Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => Aiheen aloitti: mastermind - 13.11.2007 klo 18:23:36
-
Mitkä ovat sarjakuvan edut muihin ilmaisuvälineisiin(pääasiassa elokuva ja kirjat)
verrattuna, lukuunottamatta sitä, että sarjakuva on hieman halvempi tehdä kuin Hollywood-tehostespektaakkeli.
Jos on hieno tarina miksi se kannattaa julkaista sarjakuvan eikä esim.romaanina?
Eli sarjakuvan kerronnallisia etuja esille!
-
Tässä muutamia mieleen tulleita etuja elokuvaan ja kirjallisuuteen nähden:
- Ajatusten ja tekojen saumaton yhdistäminen tarinan kerronnassa.
- Rytmityksen lähes rajattomat mahdollisuudet (lukija ei ole pakotettu lukemaan tarinaa tietyssä ennalta määrätyssä rytmissä)
- Eri muotoisten kuvien käyttömahdollisuus (kuvakokoja voi vaihdella mielin määrin)
- Lukijan mahdollisuus liikkua tarinassa molempiin suuntiin (eli lukija voi palata halutessaan taaksepäin), jolloin kuvallisessa ilmaisussa voi käyttää hyvinkin hienovaraisia asioita (mistä Watchmen on mielestäni oiva esimerkki)
-
Sarjakuvaan ei sovi pitkät puheet, dialogi on romaanin heiniä, samoin hahmojen mielenliikkeiden kuvaaminen. En oikein jaksaisi lukea vakuutteluja kuinka kaunis on maisema, kuinka kiehtovannäköisen kuvion lintuparvi muodostaa lehahtaessaan liikkeelle ja sen semmoista, mikä sarjakuvassa hoituu näyttämällä. Sarjakuva on miellyttävämpi silloin kun kirjassa joutuisi kuvailemaan ympäristöjä, tunnelmia, ilmeitä, ulkonäköjä. "Nyt kirkaisi se nainen jolla oli punaiset hiukset ja jonka vaatetuksen kuvasin sivulla 45 ..."
Sarjakuvasivu ja -aukeama näyttää lukijalle jo ensi silmäyksellä mistä on kysymys, ja houkuttaa katsomaan lähempää. Sitä voi vaeltaa monta kertaa: ensin vilkaista, sitten lukaista, sitten tarkistella ja pysähdellä mielenkiintoisiin kohtiin kuvissa.
Elokuvaa ei voi pysähtyä miettimään, menee ohi koko ajan. Elokuvassa ei ehdi ihailla jännää rakennusta kun pitää pysyä kärryillä toiminnassa. Elokuvaa katsoessa ei kurkisteta seuraavaa kohtausta. Samassa kuvassa tapahtuu yksi asia kerrallaan, kun sarjakuvassa voi olla rinnakkaisjuonia ruudunnurkassa.
Sarjakuvaa voi lukea ruokapöydässä, liikennevälineessä tai vessassa pari sivua kerrallaan.
-
dialogi on romaanin heiniä
:laugh: Sitä ollaan taas huumoripäällä?
-
Erittäin hyviä pointteja täällä.
Itsekin olen sitä mieltä että sarjakuva pystyy yhdistämään elokuvan ja kirjallisuuden hyviä puolia.
-
Ainut haittapuoli tekijälle, on se, kun tekijä voi työstää albumia monia vuosia ja lukija lukee sen puolessa tunnissa. Hyvän albumin voi lukea kuitenkin monta kertaa.
Joonas
-
Ainut haittapuoli tekijälle, on se, kun tekijä voi työstää albumia monia vuosia ja lukija lukee sen puolessa tunnissa. Hyvän albumin voi lukea kuitenkin monta kertaa.
Ja jotkut sarjakuvat suorastaan pitää lukea useamman kerran ennenkuin avautuvat kokonaan.
-
Sarjakuvan käyttö voi lisätä informatiivisuutta ja tehdä muuten raskaasta tai tylsän tuntuisesta aiheesta helpommin lähestyttävän (yhdestä esimerkistä voisi käydä vaikka Saccon Palestiina-albumi - joka ei siis missään tapauksessa ole tylsä, sikäli kun joku niin yrittää virheellisesti päätellä).
-
Sarjakuvan käyttö voi lisätä informatiivisuutta ja tehdä muuten raskaasta tai tylsän tuntuisesta aiheesta helpommin lähestyttävän (yhdestä esimerkistä voisi käydä vaikka Saccon Palestiina-albumi - joka ei siis missään tapauksessa ole tylsä, sikäli kun joku niin yrittää virheellisesti päätellä).
Muistakin syistä tuntuu että Sacco on löytänyt jonkin ihme konstin tehdä sarjakuvalla jotain mihin ei elokuva pysty. Safe Area Gorazde oli pahin sotakuvaus mitä olen kohdannu, vieläkin viluttaa.
-
Sarjakuvan ylivoimaisin etu elokuviin nähden on siinä että sen voi ottaa mukaan kakalle.
-
Sarjakuvan ylivoimaisin etu elokuviin nähden on siinä että sen voi ottaa mukaan kakalle.
Ratkaisu tähän on videoita toistava iPod.
Sarjakuvan suurin etu muihin viestintämuotoihin nähden on mun mielestäni ihmillinen kädenjälki, se tuo tekijän/-t parhaimmillaan todella lähelle lukijaa. Riippuu kovasti sarjakuvasta tosin.. mutta kovin tarkkaan formaattiin tehty massatuotantosarjakuva ei ole mun mielestäni ollenkaan samalla viivalla kuin tekijän, jolla todella on kerrottavaa ja näytettävää, täysin omilla ehdoillaan tekemä sarjis.
-
Ratkaisu tähän on videoita toistava iPod.
Tuo oli ensimmäinen hyvä kuulemani syy hankkia iPod.
Sarjakuvan, kirjan ja radiokuunnelman yhteinen etu televisioon nähden voisi olla myös siinä, että homma syntyy jossain määrin eloon vasta korvien välissä. Televisio on konkreettisempi, mutta muut esitysmuodot synnyttävät henkilökohtaisempia kokemuksia.
-
Sitten aika ratkaiseva etu on että sarjakuva on julkaistavissa täysin riippumattomana. Yksi ihminen voi suunnitella ja toteuttaa täysin oman mielensä mukaan ja vielä julkaista ja levittää sarjakuvansa kenenkään puuttumatta asiaan (ennen kuin jälkeen päin).
Omakustanneromaani on mahdollinen myös - jopa omakustanne-elokuva nykyään, mutta kun romaania plaraamalla tuskin syntyy ostopäätöstä, repustaan myyvä sarjakuvaomakustantaja pystyy saamaan selaajan kiinnostumaan ja ostamaan jos jälki näyttää houkuttelevalta.
-
:laugh: Sitä ollaan taas huumoripäällä?
Tuskinpa vain. (http://www.misterkitty.org/extras/stupidcovers/stupidcomics117.html)
-
Sarjakuvakirja tai albumi on esineenä miellyttävä. Sarjakuvissa on edelleen käsityön ja taidon elementti jos ne ei ole tehty tietokoneella. Monet elokuvat muistuttavat juoniltaan nykyään jotain mainosmiesten aamupalaverin kehitelmiä jossa on mietitty demografioita, trendejä, mahdollisia markkinointisynergioita sun muuta paskaa. Ne sarjakuvat joista pidän tuntuvat aina yhden tai kahden ihmisen henkilökohtaisilta tekemisiltä eivätkä miltään komitean kompromissilta
edit. tarkennetaan vielä että olen myös pitkän linjan elokuvafriikki enkä halua mollata elokuvaa taiteenlajina. Sarjakuvat on vain tällä hetkellä paljon kiinnostavampia kuin elokuvat, niitä tekevät lahjakkaammat ihmiset joilla on enemmän mielikuvitusta ja halua kokeilla uusia juttuja
-
Tuskinpa vain. (http://www.misterkitty.org/extras/stupidcovers/stupidcomics117.html)
No kyllä minäkin monesti koen tympeiksi sarjakuvat, joissa on yhteen kuvaan pakattu roppakaupalla puhekuplia täynnä tekstiä, mutten silti menisi sanomaan, että "dialogi on romaanien heiniä". Huono dialogi on huonoa romaaneissakin, ja hyvä dialogi on hyvää sarjakuvassakin, ainakin jos käsikirjoittajalla ja kuvittajalla on edes jonkinlaista sommittelutaitoa.
-
Tuskinpa vain. (http://www.misterkitty.org/extras/stupidcovers/stupidcomics117.html)
Jep, erityisesti pitkä dialogi tiivistettynä yhteen ruutuun osoitti mahtavaa taloudellisuudentajua piirtäjältä. Mutta kyllä sarjakuvassa voi pitkiäkin dialogeja tehdä ja homma voi toimia, jos tekijöiltä löytyy silmää sujuvalle kerronnalle.
...Vaikka kyllä eräs 40-sivuinen monologi 'From Hell'issä oli omalla kohdallani liikaa, olkoonkin tekijänä Alan Moore.
-
:laugh: Sitä ollaan taas huumoripäällä?
Tuskinpa vain. (http://www.misterkitty.org/extras/stupidcovers/stupidcomics117.html)
Voisin kaivaa esille vaikka kuinka paljon sarjakuvia joissa on paljon dialogia, joka ei silti rasita. Jos jaksaisin.
Kuka käskee tunkea yhteen ruutuun minuuttikaupalla dialogia? Enemmän ruutuja. Paljon vaivaa piirtäjältä = vähän vaivaa lukijalta.
Timo
-
mutten silti menisi sanomaan, että "dialogi on romaanien heiniä".
Enpä oikeesti minäkään, kun ajattelen tarkemmin. Vielä hirveempää se on romaanissa, jossa joutuu hokemaan "sanoi A voipuneena" ja "B tokaisi". Sarjakuvassa ei sentään tarvi selittää kuka on äänessä. Mutta ajattelinkin turhaa dialogia ja semmoista jonka kuvapuoli on köyhää.
Elokuvassa vuoropuhelu ja jopa pitkä höpötys on joskus mainiota.
-
Sarjakuvantekijä voi olla yhtäaikaa sekä suuri romaanikirjailija että elokuvaohjaaja aivan yksin omilla ehdoillaan. Tai sitten ei kumpaakaan missään nimessä, eikä minkään muunkaan tunnistettavan taiteenmuodon edustaja.
Koska sarjakuvassa näkyy pakosta useita ruutuja samanaikaisesti, se on selvästikin kerrannollisempaa kuin elokuva - kerronnallisuudesta en osaa sanoa. Varmaan kyllä onkin niin. Toisaalta pelkkä rinnakkain ja sarjana esiintyvä kuvan ja tekstin sekamelska voi pistää pään sekaisin pahemmin, ainakin jos sivujen tuijottamiseen keskittyy kunnolla. Ajan raiteita tasavauhtia puksuttavaa videota eli elokuvaa joutuu tosiaan seuraamaan passiivisemmin. Siltä puolin visuaalinen, "kuvataiteellinen" kokonaisuus on periaatteessa yksi kova vastine liikkuvalle kuvalle.
Tyypillisesti hieno tarina kannattaa julkaista sarjakuvana, jos kerronta on sellaista, että siitä saisi paljon irti hahmojen ja niiden tekemisen ilmaisemisesta kuvana. Ja etenkin jos on paljon ytimekkäitä ajatuksia ja dialogia. (PTJ Uusitalon linkki on kuvaava. ;)) Tai jos tapahtumien ympäristö on olennainen ja mielenkiintoinen. Tai sitten ei. Hahmojen tekemättömyyden kuvaaminen mielenkiintoisesti lienee yleensä paljon vaikeampaa. Kaikkia ajatuksia ei tarvitse puhututtaa hahmoilla ääneen, mutta jotain konkreettisesti näytettävää pitäisi silti tapahtua. Siis harvassa ovat sarjakuvat kokonaan ilman hahmoja pelkällä kuvallis-tekstillisellä sfäärityksellä, tajunnanvirralla ja sielunmaisemilla. Ainakin ne pahimmat epileptiset ja psykedeeliset animaatiot rajautuvat pois, tosin niissä pompataan jo muutenkin kokonaan pois kerronnasta ja tapahtumista. Sarjakuva on ehkä enemmän näytelmää ja runoutta kuin puhdasta proosaa.
Elokuvissa ja sarjakuvissa voi pitkän monologin tai dialogin aikana tapahtua vaikka mitä siistiä: hahmo tai hahmot kävelevät ja maisema vaihtuu jopa taiteellisen tyylikkäästi dialogiin ja hahmojen sisäisen maailman muutoksiin sopien. (Krhm Cerebus the Aardvark ja kohtaus "Mind Games II" kirjassa High Society: hahmo välillä tarpoo ja välillä ui harmaassa, abstraktissa massassa ja keskustelee käsittämättömistä juonista toisen, näkymättömän hahmon kanssa yrittäen vielä lypsää varmuuden, kuka tämä toinen on ja mitä oikein aikoo. Cerebuksessa ainakin on vivahteikasta kieltä ja dialogia ja sitä on verrattu paksuihin venäläisiin klassikkoromaaneihin.) Tai sitten taustalla tapahtuu aivan omia juttuja, jotka voivat koomisesti jopa viedä todellisen huomion, kuten joissain Don Rosan sarjakuvissa. Sarjakuvassa nimenomaan on vielä se etu, että kaikki tapahtumat saa napattua varmasti ekalla kerralla, kun ei ole elokuvan aikarajoitetta. (Mainitaanpa eräät (http://www.animenewsnetwork.com/encyclopedia/anime.php?id=398) parodiset (?!) (http://www.animenewsnetwork.com/encyclopedia/anime.php?id=865) piirrosanimaatiot, joissa hahmot puhuvat ylinopeasti ja vieläpä päällekkäin ja kaiken kukkuraksi samaan aikaan taustalla vilahtaa tuhat triljoonaa omituisuutta, jotka on tarkoitus tunnistaa viitteiksi n:ään muuhun teokseen. Ei sellaista kaikkea pysty ottamaan vastaan yhdellä kertaa pakkonopeudella elleivät omat katse ja mieli ole valmiiksi kouliintuneet piinkoviksi. Excel Sagan tekijöillä ei varmasti ollutkaan se tarkoituksena, mutta siihen voi tekijänä tai vastaanottajana kömmähtää vahingossa, jos ei skarppaa.)
400-sivuinen mangapuhelinluettelo oikein halvalla kierrätyspaperilla vasta onkin esineenä miellyttävä. Sitä vain pläräämään, sivuja riittää kyllä. (Niin Cerebuksessakin.)
Arkistojen uumenista sattui silmiini muinainen ketju omenat ja appelsiinit (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,408.msg4979.html#msg4979). Muistakin vanhoista ketjuista yllättävien otsikoiden alta saattaisi löytää lisää filosofointia.
-
Sarjakuva on ehkä enemmän näytelmää ja runoutta kuin puhdasta proosaa.
Niin on.
Tuttua on sekin että mahdottomien ympäristöjen ja hahmojen luominen on sarjakuvapiirtäjän etu.
Vaikka elokuvan trikkitekniikat kehittyisivät kuinka, ne eivät mene täydestä. Usein ne asettuvat joko kömpelyyttään mutta myös etevyyttään häiritsemään katsojan ja tarinan väliin. Sarjakuvalukija taas hyväksyy viimeistelemättömänkin piirroksen, kunhan tunnistaa sarjakuvantekijän pyrkimyksen - sama ilmiö kuin teatterissa jossa viitteenomainen lavastus kelpaa yleisölle.
-
Tässä ketjussa on tullut ilmi paljon hyviä ajatuksia, joista olen täysin samaa mieltä. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään.
Useasti tällaisissa keskusteluissa mainitaan sarjakuvantekijän täysi valta teokseen ja verrataan sitä elokuviin, joissa on paljon tekijöitä ja kompromissejä. Tämä on hyvä pointti, mutta en ole vielä valmis allekirjoittamaan väitettä, että useampi tekijä heikentää lopputuotteen laatua. Joskus taiteilijan oma maailmankaikkeus ei vain avaudu tavalliselle lukijalle. Tällöin yleensä toivoo, että teosta olisi ollut työstämässä useampi ihminen, jolloin tarina olisi voitu saada muotoon, jossa muutkin kuin taiteilija itse ymmärtää sen viestin. Tietenkin lopputulos riippuu täysin tekijän/tekijöiden ammattitaidosta ja lukijan/katsojan kyvystä eläytyä.
-
en ole vielä valmis allekirjoittamaan väitettä, että useampi tekijä heikentää lopputuotteen laatua. Joskus taiteilijan oma maailmankaikkeus ei vain avaudu tavalliselle lukijalle
Totta, mutta kun on nähnyt tuhat elokuvaa, ne tuntuvat jo ajan tuhlaukselta ja alkaa katsella mielikseen Max Anderssonin kummallisuuksia. Hyvin ("ammattiataidolla") tehty ennalta arvattava elokuva on minulle paskaa, kökkö ja epäjohdonmukainen mutta uutta näkökulmaa tarjoava persoonallinen tuote tuntuu nannalta - koska se vie alaa eteenpäin vaikka peruuttaakin vähän ottaakseen vauhtia.
-
Useasti tällaisissa keskusteluissa mainitaan sarjakuvantekijän täysi valta teokseen ja verrataan sitä elokuviin, joissa on paljon tekijöitä ja kompromissejä. Tämä on hyvä pointti, mutta en ole vielä valmis allekirjoittamaan väitettä, että useampi tekijä heikentää lopputuotteen laatua.
Tärkeintä on, että toteutetaan jonkun näkemystä (ja että siinä näkemyksessä on jotain ideaa myös).
Kyllähän elokuvallakin voi toteuttaa vahvaa, luovaa taiteellista näkemystä; monesti ohjaaja on se vahva hahmo hyvän elokuvan takana. Fellini, Von Trier, Aki Kaurismäki, Tarantino, Kubrick jne jne... ja vastaavasti sarjakuva voi olla viikkopalaverissa ennakkoon laskelmoitu, yrityksen kokonaismarkkinastrategiaan sopiva liukuhihnatuote.
Keijon "hyvin tehdyn" elokuvan kuvauksesta tunnistan heti kaupallisimman Hollywood-ryönän jota on aikanaan tullut katsottua jonkunkin verran - enää ei jaksa. Kotimaisistakin leffoista ne pienintä yhteistä nimittäjää hakevat tuotannot lienevät usein vastaavaa tuubaa, mutta pienemmässä mittakaavassa ja vähemmällä ammattitaidolla tehtyä (en ole läheskään ajan tasalla noissa, joten en tiedä varmasti. Kertokaa jos nää Koivusalot sun muut ovatkin jotain muuta).
-
Sarjakuvassa voi kuljettaa yhtäaikaa useampaa eri kerronnan tasoa. Ketjun aloittaja mainitsi viestissään Watchmenin, josta löytyy mun mielestä hyvä esimerkki tarinan kuljetuksesta useammalla tasolla samassa ruudussa. Siksipä kyseisestä teoksesta tekeillä oleva filmatisointi hirvittää jo etukäteen.
-
Mulle tuli mieleen sellainen, Understanding Comicsissakin esiintyvä ajatus, että sarjakuva olisi ainoa missä toimivat ns. ikonografiset hahmot. Tarkoitan siis sellaisia hyvin pelkistettyjä hahmoja, kuten vaikka Leppo Luupää tai Tintti. Etunanäillä on ainakin se että niihin on helppo samaistua ja astua heidän saappaissaan tarinan maailmaan.
Uskoisin että kirjallisuudessa tuollaiset eivät oikein toimi enkä ole varma voiko sellaisia edes sen keinoilla toteuttaa. Elokuvissakin ikonografiset tai voimakkaan symboliset hahmot taas usein näyttävät lähinnä naurettavilta, kuten lukuisista supersankarielokuvista voi kukin tahollaan todeta. Animaatioelokuvissa niitä nyt tietysti on, mutta perustelematta mitenkään, niin omasta mielestäni ne eivät niissäkään yleensä toimi niin hyvin kuin sarjakuvissa.
Olen pahoillani jos ajatukseni on "hieman" epäselvä, en ole oikein saanut muotoiltua sitä vielä itsellenikään.
-
Uskoisin että kirjallisuudessa tuollaiset eivät oikein toimi enkä ole varma voiko sellaisia edes sen keinoilla toteuttaa.
Eiköhän tää kuitenkin oo kirjallisuudessa hyvinkin toimivaa ja yleistäkin: aina ei tarvitse kuvata hahmon ulkoasua mitenkään pikkutarkasti. Hahmon voi sitten mielessään muokata haluamansalaiseksi, ja samaistua häneen, kun hahmoa ei koko ajan näe. Tällöin on myös tarvittaessa helppo vääntää mielessään mahdollisuudet poikkeavuudet joksikin muuksi kuin mitä kirjailija on kuvannutkaan.
-
Siteeraan taas itseäni. Blogiin kirjoitin Christophe Blainin Olgan yhteydessä näin:
"Yhteenvetona voisi siis sanoa, että Blain hallitsee sarjakuvan taidemuotona täydellisyyttä hipovalla tavalla. Jos Olga olisi romaani, vaatisi se 500 sivua tarinankerrontaa eivätkä yllämainitut huikeat maisemat ja ajankuva mitenkään välittyisi visuaalisesti Blainin omalla persoonallisella tavalla. Jos taas kyseessä olisi elokuva, eivät Hollywoodin kiiltokuvapoika-merirosvot olisi läheskään yhtä karmaisevia."
Tämä yksittäistapaus lienee yleistettävissä laajemmallekin.
-
Mulle tuli mieleen sellainen, Understanding Comicsissakin esiintyvä ajatus, että sarjakuva olisi ainoa missä toimivat ns. ikonografiset hahmot. Tarkoitan siis sellaisia hyvin pelkistettyjä hahmoja, kuten vaikka Leppo Luupää tai Tintti. Etunanäillä on ainakin se että niihin on helppo samaistua ja astua heidän saappaissaan tarinan maailmaan.
Uskoisin että kirjallisuudessa tuollaiset eivät oikein toimi enkä ole varma voiko sellaisia edes sen keinoilla toteuttaa.
Eli siis Kuten Harri Nykäsen raid-kirjat ennen tv-sarjaa?
Kirjallisuudessa käytetään tätä samaa tehokeinoa, annetaan lukijan kuvailla hahmo itse tai käytetään sangen harvinaista toisen persoonan kerrontaa.
Lukija= päähenkilö.
sarjakuvassa toimii myös elokuvallinen vastakohtien tai keskenään ristiriitaisten asioiden käyttö (mm. kontrasti sanan ja kuvan välillä, ajan kulun vääristäminen) ja luonnollisesti luonnottomuuden kuvaaminen perspektiivivirheen kautta, mikä tosin edellyttää että perspektiivin oikeasti hallitsee.
minusta sarjakuvissa kuten elokuvissa, musiikissa, kirjoissa ja muussa kertovassa mediassa ei olennaisinta ole kesto tai pituus sinänsä. Vaan sisältö.
Sitä joko on tai sitten ei todellakaan.
-
Kirjallisuudessa käytetään tätä samaa tehokeinoa, annetaan lukijan kuvailla hahmo itse tai käytetään sangen harvinaista toisen persoonan kerrontaa.
Lukija= päähenkilö.
Joidenkin kriitikoiden mielestä tämä ettei henkilöitä kuvailla on puute romaanissa. Minusta se ei ole, ei minua kiinnosta mitä Ilkka Remeksen kirjan päähahmo on tehnyt lapsena, kuka oli hänen ensirakkautensa ja keneltä hän sai ensimmäisen kerran. Ei niitä toimintaelokuvissakaan kerrota, esimerkkinä juuri tuo Raid ja vaikka Die Hardit ja hyvin ne toimivat, ajavat asiansa. Pelkistetty ulkoasu on sarjakuvassa keino ettei aina täydy piirtää yksityiskohtaista hahmoa eri asentoihin, tarinahan on tärkein ja hahmojen luonne ja käytös yleensä. Tietysti hahmon ulkoasu on myös riippuvainen piirtäjän teknisestä taitavuudesta riippuvainen. Tai laiskuuden asteesta.
-
Asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että elokuvan suurin etu verrattuna sarjakuvaan, on se, ettei sarjakuvasa ole musiikkia eikä ääntä. Sarjakuvan etuna taas on se, että hahmon ajatuksia pystyy tekstilaatikoissa kuvaaman syvemmin kuin elokuvan kertojaäänellä.
-
Tuotannollinen puoli onkin jo mainittu...
Ja tuosta on myös puhuttu että sarjakuva voi olla helpommin "busy" (mikä olisi sopiva ilmaisu suomeksi?), yhtäaikaa voi tapahtua monia asioita samassa kuvassa, luettavuuden silti kärsimättä (toki tuonkin voi viedä sarjakuvassa liian pitkälle).
Ikonograafisuudesta lähtisin siihen johtopäätökseen että sarjakuvalla vihjaaminen on helpompaa (toki hyvät kirjailijat ja elokuvantekijätkin tämän osaavat). Sarjakuvassa piirtäjä yleisen tyylin puitteissa voi valita mitä yksityiskohtia on tarpeen kulloinkin korostaa ja mitä ei, taustat voivat haipua olemattomiin tai korostua...ja henkilöstä voidaan antaa paremmin yleiskäsitys alusta alkaen (tämä toimii erityisesti antropomorfisissa sarjoissa Aku Ankasta Blacksadiin, mutta myös supersankarit, sanomalehtistripit jne käyttävät tätä). Ja tämä kaikki voidaan tosiaan tuoda esiin hienovaraisesti, siinä missä kirjoissa tai elokuvissa sama epämääräinen informaatio olisi paljon vaikeampaa säilyttää epämääräisenä, joko se katoaa täysin tai sitten tulee liian voimakkaasti ja selvästi esiin.
Tunnelmista sarjakuva tuntuu olevan ylivertainen muoto kun halutaan olla unenomaisia. Unen ja valvetilan väliset siirtymät tuntuvat kulkevan paljon sujuvammin sarjakuvissa, ja unien kuvaaminen on mitä sopivinta sarjana voimakkaita yksittäisiä kuvia...Corto Maltese ja Aku Ankan taskukirjat hakkaavat mennen tullen kaiken maailman Science of Sleepit yms.
Pidän siis kyllä myös kirjoista ja elokuvista ja näissä on vastaavasti vahvuusalueita joiden kuvaaminen sarjakuvissa olisi työlästä ja lopputulos olisi huonompi...