyt valituskirjeellä?
Asiakkaan kusetus on asia erikseen..
-
Mua inhottaa se, että joka kerta, kun olen jotakin ebaylta ostanut, niin aina ne tulevat pussitettuina ja jokaisessa on vielä pahvi tukemassa. Olen myös sanonut, että ei tarvi pusseja ja silti. Onhan se tietenkin kiva, että tulee hyvässä kunnossa lehdet kotiin, mutta silti..
Jos pussit ja pahvit harmittaa niin minä voin ne ihan ilmaiseksi nurkistasi pois kuskata; mulle kyllä kelpaa.. ;D
-
Sarjakuvakauppias ajattelee myyvänsä sarjakuvia. Ostajasijoittaja ajattelee hankkivansa sijoituskohteen. Ehkä sarjakuvajulkaisu vaikuttaa huonosti harkituta sijoituskohteelta, mutta ovatko vaihtoehdot sen kummoisempia. Osakekursseja liikuttaa muutama kansainvälinen peluri suuruusluokkaa Deutsche Bank, joita vastaan piensijoittajan ei kannata kuvitellakaan ottelevansa. Firmojen tilinpito on parhaassa tapauksessa väärennetty katteettomaksi jo vuosikymmeniä sitten, ja voi vain veikata paljastuuko asia huomenna vai vasta ylihuomenna. Kaikki asioita joihin ei voi millään lailla vaikuttaa. Mutta kun kourassa on silkkihansikkaiden alla fyysinen teos, joka on konkrettisesti omistuksessa, niin kokoelmakappaleen hyvinvointi (onko kokoelmalla hyvinvointia?) on ainakin omissa käsissä.
Ainakin näin voisi sen kuvitella menevän.
Oliko se Calvin ja Hobbes, jossa patu osti neljä kappaletta jokaisen uuden ilmestyvän julkaisun ensimmäistä numeroa, ja laittoi ne muoveihin lukematta niitä. Kukaties tässä olisi kustantajille tuotekehíttelyn arvoinen idea taannoisten kasettitimanttien malliin. Myydään julkaisuja rajoitettu määrä kovien läpinäkyvien muovikoteloiden sisällä. Koteloa ei saa auki, eikä kukaan sen ostaja koskaan aiokaan avata sitä. Läpi näkyy vain kannet. Mikä huikeinta, tällöin kansien sisällä voisi olla mitä tahansa, vaikka 32 sivua viimeviikon Hesaria.
Anime-lehti kuulemma myydään loppuun lehtipisteistä siksi, että jokaista numeroa ostetaan kaksi kappaletta kerralla. Toista luetaan. Toinen sinetöidään sinkkiarkkuun, joka kaivetaan aikakapselina maahan kesämökin vierustalle.
Yritän olla ajattelematta asiaa.
-
Ei ne pussit enää nurkissa haittaa, mutta ikäviä ne on siinä, kun ne tuo lisää postikuluja ja sitten kun rupeaa lukemaan lehtiä, niin kaikki pitää yksitellen ottaa pussista pois. Eihän ne nyt mitään suklaapatukoita sentään ole.
Mutta kiitos tarjouksesta. Säilytän niitä kuitenkin itse toistaiseksi, jos vaikka joskus pistän lehtiä myyntiin ;)
-
Asiakkaan kusetus on asia erikseen..
Ei kusetuksesta ole kyse, jos hän myy oman arvomaailmansa mukaan minttejä lehtiä.
Ongelma syntyy siilloin, jos ostajan arvomaailma (ja lehden todellinen jälleenmyyntiarvo) poikkeaa paljon myyjän arviosta.
Ja nimenomaan myyjän arvio helpommin epäilyttää, jos hän ei oikeasti piittaa lehtien kunnosta ja lehtensä ehjänä (täydellisenä) haluava ostaja on valmiiksi lokeroitu väärässä olevaksi friikiksi.
Miksi joku haluaa kerätä minttejä, joita ei sitten voi itsekään lukea, sitä en minäkään tiedä (tai käsitä). Mutta jos minttinä myydään, ja mintistä rahastetaan, niin minttiä on myös annettava.
-
Ei kusetuksesta ole kyse, jos hän myy oman arvomaailmansa mukaan minttejä lehtiä.
Ongelma syntyy siilloin, jos ostajan arvomaailma (ja lehden todellinen jälleenmyyntiarvo) poikkeaa paljon myyjän arviosta.
Kyllä se minun mielestäni on enemmän kusetusta kuin "arvomaailman ero" jos myy roskaa priimana. Kotimaassamme moista toimintaa ovat tietääkseni harrastaneet pääasiassa käytettyjen autojen kauppiaat.
-
Kukaties tässä olisi kustantajille tuotekehíttelyn arvoinen idea taannoisten kasettitimanttien malliin. Myydään julkaisuja rajoitettu määrä kovien läpinäkyvien muovikoteloiden sisällä. Koteloa ei saa auki, eikä kukaan sen ostaja koskaan aiokaan avata sitä. Läpi näkyy vain kannet.
Olet ajastasi jäljessä, tätä todella tehtiin 90-luvulla, kun kaikennäköisiä muitakin jippoja käytettiin myynnin lisäämiseen ("gimmick covers"). Esimerkiksi "suurena keräilyharvinaisuutena" miljoonia myynyt "Teräsmiehen kuolinnumero" muistaakseni tavallista harvinaisempana versiona ilmestyi mustassa sinetöidyssä muovipussissa. Siinä pitin olla mukana julistetta ym. krääsää (surunauha??) - mutta: suljetun muovipussin sisälle mitään näistä ei nähnyt! Ja tietysti jos pussin avasi, setti ei enää ollut priimakuntoinen ja menetti arvonsa.
Jossain sarjakuvakaupassa näin jonkun tämmöisen samanlaisen muovipussilehden, joka oli piirtäjän nimmaroima. Koska pussia ei saanut avata - eikä ollut tarkoituskaan avata - signeeraus oli vetäisty sen muovipussin päälle. Se on jo aika kaukana sarjakuvien lukemisesta...
Niin. Joudun tunnustamaan, että yhden kappaleen tuota Teriksen kuolinnumeroa ostin. Mutta ylpeänä sanon, että kyllä revin sen pussin auki ja katsoin mitä siellä oli sisällä. Tarvitseeko sanoakaan, että sarjakuvana se oli aivan järjettömän huono.
(Mutta se ei sitten varmaan haittaa, kun oikeastaan kukaan ei sitä oikeasti lue, sitähän käytettiin vain muovipussin täytteenä).
Minulle sarjakuvien ei koskaan ole tarvinnut olla priimakuntoisia, enkä säilytä niitä muovipusseissa. Jossain vanhoissa kirjoissa on vain hienoa, että niistä näkyy aiempiakin vaiheita. (Eikö todellinen alan harrastaja olisi vain iloinen siitä, että näkee, että hyvä kirja tai sarjakuva todella on LUETTU monta kertaa?).
Eräs suosikeistani on newyorkilaisesta divarista löytynyt vanha pilapiirtäjä Herblockin piirroskokoelma. Sen etusivulta löytyi piirtäjän omistuskirjoitus. Vasta myöhemmin huomasin, että kirjan sisäsivujen välissä oli myös kirje, jossa kirjan ostaja antaa teoksen joululahjaksi kaverilleen (sille jolle se on omistettu) ja kertoo, kuinka oli ollut kuuntelemassa Herblockin esitelmää jossain tilaisuudessa Washingtonissa vuonna 1954.
Siinähän on kokonainen hieno tarina kirjan lisäksi!
-
Kyllä se minun mielestäni on enemmän kusetusta kuin "arvomaailman ero" jos myy roskaa priimana. Kotimaassamme moista toimintaa ovat tietääkseni harrastaneet pääasiassa käytettyjen autojen kauppiaat.
Silloinkin kun luulee roskaa priimaksi?
No miten tahansa, pointtina kuitenkin, ettei syy ole automaattisesti ostajassa jos kaupasta syntyy jälkipuintia.
-
En tiedä, onko keskusteluun osallistuvilla luetunymmärtämisen kanssa ongelmia
Tämä on Internet, herra Nissen.
Myydään julkaisuja rajoitettu määrä kovien läpinäkyvien muovikoteloiden sisällä. Koteloa ei saa auki, eikä kukaan sen ostaja koskaan aiokaan avata sitä.
Tuollaisia "ei luettavaksi"-editioita ei kai ole pitkään aikaan suurilta kustantamoilta tullut (vaikka vaihtoehtokannet ovatkin jo tehneet comebackin), mutta korvikkeeksi on saatu CGC (http://www.cgccomics.com/). Varsinaisestihan CGC on ratkaisu tähän ongelmaan, jota Rauta ja Riekko riepottelevat: Miten ostaja voi tietää, että tavara on oikeasti sitä laatuluokkaa kuin myyjä väittää? Sarjis lähetetään CGC:lle, jossa se arvioidaan ja laitetaan pakettiin ("slabbed"), mikä varmistaa kunnon säilymisen täsmälleen luokituksen mukaisena, kunnes tavara on siirtynyt uudelle omistajalle.
Sitten on tietenkin niitä ostajia, jotka eivät ikinä avaakaan ostamaansa pakettia. Ja niitä, jotka laittavat tavaransa luokiteltavaksi ilman mitään aikomusta myydä sitä, kunhan vain haluavat kätevästi eristää tavaran ulkomaailmasta ja samalla määrittää omaisuutensa ts. itsensä statuksen. Ja jostain kumman syystä CGC:n paketoimia sarjakuvia myydään moninkertaisin hinnoin verrattuna täsmälleen samaa laatuluokkaa oleviin paketoimattomiin kappaleisiin. Tässä (http://www.teako170.com/cgc.html) on aika kattavan näköinen artikkeli asiasta.
-
Silloinkin kun luulee roskaa priimaksi?
No miten tahansa, pointtina kuitenkin, ettei syy ole automaattisesti ostajassa jos kaupasta syntyy jälkipuintia.
Aina myyjä voi tietenkin vedota Bona Fide- pykälään, mutta sekään ei muuta mitään jos sarjakuva todella on myyty oikeaa arvoaan kalliimmalla vääriä tietoja antamalla.
Automaattisesti ei kannata syyttää ketään - paitsi teekkareita.
-
Silloinkin kun luulee roskaa priimaksi?
No miten tahansa, pointtina kuitenkin, ettei syy ole automaattisesti ostajassa jos kaupasta syntyy jälkipuintia.
No se on sitten myyjän ammattitaidosta kiinni. Jos jotain luokittelee ja tavaran hinnoittelee ja myy sen luokituksen perusteella niin onhan sen oltava kohdallaan. Kuka autokauppias väittäisi ruosteista 300tkm ajettua Nissania mintiksi (eli uutta vastaavaksi) ja laittaisi hinnan sen mukaan? (no pun inteded.) Jos luokittelussa on ongelmia niin netti on pullollaan "grading guideja" joista voi vetää jotain osviittaa luokitteluun. "Emmätienny" ei oikein ole uskottava jos ero on merkittävä. Jos asiakas taas on niuho niin se on voi voi. Sitten voi vain sanoa että sori jos ei kelpaa.
-
En tiedä, onko keskusteluun osallistuvilla luetunymmärtämisen kanssa ongelmia, mutta mainitsen että esimerkkitapauksessa saatuani tietää että keräilijällä on tarkat kriteerit ostamilleen julkaisuille, minä luettelin hänelle tuotteessa olevat virheet, jotka olivat olemattomat.
Ehkäpä kaikki eivät ole samaa mieltä kanssasi keräilijöistä, vaikka mainitsemassasi kaupankäynnissä sinä et selväsikään ole tehnyt mitään virhettä.
Minä tietysti olen samaa mieltä. Kuten itse kerroit, aloituksesi ei ollut mikään osoitteleva kannanotto, vaan ihan informatiivinen utelias kysymys ja itseanalyysin pyynti kaikilta jotka ovat
mielenteveysrajoitteisia, anaalisia persoonia, YLIpedantteja keräilijöitä, mielenhäiriöisiä, amerikkalaishenkisessä sarjakuvia-ilmatiiviiseen-muovipussiin-roikkumaan-ilmankosteustasapainotettussa-varastotilassa istuvia, niiden keskellä itseään hipelöiviä, jotka eivät koskaan ole kiinnostuneet laadukkaasta sarjakuvasta vaan ainostaan siitä kuinka hankalasti hankittava joku julkaisu on, ihmiskunnan hirviöitä.
Eli lyhyemmin - sarjakuvakeräilijöitä.
Odottelen myös vastauksia innolla ja ihmettelen, mikseivät he jo joukolla ole ilmaantuneet meille kertomaan miksi heillä viiraa päässä.
-
Odottelen myös vastauksia innolla ja ihmettelen, mikseivät he jo joukolla ole ilmaantuneet meille kertomaan miksi heillä viiraa päässä.
He eivät ehdi kun ovat nysväämässä varastossaan CGC-luokiteltujen muovisarjisten keskellä.. ;D
-
Kamoon Rauta, älä ota keskustelua henkilökohtaisesti. Eikö yhteinen hetkemme kauppaa tehdessä ja myymäni tuote olleet muka oivia? Ei jokaisen keräilijän tarvitse vetää hernettä nenäänsä tästä keskustelusta. Nyt puhutaan pienestä ryhmästä muuten niin mukavan ihmisryhmän joukossa. Tietenkin, jos koet kuuluvasi siihen mainittuun yhteen prosenttiin, otan osaa.
En toki ole vetämässä hernettä nenuuni. Small talk pohjalta tässä jutustellaan (ja vain vähän nokitellaan :)
Vastaus: Enpä tunne yhtään, enkä kyllä tiedä tuntevani yhtään mainitunkaltaista miestäkään.
-
Kamoon Rauta, älä ota keskustelua henkilökohtaisesti.
Onkohan keskusteluun osallistuvilla luetunymmärtämisen kanssa ongelmia? Myönnän olevani huvittunut -- kuten kuvittelen myös Raudan olevan -- siitä, että teeskentelet rehellisesti kaipaavasi kannanottoja kuvailemasi kaupankäyntikumppanisi kaltaisilta ihmisiltä, ja sitten muotoilet kysymyksesi tavalla, joka täydellisesti minimoi kaiken mahdollisuuden, että kyseiset ihmiset vaivautuisivat ajatustenvaihtoon kanssasi.
Voin vain otaksua, että kyseessä on kieltämättä jokseenkin menestyksekkääksi osoittautunut retorinen keino herättää yleistä keskustelua keräilystä, myös muusta kuin patologisesta sellaisesta. Huomattakoon kuitenkin, että kärjistyksesi aiheuttamat keskustelun harhajuonteet ovat turhankin elinvoimaisia, ja luultavasti niiltä myös olisi vältytty hieman harkitumman retoriikan käytöllä.
Vastaus: Enpä tunne yhtään, enkä kyllä tiedä tuntevani yhtään mainitunkaltaista miestäkään.
Sama täällä. Minkäköhän kätkettyjen olettamusten pohjalta tätä kysymyksenasettelua voitaisiin pitää valaisevana?
-
Silloinkin kun luulee roskaa priimaksi?
No miten tahansa, pointtina kuitenkin, ettei syy ole automaattisesti ostajassa jos kaupasta syntyy jälkipuintia.
Tämä nyt menee hieman alkuperäisen asian vierestä, mutta entäpäs tosiaankin ne pedantit kauppiaat, joiden niin-ja-niin-monen-vuoden asiantuntemuksen kyseenalaistaminen on mitä suurin vääryys, jotka tietävät kunnon/hinnan ja sen mitä asiakas haluaa aina asiakasta paremmin. Joiden kanssa tulee tunne, etteivät he varsinaisesti edes halua myydä sitä jotain kirjaa, lehteä tai levyä.
Ja väärinkäsitysten välttämiseksi mainitsen, että en viittaa herra Nisseniin. Olen muistaakseni ostanut häneltä joskus lehtiä ja ollut saamaani tyytyväinen.
-jussi
-
(Hämähäkkivaistoni kertoo että tämä keskustelu on pian lukitsemisen partaalla.)
Hyvä yritys, Hans.
-
En pidä itseäni sarjakuvien kerääjänä, olen lukenut kaiken mitä hyllyssäni on, mutta toisaalta olen havainnut hankalaksi luopua mistään mitä sinne hyllyyn on tullut hankittua, vaikkei niitä olisi luettu vuosiin. Ikäänkuin myisin harrastukseni pääomaa jos poistaisin hyllystäni nimikkeitä. Hyllyni sisältöä voisi pitää pienenä sarjakuvakirjastona, jonka tarkoituksena on antaa mahdollisimman laaja kuva sarjakuvasta ja, kuten oikeissakin kirjastoissa, sisältää best sellereitä. Mutta tämä ei mielestäni ole keräämistä koska eri sarjojen täydellisyys ei aja niiden sisällön laadun ohi.
Osalle albumeista on kehittynyt tunnearvoa, löytämisen iloa, lapsuusmuistoja, jonka tähden olen tyytyväinen omasta "kirjastostani", voin lukea suosikkejani milloin haluan ja tiedän ettei kukaan ole unohtanut voileipää sivujen väliin.
Toisaalta liiallinen tunnearvo voi halvaannuttaa kohteen käytön.
Samaan tapaan kuin jotkut keräävät leluja mutteivat leiki niillä, koska esine itsessään nostetaan jalustalle taide-esineen tapaan ihailtavaksi, jotteivat nuo muistot turmeltuisi. (Ja lapset rahastavat, koska heille ei ole mudostonut mitään tunnesiteitä noihin lasikaapeissa pidettyihin esineisiin.)
Mutta sitten keräilystä.
Keräilijäthän ovat kilpailutilanteessa toistensa kanssa.
Kilpailu näiden keräilijöiden välillä käydään siitä kumpi on "oikeampi" keräilijä, kumman muistot esineistä ovat tärkeämmät, kumman olemassaolo on arvollisempaa. Mitä harvinaisempi ja kalliimpi tuote sitä lähempänä ollaan kukkulan kuninkuutta.
Keräily voi äityä pahaksikin, otetaan jokin hankala kohde, vaikkapa ensimmäisen painoksen Tintit tai Valerianit. Nehän saa hankittua kohtuullisella vaivalla ja rahalla siedettävässä ajassa. Mutta tämä ei käy. Kun kokoelma täyttyy häviää elämästä sisältöä, täydellinen kokoelma ei tyydytä, se vain on, löytämisen riemu on mennyttä elämää. Täytyy siis kerätä jotain vielä mahdottomampaa, kerätään siis samat tuotteet, mutta priimana. Ja varmuudeksi vielä omat kriteerit voidaan asettaa mahdottomuuksiin, jottei kokoelma missään tapauksessa täyty. Kerääjä harrastaa keräämistä.
TV:stä tuli vuosi-kaksi sitten dokumetti elokuvahulluista, joista eräänkin elokuvanautinto meni niin piloille ettei kyennyt katsomaan elokuvaa koska kuva meni hieman kankaan yli. Hard Core harrastajalle (asiassa kuin asiassa) ei kelpaa mikään, vaikka kuva olisi sopinut kankaalle optimaalisesti, vaikka albumi niin mint kuin voi olla olisi varmasti löytynyt/keksitty muuta vikaa. Nämä henkilöt harrastavat jotta saisivat pettyä, he ovat tyytyväisempiä kun taaskaan ei ylletty heidän kriteereihinsä.
-
Olin sivarissa Nurmeksessa (pohjois-Karjalaa, Joensuun yläpuolella), kun sain taas hommakseni auttaa näyttelyn pystyttämisessä. Näyttely koostui tulitikkuaskien etiketeistä. Ihmettelin vähän etukäteen mistä on kyse ja kun päivä koitti, paikalle saapui vanhempi herrasmies kansioineen. Ja hänellähän oli tulitikkuaskien etikettejä, siisteissä muovimapeissa. Nämä mitä keräillään ovat vanhoja tikkuaskeja. Hän valvoi henk.koht. kun niitä vitriineihin aseteltiin ja jollain tavalla se oli komea kokoelma. Ennen tuollaisetkin tulitikkuaskien grafiikat oli tyylillä tehty.
Samalla tulin miettineeksi keräilyharrastusta, koska silloinkaan en sitä oikein tajunnut. Ajattelin kysyä tuolta tulitikkuherralta asiasta, mutta en sitten keksinyt sopivaa lauserakennetta. Mutta oli harrastus kuin harrastus, jos siihen suhtautuu tuollaisella intohimolla, täytyyhän siinä jotain olla?
Marko
-
Hege: Säästyy siinä kyllä rahaakin.
Mark, kai se on tekemistä. Suurin osa ihmisten intohimoista tuntuu olevan aika turhia suuremmassa kuviossa. Ajattele nyt! Urheilua katselevat sohvaperunat (kykenevät luettelemaan kuka voitti minkäkin sarjan aina sarjan alusta lähtien joskus 1900-luvun alkupuolelta), höyrykoneilla leikkivät ihmiset, sarjakuvia keräävät friikit, postimerkkeilijät, elokuvien fanittajat, lotrhullut jnejnejne.
Kuka oikeasti osaa nimetä yhden harrastuksen, josta on oikeasti jotain HYÖYTYÄ? Liikunnasta niitä voi kenties löytyä, mutta siinäkin on aika korkea mahdollisuus hankkiutua leikkaukseen ja viiteenkymmenenteen ikävuoteen mennessä pyörätuoliin.
-
En ole pitänyt kaikista keskustelun saamista piirteistä, mutta ihan mielenkiintoista tämän lukeminen on kaikesta provoamisesta huolimatta ollut.
Lisää provokaatiota: Montako pakkomielteisesti sarjakuvien keräilyyn suhtautuvaa naista tunnet?
Juttelin taannoin erään täkäläisen divarinpitäjän kanssa asiasta. Sarjakuvia keräileviä naisia on hänen mukaansa liikenteessä todella vähän, tuskin lainkaan, ja sama koskee myös melko pitkälti myös kirjojen keräilyä. Kokemusta aiheesta hänellä oli useamman kymmenen vuoden ajalta. Syyksi epäiltiin mm. miesten lapsellisuutta.
Ja jos omaa tuttavapiiriäni mietin, niin ainoastaan yksi nainen suhtautuu sarjakuviin keskivertoa intohimoisemmin.
-
Kerääkö naiset Iittalan lasia, posliinikissoja, -lapsia, -enkeleitä, ja Arabian vuosilautasia? ??? Miehet (sota)kirjoja ja militiaa, postimerkkejä, etikettejä yms... ?
Kuka tietää mitä perversioita tämän tapaisissa keräilykulttuureissa ilmenee? ;D
Timo
-
Lisää provokaatiota: Montako pakkomielteisesti sarjakuvien keräilyyn suhtautuvaa naista tunnet?
Hmm. Eikäs tuollainen yltiöpäisen täsmällinen ja raivoisa keräilyharrastus kuulu esimerkiksi asperger- tai autismipiirteisiin? Ja käsittääkseni nämä oireyhtymät ovat aikalailla miehisiä sairauksia - olisiko ollut ainakin Aspergerin syndroomassa joku 2/3 sitä sairastavista miehiä (en ole mikään alan asiantuntija, joten saatan puhua täysin läpiä päähäni).
En nyt väitä, että keräilijät olisivat autisteja, mutta jonkinlainen miessukupuolen edustajille tyypillinen aivojen ominaispiirre voisi hyvinkin olla kyseessä! ::)
Kyllähän naisetkin keräilevät kaikkea turhaa, esimerkiksi niitä enkulipatsaita tai mietelausepostikortteja, mutta yleensä vähemmän määrätietoisesti. Onneksi. Hulluksihan siinä tulisi, jos joku oikein töikseen rupeaisi miettimään biedermeyerporsliinienkuleiden leimoja ja valmistusvikoja, ja terrorisoimaan asialla huutokauppoja ja lähimmäisiään.
-
esimerkiksi asperger- tai autismipiirteisiin? Ja käsittääkseni nämä oireyhtymät ovat aikalailla miehisiä sairauksia - olisiko ollut ainakin Aspergerin syndroomassa joku 2/3 sitä sairastavista miehiä (en ole mikään alan asiantuntija, joten saatan puhua täysin läpiä päähäni).
Asperger on neljä kertaa yleisempää pojilla kuin tytöillä mutta tytöillä se saattaa olla ali diagnosoitua. Aspergerin syndroomaan kuuluu varsin kapeat kiinnostuksen kohteet ja usein kaikki tuntuu pyörivän yhden harrasteen ympärillä. AS:ssa on myös taipumusta juuttua rutineihin. Kai tämä voi johtaa myös yltiöpäisen täsmälliseen keräilyharrastukseen. Eteenkin Nissenin alkuperäisviestissä kuvattuun käytökseen. Mutta en näkisi että AS:ään liittyy mitään miessukupuolelle tyypillistä aivojen ominaispiirrettä ja uskoisin että keräilyvietin takana on yleensä jotain muuta.
Ja tuli mieleen että että naisten keräily taitaa enemmän olla jonkinlaista hampstraamista. Tuli mieleen että netissä oli joskus kuvia jonkun keski-ikäisen naisen sairaanloisesta keräämisessä missä moniin huoneisiin ei mahtunut kun ne olivat niin täynnä tavaraa. Osa sellaisia että niitä ei ollut koskaan poistettu laatikoista joissa ne oli tuotu kotiin. Tämän ihmisen keräilyyn kuului myös sitä että mitään ei heitetty pois. Esimerkiksi tyhjät lääkepurkit hän oli säästänyt. Vähän samanlaisen tapaus oli myös erään ystäväni sukulainen.
-
Tuskin aluksi kuvatunkaltaiset ihmiset nillittävät lehtien kunnosta ensisijaisesti siksi, että ovat keräilijöitä, vaan siksi että ovat luonteeltaan perfektionisteja. Kenties heillä tulee samanlainen tunne mielestään viallisen lehden kohdalla kuin vähän tavanomaisemmille keräilijöille siinä vaiheessa kun esim. DVD-levy pyörähtää lukupinta alaspäin lattialle tms.
-
Meidän perheen kohdalla naiskeräily on kohdistunut laukkuihin, kenkiin ja vaatteisiin. Niitä lähti juuri viime viikolla kolme (3!) jätesäkillistä UFF:n laatikkoon ja yksi kaatopaikalle kun seinät tuli vastaan (minun levy-, kirja- ja sarjiskokoelmat kuorimitti kämpän ja rouvan kokoelmat vaatekaapit ja varaston). Niin, ja minulla on sarjakuvalehtiä myynnissä 300kpl.. (niitä joissa on kulma taittunut) ;)
-
Mutta sitten keräilystä.
Keräilijäthän ovat kilpailutilanteessa toistensa kanssa.
Kilpailu näiden keräilijöiden välillä käydään siitä kumpi on "oikeampi" keräilijä, kumman muistot esineistä ovat tärkeämmät, kumman olemassaolo on arvollisempaa. Mitä harvinaisempi ja kalliimpi tuote sitä lähempänä ollaan kukkulan kuninkuutta.
Enpä voisi enempää eri mieltä olla. Keräily voi olla kilpailutilanne joissain tapauksissa, mutta useimmissa tapauksissa keräily on mukava harrastus ja kokoelman karttuminen ja siihen kertyvät niteet ovat kunkin itse määritettävissä. Eikös jokainen aseta itselleen kriteerit, mitä keräilee ja mitä ostaa. Minä en näe siinä mitään kilpailutilannetta (kuin korkeintaan oman itsehillinnän ja pankkitilin riittävyyden kanssa ;)). Tosin Hege saattaa käsittää sanan keräily eri lailla ja siitä muodostuu näkemysero.
Onneksi tämä keskustelu ajautui järkevämmille uomille provosointiyrityksistä huolimatta. Ja kommenttina ihan ensimmäiseen postaukseen, mitäs se elämä sitten on ellei sitä mitä tykkää tehdä? On vaan muotia sanoa, että ei ole elämää. Jos ei ole elämää, ei tosiasiassa ole pokkaa tehdä sitä, mistä tykkää. ;)
-P.
-
Minä hankin sarjakuvani luettaviksi, en muovipusseihin (joista, keräilytarkoituksiinkin sopivista, tulee vielä löytymään jokin kemikaali joka tärvelee himokeräilijän lehdet 50 vuodessa, hä hää, ihan varmasti). Don Rosahan nyt on luku sinänsä, hänellä rakennusinsinöörinä on ollut mahdollisuus rakentaa oma tasakosteuksinen- ja lämpöinen sarjakuvaholvinsa. (Vieläkö joku ihmettelee, miksi Rosan suosikkihahmo on Roope?)
Toisin on eräillä. Lieneekö tosi, että Suomen suurimman singlelevyjen kokoelman omistava keräilijä pakkaa aarteensa puulaatikoihin ja säilytyskeinona hautaa ne maahan. Tyyppi josta tätä huhutaan on turkulainen, mutta kuitenkin...
-
<snip...>että Suomen suurimman singlelevyjen kokoelman omistava keräilijä pakkaa aarteensa puulaatikoihin ja säilytyskeinona hautaa ne maahan. <snip>
Tulee ihan mieleen vanhat sadut saitureista. Hmm.
-
...useimmissa tapauksissa keräily on mukava harrastus ja kokoelman karttuminen ja siihen kertyvät niteet ovat kunkin itse määritettävissä.
Siitä se alkaa. Lukaiskaapa vaikka Like:n Bob & Harv sarjakuvia (Pekar-Crumb) -albumista tarina Kuinka lakkasin keräämästä levyja ja julkaisin säästämilläni rahoilla sarjakuvalehden.
Näkemyserot termien suhteen voivat johtua siitä, että on olemassa henkilöitä jotka harrastavat sarjakuvia eli keräilevät niitä fiilisten mukaan ja sitten on henkilöitä jotka keräävät sarjakuvia eli hankkivat niitä määrätietoisesti tietty (mahdoton) tavoite mielessään. Kai se on ihmistyypistä kiinni miten helposti mukava ajanviete muuttuu ajan hallitsijaksi.
-
Kerääkö naiset Iittalan lasia, posliinikissoja, -lapsia, -enkeleitä, ja Arabian vuosilautasia? ???
Tämän pitkän viestin (olisiko jopa Kvaakin pisin ??) ihan ensi alkuun todettakoon tuosta naisten keräilystä, että on äärimmäisen hauskaa viihdettä käydä huutokaupoissa ja katsella, miten joka ikinen kerta sama kuvio toistuu: paikalla on ensinnäkin pieni määrä varmasti oikeasti laadukasta Arabian, Iittalan yms lasi- sun muuta töyhkää sekä n. 90% muuta täysin roskaa ja oikeasti mautonta rihkamaa samasta kategoriasta. Ja yhtälön täydentävät tietenkin ne n. 5-10 (yleensä vanhempaa) naisihmistä, jotka ovat huutokaupassa selkeästi vain kyräilemässä ketä muita on paikalla ja mitä ihmiset huutavat. Homma etenee niin, että huutokaupassa myydään aluksi kierros tyyliin "kaikki järjestyksessä" eli huonekalut ja paremmat lasitavaratkin tekevät kauppansa, mutta kukaan ei koske pitkällä tikullakaan siihen roskalasiin (ei edes 0 euron lähtöhinnasta), kun sillä ei kukaan mitään tee eikä kukaan sellaista kotiinsa kaipaa.
No, jännitys tiivistyy...
Meklari heittää rundin jälkeen kehiin taikasanat "Ja nyt sitten myydään kaikki jäljellä oleva pois ulosheittohinnoin", ja silloin se huba alkaa. Nimittäin, kaikki nämä naisihmiset alkavat pälyilemään toisiaan ja kun joku heistä (se, jonka pokka ensimmäisenä pettää) huutaa euron yhdestä ensimmäisestä koristelasiesineestä, niin kappas, saman esineen hinta nouseekin pilviin ja äsken sama esine ei kelvannut kenellekään. Tämän ensimmäisen esineen jälkeen kaikki jäljellä olevat lasiesineet menevät kuin kuumille kiville, syntyy suorastaan yleinen paniikki, ettei vain kukaan jäisi ilman jotain kotiinvietävää, ts. on PAKKO saada jotain mukaansa sieltä kaupasta, jota muut eivät saa tyyliin "Minä voitin, minä se olin, joka nokitti muut!!" :)
Ja kyllä, tämä on vain yleistys, mutta itse kymmenet huutokaupat käyneenä voin todeta, että kyseinen ilmiö on tapahtunut JOKAISESSA ainakin omalla kohdallani, ja henkilöt ovat poikkeuksetta olleet aina naisia, yleensä siis niitä keski-iän ylittäneitä.
Jos siis joku viittaa perversioihin yms sarjakuvien suhteen, niin kyllähän tuokin ylittänee monen järjellisen ajatuksenjuoksun ilmiönä, eikös ? ;D
No niin, sitten itse asiaan...
Eli, minä kait sitten tunnustaudun julkisesti ensimmäisenä täällä aika paljon tuohon setä nissenin kuvailemaan kategoriaan, eli ky-yyllä, minä haluan kokoelmiini mieluusti vain sitä PRIIMAA, ja kun tietty lehti osuu kohdalle, maksan siitä maltaita kohteesta riippuen sen saadakseni, ja totta helvetissä jos maksan minulle priimana myydystä kohteesta jopa satojakin euroja, katson asiakseni huomauttaa minulle ENNESTÄÄN TUNTEMATTOMALLE myyjälle, että paas poika/tyttö sitten se lehti hyvin pakattuna postiin, ja onhan siinä palautusoikeus mikäli sinun priima onkin vain tavan kuraa. Ja miksen noin tekisi, harvapa meistä varmaan ostaisi autoakaan Saksasta pelkän nettikuvauksen perusteella ja huomaisi auton perille tultua sen olevan yltä päältä ruosteessa ja vuosimallinkin olevan jotain ihan muuta puhumattakaan moottorin koosta. "Sisältöhän se ratkaisee, pääasia että nahkasisustus on napakka ja ratissa on Audin hieno logo."
Minulle on myyty useasti lyhyen keräilyurani alkuaikoina paskaa säkissä, ts. myyjä on myynyt priimaa tavaraa, jonka ei edes hyvällä tahdolla voi kukaan täysjärkinen kuvitella olevan edes hyvä- tai normaalikuntoista vaan huonokuntoista, jo pelkästään sen perusteella olen kantapään kautta oppinut kaupoissani vaatimaan minulle ennestään tuntemattomilta myyjiltä joko postitusta ensin ilman maksua tai mikä kätevintä, niin postiennakkoa jossa huomautus että paketin saa avata postissa ennen lunastusta, joka on ollut hyvinkin toimiva systeemi. Ja, poikkeuksetta jos myyjä ei ole tähän suostunut, niin en ole kohdetta ostanut ja hyvin pian tämän jälkeen melkein jokaisen tapauksen kohdalla joku toinen minua kokemattomampi onkin jo napissut eri foorumeilla huijarista ko. myyjän kohdalla. On toki rajatapauksia, joissa suht siisti sarjis on myyjän mielestä priimaa mutta minun mielestäni ei, ja jos kyseessä ei ole todella kallis ostos, en ole ruvennut hyvän luonteeni takia asiasta napisemaan vaan kiltisti nuollut "tappioni" :'(
Edellinen selittänee pilkunnussimisen kauppojen tekovaiheessa, minut paremmin tuntevat myyjät/ostajat tietävät, että kerran hyvin tehdyn kaupan jälkeen olen äärimmäisen helppo tapaus mitä tulee kaupanteon joustavuuteen, ja kanssani on muutenkin hyvin helppo tulla toimeen.
Huomautan myös, että vaikka tallettelenkin sarjikseni pimeään ja suht huolellisesti, minä myös yleensä luen kaiken ainakin kertaalleen ja jos en juuri sitä parasta kappalettani, niin aina löytyy joko kirjastosta, divarista yms paikasta toinen kappale, jolla sen lukunälän voi tyydyttää, koska itselleni tuon keräämisen ohella sarjakuvien lukeminen on mitä mainiointa viihdettä. Ja sarjakuvia olen rakastanut aina niin nuoresta lähtien kuin 70-luvun alkupuolelle konttaamisaikaani muistan, joten siitä syy sarjakuvien keräilyyn yleensäkin.
Sitten kysymykseen, että miksi kerään priimaa ? Itse uskoisin kaiken juontavan ensisijaisesti perfektionismistani asioiden ja esineiden suhteen, jonka kuvaileminen on vaikeaa, mutta tämä luonteenpiirre vaikuttaa kaikkeen, pukeutumiseeni, kotini sisustamiseen (täydellisen harmonian hakeminen eri elementtien ja värien kesken), harrastuksiini, jne jne. Ja tottakai tällöin haen myös priimaa sarjakuvista, koen ahdistavana jo pelkän ajatuksenkin esimerkiksi Aku Ankan näytenumeron ostamisesta ja omistamisesta keskinkertaisena kappaleena, minullehan kelpaa VAIN priima, tai hyvin lähelle sellainen (ja siksi tuota Näyttistä minulla ei vielä ole, tarjouksia otan vastaan hehe). Tulee oikeasti hyvä fiilis kun saat kokoelmaan vaikean kohteen jopa täydellisenä, ja yleensä jollen kohdetta ole vielä lukenut, niin joko luen tuon ko. kappaleen silkkihansikkain tai sitten hommaan toisen lukukappaleen lainaksi tmv ja säilön tuon paremman kappaleen arkistoon. Mutta, minun osaltani keräilyharrastus on onneksi pysynyt aisoissa siltä osin, että minulla EI ole pakottavaa tarvetta ihailla kokoelmaani päivittäin eikä kuukausittain tai runkata sarjisten keskellä pimeässä kopissa ;D
Toinen syy, miksi kerään priimaa, on puhtaasti sijoitusmielessä, jota jo joku täällä kyseenalaisti sijoituksen suhteen, ja johon taas joku toinen antoi fiksun palautteen. Mielestäni osakesijoitukset (joita olen myös paljon tehnyt) eivät monestikaan ole sen järkevämpiä eivätkä missään nimessä ainakaan pysyvämpiä sijoituskohteita, joskin niistä toki voi netota hyvällä tuurilla todella paljon enemmän. Mutta tottakai, kerään priimaa myös puhtaasti sijoitusmielessä, kyllä priimasta tavarasta saa useimmiten ainakin omansa pois, jos kyse on kerätymmistä sarjiksista kuten Ankoista, Blueberryistä, Valerianeista yms, toisin kuin tavis-kuntoisista sarjiksista, joita on pirun vaikea kaupata eteenpäin jos rahapula iskisi tai muuten haluaisi kokoelmastaan eroon. Voisi tuon saman rahan toki laittaa korkeakorkoiselle pankkitilille talteen mutta en tiedä, onko se sitten sitä kuuluisaa elämää jos rahojaan ei uskalla mihinkään haluamaansa käyttää vaan pitää kaikki pääomansa ikänsä pankkitilillä odottamassa sitä pahaa päivää ? Vastaavasti sijoittamalla rahojaan esim. keräilyyn, josta saa mielihyvää ja raha kuitenkin säilyy suht hyvin kiinni järkevästi valituissa kohteissa, on minusta paljon enemmän elämää, koska tällöin on ainakin toteuttanut mielihalujaan. Ja mikäli en nyt satu myymään kokoelmaani pois lähitulevaisuudessa, niin kyllä minua viehättää myös ajatus jättää tulevalle jälkipolvelleni ns. pieni perintö, esim. tyyliin pitää sarjakuvat piilossa jälkikasvulta 18v saakka ja sitten 18-v synttäreillä ilmoittaa "Vanhalla puolihöperöllä isukilla olis sulle pieni lahja tuolla vaatekomerossa minne et saanut 18 vuoteen mennä, sen avulla vissiin voit ostaa ensi asunnon tai jotain". Veikkaan, että tuossa vaiheessa useampikin miettii kahdesti, että voi niitä rahoja turhempaankin laittaa. Ja samoinhan taidettakin kerätään (joskin mittakaava täysin eri), rumistakin teoksista maksetaan miljoonia, ja yleensä aina sijoitusmielessä.
Kolmanneksi kerään priimaa ihan puhtaasti osaltaan juuri täälläkin mainitun kukkulan kuningas -teeman takia, ts. kyllä se aina jotain kiksejä antaa kun tietää, ettei kenelläkään toisella ole parempaa kappaletta kuin itsellä jostain kohteesta, puhumattakaan lähtökohdista jos tietää ko. kohdetta olevan olemassakaan vain muutaman kappaleen ja itse tiedät omistavasi juuri sen PARHAAN kappaleen siitä. Toisin sanoen kyllä keräilyssäkin, niin kuin melkein kaikessa muussakin, ihmisellä on kilpailuvietti ja vallanhalu. Keräilyn kohdalla ei voi sanoa että tieto on valtaa vaan priima on valtaa. Samoin kuin ei voi sanoa, että tieto lisää tuskaa vaan priima lisää tuskaa, koska sarjojen täydentäminen ei onnistu tuosta vaan jos vain priimat kappaleet kelpaavat. Toisaalta, keräämisessä pitää mielestäni olla myös haasteita, ja koska olen siinä onnellisessa asemassa, että taloudellisessa mielessä sarjisten keräily ei hirveästi hetkauta omaa talouttani, niin jos minulle kelpaisi keskinkertainen kunto, olisivat kaikki tavoittelemani sarjiskohteet tulleet kerätyiksi varmasti jo alle vuodessa keräilyn aloitettuani (aloitin n. 2 vuotta sitten lapsuusajan keräilyä lukuunottamatta). Tämä taas ei olisi minkäänlainen haaste, ja osittain kerään priimaa siis siksi, että keräämisessä omalla kohdallani olisi haastetta. Olen toki törmännyt tämän myötä siihen tosiseikkaan, että silloin tällöin kuulen ihmisistä, jotka ovat minulle kateellisia/katkeria, johtuen juuri siitä seikasta, että voin ostaa haluamani eikä minun tarvitse yrittää hankkia kaikkea mahdollisimman halvalla.
Näin, toivon että tämä avautuminen ja psykoanalyyttinen itsetutkiskelu edes hieman valaisee Nisseniäkin, mutta kyllä se palautusoikeuden pyytäminen ja vikojen kysyminen ihan ensi tilassa lähtee yleensä siitä, että ostaja ei ole ennen tehnyt vielä kauppaa kanssasi eikä tiedä, myytkö kuraa priimana vai oikeasti kunnon tavaraa. Kerran luottamuksen ansainneena jatkossa noita ei kysellä kauppaa käytäessä ja vastaavasti kerran luottamuksen menettäneenä jatkossa ei tarvitse kauppaa käydä.
Ja kyllä, minulla on rutosti muuta elämää kuin sarjisten keräily. Olen mukana kolmen yrityksen pyörittämisessä, harrastan liikuntaa enemmän kuin laki sallii, minulla on fiksu kauniimman sukupuolen edustaja vaimona, nautin mökkeilystä (ja sen lieveilmiöistä eli saunomisesta PUUsaunassa, oluen juonnista ja hyvien eväiden syömisestä) ja matkailusta, tulen toimeen ihmisten kanssa ja yleensäkin ottaen en kanna mukanani kylttiä "Olen keräilyfriikki" :)
Vielä kun löytäisin jostain sen yhteistyökumppanin, joka hoitaisi kanssani noiden ilmestymättömien Alixien julkaisemisen Suomessa ja vois kait tuota julkaista muutakin eurooppalaista 60-80-luvun laatusarjista, itsellä vain tuo aika menee muuhun niin täydellisesti, etten enää ennätä selvittelemään oikeuksien haalimista Ranskasta ja yleensäkään koko kustannusrumbaa Suomessa :(
Joensuu kuittaa ja lopettaa ;D
-
Meidän perheen kohdalla naiskeräily on<...snip>
<snip...>todettakoon tuosta naisten keräilystä, että on äärimmäisen hauskaa viihdettä käydä huutokaupoissa<...snip>
Minulla tuo naisten keräily on jäänyt aika vähiin, nytkin on vain yksi. Pitäisi ehkä vaihtaa uskontoa tai jotain. ;)
-
Minulla tuo naisten keräily on jäänyt aika vähiin, nytkin on vain yksi. Pitäisi ehkä vaihtaa uskontoa tai jotain. ;)
Niin, naisten keräily on vaiettu salaisuus ;)
-
Herschfieldin Abie the Agent -sarjassa pilailtiin lempeästi keräilijäbibliofiilien kustannuksella vuonna 1930:
(http://www.geocities.com/timoro2/Abe.jpg)
Timo
-
Sarjakuvan keräily jonka lieveilmiönä (!?) on olla lukematta kyseisiä kohteita, on kurjaa lukijoiden kannalta. Harvinaisuuksien ahniminen vie pois muilta mahdollisuuden lukea näitä lehtiä. Tätä itsestäänselvyyttä on vaikea nakuttaa friikahtaneiden keräilijöiden kalloon ja mielestäni tällainen kollektiivinen seikkojen puinti on hedelmällistä myös keräilijöiden kannalta. Olisi hyvä, että keräilijöillä olisi oma fooruminsa johon voisi tarjota palvelua harvinaisuuksien siirrosta digitaaliseen muotoon, jotta niitä luettaisiin - vieläpä koskematta.
-
...Harvinaisuuksien ahniminen vie pois muilta mahdollisuuden lukea näitä lehtiä.
Uskaltaisin olla tuosta täysin eri mieltä. Käytännössä kaikki nykyiset ns. harvinaisuudet on painettu useimmiten jo useampaan kertaan uusintapainoksina, joten mielestäni edellämainittu seikka ei pidä yhtään paikkaansa vaan on taas yksi niistä väitteistä, joiden takaa löytyy kateellisuus niitä kohtaan, jotka näitä harvinaisia kohteita omistavat.
-
Sarjakuvan keräily jonka lieveilmiönä (!?) on olla lukematta kyseisiä kohteita, on kurjaa lukijoiden kannalta. Harvinaisuuksien ahniminen vie pois muilta mahdollisuuden lukea näitä lehtiä.
? ? ?
-
edellämainittu seikka ei pidä yhtään paikkaansa vaan on taas yksi niistä väitteistä, joiden takaa löytyy kateellisuus niitä kohtaan, jotka näitä harvinaisia kohteita omistavat.
Minen ainaskaan o kateellinen teiän vanhoist ryjist. :) Mut jotai vanhoi juttui joskus kaipais vallan luettavaksi. Lähinnä suomalaisia (käännöksiä on usein alkuperäiskielellä vielä saatavilla).
-
Voinko pitää itseäni keräilijänä kun säilytän joka ikisen ostamani sarjiksen ja kiertelen divareita hakien itelle puuttuvia kappaleita?
Tosin en perjantai iltaisin silittele niitä iltani ratoksi ja ainoa suojapussi minkä ne on nähneet on toi alkon pussi joka on nyt sattunu tipahtamaan niiden päälle tohon lattialle.
Älkää säikähtäkö. Ei tarvitse soittaa sarjissuojelu viranomaisille.
Pidän huolen ettei niihin läiky kahvia ja että sivut pysyy paikoillaan.
Kumpa itse piirtämäni sarjikset pysyisivät yhtä hyvässä kunnossa....
-
Kerääkö naiset Iittalan lasia, posliinikissoja, -lapsia, -enkeleitä, ja Arabian vuosilautasia? ????
Luettelit kaiketi kaiken mahdollisen, mitä minä en ole keräillyt :)
Miehet (sota)kirjoja ja militiaa, postimerkkejä, etikettejä yms... ?
Olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on liian paljon testosteronia ja liian vähän synapseja ;D (ja minulla ei muuten ole enempää kuin kahdet käyttökengät ja vain yksi laukku)
Kirjoja en ole ehtinyt keräämään kuin tuhannen kappaletta.. eli ei nyt niinkään paljon, vaikka kirjani säilytetään asuinrakennuksen vieressä sijaitsevassa toisessa rakennuksessa, koska minun huoneeseeni ne eivät mahtuisi (sotakirjojen määrää en osaa arvoida.. ei niitä kyllä ole kuin muutama).
Postimerkkejä muutamia kymmeniä, mutta se harrastus kuoli jo syntyessään.
Etikettejä? Ikävä kyllä niitäkin.. ;D
Minulla kuvittelisi olevan kaikkea mahdollista aina linnunmunista kynsilakkapulloihin.
Sarjakuvan harrastus/keräilypuolella olen aika vihreä vielä. Kokoelmasta ei löydy (käsittääkseni) mitään harvinaista tahi muuten arvokasta keräilykappaletta. Vanhimmat sarjakuvat lienevät 50-luvulta (Lassieta ja sen semmoista), mutta keskitynkin enemmänkin japanilaiseen ja korealaiseen nykysarjakuvaan (tosin Don Rosan A.A.-tarinoita ei saa unohtaa! niitä metsästän aina päästessäni divariin, antikvariaattiin tai kirppikselle)
Kokoelman koko pyörii 600 painotuotteen paikkeilla (joista yli puolet Aku Ankkoja :P). Eli vaatimatonta tämäkin, mutta harrastus on vasta aluillaan :) (sitä ihan lukee kuola suupielissä kun kovemmat harrastajat puhuvat tuhansien kokoelmastaan.. *huokaus* kyllä minäkin jonain päivänä..)
Minua saa toki syyttää siitä, että kerään ihan keräämisen itsensä vuoksi, mutta totta sekin, että on mukavampi omistaa sen kirjan, josta pitää. Voi lukea milloin haluaa ilman pelkoa loppuratkaisun sisältävän sivun puuttumisesta tai niljakkaasta juustovoikkarinraadosta sivujen välissä.
-
No mutta, äläpäs keskustelun aloittaja tuhlaa ruutiasi meihin tai me suutumme.
En taaskaan jaksanut lukea kaikkia viestejä :-[.
-
tai me suutumme.
Mitä sitten tapahtuu?puristellaan finnejä hänen suuntaansa? Vai soittaako sun äiti ja nuhtelee?
-
Mitä sitten tapahtuu?puristellaan finnejä hänen suuntaansa? Vai soittaako sun äiti ja nuhtelee?
I fart in your general direction..
-
Kyllä keräily on aina hyvä vaihtoehto elämälle. Kirjastoja pitäisi toki käyttää enemmän, mutta kun se on vaan niih hienoa kun voi tarrata ihka omaan teokseen... ellei sitten joku rääveli ole lainannut sitä pitkäaikaisesti. Siksi en juurikaan lainaile tavaroitani, mikä on ihan hyvä periaate kuten kaikki Ankardo-albbarin "Koiran paluu" lukeneet tietävätkin.
-
Kyllä keräily on aina hyvä vaihtoehto elämälle. <snip>
Elämä on päivien keräämistä. Sitten kun on kerännyt kaikki...
-
Ootko sä se sama vanha Lurker?
-
Ootko sä se sama vanha Lurker?
Kuten kaikki kunnon sankarit, olen palannut seikkailemaan uutena inkarnaationa takanani yksi "identity crisis".
-
Elämä on päivien keräämistä. Sitten kun on kerännyt kaikki...
Että en päivääkään vaihtaisi pois, niinkö? Elämän päivät vaihtareina, sehän sopisi hyvin Tähtivaeltajaan scifi-idikseksi.
Suosittelen lämmöllä Philip K. Dickin tuotantoa. Luin juuri "Ruukunkorjaajan" joka herätti muutamiakin ajatuksia, ei niinkään juonensa mutta yksityiskohtiensa puolesta.
Keräilijöitä muistuttelen tässä samalla, että Booktori järjestetään jälleen Turussa ei ensi- mutta sitä seuraavana viikonloppuna:
http://booktori.antikvariaatti.net/
-
Haha, vähän off-topic, mutta laitetaan, kun tapahtuma niin minua ilahduttaa.
En keräile sarjakuvia - ostan ja luen niitä, sillä ne ovat hyviä. Parhaimpia Timo Tiikerit ja Ällit & Tällit. No, kävi niin, että kerran kolutessani divaria, tuli joku keräilijä siihen viereen kyselemään, että Ällejä ja Tällejäkö etsit, minullapa on melkein kaikki. Selvisi kuitenkin, ettei hänellä ollut juuri ensimmäisen albumin ensimmäistä painosta, joka minulla ihan vahingossa oli (taisin ostaa kuudella-seitsemällä eurolla, hyväkuntoisen arvo on kymppejä). Keräilijä meinasi saada hjärttäslaagin, kun iloisesti kerroin lueskelevani monesti ko. sarjakuvaa ruokapöydässä, kahvikupin tai keittolautasen ääressä.
-
En keräile sarjakuvia - ostan ja luen niitä, sillä ne ovat hyviä. Parhaimpia Timo Tiikerit ja Ällit & Tällit. No, kävi niin, että kerran kolutessani divaria, tuli joku keräilijä siihen viereen kyselemään, että Ällejä ja Tällejäkö etsit, minullapa on melkein kaikki. Selvisi kuitenkin, ettei hänellä ollut juuri ensimmäisen albumin ensimmäistä painosta, joka minulla ihan vahingossa oli (taisin ostaa kuudella-seitsemällä eurolla, hyväkuntoisen arvo on kymppejä). Keräilijä meinasi saada hjärttäslaagin, kun iloisesti kerroin lueskelevani monesti ko. sarjakuvaa ruokapöydässä, kahvikupin tai keittolautasen ääressä.
Eli siis lukija on eri asia kuin keräilijä? Jos näin on niin en voi siis sanoa itseani keräilijäksi, vaikka yritän saada kasaan kokonaisia sarjoja, koska luen niitä?
No, ihan sama. Ei ole mitään järkeä ostaa mitään mitä ei sitten käytä joten eikös ole ihan luonnollista lukea ostamiaan sarjakuvia. Mitä sitte jos se sattuu olemaan niin mukavaa lukea ruokapöydässä. Eihän hyväkuntoisilla ole mitään arvoa jos meitä lehdensotkijoita ei olisi. Ja sitäpaitsi muutama kahvitahra lisää tunnearvoa.
Joten keräilijät, eiköhän se ole jo aika kiittää meitä siitä että teidän hyllyssä oleva uniikkikappale on sentään jonkin arvoinen ;)
-
Keräily voi olla kilpailutilanne joissain tapauksissa, mutta useimmissa tapauksissa keräily on mukava harrastus ja kokoelman karttuminen ja siihen kertyvät niteet ovat kunkin itse määritettävissä. Eikös jokainen aseta itselleen kriteerit, mitä keräilee ja mitä ostaa.
-P.
Eiköhän tuossa ole se normaalein tilanne. Omilla kakaroilla on todennäköisesti jo aivan muut mielenkiinnon kohteet joten realistinen sarjakuvakerääjä ei usko edes kokoelman jäävän jälkipolville vaan könttäkauppana divariin. Eikä silloin ole väliä vaikka Bob Moraneilla olisi tunnearvoa
-
Itse en sarjakuvia hirveästi ostele. Jos olisin ostanut jokaisen lukemani sarjiksen, paperia pursuaisi kotona useammastakin huoneesta, eikä vain 6-7 kirjahyllystä. Minulla on melko korkeat vaatimukset osetattville sarjakuville, kirjoille ja leffoille. Tämä johtuu osittain ehkä budjetista, mutta yksi kriteeri on auttamatta se, että sarjan on kestettävä kaksi tai useampaa lukukertaa vuodessa.
Ja sarjakuvien keräilystä, tai ostamisesta, ihan miten vain haluatte:
sarjakuva vaatii parempaa kuntoa kuin kirja, ihan siitä syystä että se sisältää muutakin kuin pelkkää tekstiä. Tavallisen kirjan sivut voivat näyttää miltä tahansa, kunhan tekstistä saa selvää. Sarjakuvan kuvituksen taas pitää olla melko lailla priimakunnossa ettei lukukokemus kärsi. Kansi ei aina ole niin tärkeä, paitsi tietty jos sen on väsännyt sarjan tekijä itse, on aina plussaa jos naarmuja ym. ei löydy.
Mitä tulee keräilijöihin, jotka sinetöivät sarjakuvat muovikelmuihin ja hamstraavat säilykkeet kosteussäädettyyn huoneeseen myydäkseen, sitä ei tueta. Bisnesideana tuo ei ainakaan ole mistään kotoisin ja jokaisen säälittävän keräilyn-ilosta-keräilijän löydös on poissa potentiaaliselta lukijalta. Se on epäkunnioittavaa.
Paitsi jos jostain syystä olisi teidossa erityisen hyvät ansaitsemismahdollisuudet tuolla saralla voisin itse kuvitella hamstraavani kalsaripellelehtiä ilman mitään muuta aietta kuin myyminen kenelle tahansa joka on valmis maksamaan siitä vähintään kaksinkertaisen hinnan, mutta en oikeilla sarjakuvilla näin tekisi.
Hassua että Don Rosa arvostelee edellämainittuja "keräilijöitä" vaikka itse säilyttää Uncle Scrooge-ja ja WD Comics & Stories-eja melko samalla lailla.... Otaksun kuitenkin, että hän sentään lukee lehtiään?
-
Mikä sitten on sarjakuvakerääjän ja sarjakuvaholistin ero? Kerääjä kerää hullun lailla, pakkomielteenomaisesti sarjakuvia, itse edes enempiä niiden sisällöstä välittämättä?
Minuakin on sanottu kerääjäksi, mutta kieltäydyin kunniasta. Minä en välitä, onko sarja täydellinen (jos se ei ole hyvä- koko sarja), vaan välitän siitä, että itselläni on lukemista, mistä nauttia ja mitä joskus jättää tuleville sukupolville.
Onko minuun sitten jäänyt kerääjän piirteitä? Pakko myöntää, että on! Jotkut sarjat tulee pakonomaisesti kerättyä, joskus alitajunta sykkii sellaistenkini sarjojen perään, mitkä ei enempiä kiinnosta... Uusissa fantasiabonelleissa on ollut sama juttu, ne on pakko saada kaikki.
Kuitenkin voin lohduttaa itseäni sillä, että pystyn pitämään intoni kurissa, jopa loistavissa sarjoissa. Tutkiminen ja syynäys on saanut riittää hetkeksi, nyt keskityn vain hyviin sarjoihin. Ehkä.
Voin lohduttaa itseäni myös toisella asialla: en ole ainoa tässä maailmassa!
-
Kuten aiemmin totesin, en ole keräilijä. Valitsen silti lehdet hyllystä tähän tapaan (http://archive.gamespy.com/comics/dorktower/archive.asp?nextform=viewcomic&id=1389). Samoin syynään hedelmät ja vihannekset. Ja leivät. Ja oikeastaan kaiken muunkin, mitä ei ole erillispakattu...
-
No häh. Minä valitsen maitoni aina noin. Syykin on. Liikkeessä kutvaleet pistävät päivän vanhempaa maitoa aina etualalle. 8]
-
Syykin on.
Pitäisiköhän tuo päiväysmerkintöjen syynääminen laskea. Kiivit ja tomaatit kelpaavat tarkempaan syyniin vasta, jos ne näyttävät kelvollisilta. Near mint vähintään...
Tosin esim. valkosipulista on vaikea sanoa mitään, ennen niiden hypistelemistä. Toivottavasti muut pitävät käsiensä puhtaudesta yhtä hyvää huolta kuin minä...
-
Keräilyvietin on pakko olla evoluution tuote, metsästäjä-keräilijä -sisimpämme muinaisajoilta on yhä hengissä, mutta juurien ja terävien kivien sijasta keräämme. Kuka mitäkin.
Huuto.netissä voi todeta, kuinka keräily on myös laumavietti. Kun joku alkaa kerätä Tarzaneja, muutama muukin alkaa kerätä niitä. Hinnat nousevat. Vanhat Buck Jonesit ja Robin Hoodit saivat pitkään olla rauhassa, nyt nekin menevät. Hyvänen aika, Action Force -lehdilläkin alkaa jo olla kohtuullisen kivat hinnat!
EDIT: typo
-
Keräilyvietin on pakko olla evoluution tuote, metsästäjä-keräilijä -sisimpämme muinaisjoilta on yhä hengissä,
Hmm.. joo... ehkä "haravoinnin", etsimisen ja sitten löytämisen luoman mielihyvän on kanavoiduttava jonnekin. Kun ruokaa saa iisisti, ei eläinten, marjojen ja juurien metsästäminen ole enää kovin sykähdyttävää (osalla ihmisistä toki - inothimoiset marjastajat ja metsästäjät tiedetään). Apajan löytämisen mielihyvä siirtyy divareille ja kirppareille. Näin luulen.
Timo
-
Just yksi kaveri kysyi puhelimessa MIKSI kerään sarjakuvia (ja kirjoja ja leffoja ja...ja...ja...jne...) jos en kerkeä kaikkia edes lukea/katsoa? Vastasin: "No, koska mä ihailen niitä. Ja keräilen".
D'oh!
(eli en minä tiedä, saan jotain samaa mielihyvää siitä kuin jotkut saavat, noh, vaikka nyt zekzistä...minä en uskalla edes sanoa koko sanaa! :laugh: )
Minäkin vihaan sarjakuvakeräilijöitä. Ihan hirveetä sakkia.
-
Kyse on varmaan myös siitä, että kaikesta "hälystä" huolimatta moderni ympäristö on yllättävän köyhä ja tyhjä virikkeistä. Kaikkea on tarjolla mutta ei silti oikeastaan mitään. Tuota tyhjyyttä täytyy (ja pitääkin) täyttää jollain sellaisella, josta oikeasti välittää ja joka on tärkeää itselle. Virike virkistää.
Tietenkin jos keräily muuttuu fanaattiseksi ja sen kautta määritellään oma elämä, mennään jo liian pitkälle. Keräilyn tarkoitus kääntyy itseään vastaan. Siitähän tämä ketju sai alkunsa:
Haluan näin keskustelupalstan välityksellä kysyä sen kysymyksen, joka minulle esitettiin lukuisia kertoja kun keräilin sarjakuvia: "Onko sulla mitään elämää kun keräilet sarjakuvia?" Omalta osaltani voin vastata että silloin kun itse olin aktiivinen keräilijä ja muovipussitin ostokseni: Ei, ei ollut elämää. Ajatukset pyörivät sarjakuvien ja yhden Sannan ympärillä jolle ylistykseksi tein ensimmäisen sarjakuvalehteni.
-
Olen luultavasti tuhlannut Kreikanhallinnon velan verran rahaa sarjakuviin. Tuntuu välillä kun tökkii pahasti Lukki-mies, siltä kuinka ei olisi elämää. Mutta onneksi on muut ihmiset ketä satunnaisesti tapaan ja KVAAK.FI! Aijai, koulun käynti on hyvää vaihtelua jatkuvalle 'ostaosta,luelue' maratoonille. Myönnän hieman olevani nykyään vähän erakkoluonne kiitos sarjakuvien.
*Ei ole mitään hen.koht vihamiesta mielessä joka keräisi sarjakuvia.
-
Myönnän hieman olevani nykyään vähän erakkoluonne kiitos sarjakuvien.
Keräilyvietin tyydyttämisen ja virikkeiden hakemisen lisäksi on sitten vielä tämä turvallisen pesän rakentaminen.
Kun "luola" on täynnä sarjakuvia ja siellä voi köllötellä lohtulukemisen kanssa, niin on turvassa pahalta maailmalta. ;-) Joskus taidettiin puhua sellaisesta ilmiöstä kuin "cocooning".
-
Tietysti sitä överiksi menoa pitää koittaa välttää ;D Olen nyt sentään osannut useinki olla ostamatta jotain, mutta vielä pitäis luopua jostain jo hankitusta. Opetellaan. Jotainhan on jo tullukin vietyä poies (hyvin vähän tosin) divareihin ynnä muualle ja jos ei muuanne kelpaa niin kierrätyskeskuspisteisiin.
Timo
-
Kela voisi auttaa 'keräily'-tuella tulevia keräiliöitä .Kun miettii sitä asiaa niin että jos näille X-sukupolventyypeille antaa sen työttömyyskorvauksen (todellakin)= juo ne rahat.
Ajatelkaa tätä asiaa niin kumpi vähempi haitallinen: PALJON SARJAKUVAKERÄILIÖITÄ vai DEEKUJA? Sarjakuvankeräiliäthän ovat tunnestusti absolutisteja (KÖFKÖF) ja sikäli harmittomia. TAAS deekut sitten pitää juhlapyhät,viikonloput yms poliisit kiireisinä.
Niin, miksei Kelassa voi olla 'keräily'tukea? Egmontkin saisi enemmän ostajia (yms) jos ihmisillä olisi rahaa ostaa Lukki-miehen seikkailut?
Tämä koko idea on pelkkä AHAA-elämys.
-
Minulle sarjakuvien ei koskaan ole tarvinnut olla priimakuntoisia, enkä säilytä niitä muovipusseissa. Jossain vanhoissa kirjoissa on vain hienoa, että niistä näkyy aiempiakin vaiheita. (Eikö todellinen alan harrastaja olisi vain iloinen siitä, että näkee, että hyvä kirja tai sarjakuva todella on LUETTU monta kertaa?).
Tässä asiassa olen samaa mieltä, vaikka kirjat ja sarjakuvat hankitaankin niiden sisällön perusteella niin esteettisenä esineenä minua viehättää enemmän sellainen sopiva nuhjaisuus ja kuluminen. Henk koht oikkuihini kuuluu priiman metsästämisen sijaan sympatiseerata elottomia esineitä jotka eivät ole täyttäneet tarkoitustaan ja siltä kannalta katsottuna onko surullisempaa asiaa kuin vanha kirja jota kukaan ei ole lukenut?
Sarjakuvissa tuossa on tietty vähän se ongelma että niissä fyysisten kappaleiden laatu on monesti aika heikkoa ja kestävät huonommin käsittelyä kuin hyvin sidotut kirjat (ehkä minä innostun tästä nykyisestä sarjisten kovakantisuusbuumista sitten neljänkymmenen vuoden päästä kun ne sarjikset saavuttavat esineinä esteettisesti miellyttävän tason).
Mutta joo, hyvin harvoin minä mitään käytettyä ostan netistä, mieluummin kolutaan niitä divareita joissa WYSIWYG. Ja lukukappaleita ostan jotka tuhoutuvat jos tuhoutuvat. Memento mori tai wabi sabi.
-
Itsekkin kuulun näihin "kummajaisiin" jotka pussittaa lehtiänsä. Haluaisin hieman perusteluita tyypeiltä jotka tätä kummeksuu.
Jos on vaikka satoja euroja maksanut jostain lehdestä,ja sen aviisin todellinen jälleenmyyntiarvo tippuu vaikka 30 prossaa jonkun repeämän tai värien haalistumisen vuoksi,niin eiköhän se ole ihan järkevää hieman suojata lehteä?
Onko siinä jotain merkillistä,että pitää tälläistä arvokohdetta pussitettuna tukipahvin kans siellä pimeässä komerossa?
En kyllä itsekkään mitään komeron kosteusprosentteja seuraa,mutta kyllä yritän tehdä kaikkeni että lehteni säilyisivät mahdollisimman hyvin jälkipolville.
Luulen että nämä jotka ihmettelee tätä pussittelua,eivät omista yhtään 5e kalliimpaa kohdetta.
-
On tuolla hyllyssä kai jotain yli 5e tavaroita...mutta joo, en maksaisi useampaa sataa euroa mistään keräilykohteesta (20e menee jo kipurajalle käytetystä tavarasta, oli mikä tahansa) enkä mieti jälleenmyyntiarvoa, eli en ole keräilijä. Mutta ymmärrän toki että nuo asiat ovat keräilijöille tärkeitä...
Ongelma tuleekin siinä kun se kiinnostuksenkohde niillä lukijoilla ja keräilijöillä on vain näennäisesti sama, jolloin tulee näitä kulttuurien välisiä konflikteja ja kenelläkään ei ole kivaa (kts. ketjun ensimmäinen viesti). Silloin kun keräilykohde on sellainen jota ei oikeasti käytetä muuhun tarkoitukseen kuin keräilyyn (käytetyt postimerkit, tulitikkuaskien etiketit jne) niin tuolalista harmillista tilannetta ei synny.
(ai niin, minä muuten en oleta että jälkipolvia kiinnostaa pätkääkään minun kiinnostuksen kohteeni kokoelmana...saattavat löytää tuolta hyllystä jotain kivaa ja roudaavat loput kirppikselle tms.)
-
Sarjakuvakokoelman tuhoaminen (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,2817.0.html) sivuaa tätä aihetta.
Olen kyllä tyytyväinen kun vanhat kirjoitukseni herättävät keskustelua näin puoli vuosikymmentä myöhemmin. Ja kuulemma uudet tekstitkin kismittävät jotain urpoja niin paljon että ihan reaalimaailmassa pitää kerääntyä valittamaan. Tui tui!
-
Tää varmaan heräsi henkiin mun Chninkelistä. Mä ostin helvetinmoisen pinon 80-luvun laatusarjiksia pilkkahintaan yhdeltä itä-Helsingin ghettokirpparilta ja myin ne eteenpäin niin että kavereilta en ottanut mitään välistä ja muutenkin se oma siivu oli kohtuullinen. KERÄILIJÖILLE tämä ei käy, niille sarjakuvat on kuntoluokituksia ja odotettavissa olevaa arvonnousua. En arvosta heitä suuresti. Vetäkää käteenne, säälin teitä.
-
On tuolla hyllyssä kai jotain yli 5e tavaroita...mutta joo, en maksaisi useampaa sataa euroa mistään keräilykohteesta (20e menee jo kipurajalle käytetystä tavarasta, oli mikä tahansa) enkä mieti jälleenmyyntiarvoa, eli en ole keräilijä. Mutta ymmärrän toki että nuo asiat ovat keräilijöille tärkeitä...
Ongelma tuleekin siinä kun se kiinnostuksenkohde niillä lukijoilla ja keräilijöillä on vain näennäisesti sama, jolloin tulee näitä kulttuurien välisiä konflikteja ja kenelläkään ei ole kivaa (kts. ketjun ensimmäinen viesti). Silloin kun keräilykohde on sellainen jota ei oikeasti käytetä muuhun tarkoitukseen kuin keräilyyn (käytetyt postimerkit, tulitikkuaskien etiketit jne) niin tuolalista harmillista tilannetta ei synny.
(ai niin, minä muuten en oleta että jälkipolvia kiinnostaa pätkääkään minun kiinnostuksen kohteeni kokoelmana...saattavat löytää tuolta hyllystä jotain kivaa ja roudaavat loput kirppikselle tms.)
Eihän nämä asiat ole suinkaan näin mustavalkoisia kuin tästä sun kirjoituksesta voisi päätellä.
Mikä onkaan hienompaa kuin lukea jotain vanhaa,hieman tunkalle tuoksuvaa arvokasta keräilykappaletta. Tärisevin sormin käännellä sivuja,ihastella hyvin säilyneitä värejä,eläytyä hetki menneisiin vuosikymmeniin..
Keräilijöitäkin on monenlaisia ja nämä minttimiehet/naiset ovat ilmeisesti niitä jotka saa aika monilta karvat pystyyn. En itsekkään ymmärrä että ostetaan uusi lehti ärrältä ja pannaan saman tien pussiin..
Itse vertaan sarjisten keräilyä taiteen keräykseen (niinkuin varmasti moni muukin).
Eli sen voi nähdä sijoituksena ja investointina tulevaisuuteen,lukunautinnon LISÄKSI.
-
Joo, onhan se harrastajien skaala oikeasti laajempi ja se uusien lehtien pussittaminen lukemattomina on se minulle käsittämätön ilmiö. Ja kuten sanottu niin minusta vokaation toteutumattomuus on jotenkin surullista myös elottomissa esineissä, eli se hyvä vanha kirja jota kukaan ei ole lukenut on kurja näky...
Sinänsä mieleen tulee myös se taidekonservaatiossa ajoittain esiin tuleva kysymys, että jos tulee joku teos johon on tehty näkyviä muutoksia (esim. kirja sidottu uudestaan tai vanhaan kaappiin vaihdettu vetimet) niin milloin sen konservaattorin on suotavampaa pyrkiä palauttamaan teos mahdollimman lähelle sitä alkuperäistä asua ja milloin se historia säilytetään osana esinettä...
Samaan tapaan minä oikeasti pidän siitä että kirjan etusivulta löytyy jonkun randomtyypin exlibris tai joulutoivotukset 50 vuoden takaa (pitäisiköhän muuten itsekin teettää exlibris...), vaikka eivät olekaan silloin minttiä.
-
Mä pidän myös kirjoista enemmän pokkareina kuin kovakantisina. edellisiin nojaten niissä on jotenkin käyttöesineen tuntu kun taas esim. mun oma nahkakantinen Rikos ja rangaistus vaan syyllistää tuolla hyllyssä. En ole ikinä aloittanut mutta siellä se jököttää.
-
Minä vaan luen. Vaikka niitä kertyykin. Yritän toki olla lukematta tahmatassuin, mutta en välitä vaikka joku ruttu tuleekin. Ja nyt on semmoinen tilanne, että lukemattomien pino on aika iso. Apuva.
Timo
-
Aika lailla samoilla linjoilla kuin Ronkainen.
Ja jos pussittaisein kaikki tuhannet lehdet niin jo nyt äärirajoilla oleva tila menisi yli ratkeamispisteen. Ja kun enin osa kokoelmasta on kuitenkin aika peruskauraa niin pussittamisesta saatu hyöty kääntyisi itseään vastaan.
Ihan muutaman harvat arvokkaat tai huonokuntoiset nimikkeet olen pussittanut mutta ei niitä kovin monta kymmentä ole.
-
Itse olen suojapussittanut harvoja lehtiä; syystä, etten ole koskaan itse ostanut ensimmäistäkään suojapussia enkä osta), vaan saanut ne ostaessani kaiketi keräilijöiltä lehtiä.
Itse luen liki kaikki lehdet, jotka hankin( tarkoittaa, että jotkut jäävät kesken, ja lopullisesti),
Lehtien kuntoluokittelun suhteen olen pihalla. Mulle riittää siisti lehti. Milehighscomicsilta hankkimani fine-luokitellut lehdet ovat useinmiten silmissäni loistokappaleita.
Aika paljon on tullut osteltua käytettyjä ( nykyään käytännössä vain jenkki-) lehtiä.
999 kertaa tuhannesta olen ollut tyytyväinen ostoksiini. Turha niuhoilu on k-päistä. Sarjikset ovat mulle lukemista varten; käytännössä mikä tahansa lehdistäni tai albumeistani on aina myynnissä. Jotkut hinnat vain ovat mielestäni aika lailla järjettömiä... tarkoitan näitä suomeksi julkaistujen jenkkilehtien kovakantisia versioita. No; tosikeräilijät ovat sellaisia. Itse olen vain sarjisharrastaja.
-
Toi oli mukava kuulla. Näinhän sen pitäisi mennä.
-
Viitatakseni ihan ensimmäiseen viestiin ketjussa, tuli mieleen näistä priimanmetsästäjistä omat kokemukseni. Tuttavapiirissäni on muutamia tällaisia priimanmetsästäjiä, jotka oikeastaan ovat yhtä lukuunottamatta muuten ihan normaaleja sosiaalisia ihmisiä. Tämä yksi nyt on mitä on, mutta kyllä hänenkin kanssaan juttuun tulee, kun ei vain erehdy puhumaan mistään reaalimaailmaan liittyvästä ja työpaikkakin hänellä on.
Huudossa suurin pelkoni on, että vaikka yritän antaa kohteistani mahdollisimman tarkan kuvauksen, voi joku sivu kuitenkin jäädä tarkastamatta, tai kohde on unohdettu heijastaa valoa vasten, jolloin joku mahdollinen painuma on saattanut jäädä havannoimatta. Jos kohde on pompannut moninkertaiseksi hinnaltaan lähtöhintaan nähden kasvaa paine vielä silminnähden. Sitten vain paketti siistiin kestävään pakettiin ja sormet ristiin, että kuuluuko perästä jonkun tällaisen ääriesimerkin valitusta. Toistaiseksi ei ole kuulunut, kuten palautteestanikin näkyy http://www.huuto.net/fi/showfeedback.php3?fbuser=16616 (http://www.huuto.net/fi/showfeedback.php3?fbuser=16616), mutta se peikko pelottelee aina nurkan takana. Tällä hetkellä suurin osa myymästäni tavarasta on tosin videokasetteja, mutta aina silloin tällöin tulee myytyä sarjakuvia ja kirjojakin.
Itse ostan itselleni nykyään vain käyttötavaraa, joten kunto ei ole kovinkaan suuri tekijä. Kunhan näyttää hyvältä hyllyssä ja kaikki sivut tallessa ja mielellään nidos tai sidos kasassa, niin hyvä on. Priiman kerääminen omassa elämäntilanteessani olisi tulevaisuudessa pelkkää sikojen helmillä koristelua joten miksi vaivautua. Oma lapsi on vain kaukainen haave, joka käy vuosi vuodelta kaukaisemmaksi, joten siltä suunnalta kokoelman siirtyminen sukupolvelta toiselle tuntuu epätodennäköiseltä. Nykyiset perilliset hävittävät todennäköisesti kaiken jollekin kuolinpesien ostajalle.
-
Onko digiversioiden keräily keräilyä ollenkaan?
Keräilyn on "hamsterin" hommaa, pesään kasataan tavaraa. Jos on jotain jossain datapilvessä bitteinä, ei sitä voi keräilynä oikein pitää.
-
Olet vain vanhanaikainen. Kalkkis. Muumio.
Myönnetään: guilty as charged.
-
Onko digiversioiden keräily keräilyä ollenkaan?
Keräilyn on "hamsterin" hommaa, pesään kasataan tavaraa. Jos on jotain jossain datapilvessä bitteinä, ei sitä voi keräilynä oikein pitää.
Ite oon kyllä sun kanssa samaa mieltä (vanhanaikaista tai ei).
Keräilyyn kuuluu olennaisena osana myös omin sormin hiplailu, tuo ei oo ollenkaan kivaa jonkun ipadin kanssa :)
-
Digijulkaisu muistuttaa enemmänkin sellaista festari/messuähkyä tyyliin "Tää näyttää kivalta *pim* TÄÄ ON SAATAVA JUST NYT EIKÄ HETI!", kuin jotain vaivalla hankittua.
-
Onko digiversioiden keräily keräilyä ollenkaan?
Digikeräilystä puuttuvat muuhun keräilyyn liittyvät masokistiset piirteet, se on vain ja ainoastaan puhdasta nautintoa. Kaikki on pelkän klikkauksen päässä, niin helppoa, niin kaunista, aaahhh.
-
Muuttaessani tänne itä- perukalle Helsingistä 10v.sitten,KAIKKI tavarani mahtuivat auton peräkärryyn.Kirjoja ei ollut puolta metriä enempää,sarjakuvia ,no, muovikassillinen,siinä kaikki.
Tilanne tänään,kirjahyllymetrejä n.10,sarjakuvia n.5.Sarjakuvat ovat enimmiltään asiakkaiden puolella,äsken tulleet pyöriskelevät makkarissa josta niitä sitten vien kärryillä asiakaspuolelle, josta taas tuon uusia tilalle, josta taas,jne.jne.
Elämä on yhtä kiertokulkua,jos ei olisi kierrettä olisi kohteena kuolema.Hohooo! :sleepy:
En ole intohimoinen keräilijä,en ymmärrä kirjojen enkä lehtien hinnoista mitään, haluan vain lukea niitä.Eikö se ole kaikkein tärkeintä?
(Lupaan etten tunnelmoi tänään)
-
Tunnustan tuskailleeni. Usein on puristunut käsi taskussa nyrkkiin ja kerran divarissa törmätessäni lipsahti raa'an sarkastinen lausunto. Polo keräilijä näytti orvolta eikä vastannut mitään. Pyydän anteeksi, yhä vuosikymmenen päästä hävettää.
Tätä selaillessani tajusin (aivan liian myöhään) nimittäin keräilijöiden vaikuttavan pelkästään positiivisesti sarjakuvien saatavuuteen. Ehkä tämän joku jo mainitsi, mutta aivan varmasti keräilijät lisäävät menekkiä ja siis julkaisupäätöksiä. Ainakin nimikkeiden määrän osalta positiivinen vaikutus on pomminvarma, kappalemäärässä yksittäisen kohteen osalta vaikutus on joko plusmiinusnolla tai ehkä lievästi positiivinen. Positiivinen vaikutus saattaa hetkeksi kumoutua jonkun yksittäisen keräilykappaleen kohdalla, mutta lisääntynyt uusintapainoksen todennäköisyys korvaa vahingon.
Muovittakaa rauhassa, minä en pilkkaa enää ikinä.
-
Jenkeissä alkaa näköjään hissukseen yleistyä tapa, että sarjakuvalehden kylkiäisenä saa digiversion. Ostos voidaan jättää pussiin ja digiversio on sen lukuversio.
Tosin tämän uutisen mukaan Marvelin Ultimate-lehtien digikoodi on pussissa (http://marvel.com/news/story/17039/ultimate_comics_free_digital_codes_in_2012#ixzz1dlEAc8sQ), joten pussin joutuu avaamaan! Catch-22!
-
Minigrip-pussi?
Timo
-
Yli kaksi miljoonaa dollaria (http://www.google.com/hostednews/ap/article/ALeqM5gaAxnPPMQn3K9ZVTcLJuKjcmReCw?docId=4efae6d25ce24913a9bc25ce67ceb7b1) yhdestä sarjakuvalehdestä.
Action Comics 1 sells for $2.16 million in auction
By MATT MOORE, Associated Press – 7 hours ago
PHILADELPHIA (AP) — A rare and pristine copy of the first issue of Action Comics, famed for the first appearance of Superman, has set a record Wednesday for the most money paid for a single comic book: $2.16 million.
Timo
-
Kuka väitti ettei sarjakuviatekemällä voi elää?
(Mutkat suoriksi)
-
Teräsmiehen tekijät sai muistaakseni tuon sarjan tekemisestä mikä tossa siis on, jotain 300 dollaria ja menettivät samalla kaikki oikeutensa hahmoon. Et joo.
Timo
-
..Edellinen lauseeni oli pelkkää Opistmistista hölönpölyä. Kait se on johkin 'oikeaan'työhön mentävä. Tai edes kouluun mistä saisi oikeat paperit.
-
Mitä 300 taalaa? Kuka hullu semmottia olis maksanut hahmosta joka ei osannut oikeasti edes lentää vaan hyppeli! Sata kolmekymppiä se oli.
http://litreactor.com/news/own-the-check-that-bought-superman-for-a-pittance
-
130... no oli siinä kolmonen. Mut et silleen.
EDIT: uutinen ylitti HS.fi:nkin kynnyksen (http://www.hs.fi/kulttuuri/Ensimm%C3%A4inen+Ter%C3%A4smies-sarjakuvalehti+myytiin+enn%C3%A4tyshintaan/a1305550474572).
Myyjän tai ostajan nimeä ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta myyjän otaksutaan olevan näyttelijä Nicolas Cage, joka osti samaisen lehden numeron vuonna 1997 150 000 dollarilla (111 000 eurolla).
Timo
-
Hei.
Ensimmäisen viestini kunniaksi lohdutuksen sanoja niille, joille sarjakuvien läsnäolo seinien sisäpuolella ja niiden sijoittelu tuottaa logistista tuskaa.
Nimittäin ennenkuin 30 vuotta säästöliekillä kytenyt sarjakuvien keräilyvimmani roihahti ja karkasi lapasesta, löytyi kotoa n. 80 keräilyAJONEUVOA, suurimmillaan täysimittaisia linja-autoja.
Että aika helppoa tämä elämä sarjakuvien kanssa kumminkin ja yleinen täysipäisyys tahi päättömyys pysyy naapureilta paremmin piilossa.
Ja alkuperäiseen topikkiin, aluksi minäkin keräsin vain luettavaksi ja kaikki piti lukea ainakin kerran. Nyt mietin koska niitä pusseja taas saa lisää ja miten lehdet saa tyylikkäimmin esille. Miten tässä (taas) näin kävi?
Niin no onneksi olen myös historiaharrastaja, patina on kaunista, sarjakuvissakin..
-
Täysimittainen linja-auto? Sisällä?
-
Heh.. seinät leveellä ja katto korkeella. Piharakennuksissa 1000m2 varastotilaa. Arvatkaa onko siellä tyhjää tilaa? :laugh:
-
Keräilysarjakuvista maksetaan Suomessa aivan liian vähän (ja Ruotsissa vielä vähemmän). Mikä meitä vaivaa?
-
Keräilysarjakuvista maksetaan Suomessa aivan liian vähän (ja Ruotsissa vielä vähemmän). Mikä meitä vaivaa?
Se tietenkin, ettei kukaan enää kerää sarjakuvia.
Tässähän näkyy sama ilmiö kuin tänään Hesarissa olleessa Elviksen levyjä käsittelevässä jutussa - eli harvinaistenkin levyjen hinnat ovat nyt nopeasti romahtaneet murto-osaan tai täysin olemattomiin, koska uusia keräilijöitä ei tule, mutta vanhojen keräilijöiden kokoelmat päätyvät myyntiin kuoleman/sairauden/rahapulan takia.
Ei nykyisin tunnu kirjat, sarjakuvat tai dvd-leffat kelpaavan edes ilmaiseksi divareihin - oli kyse sitten uusista tai vanhoista, harvinaisista tai vähemmän. Ei edes ne, joista vielä muutama vuosi sitten maksettiin maltaita. Nimimerkillä "Kokemusta On".
Yleiskuvaa tosin vääristävät Huudon järjettömät hintapyynnöt. Jostain teoksesta voidaan pyytää siellä 70-90 euroa, kun samaa opusta löytyy jo ekastakin divarista useita kappaleita 4 euron hintaan (eikä kaupaksi käy).
Sitä kyllä ihmettelen, ettei edes alle vuosi sitten uutena ostetuille kalliille opuksille löydy divareista ottajaa - kun on kuulemma edellisetkin sisään otetut samat teokset yhä hyllyssä pölyttymässä.
Mutta kai sarjakuvapuolellakin on yhä joitain teoksia, joista keräilijät jotain risuja maksavat. Mutta siinä vaihessa kun hekin poistuvat kuvioista, ei perikunta pääse jäämistöstä eroon kuin kaatopaikan kautta.
Mitä sitä paperivuorilla yhä pienemmiksi käyviä kämppiä täyttämään, kun diginä on jo tarjolla kaikkea enemmän kuin kukaan ehtii sulattaa, lienee jokin konmari-periaate, jonka nuoremmat sukupolvet ovat syvällisesti sisäistäneet.
-
Tässähän näkyy sama ilmiö kuin tänään Hesarissa olleessa Elviksen levyjä käsittelevässä jutussa - eli harvinaistenkin levyjen hinnat ovat nyt nopeasti romahtaneet murto-osaan tai täysin olemattomiin, koska uusia keräilijöitä ei tule, mutta vanhojen keräilijöiden kokoelmat päätyvät myyntiin kuoleman/sairauden/rahapulan takia.
Ennustelin tuota jo 10 vuotta sitten. Hassusti vielä juuri Elviksen suhteen. Nykyään on vaikeaa ellei mahdotonta löytää ihmisiä, jotka olisivat valmiita maksamaan nelinumeroisia dollarisummia vinyylisinkuista. Täysin ylimääräisellekin rahalle on vaan niin paljon kiinnostavampia kulutuskohteita suuntaan jos toiseenkin.
Sarjakuvien puolella ykköspainosten metsästämiselle integraalit ja omnibukset olivat viimeinen niitti arkkuun, yleisen lukijakunnan vähenemisen jälkeen.
-
---
Mutta kai sarjakuvapuolellakin on yhä joitain teoksia, joista keräilijät jotain risuja maksavat. Mutta siinä vaihessa kun hekin poistuvat kuvioista, ei perikunta pääse jäämistöstä eroon kuin kaatopaikan kautta.
Mitä sitä paperivuorilla yhä pienemmiksi käyviä kämppiä täyttämään, kun diginä on jo tarjolla kaikkea enemmän kuin kukaan ehtii sulattaa, lienee jokin konmari-periaate, jonka nuoremmat sukupolvet ovat syvällisesti sisäistäneet.
Osa kirpputoreistakin ilmoittaa jo, etteivät ota lainkaan kirjoja tai lehtiä vastaan.
-
Heh.
Eikös 2000-luvulla tuolla "sisustusmaakarien" puolella koko kirjahylly ole ollut täysin kielletty elementti moderneissa kodeissa.
Kuolinpesistä kirjat roudataan suoraan kaatopaikalle.
;D
-
Heh.
Eikös 2000-luvulla tuolla "sisustusmaakarien" puolella koko kirjahylly ole ollut täysin kielletty elementti moderneissa kodeissa.
Kuolinpesistä kirjat roudataan suoraan kaatopaikalle.
;D
Arkkitehdit suunnittelee myös taloja, johonka ei saa minnekään sijoitettua kunnollista kirjahyllyä, kun kaikki seinät on ikkunaa täynnä tai sit sisäseinät on kuperia tai kulmikkaita. Itse en halua muuttaa näihin nykyisiin taloihin...ovat kamalan rumiakin. Mihin on hävinnyt kauniit kerrostalot?
-
Hyvän mielen ja lukuarvon vuoksi keräileminen ei kannusta maksamaan suuria summia.
Tietysti juuri tuo digitaalisuus on saa luopumaan omistamisen tarpeesta, ihan jo käytännön syistä. Ei kai enää ole sellaisia Harvey Pekar -tyylisiä vuorenkuninkaita, jonka levykokoelma sanelee elämänvalinnat asuntoa, asuinpaikkaa ja parisuhdetta myöten.
-
Hyvän mielen ja lukuarvon vuoksi keräileminen ei kannusta maksamaan suuria summia.
Tietysti juuri tuo digitaalisuus on saa luopumaan omistamisen tarpeesta, ihan jo käytännön syistä. Ei kai enää ole sellaisia Harvey Pekar -tyylisiä vuorenkuninkaita, jonka levykokoelma sanelee elämänvalinnat asuntoa, asuinpaikkaa ja parisuhdetta myöten.
Kaikki nykyasunnot eivät vaan käy sarjakuvaharrastajille, koska suunnitellaan niin käsittämättömiä huoneistoja. Jos talossa on kellari tai vintti, niin sekin viedään, kun rakennetaan vinttihuoneistoja tai kellariin tulee joku yritys.
Tämä siis vain kerrostalossa asuvalle. Omakotitalot vielä on jotensakin järkeviä ja jos itse suunnittelee niin saa juuri semmoisen kuin haluaa ja sen miesluolan myös sinne, jos vain rahaa on.
-
Arkkitehdit suunnittelee myös taloja, johonka ei saa minnekään sijoitettua kunnollista kirjahyllyä, kun kaikki seinät on ikkunaa täynnä tai sit sisäseinät on kuperia tai kulmikkaita.
Olen tehnyt saman huomion uusien kerrostaloasuntojen suhteen. Kunnolliselle kirjahyllylle - saati useammalle - ei yksinkertaisesti löydy hyvää paikkaa. Ja jos löytyykin, niin kirjahylly syö tilan muun toiminnallisuuden täysin.
-
Aika hurjaa jos arkkitehdit ovat tosiaan huomioineet digitaalisuuden edellä kuvatulla tavalla. Itse muutin reilu 5 vuotta sitten ja oli aika hankala löytää 3h kämppää, johon mahtuisi yhtä paljon kirjahyllyjä kuin vanhaan kaksioon. Enkä edes katsellut uusia asuntoja. Mutta asunnon pohjalla on tosiaan iso merkitys. Uusi ketju pystyyn VIHAAN ARKKITEHTEJA! :)
Yleiskuvaa tosin vääristävät Huudon järjettömät hintapyynnöt. Jostain teoksesta voidaan pyytää siellä 70-90 euroa, kun samaa opusta löytyy jo ekastakin divarista useita kappaleita 4 euron hintaan (eikä kaupaksi käy).
Hyvää kehitystä on kuitenkin minusta se että ja jos todellakin hinnat divarissa elävät. Kirjapuolella näkee sitä että jos antikvaarin pitäjä on joskus hankkinut kalliimmalla (tai vaikka halvemmallakin) jonkun keräilijöille takavuosina kelvanneen kirjan, niin sen uudelleenhinnoittelu on sitten unohtunut. Ja kun kovalla hintapyynnillä hyllyssä oleva Tie Tampereelle tai Mätämunan muistelmat ei mene kaupaksi, niin sitten toistakaan kappaletta ei enää kauppaan haluta, vaikka saisi sen halvemmallakin. Tai ehkä tämä on vain mun harhaluuloa.
Käytetyissä hinnoittelu lienee hankalaa just sen takia, että ei ole totuttu siihen että hintataso korjaantuisi alaspäin. Jossain divareissa ei edes jaksa alkaa tinkaileen tai etsimään mitään, jos kaupan hintataso näyttää olevan kautta linjan jotenkin epärealistinen.
-
Hyvää kehitystä on kuitenkin minusta se että ja jos todellakin hinnat divarissa elävät. Kirjapuolella näkee sitä että jos antikvaarin pitäjä on joskus hankkinut kalliimmalla (tai vaikka halvemmallakin) jonkun keräilijöille takavuosina kelvanneen kirjan, niin sen uudelleenhinnoittelu on sitten unohtunut. Ja kun kovalla hintapyynnillä hyllyssä oleva Tie Tampereelle tai Mätämunan muistelmat ei mene kaupaksi, niin sitten toistakaan kappaletta ei enää kauppaan haluta, vaikka saisi sen halvemmallakin. Tai ehkä tämä on vain mun harhaluuloa.
Käytetyissä hinnoittelu lienee hankalaa just sen takia, että ei ole totuttu siihen että hintataso korjaantuisi alaspäin. Jossain divareissa ei edes jaksa alkaa tinkaileen tai etsimään mitään, jos kaupan hintataso näyttää olevan kautta linjan jotenkin epärealistinen.
Kyllä nuo hinnat ainakin jossain liikkeissä elävät ja vielä alaskinpäin mutta välillä vain tuskastuttavan hitaasti :-[ Sekä kirjoissa että sarjakuvissa olen pienempää tai suurempaakin liikettä havainnut. Monesti tuo korjausliike on vain liian pieni jotta sillä olisi merkittävää vaikutusta kysyntään. Riittävästi kun aikaa kuluu niin kysyntä lakkaa kokonaan eikä artikkeli liiku enää "millään hinnalla".
Nykyisellä internetin aikakaudella alalla pärjäävät vain ne jotka ovat ajan hermolla kysynnän ja hinnoittelun suhteen sekä pystyvät kierrättämään tavaran riittävän nopeasti ainakin kivijalkakaupassa.
Oma lukunsa on se että hintojen muuttaminen isommassa määrin on suuritöinen urakka. Antikvariaattiala on hankalassa välikädessä kun ostajia on entistä vähemmän, yleiset kulut nousevat ja hinnat laskevat. Uuden tavaran myyntiä liikkeistä vähentää vielä suuret nettikaupat jotka dumppaavat tavaraa olemattomalla katteella tai jopa tappiolla.
-
Sarjakuvien puolella ykköspainosten metsästämiselle integraalit ja omnibukset olivat viimeinen niitti arkkuun, yleisen lukijakunnan vähenemisen jälkeen.
Tässä voi piillä jotain, vaikka esineinä ykköspainosten pitäisi keräilynäkökulmasta olla uniikimpia. Itse tarinan tasollahan ei monessa tapauksessa tunnu olevan suurta merkitystä, mutta kokoomiin saattaa sisältyä juttuja, joita joku on metsästänyt ihan lukemisenkin vuoksi.
-
Tässä voi piillä jotain, vaikka esineinä ykköspainosten pitäisi keräilynäkökulmasta olla uniikimpia. Itse tarinan tasollahan ei monessa tapauksessa tunnu olevan suurta merkitystä, mutta kokoomiin saattaa sisältyä juttuja, joita joku on metsästänyt ihan lukemisenkin vuoksi.
Mä ostan 1. painoksia, muita painoksia, jos sitä on muuteltu ja sit näitä uusia integraaleja. Joskus haluan kaiken mahdollisen, joka ikisen mahdollisen painoksen jostain sarjakuvasta. Hullu mikä hullu!
Enkä myy mitään...itselleni ne kaikki tulee, mut mielenkiinnolla otan vastaan tiedon, mitä mikin sarjakuva maksais nykyään.
-
Minä taas olen luopunut 1. painoksista jos on ilmestynyt kovakantiset uusintapainokset koska kovakantiset ovat paljon paremman näköisiä hyllyssä sekä käytännöllisempiä. Esimerkkinä Tintit ja Asterixit.
Samaten olen alkanut miettiä mistä luopuisin seuraavaksi koska uutta mielenkiintoista ilmestyy sitä tahtia että kaikki vanhat lehdet vain lojuvat kaapeissa eikä niitä koskaan tule luettua.
Löytyisikö täältä kiinnostunutta henkilöä esim. kaikista suomalaisista kauhulehdistä, Shokki, Ihmissusi ja Frankenstein, yöjuttu jne. Siis koko paketista?
Shokeissa mukana julisteet ja lehdet siistejä, saa ottaa yhteyttä ja tarjota :P
-
Kyllähän tuossa kirja-ala on myös sahannut omaa oksaansa, kun iso-osa kirjoista ja sarjakuvista myydään jo puolen tai puolentoista vuoden päästä pois massiivisilla alennuksilla. Miksi ostaa täysihintainen teos, kun pienellä odotuksella sen saa itsellään murto-osalla alkuperäisestä hinnasta.
Sen oheen, että nettikaupat dumppaa kamaa pois, vie esim. Hesan kirjamessuilla nykyisin valtavimmat tilat nuo kolme lafkaa, jotka myyvät suhteellisen uusiakin kirjoja ja sarjakuvia 2 euron kappalehintaan.
Itse olen lopettanut mm. Aku Ankan taskukirjojen ostamisen kaupoista kokonaan, kun Sanomat kuitenkin kaupittelee edellisen vuoden taskarit messuilla samaiseen 2 e kipale hintaan joka vuosi. Siinä sitten riittää taskariluettavaa aina seuraaviin messuihin asti.
-
Ei kai enää ole sellaisia Harvey Pekar -tyylisiä vuorenkuninkaita, jonka levykokoelma sanelee elämänvalinnat asuntoa, asuinpaikkaa ja parisuhdetta myöten.
puhu vain omasta puolestasi.
JJalonenhan jo kertoi ikävän totuuden:
Eikös 2000-luvulla tuolla "sisustusmaakarien" puolella koko kirjahylly ole ollut täysin kielletty elementti moderneissa kodeissa.
digitalisaatio ja osin myös kirjan elinkaaren lyheneminen, klassikkoja kirja- elokuva-tai sarjakuvapuolelta ei pidetä jatkuvasti saatavilla vaan se uusin juttu kunnes dumpataan.
Sarjakuvapuolella myös ratkasiu siirtyä lehtiformaatista pois on tappanut alan. Aku Ankka kyllä tulee moneen sellaiseenkin talouteen jossa sitä ei edes lueta enää, mutta kun tapa ja tottumus.
Mutta siinä lehtien ilmestymättömyydessä leikataan vain omaa kaulaa tai avataan rannetta, kerrankin oikeaoppisesti suonien suuntaisesti, ei poikittain.
Keräilijöitä on ja niitä joilla on valtava lukuhalu, mutta heidän massivisetkin panostukset häviävät massain voimalle. Jos näillä on Konmari kohtaa idiotismin / hankin vasta kun on kokooma... no marginaalimme kituuttaa henkitoreissaan eteenpäin vielä heidän ja osan jälkikasvujaan elinkaaren verran.
Viimeinen sammuttaa valon ja nostaa tuolit pöydälle.
-
Tulipa mieleen, että luetteko sarjakuvanne taittamatta kansia? Käytettyjä sarjakuvia ostaessa tulee vastaan yllättävän paljon tällaisia tapauksia, missä ei ole kunnolla avattu kirjaa, vaikka huomaa että niitä on luettukin. Mun mielestä hassua, kun kyseessä on jokin tusina-Asterix tms. Itsehän taitan ihan kursailematta, sillä kirjaa on silloin paljon miellyttävämpi lukea. Tosin mulla ei ole kovin arvokkaita sarjakuvia. Jos omistaisin jonkin tuhansien eurojen arvoisen keräilykappaleen, niin kohtelisin kauniimmin ::)
-
Minä en vihaa sarjakuvakeräilijöitä, koska yritän itsekin kerätä sarjakuvia. Hyvin hitaasti. Löysin jonkun "Brow:in klounin" vitosella. VAu! 8]
-
Hiihtolomalla ollaan - lunta ei ole hiutaleenkaan vertaa, mutta... autotalli ja kellari pitäisi siivota. Taloyhtiö purkaa autotallit.
Noh, talo, kellari ja talli ovat tietenkin sarjakuvia täynnään. Nyt pitäisi sitten karsia. Vihaan siis itseäni, sarjakuvakeräilijää.
Vesivahinko karsi muutama vuosi sitten kellarin osalta ihan reilusti lehtiä, nyt olen oppinut pitämään niitä kannellisissa muovilaatikoissa.
Täytyy nyt ensin katsoa, pystyykö paremmalla järjestelyllä saamaan enemmän lehtiä/kirjoja pienempään tilaan. Joistakin täytyy nyt kuitenkin luopua. Kerranhan se vain kirpaisee.
-
On kyllä väärin, että kellareita, autotalleja ja vinttikomeroita muutetaan varastotiloista joksikin liikehuoneistoiksi tai asunnoiksi. Kyllä pitäisi olla varastotilaa kunnolla joka asunnossa, minne saa rojunsa piiloon.
Itselläkin on tuo säilyttämis--ongelma...varsinkin sarjakuvalla. Onneksi suurimman osan olen voinut viedä maalle...siellä on tilaa, kun on iso omakotitalo meidän suvulla.
Voi kun joku keksis kutistussäteen, jolla voisi kutistaa tavaroita ja sitten kun tarvitsisi, niin sen voisi taas suurentaa takaisin normaaliksi. Ei tulisi stressiä, että mihin varastoin mun sarjakuviani ja leffoja.
-
Voi kun joku keksis kutistussäteen, jolla voisi kutistaa tavaroita ja sitten kun tarvitsisi, niin sen voisi taas suurentaa takaisin normaaliksi. Ei tulisi stressiä, että mihin varastoin mun sarjakuviani ja leffoja.
Pitäisi olla sellainen lannevaate kuin Eka Vekaralla. Olisi kaikki aina mukana...
Maalla on suurin osa munkin lehdistä ja kirjoista. Mutta on pitänyt oppia myös luopumaan. Enpä ole kovin montaa myytyä lehteä jäänyt kaipaamaan.
-
Porvoossa Stan Saanila myi valtavaa määrää ihan kiinnostavia sarjakuvaehtiä. Ikävä vain, että lehdissä oli mukana HAJU.
Ties missä ulkovarastossa säilytetty ruotsinkielisiä Lilla Fridolfeja, Blondieita, Mokkereita, Maseja, Mustiksia, Agentti X-9sejä... Ostin kumminkin nivaskan, ja lohduksi voin sanoa että haju kyllä haihtuu tuulettamalla. Ainakin pääosin.
En tiedä viitsinkö itse noita säilyttää mutta on ihan hauska tutkia mitä kaikkea meillä jäi julkaisematta. Suuri osa näämmä painettu Hyvinkäällä.
-
Porvoossa Stan Saanila myi valtavaa määrää ihan kiinnostavia sarjakuvaehtiä. Ikävä vain, että lehdissä oli mukana HAJU.
Sanoiko Stan mistä haju on tullut sarjakuviin. Säilyttikö mahdollisesti niitä navetassa jossa sikoja, hevosia tai nautoja!
Mites jos pistäisi otsonoinnit sarjakuville...ainakin tupakansavuun auttaa.