Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Eurooppalaiset sarjakuvat => Aiheen aloitti: KHeiko - 04.12.2007 klo 19:49:41
-
Siis mitä ihmeen porukkaa tääl Kvaakis oikein pyörii -- Keltaisen neekerin kaltainen merkkiteos on ollut ulkona jo pari kuukautta, eikä kukaan ole lukenut sitä? :police:
Luulis ny kelpaavan: henkeäsalpaavan hienovaraista mutta harvinaisen ekspressiivistä piirrostyötä sekä vaffaa kerrontaa, sanomaakin.
Vai?
-
Siis mitä ihmeen porukkaa tääl Kvaakis oikein pyörii -- Keltaisen neekerin kaltainen merkkiteos on ollut ulkona jo pari kuukautta, eikä kukaan ole lukenut sitä? :police:
Luulis ny kelpaavan: henkeäsalpaavan hienovaraista mutta harvinaisen ekspressiivistä piirrostyötä sekä vaffaa kerrontaa, sanomaakin.
Vai?
Allekirjoitan täysin. Tällaisia käännösalbumeita Suomessa PITÄISI julkaista ja juuri NÄISTÄ täällä pitäisi keskustella.
Tuntuu, että Kvaakin peruskäyttäjät hakevat sarjakuvasta pelkkää viihdettä ja pakoa oikeasta maailmasta. Aika harvasta vakavammasta teoksesta täällä mitään kirjoitetaan. Sääli siis huomata, että näinkään hyvä teos ei kiinnosta sarjakuvan kenttää. Tässä ajetaan tekijä aika outsideriksi omalla maaperällään. Sarjakuvastahan tässä on kysymys. Ei kuvataiteesta tai kirjallisuudesta. Herätkää!
-
Ei toimi. Vaatii liikaa lukijalta siinä mielessä että vaatii lukijaa suhtautumaan ennakkoluuloisen myönteisesti.
-
Ei toimi. Vaatii liikaa lukijalta siinä mielessä että vaatii lukijaa suhtautumaan ennakkoluuloisen myönteisesti.
Oudot mutta mielenkiintoiset perusteet, jotka suorastaan houkuttelevat lisäkysymyksiä:
Mikä siinä vaatii lukijalta liikaa?
Entä olisiko esimerkkiä sarjakuvasta, joka myöskin vaatisi positiivista ennakkoasennetta, mutta joka silti "toimisi"? Vai onko yleensäkin toimimisen minimivaatimus, ettei teos vaadi positiivista ennakkoasennoitumista?
-
Eipä nuo kotimaisetkaan taidesarjakuvantekijät kirvoita kielenkantoja, tai löysää kukkaronnyörejä, miten sitten ulkomaiset.
En kyl äkkiseltään löytänyt yhtäkään tapausta, josta ei olisi topikkia tai jota ei olisi kommentoitu kertaakaan kahden kuukauden sisällä?
-
Tuntuu, että Kvaakin peruskäyttäjät hakevat sarjakuvasta pelkkää viihdettä ja pakoa oikeasta maailmasta. Aika harvasta vakavammasta teoksesta täällä mitään kirjoitetaan. Sääli siis huomata, että näinkään hyvä teos ei kiinnosta sarjakuvan kenttää. Tässä ajetaan tekijä aika outsideriksi omalla maaperällään. Sarjakuvastahan tässä on kysymys. Ei kuvataiteesta tai kirjallisuudesta. Herätkää!
Tää on toisaalta totta, mutta toisaalta: miksette TE ole puhuneet teoksesta täällä ennen tätä? Jos edes ne eivät keskustele, joita teos kiinnostaa, kuinka "peruskäyttäjätkään" heräisivät.
Etusivulla on muuten tuore arvostelu: http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=979
-
Luin Keltaiset neekerit muutamaan kertaan, kun laadin Sarjainfon arvioita aiheesta (tilaajien postiluukuissa aivan pian, true believers!). Teos on hyvä, mutta onko se tosi, tosi tosi tosi, tosi tosi hyvä? Alagbén kuvan ja tekstin käyttö on tosiaan vähän epäsymmetristä. Jos vaikkapa vertaa toiseen ranskalaiset-vihaavat-ulkomaalaisia -teemaa sivuavaan teokseen, Pieniä voittoja vol. 2 on merkittävästi lähestyttävämpi. Eikä kyse ole vain siitä, että jälkimmäinen sattuu olemaan väreissä ja hahmoilla on pottunokat.
Hahmoista Alain jää useammankin lukukerran jälkeen vähän kysymysmerkiksi, vaikka onkin POV-hahmo. Tämän osaksi jää lähinnä harhailla kohtauksesta toiseen vihaisesti yrmistelleen. Mario, sen sijaan, on fantastinen hahmo. Voisin lukea Marion dementoituneesta harhailusta vaikka 500-sivuisen sarjakuvaromaanin. Alainin naisystävä on toinen kysymysmerkki: tarinan ekassa kohtauksessa tämän isä vaipuu epätoivoon saatuaan selville, että tyttärensä seurustelee värillisen miehen kanssa. Sitten molemmat käytännössä unohdetaan.
Keltaiset neekerit eroaa edukseen Rasismi on paha! -genren teoksista siinä, että se kertoo, kuten mainittu, ihmisistä. Jotka ovat kaikki läpeensä kehnoja, joten... en tiedä: hurraa ihmisyys?
Mitä tulee poliittiseen fiktioon, tarvitaanko sitä ihmisläheistä näkökulmaa aivan välttämättä? Tuntuu olevan jonkinlainen truismi, että ollakseen lähestyttävä, "poliittisen" fiktion täytyy tulla ihmistä lähelle. Eikö tämä vähän aliarvioi yleisöä? Toisaalta, yleisö on todistanut lukuisia kertoja, että ansaitsee tulla aliarvioiduksi.
-
Alagbén kuvan ja tekstin käyttö on tosiaan vähän epäsymmetristä.
Totta sinänsä - mutta eipä se lievä epäsymmetrisyys tunnu ketään haittaavan esim Cortoissa?
Mistä päästäänkin toiseen ajatukseen: häiritsevätkö lievätkin "puutteet" enemmän vakavassa taidesarjakuvassa, jossa ei ole selkeää sankaria keskellä seikkailua?
-
Mistä päästäänkin toiseen ajatukseen: häiritsevätkö lievätkin "puutteet" enemmän vakavassa taidesarjakuvassa, jossa ei ole selkeää sankaria keskellä seikkailua?
Ei kai me mennä taas "taidesarjakuva" vs. "viihdesarjakuva" -keskusteluun? Jumalauta, minä haluan ostereita JA hampurilaisia!
Mutta on totta, että yksi selkeä POV-hahmo auttaa lukijaa lähestymään teosta. Jos vaikka Jimmy Corrigan olisi ollut ensemble-teos jossa olisi pyörinyt tusina näkökulmahahmoa, kukaan mielipuoli ei olisi jaksanut kiinnostua niistä ensimmäisen osan päättävistä unikohtauksista. Jos lukijalla on yksi visuaalinen koukko, johon ripustautua (vaikka se päähenkilö), sen ympärillä voi tapahtua paljon vapaammin.
-
Hyvää keskustelua ja aiheesta (Enkä tarkoita tuota kustantajan ominaisuudessa).
Vain lopputuloksella tulisi olla merkitys mutta en malta olla ottamatta esiin muutamaa seikkaa. Alagbe oli vain reilut kaksikymmentä vuotias kun hän teki Keltaiset neekerit. Siihen nähden kirja on minusta merkittävä saavutus. Harmi vain että Keltaisten neekereiden jälkeen Alagbe on lähinnä keskittynyt haahuilemaan ympäri maailmaa ja tuottamaan ja julkaisemaan muiden artistien tuotoksia. Keltaisten neekereiden puutteista olen edellisten kanssa pitkälti samaa mieltä. Mutta kun etsitään ja luodaan uutta, syntyy harvoin heti virheetöntä jälkeä. Tie maaliin voi olla pitkä ja kivinen. Jos näitä etsiviä artisteja ei tueta ja julkaista alusta pitäen, saattaa lopussa odottava timantti jäädä syntymättä. Valtavirta sarjakuvankin puolella on käynyt useammassa tapauksessa niin että palaset ovat loksahtaneet kohdalleen täydellisesti vasta varttuneemmalla iällä (Kirby, Barks, Herge...). Orastavaa potentiaalia on joskus vaikea havaita. Kymmenen vuotta sitten en olisi mitenkään osannut arvata kuinka hyviä tekijöitä esimerkiksi Jarno Latva-Nikkolasta, Tommi Musturista tai Ville Rannasta kehittyisi ja paras tuotanto on varmasti vielä tekemättä. Onneksi oli ihmisiä jotka uskoivat näihin tekijöihin.
Vielä. Eikö ihmiset ala jo kyllästyä miljoona vuotta käytössä olleeseen Aristoteleen kehittämään tarinankerronta kaavaan? Kaava toimii mutta... Ehkä suurin osa sarjakuvan ja taiteen kuluttajista on pohjimmiltaan jonkin asteen autisteja? Arjen rutiineista selviämiseen tarvitaan tuttu ja turvallinen ympäristö missä ei tapahdu muutoksia.
On helppoa istua valmiiseen pöytään.
-
Vielä. Eikö ihmiset ala jo kyllästyä miljoona vuotta käytössä olleeseen Aristoteleen kehittämään tarinankerronta kaavaan? Kaava toimii mutta...
Helppo vastaus tähän on ei, eivät. Aristoteleen kaavoihin kangistuvat ne, jotka joutuvat puuhailemaan tarinankerronnan kanssa päivät pitkät: joko taiteilijat tai taiteen heavyuserit, kuten vaikka kriitikot tai (kustannus)toimittajat. Vastaavasti ne ovat juuri nämä, jotka innostuvat perinteistä tarinankerrontaa rikkovista teoksista. Perinteinen kerronta on kuitenkin se käyttöliittymä, jolla riviyleisö on tottunut käsittelemään fiktiota. Jos sitä uusitaan, Pihtiputaan mummo eksyy.
Minä esimerkiksi innostuin valtavasti mainiosta Apinatarhasta, koska se leikkii sarjakuvan muodolla. Mutta minä luenkin 200 sarjakuvaa vuodessa ja takerrun rystyset valkeina kaikkeen uuteen ja jännään.
Älköön tätä silti luettako mikään kehoituksena tekemään helppoja ratkaisuja tai A-B-C-tarinoita. Niitä kun tehdään kuitenkin. Pihtiputaan mummon voi suksia vi
-
Ei kai me mennä taas "taidesarjakuva" vs. "viihdesarjakuva" -keskusteluun? Jumalauta, minä haluan ostereita JA hampurilaisia!
No hä? Ei ollut tarkoituskaan, ja itse olit ainoa joka otti moisen puheeksi.
Esitin siis ihan viattoman kysymyksen yleisesti, koska näytti siltä, että sama tekstin ja kuvan epäsymmetrisyys häiritsee ihmisiä toisenlaisessa ympäristössä enemmän. Ja siksi ajattelin ääneen kysymyksen muodossa.
Mut joo, itse koin Keltaisen neekerin "ei-virtaviivaisuudet" pikemminkin virkistävinä konventioista poikkeamisina enkä kokemista häiritsevinä tekijöinä. Poikkeuksellinen graafinen ilmekin vain tuki tätä.
-
Ehkä suurin osa sarjakuvan ja taiteen kuluttajista on pohjimmiltaan jonkin asteen autisteja?
Oho!
Eikös taide ole juuri se ihmiselämän osa-alue, joka luo uutta ja yllättävää...
-
Oho!
Eikös taide ole juuri se ihmiselämän osa-alue, joka luo uutta ja yllättävää...
Tuo oli tarkoitettu piikiksi vain perussarjakuvaa kuluttaville. Niille joita ei kiinnosta kuin se tuttu ja turvallinen peruspaketti.
Sanotaan että taiteilijoiden pitäisi luoda uutta ja löytää uusia tapoja nähdä ja kokea. Kuitenkin kun taiteilija tekee niin, on syntyneelle teokselle vaikea löytää ymmärtäjää. Suurin osa taiteen kuluttajista ei kanna huolta sarjakuvan tulevaisuudesta saati jatkuvasta kehityksestä. Ollaan omituisessa pattitilanteessa. Taiteilijoiden pitäisi luoda sarjakuvalle tulevaisuus mutta sitä tulevaisuutta ei haluta ottaa vastaan kuin vasta tulevaisuudessa. Sitten kun vanha on kulutettu loppuun ja uutta tarvitaan kipeästi. Siihen asti yleisölle ei kelpaa kuin se sama vanha. Jos taiteilijoilta loppuvatkin eväät kesken juoksun, saadaan syödä samaa pullaa maailman loppuun asti. Tuo on vaihtoehto mikä huolettaa ainakin minua.
-
Sanotaan että taiteilijoiden pitäisi luoda uutta ja löytää uusia tapoja nähdä ja kokea. Kuitenkin kun taiteilija tekee niin, on syntyneelle teokselle vaikea löytää ymmärtäjää. Suurin osa taiteen kuluttajista ei kanna huolta sarjakuvan tulevaisuudesta saati jatkuvasta kehityksestä. Ollaan omituisessa pattitilanteessa.
Ikiaikainen pulma! Kysy vaikka Van Goghilta.
Toisaalta kuluttajanhan tehtävä ei ole välittää vaan juurikin kuluttaa mieleisiään tekeleitä. Ei-tekijäpuolelta toki löytyy joukko hc-hörhöjä kuten minä, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvasta ja sen kehityksestä yleensä. Tämä (osin fiktiivinen) keskivertokuluttaja ei hanki sarjakuvaa, koska heitä kiinnostaa sarjakuva taidemuotona: he hankkivat sarjakuvaa nähdäkseen suosikkihahmonsa tai -tekijänsä tai -genrensä viimeisimmän ilmentymän.
Vähän niin kuin musiikin puolelta löytyy varmaankin ihmisiä, jotka seuraavat musiikin kenttää laajalta. Suurin osa on silti tyyppejä, jotka lähinnä seuraavat suosikkibändiensä edesottamuksia.
-
Vähän niin kuin musiikin puolelta löytyy varmaankin ihmisiä, jotka seuraavat musiikin kenttää laajalta. Suurin osa on silti tyyppejä, jotka lähinnä seuraavat suosikkibändiensä edesottamuksia.
On toi vähän eri tilanne eri aloilla. Musiikissa on kyllä Suomessa tällä hetkellä selkeästi isompi yleisö kokeellisemmalle tavaralle. Tosin reilu kymmenen vuotta sitten tilanne oli kyllä aika erilainen. Ehkä näin käy myös sarjakuvassa. Pitää vaan tehdä hyviä teoksia. Kyllä ne joku aina huomaa.
-
mutta toisaalta: miksette TE ole puhuneet teoksesta täällä ennen tätä? Jos edes ne eivät keskustele, joita teos kiinnostaa, kuinka "peruskäyttäjätkään" heräisivät.
Tämä on muuten yllättävän hyvä kysymys.
Oma syyni on se, että vieraille asetetun puolentoista vuoden kirjoituskiellon aikana ehdin jo luopua vapaudenaikojen toivosta enkä siis huomannut kiellon päättymistä syksyllä. Sit kun iso osa tämän alan aktivisteista on itsekin kustantajia, voisin kuvitella että arastellaan aloitella aiheita kavereiden/kollegoiden julkaisuista? Ja Otollakin on varmaan prioriteetit oikeissa lehtikirjoituksissa?
Mut ainakin ennen pakkolomaani täällä kuuli asiantuntevia kommentteja tämän(kin) laidan tavarasta ainakin Outilta ja Rojulta ja Kaltsulta yms -- onko tämä porukka jo turhautunut ja lopettanut kvaakkailun?
-
Tyyli ei ehkä iha mun mielee, mut ainaki tekijä on musta mikä on plussaa.
-
Mikalta lainaan:
...missä lukijat voivat kuvitella näkevänsä jotakin syvällisempää
Just nih. Oon tosi kyllästynyt että lukijan pitää sepittää jotain syvällisempää kun tekijä ei osaa sitä muotoilla.
Sarjakuvaopiskelijat tokaisevat mielellään, kun heidän tuotoksestaan löytää kohdan jota ei ymmärrä: "Se on lukijan häpeä." Vitut ole.
Alagbén ja muutaman joutaisi varmistua siitä että lukija ymmärtää hänen tarinansa edes suurin piirtein samoin kuin hän itse, eikä luo teosta uudestaan esteettisesti haltioituneessa mielessään niin kuin suomalainen sarjakuvakriitikko joka myöntää lukeneensa liikaa sarjakuvaa ja virkistyy siksi mistä tahansa mikä on poikkeavaa ja rujoa. :-*
Sarjakuvakriitikoksi pitäisi kelpuuttaa vain keltanokkia, jotka ymmärtävät suurta yleisöä, jolloin laatusarjat saattaisivat välittyäkin entistä laajemmalle lukijakunnalle. Nyt neropatit (kyllä minä teitä silti rakastan) tanssittavat suopeatkin lukijansa tuskanhikeen, eikä sen jälkeen välttämättä tee mieli sarjakuvakauppaan. Ja Keltaiset neekerit -kansi muuten antaa vaikutelman hyökyvästä vihasta uteliasta, altruistista, pikkulihavaa sarjakuvaostajaa kohtaan.
Snobit kirjoittakoon toisilleen ja mullekki vähä.
-
Alagbén ja muutaman joutaisi varmistua siitä että lukija ymmärtää hänen tarinansa edes suurin piirtein samoin kuin hän itse, eikä luo teosta uudestaan esteettisesti haltioituneessa mielessään niin kuin suomalainen sarjakuvakriitikko joka myöntää lukeneensa liikaa sarjakuvaa ja virkistyy siksi mistä tahansa mikä on poikkeavaa ja rujoa.
Hmm, omituista. Eihän tuo nyt mikään hankala albumi ole. Avoin kylläkin ja se toimii mielestäni hyvin ja perustellusti.
Ehkä sä Keijo olet opettanut liikaa.
-
Snobit kirjoittakoon toisilleen ja mullekki vähä.
Ei pitäisi kirjoitella väsyneenä. Kirjoitan kuitenkin. Ilmeisesti omat aivoni suodattavat sarjakuvakirjan sivuilta välittyvän viestin Keijon aivoista poikkeavalla tavalla. Keltaisten neekereiden nimitarinassa ei minusta jäänyt tarinallisesti mitään arvailujen varaan. Lukuunottamatta viitauksia ranskan historiaan mutta nekin tiedot saa ongittua helposti netistä. Ei pitäisi olla tänä päivänä mikään ihme juttu lukijalle. Esim. Mooren Helvetistä kirjoissahan on lopussa sivu tolkulla kirjoittajan selityksiä ja muussakin tuotannossa lähes joka sivulla korkea- tai matalakulttuuri viittauksia. Kirjan toinen tarina, Dyaa onkin sitten hankalampi. Sen vaikeaselkoisuuden ymmärrän. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla mikä avaustarinassa oli vaikea ymmärtää? En ymmärrä.
Myöskään kansi kommenttia en ymmärtänyt. Onko estetiikan tajuni oikeasti vieraantunut muusta maailmasta näin paljon? Minusta kansi on kaunis. Komea ja erittäin houkutteleva. Vaikuttava voisi olla paras adjektiivi.
Idea keltanokista sarjakuvakriitikoina on mielenkiintoinen. Limingan sarjakuvalinjan arvostelublogissahan ajatusta toteutetaan menestyksellä. Sivusto on viihdyttävä ja toimii tietyssä mielessä totuusseerumin tavoin. Hiukan myös totuus kuullaan lasten ja vähäjärkisten suusta tyyliin. Ehkä idea toimii parhaiten niille jotka aloittelevat sarjakuvaharrastusta. Mutta entä jo hiukan pidempään harrastaneet? Taitaa jäädä ihmetyksen ja naurujen jälkeen luu käteen? Jotain kuitenkin.
Joidenkin mielestä hyvä piirustus on vain silmänkääntötemppu jolla hämätään lukijaa. Peitetään käsikirjoituksen puutteita. Miksi on hyväksyttävämpää kirjoittaa hyvin ja piirtää huonosti kuin toisin päin? Itse pystyn nauttimaan hyvästä käsikirjoituksesta onnettomalla piirustuksella siinä missä hienosta piirustuksesta onnettomalla käsikirjoituksella. Parasta tietysti olisi jos molemmat osa-alueet olisivat mahtavia mutta niin käy harvoin. Minusta sarjakuva on kuvan ja tekstin summa. Kumpakaan ei ole toista tärkeämpi. Jotkut sarjakuvataiteilijat kehittyvät kirjoittajina (ideoijina) hitaammin ja piirtäjinä nopeammin. Jotkut ovat luonnostaan hyviä kirjoittamaan ja ideoimaan ja piirustustaidon oppiminen vie enemmän aikaa.
Keijon viimeinen lause tuntuu heijastelevan koko kvaakin yleistä mielipidettä, minkä vuoksi itse olen pidättäynyt kirjoittelemasta tälle foorumille. Alkaa jo kaduttaa että pitkän tauon jälkeen uskaltauduin mukaan. Keijo, perille ei ole vain yhtä tietä.
-
Hmm, ensin ihmettelin, kun Keijo ei vastannut yhteenkään esittämääni suoraan kysymykseen...
..Mutta sitten kävi ilmi, ettei kysymys olutkaan enää Alagbésta vaan Keijon henk.koht traumoista, joilla ei ole mitään tekemistä Keltaisen neekerin kanssa:
Sarjakuvaopiskelijat tokaisevat mielellään, kun heidän tuotoksestaan löytää kohdan jota ei ymmärrä: "Se on lukijan häpeä." Vitut ole.
Ja tämän jälkeen minnuu jo oikeesti pelottaa oppilaitten hyvinvoinnin puolesta:
Ja Keltaiset neekerit -kansi muuten antaa vaikutelman hyökyvästä vihasta uteliasta, altruistista, pikkulihavaa sarjakuvaostajaa kohtaan.
-
Eka tarina oli ymmärrettävä. Toinen jätti lukijan oman onnensa nojaan, ja se jätti tympeän loppumaun koko kirjalle.
Marko, olen pahoillani että makuasiat on mystinen juttu (jostakin pitäminen on totisesti opittua eikä geneettistä), mutta tuo kannen vastaväriyhdistely synnyttää joissakin migreenioireita, ei sitä silloin voi ihan pelkästään yleiskauniina pitää. Jos jotain on tehty kaupittavaksi, pitäisin järkevänä alentua kompromisseihin. Toisaalta kansi on ostajaystävällinen julistaessaan että "vaihtoehtosarjakuvaa - omalla vastuulla". :D
KH, et viittis poiketa asiasta ja ruveta sorkkimaan muissa kirjoittajissa näkemiäsi traumoja, se on todella yksi syy miksi keskustelufoorumi on pakko jättää. Eikö mulla ole lupa kirjoittaa sitä miltä minusta tuntuu, ilman että joku nimimerkkipiilottelija leimaa neurootikoksi ja opiskelijoiden uhkaajaksi?
-
Onko sarjakuva niin vakava asia, että jos joku on siitä toista mieltä kuin itse, niin tämä toinen on väärässä?
-
...opiskelijoiden jutuista en sano mitään. Niissä niitä kysymyksiä jää ehkä vääriin paikkoihin?
Massaviihde: 2+2=4
Opiskelija: 2+?=4
Hyvä: 2+2=?
Joo, niinhän se menee. Mutta "ammattilaistenkin" jutuissa jää kysymyksiä vääriin paikkoihin.
Sarjakuvan etu on että uudelleenlukeminen ja palailu kuuluu sen luonteeseen toisin kuin muihin kerrontataiteisiin jotka pitäisi saada kerralla perille.
Pitää tarjota tuota sarjakuvagebraa.
-
KH, et viittis poiketa asiasta ja ruveta sorkkimaan muissa kirjoittajissa näkemiäsi traumoja, se on todella yksi syy miksi keskustelufoorumi on pakko jättää. Eikö mulla ole lupa kirjoittaa sitä miltä minusta tuntuu, ilman että joku nimimerkkipiilottelija leimaa neurootikoksi ja opiskelijoiden uhkaajaksi?
Ensinnäkään en ole mikään "nimimerkkipiilottelija", vaan olen kirjoittanut tänne samalla nikillä Kvaakin historian ensimmäisestä viikosta lähtien, aiemmin vain foorumsysteemi näytti meiliosoitteen (heikonen@mailpistesuomipistenet) kaikille.
Toisekseen, edes nimimerkkiyden ei pitäisi estää ketään käsittelemästä asioita asioina: sinä todellakin olit jättänyt vastaamatta kaikkiin kohtuullisisiin kysymyksiini - ja itse valitsit hyökkäävän tyylin snobeiksi ja neropateiksi nimittelyineen ja vitutteluineen. Eikö metsällä ole lupa vastata niin kuin sinne huudetaan?
Ehdotankin, että jatkat mielenkiintoisen asian puimista vastaamalla asiallisesti esimerkiksi esittämiini asiallisiin kysymyksiin - tai sitten lopetat valittamisen siitä että joku vastaa yhtä hyökkäävästi kuin itsekin.
-
Siinä vaiheessa kun artisti on kehittynyt tiettyyn pisteeseen ja saavuttanut potentiaalinsa, voidaan kai enää puhua vain maku asioista. Tarkoitukseni ei ole ollut haukkua kenenkään makua vaan pikemminkin selvittää miten oma maku sijoittuu kartalle. Kuvittelen edustavani vähemmistöä mutta kuinka pientä? Olisi hauska tietää kuinka moni sadasta ihmisestä pitää Keltaisten neekereiden kannesta. Ihan vain siksi että pystyisin hahmottamaan vallitsevan tilanteen. Kompromisseista olen Keijon kanssa samaa mieltä. Kun yleisö ei näytä ottavan millään yhtäkään askelta vastaan, on pakko tehdä jotain myönnytyksiä. Ja niin myös olemme tehneet. Ei se ole minusta mikään häpeä. Jos ei jousta, katkeaa. Mutta on myös tärkeää kuunnella omaa ääntään. Perille ei ole vain yhtä tietä. Omien ratkaisujen kautta onnistumiseen ei ole vain itselle palkitsevampi tie vaan silloin on lisäksi luotu jotain uutta mikä rikastuttaa meidän kaikkien kulttuuriperimää. Usein vain tapahtuu niin että omien ratkaisujen labyrinttia joutuu sahaamaan aika pitkään ja yrittämään monesti ennen kuin oikea polku ulos löytyy. Omaehtoinen työskentely on se asia mikä erottaa taiteilijan käsityöläisestä. Valtaosa Kaukoidän, Amerikan ja Euroopan sarjakuvasta (Marvel, DC, Blacksad,...) on tehty taitavien käsityöläisten voimin. Viihdettä ja rahaa tarvitaan. Se on ymmärrettävää. Opetustöiden perusteella väittäisin uuden suomalaisen sarjakuvasukupolven olevan huomattavasti enemmän kallellaan käsityöläisyyteen kuin aiemmat, enkä usko että menee kauaa kun voimme lukea pinoittain korkeatasoisia suomalaisia puhtaasti viihdesarjakuva-albumeita. Ehkä jopa pääsemme todistamaan sarjakuvateollisuuden syntyä Suomeen.
-
Siinä vaiheessa kun artisti on kehittynyt tiettyyn pisteeseen ja saavuttanut potentiaalinsa, voidaan kai enää puhua vain maku asioista...
... Olisi hauska tietää kuinka moni sadasta ihmisestä pitää Keltaisten neekereiden kannesta. Ihan vain siksi että pystyisin hahmottamaan vallitsevan tilanteen...
Laittakaa minut tilastoon: olen yksi sellainen, joka ei pidä tuosta kannesta. En muuten pidä myöskään ranskisversion kannesta.
Sisäsivuilta netissä esitelty materiaali näyttää lupaavalta (ja paljon houkuttelevammalta kuin kannet), ja sai minut suunnittelemaan opuksen lukemista heti, kun löydän sen Helsingin seudun kirjastoista.
-
Lisättäköön tilastoihin:
Minun mielestäni kansi on kaunis ja innostaa tarkistamaan mistä on kysymys. Tarkistaessa selviää että hyvä albumihan se siellä.
-
Minusta kansi on kiinnostava ja erilainen. Ei perinteinen sarjakuva-albumin kansi, mutta eipä ole perushuttua albumikaan. Kansi kertoo sisällöstä ja on silläkin tavalla onnistunut. Erottuu kaupan sarjakuvahyllyssä.