Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : JJ Naas 12.01.2008 klo 19:09:46
-
Tuleeko mieleenne tapauksia, jossa sarjakuvan uskottavuus kärsii tekijän uskottavuudesta suhteessa sarjakuvan aiheeseen, tarinaan tai ilmaisuun? Itselläni on suuria vaikeuksia sulattaa esimerkiksi Noir -tyyppisiä sarjakuvia, joissa pahikset ovat tosi pahoja ja sankari on karu, arpinaamainen alkoholiongelman kanssa taisteleva ketjussa polttava vähäpuheinen kovanaama. Varsinkin jos tietää että piirtäjä on kaikkea muuta kuin tällainen henkilö, mistä hän sitten muka tietää millaista on olla sellainen? Vaikka en edes tietäisi tekijöistä mitään, omakohtaisen kokemuksen puuttuminen aiheesta saattaa tulla esiin sekä taiteessa että tekstissä. Joskus se onnistuu, Blacksadin tekijöistä en oikeastaan tiedä mitään, mutta vaikka he olisivat pehmoja nörttejä, Blacksad kuitenkin onnistuu vetämään pisteet kotiin ja säilyttämään uskottavuuden. Corto Maltesen katu-uskottavuutta lisääntyy huomattavasti jopa entisestään kun lukee hieman Prattin elämästä. Monet mangapiirtäjät piirtävät uskottavia taistelukohtauksia, vaikka eivät ole koskaan itämaisia taistelulajeja harrastaneet.
Joten.. uskottavuden pystyy luomaan vaikka tekijä ei itse olisikaan uskottava henkilö oman sarjakuvansa maailmassa. Näin ei toki aina käy, ja tosiaan ainakin minulle Noir -tarinat ovat usein karsastamisen aihe, koska jostain syystä muutaman sivun selauksella useimpien Noir -tarinoiden näennäinen kovanaamaisuus ( bad-assery ) paljastuu nimenomaan näennäiseksi ja teennäiseksi. Minulla ei ole minkäänlaista teoriaa siitä miten katu-uskottavuus sitten saavutetaan, mutta jonkinlaisia keinoja siihen on pakko olla, koska se silloin tällöin onnistuu, muutenhan sarjakuvantekijät olisivat pakotettuja tekemään ainoastaan omaelämänkerrallisia sarjakuvia ( joissa jostain syystä masturboimisen esittäminen puolestaan tuntuu usein olevan omaelämänkerrallisuuden katu-uskottavuuden säilymisen ehto).
-
Niin no, en usko että JJ Nääs tai kumppannsa Eleanor Cooper olisivat ammattimaageja mutta mistäs sen tietää...
Noir-elementtiä en aivan pysty allekirjoittamaan vaikka "uus"noirissa syvin rintaääni kumpuaa Andrew Vachssista ja Joe R Lansdalesta.
Ja katu-uskottavuutta piisaa. Molemmat ovat ansioituneet sarjakuvienkin parissa.
Noirheitto viitannee F. Millerin suuntaan. En jaa näkökulmaa mutta ymmärrän sen toisaalta.
tämä :
Minulla ei ole minkäänlaista teoriaa siitä miten katu-uskottavuus sitten saavutetaan, mutta jonkinlaisia keinoja siihen on pakko olla, koska se silloin tällöin onnistuu, muutenhan sarjakuvantekijät olisivat pakotettuja tekemään ainoastaan omaelämänkerrallisia sarjakuvia ( joissa jostain syystä masturboimisen esittäminen puolestaan tuntuu usein olevan omaelämänkerrallisuuden katu-uskottavuuden säilymisen ehto).
on paitsi kliseistä myös valitettavan totta.
Päivä jona lajimme rajautuu kertomaan vain yhdentekeviä omaelämänkerrallisia tarinoita on päivä jota en halua nähdä.
katu-uskottavuuden illuusio kaatoi mm. Micah Ian Wrightin, joka tulee hakematta mieleen.
Vaikka kyse on tismallaan samasta kuin näyttelijä vs. metodinäyttelijä josta legendaarisin esimerkki on Maratoonari: Dustin Hoffmanin piti olla kohtauksessa hengästynyt joten herra kirmasi ympäri korttelia muutaman kierroksen niin kovaa kuin ehti, rääkkäsi itsensä piippuun.
Laurence Olivier vilkasi ja tokasi: " etkö sinä voi vain näytellä?"
tässä minusta on asian ydin, tekijän katu-uskottavuus on toissijainen kunhan tarina itsessään on uskottavan oloinen.
Jopa osa omaelämänkerrallisia tarinoita tekevistä kuuluu kategoriaan mielenkiintoisia tapauksia.
-
Alack Sinner on myös uskottavaa, vaikka ei ole mitään tietoa Munozin ja Sampayon elintavoista.
Piirräntöpuolella reippaanpuoleinen alkoholin käyttö voi vaikuttaa piirräntään; käsi ei toimi tarpeeksi tarkasti. Toisaalta jatkuva naukkailu kenties kehittää toleranssia niin, että käsi toimii. Itse on tullut huomattua piirtämisen sujuvan kelvollisesti 4-5 viskiin asti.
Kovaksikeitetyn dekkarikirjallisuuden puolelta kyllä löytyy katu-uskottavuutta, mitä viinaksiin tulee esimerkkinä vaikka Dashiell Hammett ja Raymond Chandler. Viimeksi mainittu asetti ehdoksi Blue Dahlia -filmin käsikirjoituksen laadinnalle, että hän voi tehdä sen kotonaan ja juovuksissa.
-
"Munasampoo" on hyvin sympaattinen kaksikko. Sampayo on nallekarhumainen setä, Jose Munoz taas tyylikkäästi harmaantunut herrasmies. No, "Jules Verne on kirjoittanut romaanin kuusta, mutta ei ole itse käynyt siellä."
Uskoisin, että herrojen ja heidän läheistensä kokemukset Argentiinan meiningistä iloisella 1970-luvulla riittävät takaamaan katu-uskottavuuden. Lisäksi, eihän Alack Sinnerkään mikään umpiluu Jerry Cotton ole. Uudemmissa albumeissa (joita ei ole suomennettu) hän nyyhkii (avo)vaimonsa ja tyttärensä perään.
Frank Miller on melko hintelä, kimakalla äänellä puhuva, Tuomari Nurmiota hitusen muistuttava tyyppi, joka tykkää piirtää isoja korstoja ja ybermuodokkaita naisia. Luulenpa, että Miller pyörtyy jos saa paperiviillon sormeensa... Wolverinea(kin) kirjoittanut Chris Claremont taas on yli-ikäinen "surfer dude" kaliforniasta...
-
Miller yrittää näyttää kovixelta:
(http://www.libertyfilmfestival.com/libertas/wp-content/uploads/2007/04/244_miller_frank_100606.jpg)
ja känksterilta:
(http://cache.viewimages.com/xc/74176793.jpg?v=1&c=ViewImages&k=2&d=17A4AD9FDB9CF1932204034FA11B84B856326D06EF3D5A21284831B75F48EF45)
Timo
-
Ei näky Miller-gangsteri, jollei ruudun sisällä oleva punainen äksä ole jokin jengitunnus....
Miller nostetaan aina tämän suuntaisen keskustelun yhteydessä esiin.
Totta kyllä Millerillä ei ole samaa omakohtaisen kokemuksen tuomaa painoa kuin vaikkapa kirjoistaan ja tuomioistaan tunnetulla Edward Bunkerilla, mutta Millerin Sin cityt, yön ritari ja daredevilit ovat omassa luokassaan.
Tietenkin voi vain miettiä millainen olisi Bunkerin versio Sin citystä: siinä vaiheessa kun on saanut tuomiot jotakuinkin kaikesta muusta paitsi raiskauksesta ja murhasta voisi olettaa että alan tietotaito on hanskassa.
toisaalta läheskään kaikki koomikot eivät ole siviilissä hauskoja ja esimerkiksi Neil Gaiman on uskomattoman miellyttävä ja karismaattinen tapaus joka pystyy ottamaan haltuun yleisönsä luonteellaan ja ideoillaan mutta kun ainakin tämä lukija on kahden kesken sarjakuvallisen tai kirjallisen tuotteen kanssa niin näkee kyllä ideat ja arvostaa niitä mutta se hehkutettu ihmeen tuntu ja karisma loistaa vain poissaolollaan.
Grant Morrison sen sijaan on vie katu-uskottavuuden ihan uusiin sfääreihin jo legendaarisilla "kirjoittamiseni muokkaa todellisuutta" lohkaisuillaan.
Kuka muu olisi voinut kirjoittaa Invisiblesin?
-
Ei näky Miller-gangsteri, jollei ruudun sisällä oleva punainen äksä ole jokin jengitunnus....
Häh... kyllä mulla näkyy. No, kopioidaan sitten luvatta:
-
Kopioidaan luvatta? Hienoa! Nythän Timo voi alkaa tehdä rikossarjakuvia!
Kiitos, nyt nähtyäni kuvan olen tajuan mitä menetin: nuuskamuikkusen emo-veljen.
miten miellyttävä ajatusleikki oliskaan jos tekijän sarjakuva olisi aina kääntäen verrannollinen tekijän ja hänen habitukseensa.
Miettikää maailman vahvimman nallen tekijöitä tuolla kaavalla.
-
miten miellyttävä ajatusleikki oliskaan jos tekijän sarjakuva olisi aina kääntäen verrannollinen tekijän ja hänen habitukseensa.
Miettikää maailman vahvimman nallen tekijöitä tuolla kaavalla.
Härifrån tvättas. Jatketaan rikosta.
Eivätkö ole muka näköisiä keskenänsä?
-
olen luonut hirviön.
yhdennäköisyys on kyllä ilmeinen.
mutta tosiaan, jotta ketjun idea säilyisi: onko jotain esimerkkiä sarjakuvantekijästä joka olisi sitten aivan päinvastainen esimerkki samasta ilmiöstä?
Siis kysehän oli katu-uskottavuuden ristiriitaisuudesta: tämähän ei tarkoita että kerrontapuoli kärsii vain ollessa karussa noir-ympäristössä, vaan myös silloin kun tekijän tausta on epäuskottava suhteessa kerrottuun tarinaan.
tämä tietenkin avaa tulvaportit paitsi sukupuolikeskusteluun(moni kieltäytyy vieläkin uskomasta Terry Moorea mieheksi) niin myös esittää kysymyksen missä rajanveto kulkee sarjakuvan uskottavuuden suhteen?
Mikä määrittää katu-uskottavuuden? Voinko lukea jonkun ihmisen tekemää ihmissuhdesarjakuvaa jos en yksinkertaisesti ole pätkääkään vakuuttunut että ko. tapauksella on minkäänasteisia sosiaalisia suhteita ja alan taustaa, tai edes tunteita?
-
Voinko lukea jonkun ihmisen tekemää ihmissuhdesarjakuvaa jos en yksinkertaisesti ole pätkääkään vakuuttunut että ko. tapauksella on minkäänasteisia sosiaalisia suhteita ja alan taustaa, tai edes tunteita?
Stan Drake? Herttasarjojen piirtäjät?
-
Katu-uskottavuus on myytti, ja myytti on kerronnallinen elementti. Tekijän pitää rakentaa itsestään myytti jos kaipaa katu-uskottavuutta.
Vieraantuminen on hyvä keino (vahvasti väritetty elämänkerta+kuoleminen vielä parempi). Frank Miller on meille eurooppalaisille kova jätkä koska mies ei poistu rapakon takaa. Alan Moorea pitää helposti vihaisena anarkistina. Hugo Prattin "seikkailujen" olosuhteet on varmasti olleet paljon turvallisemmat kuin romanttiset kertomukset antavat ymmärtää. Ja Eddie Bunkerkin tais olla vain rosmolauman autokuski eikä mikään pyssymies.
Vieraantuminen taas aiheuttaa sen, että alkaa kyräillä ja tulla vainoharhaiseksi. Näkee "sarjakuvapiirit" jonain homogeenisena massana tai salaseurana jonka "vanhimmat" vetelevät Puupää-naruista ja Finlandia-naruista.
-
hyvä juttu on hyvä juttu, eikä siihen tavallaan vaikuta mikään muu.
Toisaalta esim. nykyisessä törkysarjakuvassa missä moni tekijä käsittelee aika raflaavia aiheita ja sarjakuvat on mitä on, jos tekijä päätyy selittelemään ja/tai jopa vesittämään juttujaan jälkikäteen, tuo "katu-uskottavuus" (sen puute) tulee mieleen. Aika mietoja tapaukset tietysti on, ettei niihin tarvitse suhtautua kovin ryppyotsaisesti. Mutta pääsääntöisesti katsoisin että omien juttujen takana seisominen ryhdikkäästi on olennaista ja ainoa mitä tarvitaan "katu uskottavuuteen".
-
Mutta pääsääntöisesti katsoisin että omien juttujen takana seisominen ryhdikkäästi on olennaista ja ainoa mitä tarvitaan "katu uskottavuuteen".
Niin totta kuin voi suinkin olla. Minua ei vähemmin voisi liikuttaa minkälainen kynäniska niitä konaneita piirtää, kunhan tekee sen hyvin. Jos tekijän pitäisi vielä alkaa omassa elämässäänkin pullistelemaan kaduilla, jotta kaiken maailman sarjakuvanörtit eivät lopettaisi fanittamista, niin johan on melkoiset vaatimukset. Todellinen uskottavuus syntyy siitä, että hoitaa hommansa hyvin.
-
Miller ei ole onnistunut keksimään itselleen sellaista imagoa, jossa pysyisi.
Gaiman sen sijaan on varsin johdonmukainen gootti-imagonsa kanssa. Kahta hän ei vaihda: mustia vaatteita ja kampausta. Mutta tästä ja kotisivun poseerauskuvista ehdinkin jo irvailla Stardustin tullessa Suomeen, joten se siitä. Vaan ei siinä mitään, sallittakoon heille kaikki imagon rakentaminen.
-
Oma näkemykseni on suurinpiirtein se, ettei tekijän oma elämä sinänsä (välttämättä) vaikuta teoksen katu-uskottavuuteen, mutta monien voi olla vaikeaa saada uskottavan oloista otetta aiheesta, josta ei omaa minkäänlaista kokemusta (tai ei ole ottanut aiheesta selvää riittävästi muulla tavoin).
Homman hoitaminen kotiin on luultavasti helpompaa silloin, kun kyseessä on selkeästi fiktiivinen ja voimakkaasti karrikoitu tarina, kuin mikäli yrittää tuottaa aidosti uskottavaa tavaraa. Ainakin itselleni olisi luultavasti huomattavasti helpompaa piirtää ja käsikirjoittaa vaikka jotakin Sin City -henkistä estetisoitua räimettä kuin esmes uskottava kertomus nuoruudesta katurikollisuuden ja -väkivallan parissa. (Tai ainakin jälkimmäiselle tarvitsisi omistaa huomattavasti laajempi taustatyö).
-
Ossi Hiekkala puhuu asiaa. Kovin sarjakuvantekijä tekee kovimmat sarjakuvat, ei hänen itsensä tarvitse olla gangsteri. Hyvä taiteilija osaa samaistua teoksissaan myös sellaiseen, mitä ei itse ole.
Kiitos, nyt nähtyäni kuvan olen tajuan mitä menetin: nuuskamuikkusen emo-veljen.
Toivottavasti kukaan ei herännyt nauruuni. :D
-
Mulla on sellainen ennakkoluulo, että kiltit nörtit tekee parasta väkivaltaviihdettä.
VAkavasti ottaen, uskottavuus määrittyy ainakin mulla teoksen, ei tekijän kautta.
-
Nimenomaan Miller on sarjakuvamaailman koomisin hahmo, jotenkin se ei ole uskottava millään tasolla. Elokuvaohjaaja Cronenberg on habitukseltaan mahdollisimman kaukana vaikka History of Violencen tappajasta mutta en näe sen kohdalla mitään ristiriitaa. Ilmeisesti siitä on apua ettei lauo julkisuudessa kaikenmaailman typeryyksiä.
-
Miller kertoo Sin City -kokemuksensa New Yorkista (http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=4585635) (radiopätkän kohdassa 17:40).
David Lynch sanoi esoteerisellä Suomen reissullaan, että taiteilijan ei tarvitse itse kärsiä esittääkseen kärsimystä. Ei tarvitse murhata voidakseen kuvata murhaa. Hei ihmiset, nimike FIKTIO tarkoittaa sitä että asioita keksitään päästä, eikä kuvata tapahtunutta todellisuutta! (Niinhän Anthony Hopkins sanoi kun häneltä kysyttiin, miten osasi tehdä Hannibal Lecterin tiettyjä juttuja niin hienon pelottavasti: "I made it up").
Ehkä se katu-uskottavuus sitten juuri tulee siitä, kuinka osaa käsitellä tuota todellisuuden ja kuvitelman eroa. Jos on oikeasti kokenut kovia ja kirjoittaa siitä, se on ok. Jos ei ole kokenut kovia, mutta kirjoittaa silti asiasta - mutta on tästä tosiasta rehellinen, se on myös ok. Ongelmia tulee ilmeisesti silloin kun tekijä itse alkaa hukata todellisuuden ja kuvitelmien rajanvedon ja yrittää siirtää fiktionsa epätodellista kovuutta jotenkin itseensä... (Eikö Ian Fleming ole se tästä yleensä esitetty esimerkki: yritti elää niin kuin kuvitelmansa ja kuoli. Ja kaunokirjallisemmin F. Scott Fitzgerald joka ihannoiden kirjoitti rikkaasta yläluokasta ja yritti elää niin kuin kuuluisi porukkaan, mutta ei kuulunut, koska ei ollut oikeasti rahaa, ja joutui vaikeuksiin).
Juuri dekkarikirjailijoilla tuntuu aina olleen jotenkin tarve korostaa omaa kovuuttaan, alkaen siitä miten vanhat pulp-kirjailijat poseeraavat valokuvissaan lierihattu päässä, jne. Joista suosikkini lienee tämä ihan kotimainen, kvaakissa jo nähtykin Outsider:
(http://img158.imageshack.us/img158/8246/outsiderwv1.gif)
Eikö Lee Falkista myös sanottu, että kun hän alkoi kirjoittaa Taika-Jimiä parikymppisenä, asiaa yritettiin peitellä, kun moiseen seikkailujuttuun olisi tarvittu imagoltaan kokenut maailmanmies, eikä mikään koulupoika Kansas Citystä? Sillä seurauksella, että Falkin syntymävuodesta liikkuu vieläkin ainakin kolme veikkausta.
1905 vai 1915?
-
Jos on oikeasti kokenut kovia ja kirjoittaa siitä, se on ok.
Itse asiassa sekään ei monesti ole ok. Monesti ne jotka elävät hurjaa elämää ovat huonoja kirjoittajia. Minulle tulee mieleen tällaiset kirjailijat joita olen tämän vuoden puolella lukenut kuin Hunter Thompson, Charles Bukowski, J.G. Ballard ja Jack London jotka kaikki elivät villiä elämää ja kirjoittivat siitä. Nämä on tavattoman elegantteja kirjoittajia (Londonista voi olla montaa mieltä mutta itse pidän). Ballardia lukuunottamatta nämä hankkiutuivat itse hankaluuksiin. Yleensä ne jotka elävät todella katu-uskottavaa elämää osaavat hädin tuskin lukea ja kuolevat ennenkuin joku ehdottaa että kerropa meille mitkä ovat tunnelmat nyt ja mitkä ovat terveiset tuonne kotikatsomoon.
edit. ja toki luen aina Hugo Prattia joka sekä pakosta joutui hurjiin paikkoihin myös hakeutui niihin vapaaehtoisesti.
-
Vielä tuosta Aarne Haapakosken kuvasta ja fetsistä. Miksi ihmeessä ennen vanhaan miehet vapaa-ajalla rentoutuessaan tosiaankin pitivät päässään fetsiä?!? Aiheesta on arvailtu ennenkin (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7833.msg150190.html#msg150190).
Moni suomalainenkin kirjailija on viettänyt "hurjaa" elämää. Yleensä se on tarkoittanut istumista kapakassa. Onko se "hurjaa"?
-
Tardin Adelessa fetsi edustaa porvariston hedonismia ja rappiota.
Mutta pidän vilpittömästi tuosta Outsider-kuvasta ja olen lujasti sitä mieltä että ainoat "hurjat" kaupungit Euroopassa enää ovat Pietari ja Istanbul. Länsi-Eurooppa on aika tiukassa formaatissa, nuo kaupungit edustaa edelleen itää, seikkailua, arvaamattomuutta.
-
Vielä tuosta Aarne Haapakosken kuvasta ja fetsistä. Miksi ihmeessä ennen vanhaan miehet vapaa-ajalla rentoutuessaan tosiaankin pitivät päässään fetsiä?!?
Ilmeisesti kuvioon liittyy ikiaikaista ja syvempääkin mystiikkaa. Kävin kaivamassa esiin Steely Dan-lyriikkaa:
No I'm never gonna do it without the fez on
Oh no
Ain't never gonna do it without the fez on
Oh no
That's what I am
Please understand
I wanna be your holy man
;D
Ostin muuten joitakin vuosia sitten itselleni tosi hienon fetsin Kairon markkinoilta. Jouduin tinkimään puoli tuntia maksaakseni siltikin ylihintaa, näin luulen.
... ainoat "hurjat" kaupungit Euroopassa enää ovat Pietari ja Istanbul...
... itää, seikkailua, arvaamattomuutta.
Istanbul on hieno ja tahdon sinne uudestaan! Pietaria en ole koskaan nähnyt kuin kuvista.
-
En minäkään ole käynyt ikinä Istanbulissa enkä Roomassa mutta arvaa haluaisinko mieluummin mennä Italiaan syömään ylihintaista paskaa pizzaa vai Konstantinopoliin järkihintaista kebabia?
-
Molempia kaupunkeja voi suositella koska ne tuntuvat kaupungeilta.
Niillä on luonnetta jotain omaa ja siinä mielessä ne liittyvät katu-uskottavuuteen.
Suomalaiselle voi vakuuttaa että vain kahden kilometrin päässä Hagia sofiasta voi olla turkkilaisen salaseuran tukikohta sataman tuntumassa ornamenttimattoja turisteille kaupittelevien pikkupoikien armeijan takaisessa talossa.
Totta kai pietarilaiselta taksikuskilta voi ostaa mutkan tai hankkia itsensä huoriin.
Lurker: ei ei se ole. se voi olla, mutta ei se "hurjaa" ole.
Mutta kapakoissa voi seurata turvallisesti yhteisen sanattoman sopimuksen kautta ihmisiä, luonteenpiirteitä ja kuulla ne tositarinat joita ei onneksi ole tarvinnut elää itse.
tässä : Yleensä ne jotka elävät todella katu-uskottavaa elämää osaavat hädin tuskin lukea ja kuolevat ennenkuin joku ehdottaa että kerropa meille mitkä ovat tunnelmat nyt ja mitkä ovat terveiset tuonne kotikatsomoon.
osuit naulalla totuutta päähän.
Todellisudessa ei ole käsikirjoittajaa ja me emme ole elämämme päähenkilöitä.
Mutta siihen tarvitaan niitä kirjoittajia ja piirtäjiä, niitä jotka osaavat ja uskaltavat kertoa asioita, näyttää uusia näkökulmia.
Mutta kuten monesti tässä ketjussa on todettu, se ei ole kiinni imagosta.
-
Mutta kuten monesti tässä ketjussa on todettu, se ei ole kiinni imagosta.
Ach, ja und an sich. En muista olenko mainostanut vastenmielisyyttäni Hemingwaytä kohtaan joka oli pelkkää imagoa eikä mitään substanssia. Tämä sotasankari pelkäsi ihan helvetisti oikeita taisteluita joissa saattoi luoti osua. Jälkeenpäin se muisti osallistuneensa Normandian maihinnousuun. Muisti väärin, sen vaimo ainoastaan osallistui.
http://en.wikipedia.org/wiki/Martha_Gellhorn#War_in_Europe
-
En muista olenko mainostanut vastenmielisyyttäni Hemingwaytä kohtaan joka oli pelkkää imagoa eikä mitään substanssia.
:-*
-
"For sale: baby shoes, never worn."
-
Ostin muuten joitakin vuosia sitten itselleni tosi hienon fetsin Kairon markkinoilta. Jouduin tinkimään puoli tuntia maksaakseni siltikin ylihintaa, näin luulen.
Turkissa fetsi onkin sallittu vain turisteille!
"Turkin ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk kielsi 30. elokuuta 1925 perinteisen fetsi -päähineen käytön feodalistisena. Kielto aiheutti useita mellakoita ja fetsien salakuljetusta, mutta 1930 -luvulla fetsi oli jo lähes kadonnut käytöstä Turkissa."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pukeutumiskielto
-
Aina oppii uutta. Minullakin on fetsi, tunisialaiselta torilta ostettu mutta se ei ole yhtä näyttävä kuin turkkilainen malli
http://www.trekearth.com/gallery/Africa/Tunisia/photo364315.htm
-
Fetsien salakuljettaminen Turkkiin kuulostaa mielenkiintoiselta ammatilta. Maanalainen hattumafia: selvä sarjakuvan aihe. Kuin Monty Pythonin lupiini-varas Dennis Moore.
Minullakin olisi isoisän aikanaan Marokosta tuoma fetsi. (Hauska mies: järkytti kahdeksankymppisenä vanhana maanviljelijänä meitä lapsenlapsiaan kertomalla samaisen reissun pössyttelykokemuksistaan).
Pitäisikö meidän ruveta pitämään näitä päässä sarjakuvatapaamisissa? Pukeudutaan näin vanhahtavan porvarillisesti sinne Kruununhakaan.
Todellisudessa ei ole käsikirjoittajaa ja me emme ole elämämme päähenkilöitä.
Ihmettelin viime vuonna, että mikäs se on tämä Paulo Coelho kun se on myynyt niin järjettömästi kirjoja. Poimin käteen jonkun hänen opuksensa ja sen takakannessa julistettiin: "Kun todella haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua sen saavuttamisessa".
Tämä on aivan poskettomassa ristiriidassa oman kokemukseni kanssa. Se sai minut miettimään, että ei se ainakaan ole totta KAIKILLE - ja jäin hämmästelemään, että kenenkähän maailmankaikkeudessa minä sitten satun elämään, olen ilmeisesti sivuhenkilönä tarinassa, jossa joku MUU saa kaiken minkä se tahtoo. (Ehkä sitten Paulo Coelho itse, kun on myynyt kymmeniä miljoonia huuhaa-kirjoja).
-
Pitäisikö meidän ruveta pitämään näitä päässä sarjakuvatapaamisissa? Pukeudutaan näin vanhahtavan porvarillisesti sinne Kruununhakaan.
Erinomainen ehdotus
http://freemasonry.bcy.ca/fiction/images/sons_of_the_desert02.jpg
http://www.emperors-clothes.com/bosnia/han11.jpg
http://artfiles.art.com/images/-/Menu-Girl-with-Fez-and-Turkey-Print-C10306327.jpeg
-
Sarjakuvantekijän katu-uskottavuuden välttämättömyys lisääntynee hiljalleen väistämättä. Sama ilmiö kuin aiemmin musiikin kanssa, joskus maailmassa riitti aika pitkälle, että teki hyvää musiikkia. Sitten tuli näköradio ja MTV. Ulkonäöstä tuli vähintään yhtä tärkeää kuin musiikista.
Internet tekee saman sarjakuville. "Tuntematon" on ihan hyvä imago, tuntemattoman kirjoituksia lukee kyllä. Pöljän näköinen mamma-ihminen ruotsista ei kelpaa, teki miten hyvää materiaalia vaan.
Fetsistä minulla on kuva, että käyttöidea oli nimenomaan sama kuin tupakkatakilla. Savu jää takkiin ja hattuun eikä pääse tarttumaan virkavaatteisiin tai hiuksiin, pysyy freesinä tupruttelusessioista huolimatta.
-
Sarjakuvantekijän katu-uskottavuuden tavoittelusta ja tarpeellisuudesta oli vastikään nähdyssä Chasing Amy (http://www.imdb.com/title/tt0118842/) -leffassa, jossa Dwight Ewellin esittämä musta militanttia ja kovaotteista black power supersankarisarjakuvaa tekevä Hooper X oli oikeasti homo. Mutta paneelikeskustelussa mustaan nahkaan pukeutuneen Hooperin piti puhua kovia, provota ja ryhtyä ampumaan valkkuja. heh paukkupateilla.
TImo
-
Juuri pseudomangassa tämä veetuttaa: länsimaiset japanipervot yrittävät olla niin uskottavia japaniksi, että kulttuurishokki siinä kokeneemmallekin konkarille tulee.
-
Sarjakuvantekijän katu-uskottavuuden välttämättömyys lisääntynee hiljalleen väistämättä.
Meillähän olisi paljon mieleenpainuvia hahmoja. Jope, Aapo Rapi, Ville Pynnönen, Kaltsu Kallio ym. varmaan jäisivät tv:n katsojan mieleen traumaattisesti. Sääli että vain ns.naistenlehdet osaavat tuoda tekijöitä kunnolla esiin. Ja harvempi taitaa haluta olla esillä lärveineen.
-
Sääli että vain ns.naistenlehdet osaavat tuoda tekijöitä kunnolla esiin. Ja harvempi taitaa haluta olla esillä lärveineen.
Tuntuu että kirjailijat on erittäin haluttomia julkisuuteen mutta niiden on pakko olla siellä elääkseen. Sitten ne on kiusallista katsottavaa ja kuunneltavaa (paitsi Johanna Sinisalo joka on fiksu ja näyttää nauttivan esiintymisestä).
Rokkitähdillä se kuuluu toimenkuvaan, rasittavia ovat nämä jonenikulat ja valluvalpiot jotka haluaisi olla tähtiä mutta eväät riittää vaan siihen leveilyyn ja päänaukomiseen. Tuollaisten vuoksi on mukavaa että sarjakuvatekijät on mitä on, historian suurimpia tähtiä on esim. tällaiset showtyypit kuin Herriman ja Watterson.
-
Puhuttaisko taas sarjakuvapiirtäjien katu-uskottavuudesta; eikä kirjailijoiden jotka kyllä viihtyvät mieluusti julkisuudessa jos vaan sinne pääsevät vrt. Tervo, Taabermann, Kärkkäinen,Hotakainen,ja triljoona muuta,jotka ovat joka viikko äänessä kun heiltä tuli/tulee/on tulossa uusi opus...,; ne kun ei käsittääkseni ole sama asia...
Ja pahus en nähny ku sekunninmurto-osan Jarlan haastattelua tv 4:n uutisissa, mutta viikset oli komeat! hyvin katu-uskottavat. Ja hauskat!
Julkisuus on kuin kaikki muutkin asiat, eli kaikkeen tottuu ja kaikki menettää jännittävyytensä ajan kanssa. Tärkeintä lienee että on uskottava itselleen ja läheisilleen. Lehdistö ja julkisuus on kuin koiralauma karavaanin perässä, ne haukkuu ja niille voi heittää luita järsittäväksi, ne ovat helposti johdateltavissa ja AINA voi pyytää haastattelut hyväksyttäväksi tai kieltäytyä haastattelusta.Salaperäisyys kiehtoo yleensä/aina ihmisiä enemmän kuin Johanna Tukiainen -tyyliset tyrkyt, jotka kyllä tisseineen jaksavat kiinnostaa aika monia yllättävänkin pitkään.Ilkeys ja vahingonilo kiehtoo julmetun monia.
Oma katu-uskottavuuteni on näytillä ja koetuksella Tampere kupliissa lauantain (28.3.'09) pornopaneelissa,ja muutenkin rehellisyys ja katu-uskottavuus on katoavaa kansanperinnettä.
-
Hjalmar Löfving - jälleen kerran sarjakuvantekijällä fetsi!
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=9427.0;attach=30497;image)
https://www.facebook.com/hjalmarlofving
-
Sarjakuvantekijä: Jos ja kun menet TV-haastatteluun, päähinöi itsesi fetsillä!
Timo
-
Fetsipäisiä sarjakuvantekijöitä ja harrastajia toki piisaa... Ikinä tajunnut sen olevan katu-uskottavuuden "se" juttu.
Eipä väliä