Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : Hazart 07.03.2004 klo 12:00:37
-
Heips!
Haluaisin hiukan pohdiskella sitä, että mikä sarjakuvassa on merkityksellistä. Onko se hyvä tarina, upeasti piirretyt kuvat tai kenties joku muu seikka. Mille asialle sinä annat eniten painoarvoa sarjakuvissa?
- - -
Ajattelen, että tarina on tärkein. Silti, kun itse piirtää, niin painopiste tuntuu siirtyvän kuvantekotaitojen suuntaan. Kuitenkin niin, että jos tarina tempaa mukaansa niin näiden merkitys vähenee huomattavasti. Hyvä tarina jotenkin tempaisee imuunsa... ellei kuvat ole aivan luotaan työntävän huonosti toteutettu.
Upeat kuvat eivät kuitenkaan pelasta ontuvalta tarinalta. Sellainen tunne minulle tuli Linnut ja Meret albumista. Jos tarina ei vedä mukaansa niin lopulta upeidenkin kuvien selailu käy tylsäksi. Mielestäni tyylin ja piirustusjäljen tulisi tukea tarinaa riittävästi ja olla jollakin tasolla kiinnostavaa.
Ja lopulta on kait sanottava, että sarjakuva on kokonaisuus, jossa on useita elementtejä. Mitä useammat näistä on kunnossa niin sen paremmin sarjis kolahtaa.
Ajatuksia?
8)
EDIT: Vähän muokkailin tuota sekavaa tekstiä... ei juuri auttanut...
-
Minulla hyvä sarjakuva on kokonaisuus hyvää tarinaa, sarjakuvallista kerrontaa ja kunnollista kuvitusta. Jos joku osa-alue pettää, niin jotain katoaa. Toki hyvä tarina on aina hyvä tarina vaikka se olisi huonosti piirretty ja sarjakuvallinen kerronta olisi kateissa. Jos jälki on oikein kammalaa niin lukiessani sarjakuvaa kuitenkin ihmettelisin miksei tätä sitten ole kirjoitettu kirjaksi. Upeita kuvia katselee mielellään mutta ilman mitään tarinaa tai pointtia tulee olo, että miksen sitten menisi taidenäyttelyyn. Vastaavasti jos kerronta mättää niin jotain menetetään. Sarjakuva voi olla vain yhdessä näissä osa-alueista täydellinen ja se uppoo silti, mutta jokaisen pitää olla kelvollisella tasolla.
Näistä kolmesta, kerronta, tarina ja kuvitus viimeinen on minulle merkityksettömin. Itselleni uppoaa parhaiten mustavalkoinen selkeä kerronta. Joskus jopa liian hieno väriloisto häiritsee. Nuosee liikaa päälle. Huomasin myös ElfQuesteja lukiessani, että pidän paljon enemmän mustavalkoisesta. Osa kirjoistani kun on väritetty ja osa mustavalkoista. Myös tietty pelkistäminen auttaa tuomaan muita osa-alueita paremmin esille.
Kerronta on semmoinen johon ei hyvässä sarjakuvassa tule kiinnitettyä huomiota vaan se vie mukanaan vaikka tarina olisi tuhat kertaa kerrottu kulunut klishee. Huono kerronta pistää heti silmään. Toki loisteliaaseen kerrontaan tulee kiinnitettyä huomiota. Ainakin silloin kun sarjakuvan kieltä on käytetty nerokkaalla tavalla. Mutta hyvä kerronta on näkymätöntä ohjaillen lukijaa katsomaan juuri oikeaan kohtaan kuvaa ja pitäen sivun tasapainoisena ja puhekuplat niin, ettei katse vaella ympäri sivua sikin sokin ja tarina etenee mukavasti tempaisten mukaansa. Taidan tällä hetkellä niputtaa termin kerronta alle liikaakin kamaa. Toki kerronta kulkee käsikädessä kuvituksen kanssa. Tämä on se mikä eniten kiinnostaa minua.
Mutta mikään ei voita täydellistä tarinaa, joka puhuttelee vielä pitkään tarinan lukemisen jälkeenkin ja pakottaa aina uudestaan palamaan sarjakuvakirjan pariin.
Mutta pitäisi kai lähteä tarkentamaan tuota kerrontaa jos pittää lähteä pohtimaan sitä mikä oikeastaan on merkityksellistä. Mutta palaan tähän pohdiskeluun myöhemmin.
-
Mun vitsi strippini perustuvat kokonaan sen vitsin varaan. Piirto on niin ja näin. Taas ne vähäiset "pitkät" tarinat joita olen tehnyt ovat kyllä jokseenkin parempaa jälkeä.
-
Tarina ja sen kerronta.
Jos piirroksella olisi väliä, niin niin Dilbert kuin Don Rosan sarjat eivät koskaan olisi päässeet esille, eivätkä kiinnostaisi ketään.
Joskus Assar-makkaraa lukiessa kyllä jää miettimään, _kuinka_ vähän piirroksella todella on väliä... jos piirrostyötä mitattaisiin, mies palaisi roviolla.
:-)
-
Minulla on ongelma joka liittyy juuri tähän. Minulla on sarjakuvan tarina ja hahmo valmiina, mutta en osaa piirtää sitä. Olen tehnyt pari sivua mutta 8-vuotias tyttärenikin osaisi piirtä paremmin varmasti. Ärsyttää todella paljon. On valmis tarina, hahmot taustoineen ja muuta, mutta kun ei osaa niin ei. Lisäpulmaa tuo se, etten ole koskaan tehnyt pitkää sarjakuvaa enkä osaa oikein hahmotella kuvakulmia enkä ruutujakoja.
Itse aiheesta. Minusta sarjakuvassa tarina on tärkeämpi. Grafiikka voi olla pelkistettyäkin. Joskus jopa ylenmääräisellä taiteellisuudella piilotetaan tarinan heikkous, tuntuu siltä. Esimerkkinä Tommi Hännisen Konrad Orbiter. Hurjaa taiteellista kuvausta että Giger jää toiseksi, mutta tarina on varsin köyhä.
Parashan tietysti on, jos kuva on selkeä. Minä pidän sellaisesta. Voi olla taidokasta, mutta selkeys on tärkeää. Ja hyvä tarina jossa huumoria mukana.
-
Minulla on ongelma joka liittyy juuri tähän. Minulla on sarjakuvan tarina ja hahmo valmiina, mutta en osaa piirtää sitä.
...juurihan Kivi sanoi, ettei sillä tunnu juurikaan olevan väliä. Hämmästyttävän vähän sillä vaikuttaa olevan väliä. Ja kun Kivi niin sanoo, niin se on. terveisin Kivi-fani... ;D Anna siis mennä vain. kynä paperiin ja irti vasta sitten, kun tarina on piirrettynä edessäsi. Jos se ei sittenkään toimi mielestäsi sarjakuvana, on edessä piirtäjän etsintä, ankara itseharjoittelu, tai pohdinta, voisiko ideasi kirjoittaa vaikkapa kirjaksi... ::)
Joskus jopa ylenmääräisellä taiteellisuudella piilotetaan tarinan heikkous, tuntuu siltä.
Ehkä yksi parhaita kotimaisia esimerkkejä tästä on Jarmo Mäkelän Daydreamer... Kyl mul oli naurussa pitelemistä, kun viime kirja-aleessa akateemisessa oli tämä kovakantinen (!) teos mammuttimaisine pinoineen alennuksessa. Sitä oli oikeasti pöydässä ja näyteikkunassa varmaan muutama sata kappaletta. Akateemisen joku johtajatason heppu vois tehdä niistä itselleen kesämökilleen ruokapöydän ja varmaan jäis vielä ylikin sen verran, et ainakin parit löylykerrat sais aikaseks... ;)
Itse aiheeseen olen jo kommentoinut useita kertoja aika pitkästikin joissakin aiemmissa aihetta sivuavissa osioissa, joten en tähän sen kummempia laita. Suurimmalla osalla pitäisi olla jo käsitys mun mielipiteestä tähän asiaan. Lyhyesti: Mitä useampi osa kohdallaan, sen parempi. Myös vähempikin voi olla hyvä, mutta enempi aina parempi. Kokonaisuus ratkaisee ja huonosti piirretty täytyy olla aina perusteltavissa. Huonon tarinan perustelu onkin jo sitten vieläkin vaikeampaa ja vaikeammin hyväksyttävissä oleva puute... Sarjakuva on mielestäni sen ansioituneempi, mitä useampi osa-alue siitä onnistuu. Muutoin ainakin minulle tulee usein sama tunne kuin Terolle, että miksi sarjakuva? Miksi kukaan ei kirjoittanut tätä kirjaksi, teatterinäytelmäksi, leffaksi, tv-dokumentiksi, taidenäyttelyn teemaksi, lauluksi jne... Kun kerran sarjakuvaan kuuluu useita elementtejä, jotka parhaiten itseään toteuttaessaan palvelevat vasta toisiinsa sopivina parhaimmalla tavalla itse kokonaisuutta, miksi emme panostaisi kaikkiin ja tekisi sarjakuvasta juuri siksi niin uniikkia ilmaisumuotoa, jonka vuoksi se nimen omaan ei koskaan voisi olla vain ja pelkästään kirjoitettua tekstiä, näytelmää, elokuvaa, laulua jne... Parhaimmat pointsit minulta saa työ, joka ansioituu kaikilla osa-alueillaan. Sitä on sarjakuva parhaimmillaan... ja se siitä... :o
-
Mielestäni taiteellisuus ei välttämättä tarkoita ollenkaan, että hyvin piirretty. Pikemminkin päin vastoin.
Ja luettavuus on mun mielestä tärkein juttu sarjakuvassa. Miten ruudut on sommiteltu ja mitä ruutuihin on sommiteltu. Siis sarjakuvan kieli täytyy hallita. Mielellään hyvin tai briljantisti.
-
Täytyyhän se tietty myöntää, että tarina on tärkein. Kerronnan ja piirrustukset laittaisin kuitenkin samalle viivalle.
Kerrontahan näistä on se, jonka olemassaoloa ei huomaakkaan jos se toimii. Eikä välttämättä huomaa vaikkei toimisikaan, tuomitsee vaan sarjakuvan kököksi.
Mutta ei taiteen osuutta pitäisi liikaa mennä aliarvioimaan. Jotkut jutut kyllä toimii heikommallakin annilla, mutta jotkut taas ei toimisi. Jos nyt vaikka sarjassa pitäisi olla joku niiiin hyvännäköinen nainen, että kaikki on ihan sekaisin, muttei osaa piirtää kuin epämääräisen tuhnun jolla on hampaita pitkin naamaa, niin ei se nyt vaan toimi.
Love & Rockets (Jaimen osuus) on yksi esimerkki sarjasta, jossa iso osa viehätyksestä on siinä perusteellisen hienossa kuvituksessa. Oikeastaan olisin melkein sitä mieltä, että siinä sarjassa ei paljon muuta olekkaan kuin hieno kerronta ja kuvitus. No onhan siinä juonikin, mutta kuiteski.
-
Sarjakuvaahan hei luetaan, kuten kirjaakin ja tarina on siis tärkein. Huonolla kuvituksella voi pilata hyvän tarinan, mutta huonolla tarinalla ei voi korvata hyvää kuvitusta. (mielestäni) Tai tärkein on tarinankerronta, ideahan voi olla hyvä, mutta jos on huonosti kerrottu koko tarina menee pieleen. Tai voi olla, että tärkeintä on jonkinlainen tarinankerronnan ja kuvituksen yhdistelmä, että ne kulkevat käsikädessä.
Älkää välittäkö. En ymmärrä itsekään mitä puhun. Jotain tekotaiteellista roskaa.
-
Älkää välittäkö. En ymmärrä itsekään mitä puhun. Jotain tekotaiteellista roskaa.
Älä välitä. Yhtä oikeaa vastausta ei ole olemassa.
-
Itse olen yrittänyt kehittää piirtotaitoani ja -tyyliäni juuri sen vuoksi että saisin joskus aikaan vakavaa sarjakuvaa.. En tiedä kuinka paljon tämä liittyy itse asiaan - olen ihan kuumehoureissa nimittäin - mutta (olen kova jankuttamaan asioita joita en ole itse keksinyt) kerronnan, ainakin pitäisi, vaikuttaa itse piirtotyyliin. Humoristinen sarjakuva ei tarvitse niin realistisia hahmoja tai taustaa kuin vakava novellisarjakuva näin esimerkkinä. Juuri näistä humoristisista vänkyrähahmoista yritänkin itse irtautua.
Tarina on kyllä erittäin tärkeä sarjakuvassa.. Ketutuskerroin on ollut suuri lukiessani vanhaa suomalaista sarjakuvaa (tästäkin olen maininnut jo, huoh..) jossa juoni (heh, 'juoni') on että jänöpupu haluaa mennä naimisiin hirven kanssa tai että karhu juo itsensä känniin ja oksentaa.
Tai ehkä minä en vain ymmärrä ihan kaikkea.
Panostan suunnitteluvaiheessa käsikirjoitukseen kaikista eniten ja sen jälkeen kehitän tyylin sen perusteella.. Joskaan en hirveästi ole sarjakuvaa tehnyt vielä, mutta ainakin näin sen pitäisi mennä. :)
Mutta ei mitään oikein jaksa lukea jos näkee selvästi että siihen ei ole käytetty sen enempää aikaa kuin vaivaakaan.
Äh, lopetan ennenkuin kirjoitan jotain jota itse asiassa ymmärtäisin itse.
-
Olisipa mielenkiintoista, jos elokuvista tuttu "uudelleenfilmaus" siirtyisi myös sarjakuviin. Studios Hergehän tätä harrasti, päivittämällä albumeita, ja tietenkin iloiset danskit ja itaalot jotka piirustelivat Barksin juttuja uusiksi.
Mutta siis, leikkimielessähän näitä on kokeiltu (Voittamaton Lucky Luke), ja supperisankareiden syntymätarinoita tehtailtu ajanmukaisiksi, vaan ajatelkaas, jos kokonainen, alkujaan "huonosti" sarjakuvitettu albumi piirrettäisiin uusiksi?
-
Sarjakuvaahan hei luetaan, kuten kirjaakin ja tarina on siis tärkein.
Minä olen aina vierastanut tätä käsitystä ja käsitettä. Mielestäni sarjakuvaa ei lueta kuin kirjaa... Mielestäni "lukea" ei ylipäänsä ole koskaan ollut sopivin verbi kuvaamaan sitä prosessia, mitä sarjakuvan "lukemisessa" tapahtuu. Ei myöskään "katseleminen", koska mielestäni sarjakuvan "lukeminen" ei ole kumpaakaan. Mutta koska tuo "lukeminen" on niin vakiintunut termi myös sarjakuvista puhuttaessa, en ole viitsinyt siihen koskaan aiemmin puuttua...
Mielestäni kyse on enemmänkin tulkinnasta. Tulkitsemisesta. Sarjakuvan "lukeminen" ja "katseleminen" on enemmänkin sarjakuvan tulkitsemista. Tämäkään ei kuitenkaan ole paras mahdollinen termi, vaan sarjakuvalle pitäisikin keksiä kokonaan oma uusi sarjakuvan tulkitsemis- ja imuttamisprosessia kuvaava termi. Kaikki nämä nykyiset ovat vääriä, mutta tulkitseminen on mielestäni silti oikeampi kuin lukeminen tai katseleminen, mutta niin vaikeakäyttöinen. Eikä sitä prosessia koskaan tulisi verrata suoraan varsinaisen kirjallisuuden lukemiseen. Sarjakuva on täysin erilainen ja omanlaisensa uniikki ilmaisumuoto. On sääli, ettei sen tulkitsemisprosessille vieläkään ole kyetty löytämään täsmällistä nimitystä...
Huonolla kuvituksella voi pilata hyvän tarinan, mutta huonolla tarinalla ei voi korvata hyvää kuvitusta. (mielestäni) Tai tärkein on tarinankerronta, ideahan voi olla hyvä, mutta jos on huonosti kerrottu koko tarina menee pieleen. Tai voi olla, että tärkeintä on jonkinlainen tarinankerronnan ja kuvituksen yhdistelmä, että ne kulkevat käsikädessä.
Älkää välittäkö. En ymmärrä itsekään mitä puhun. Jotain tekotaiteellista roskaa.
...Tämä oli kieltämättä vähän sekavasti ja paikka paikoin ristiriitaisestikin ilmaistu mielipide. Siinä olet oikeassa ja tuossa olen samaa mieltä, että jos hyväkin tarina on kerrottu sarjakuvallisesti huonosti, on surullista, että koko hyvä idea menee samalla harakoille. Tätä kai yritit sanoa?
Minunkin mielestäni tärkeintä on ennen muuta se, että sarjakuvan eri -osa-alueet kulkevat nätisti, saumattomasti ja ongelmitta "käsi kädessä", kuten asian ilmaisit. Silloin se toimii parhaalla mahdollisella tavalla ja näiden elementtien heikkouksia ei niiden puuttumisen vuoksi valmiissa töissä näe. Siksi ne eivät myöskään haittaa itse "tulkintaprosessia", vaan se on kaikin puolin miellyttävä kokemus. Kuten Jarmo sen kiteytti, kerrontaa ei edes huomaa, jollei siinä ole jotain vikaa. Silloin koko prosessi on siis vaivatonta ja luonnollisesti soljuvaa, ja sarjakuva on parhaimmillaan juuri tätä. Ulottaisin tuon Jarmon kommentin kuitenkin kaikkiin sarjakuvan elementteihin. Kun mikä hyvänsä näistä osista on "kunnossa" juuri siihen seikkaan ei kiinnitä sen ihmeempää negatiivisella tavalla ilmenevää huomiota. Ja jarmonkin mielipiteestä käy toisella tapaa ilmi juuri sama seikka, jonka olen jo aiemminkin sanonut. Mikä hyvänsä ratkaisu sarjakuvassa täytyy olla perusteltavissa. Karkea/loistelias piirrostyyli, kerronnalliset ratkaisut, ruutujen sommittelut ja jaottelut, tarinan kulku ja kuljetus, jne...
Tarinankerronnan kannalta piirrostavan täytyy olla siihen soveltuva ja sitä parhaiten palveleva. Jos koko sarjan yksi kantavia ideoita lepää tietyn tyyppiselle ominaisuudelle, joka ei sarjakuvan tulkitsijalle ilmene käyttämättä tietynlaista asiaa tukevaa tyyliä, se epäonnistuu. Jarmon Jaime-esimerkki oli tähän paikallaan. Tätä minä juuri tarkoitin. Kauniisti piirretyn hahmon valinta on perusteltua, jos hahmon vetävyys on yksi tekijä, jonka piirtäjä on tarkoittanut ensisijaisesti sarjakuvansa tulkitsijan hoksaavan.
Tarkemmin ottaenhan tämä keskustelu piirrostyylistä, hyvästä piirtämisestä ja tarinan tasosta ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, kuin voisi pintapuolisesti tarkastellen olettaa. Scott McCloud on kirjassaan "sarjakuva -näkymätön taide" käsitellyt tätäkin asiaa aika lailla ja kyseessä on itse asiassa aika monimutkainen asia, joka ei suinkaan ole mitenkään yksiselitteinen. Erityisen mielenkiintoisia ovat pitkät analyysit siitä, miten "parempaa" piirtämistä käytetään jo yhden ja samankin sarjakuvan sisällä määrättynä tehollisena keinona. Tällaisessa tapauksessa kuvalla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin esimerkiksi sitä edeltävällä tai sitä seuraavalla kuvalla. Se, millä tavalla tietyllä tavalla piirretty kuva vaikuttaa sen tulkitsijaan... sitäkin voi siis käyttää tulkitsijan kokeman tietynlaisen assosiaation, merkityksen tai samaistumisen asteen kontrolloimiseen. Nämä ovat tietoisia, tulkitsijan ohjaamiseen vaikuttavia valintoja ja perusteltuja juuri siksi...
Äh vaikea selittää näin äkkiseltään. Lukekaa kirja. Kestää useammankin lukukerran ja aina löytää jotakin uutta. Ainakin minä tunnen löytäväni sieltä jatkuvasti lisää... ;)
-
...Olisipa mielenkiintoista, jos elokuvista tuttu "uudelleenfilmaus" siirtyisi myös sarjakuviin...
...vaan ajatelkaas, jos kokonainen, alkujaan "huonosti" sarjakuvitettu albumi piirrettäisiin uusiksi?
Tätä minä olen kans monesti miettinyt, että miksi ei sarjakuvissa, kun kaikissa muissakin? Tämä "coverien" tekeminen on ehkä kaikkein yleisintä musiikissa, joskaan en koskaan ole ymmärtänyt sitä, miksi lähes kaikki coverit halutaan tehdä "klassikoista", eli kappaleista, joista on äärimmäisen vaikea tehdä enää ainakaan parempaa versiota ja juuri siksi ne coverit yleensä epäonnistuvat. Miksi he eivät puutu juuri niihin kappaleisiin, joissa näkee selvästi potentiaalin, mutta alkuperäinen toteuttaja on väärä...?
Sarjakuvissa tällä olisi kyllä käyttöä, ehkä vieläkin enemmän. Paljon on hyviä tarinoita, mutta kunpa niihin aina saataisiin sen ansaitsemia kuvittajiakin... ja toisaalta monet hyvät kuvittajat puuhailevat surullisen usein jonninjoutavien tarinoiden parissa... :'(
-
Minusta Katja Tukiaisen piirrokset ovat juuri sopivan taidokkaita, mutta taiteellisia ja tarinat ovat yleensä hyviä. Tyyli on jotain naivismia kaiketi. Niistä sarjakuvista tulee kuitenkin hyvälle mielelle. "Huomenna lainataan pieni mummo". Tukiaisen sarjakuvaa näkee muistaaksenin Ykkösbonuslehden takana eli ei Pirkan vaan sen toisen. Pirkassa taas ilmestyy opettavainen sarjakuva Ekovaarat tms. joka on Jari Rasin ja Juha Ruusuvuoren (!) tekemä. Siitä nyt en sano oikein mitään ettei tule kylmää niskaan. Hauskahan se usein on, Ruusuvuorta kun ihailen puoliälyttömästi. Rasi käyttää minusta liian paksua sivellintä (tai jotain, emmätiedä) vaikka taitoa olisi tarkempaankin.
-
joskaan en koskaan ole ymmärtänyt sitä, miksi lähes kaikki coverit halutaan tehdä "klassikoista", eli kappaleista, joista on äärimmäisen vaikea tehdä enää ainakaan parempaa versiota ja juuri siksi ne coverit yleensä epäonnistuvat. Miksi he eivät puutu juuri niihin kappaleisiin, joissa näkee selvästi potentiaalin, mutta alkuperäinen toteuttaja on väärä...?
Siksi, että coverin funktio ei yleensä oo kansansivistyksellinen (mikä on suuri harmi, poikkeuksena ehkä joku The Cramps) vaan idea on tarjota ihmisille jotain tunnistettavaa; jotain mitä voi laulaa mukana ja kokea tän auteur-tunteen; olla osatekijänä, melkein kuin Luoja siis itsekin...
;-)
Joo, Scott McCloud on akateemishenkisissä teoksissaan hienosti miettinyt tuota asiaa (sarjakuvan lukemiselämystä), ja oivaltanut monta hyvää juttua. Sarjakuvantutkijoilta jää kuitenkin McCloudista puhuessa usein huomaamatta sellainen aika yksinkertainen ongelma, että McCloud ei itse asiassa ole kovin hyvä sarjakuvantekijä, eikä oikein osaa käyttää sarjakuvaa työvälineenä. Tämä rajoittaa olennaisesti McCloudin tutkimusta, vaikkei suinkaan vähennä sen arvoa.
Will Eisner on teoksessaan Comics and the Sequential Art (ja sen jatko-osissa) hahmottanut sarjakuvan lukumuotoa paljon paremmin, kuten tuolta sivusommittelun mestarilta sopii odottaakin. Samoin (teatterilavastaja) Marc-Antoine Mathieun sarjakuvat sopivat oppikirjoiksi sarjakuvan lukumuotoon, tosin oppi tulee kenties enemmän rivien välistä. Alkuperä-sarja kannattaa jokaisen lukea uudestaan.
Kaikkein laajimmin ja esoteerisimmin asiaa on puinut Thierry Groensteen kuuluisassa Oubapo-teoksessaan. Sen aikoinaan suomeksi toimitettuani mulle jäi tunne, että sarjakuvan semioottinen analyysi ja koko sarjakuvaälymystö olisivat hyötyneet paljon, kun pikku-Thierryn olisi vain annettu pistää kädet sinne peiton alle lapsena. Ehkä pitäisi lukea se nyt uudestaan.
:-)
No, tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että sarjakuvan lukutapa ei ole lineaarinen vakio. Sarjakuvaan kuuluu olennaisesti vilkuilu, ja syrjäsilmällä näkeminen, mahdollisuus palata takaisin ja välähdykset myös tulevista sivuista. Kaikki tämä pitää ottaa huomioon, kun sarjakuvan ulkoasua mietitään. Ja oikeanpuoleinen sivu on aina se vahvempi, kun ei olla Japanissa.
-
Siksi, että coverin funktio ei yleensä oo kansansivistyksellinen (mikä on suuri harmi, poikkeuksena ehkä joku The Cramps) vaan idea on tarjota ihmisille jotain tunnistettavaa; jotain mitä voi laulaa mukana ja kokea tän auteur-tunteen; olla osatekijänä, melkein kuin Luoja siis itsekin...
;-)
Kiitos Kivi tästä. Tämä selvensi vähäsen, kun en oikeasti tunne tätä musiikkikenttää kovinkaan hyvin...
Sarjakuvantutkijoilta jää kuitenkin McCloudista puhuessa usein huomaamatta sellainen aika yksinkertainen ongelma, että McCloud ei itse asiassa ole kovin hyvä sarjakuvantekijä, eikä oikein osaa käyttää sarjakuvaa työvälineenä. Tämä rajoittaa olennaisesti McCloudin tutkimusta, vaikkei suinkaan vähennä sen arvoa.
joo... suutarin lapsella ei ole kenkiä, eikä kukaan ole seppä syntyessään ja sitä rataa... mut toi on ihan totta, ettei Scott ole itse kovinkaan ihmeellinen sarjakuvittaja, mutta musta tuntuu, että hän tietää sen itsekin ja tuntuu olevan nykyisin enemmän keskittynyt sarjakuvan tutkimiseen kuin tekemiseen. Ainakin mitä kunnianhimoiseen otteeseen tulee...
toi oli hyvin kuitenkin ilmaistu, että "käyttää sarjakuvaa työvälineenä" ja juuri siitä on kysymys, kun puhutaan sarjakuvan eri elementtien merkityksestä ja toisiinsa sopivuudesta. Kuinka hyvin sarjakuva palvelee siinä tehtävässä, minkä vuoksi tekijä on valinnut juuri tämän ilmaisumuodon. Ja juuri tähän seikkaan mielestäni liittyy olennaisimmin se kysymys, onko sarjakuva lopulta onnistunut vai ei. Sarjakuva parhaimmillaan onkin mielestäni sellainen, ettei se kokonaisuus millään muotoa toteutuisi eikä tekijän sanoma välittyisi yhtä hyvin ja toivotulla tavalla mitenkään muutoin ilmaistuna. Vähän sekavaa, mutta eikös se näin ole...?
Will Eisner on teoksessaan Comics and the Sequential Art (ja sen jatko-osissa) hahmottanut sarjakuvan lukumuotoa paljon paremmin, kuten tuolta sivusommittelun mestarilta sopii odottaakin.
... Ja juuri tämänhän myös Scott McCloud on ymmärtänyt nostaa esille. Hänhän ylistää Will Eisneria harva se kohta ja antaa kyllä paljonkin arvoa Eisnerin työlle. Tämä on juuri tätä "ei tarvitse itse olla mestari voidakseen nähdä, että jokin on tehty väärin..." -juttua. Scott ei ole sarjakuvantekijä parhaimmasta päästä, mutta paljonhan heppu näyttää asiaa pohdiskelleen ja nostan kyllä hattua työlle, joka on antanut niin paljon myös muille miettimisen aihetta. Eisner on poikkeus monessakin mielessä. Mestarillinen sarjakuvantekijä, mutta myös sen tutkija ja analysoija...
Nappari nosti tähän keskusteluun vielä korostetummalle pallille kuvakerronnan, josta olen samaa mieltä, että ehkä juuri siinä kuitenkin näkyy kaikista parhaiten ja eniten vain sarjakuvalle ominaisimpia piirteitä. Juuri siinä on jotakin, mitä vain sarjakuvissa voi samassa laajuudessaan ja monimuotoisuudessaan olla...
-
Sarjakuva parhaimmillaan onkin mielestäni sellainen, ettei se kokonaisuus millään muotoa toteutuisi eikä tekijän sanoma välittyisi yhtä hyvin ja toivotulla tavalla mitenkään muutoin ilmaistuna.
Täsmälleen.
Sarjakuva on läheistä sukua runoudelle, kaunokirjallisuudelle, dokumentarisoinnille kaikissa muodoissaan, elokuvalle, kuvataiteelle, näyttämötaiteelle, lausunnalle ja musiikille (rytmi, sävyjen vaihtelu); muttei täysin yhdenkään niistä lakien alainen.
Elokuva (paitsi kotona videolta/DVD:ltä) on lineaarinen, ja ohjaaja määrää tempon ja lukujärjestyksen. Tapahtumien samanaikaisuuskin on rajallisempaa, muttei mahdotonta. Sarjakuvassa lukija määrää tahdin, järjestyksen, ja saattaa sotkea tekijän kaikki hienot taimausaikeet palaamalla edelliselle sivulle. Tämä sallittakoon, mutta esimerkiksi Eisner opetti aikoinaan kurssillaan, että jos rytmi on olennainen tekijä tarinalle, lukijat täytyy juoksuttaa turvaan; tehdä heille houkuttelevammaksi jatkaa kuin palata taaksepäin. Tätä varten aukeaman oikeaan alalaitaan rakennettiin jännitteellinen kohta (oikea alakulma näkyy ensimmäisenä sivua käännettäessä, ja määrää siis koko aukeaman lukemisen sävyn) joka paitsi pakotti lukemaan, myös houkutti kääntämään sivua.
Runous on usein lähempänä sarjakuvaa kuin proosa, sillä samoin kuin runouden kantava voima on lukijan pakottaminen auteur-asemaan; pakottaminen luomaan omat tulkintansa ja täydentämään kuvasta puuttuvat yksityiskohdat, on eräs sarjakuvan vahvuuksia juuri pelkistäminen. Kun piirrät fotorealistisen auton, lukija sanoo: "Onpa hieno Volvo Amazon '65", mutta kun auto on äärimmilleen pelkistetty, siitä tulee se auto joka lukijan mielessä on autoista autoin. Eli olet löytänyt lukijalle rakkaimman yhteisen nimittäjän, mitä autoihin tulee, ja tehnyt lukijasta tarinan auteurin; vastuullisen osakertojan.
Sarjakuva on näyttämödramaturgian ja elokuvakerronnan lakien alainen, mitä kerronnan kulkusuuntiin tulee, mutta eroaa niistä siten, että yleisö (samoin kuin näyttämökin) on vapaasti pyöriteltävissä ilman materian tai käytännön sanelemia rajoja. Pyörittelyssä kannattaa kuitenkin muistaa hallitseva/alisteinen -jako, jolla lukijaa pystysuunnassa siirrettäessä sijoitetaan lukija joko hallitsemaan tarinaa, tai sille alisteiseksi. Sarjakuvan oma lisäongelma näyttämösommittelussa ovat puhekuplat, joiden pitää aina ilmestyä lukujärjestyksessä vasemmalta oikealle, ylhäältä alas.
Tätä selitystä vois jatkaa vaikka kuinka. Pitäiskö, vai joko riitti?
-
Jatka vaan. Kirjota oikeen artikkeli.
-
Jatka vaan. Kirjota oikeen artikkeli.
Ennemmin tilkkeitä sinne tänne, se on hauskempaa.
-
Tarina on tärkein.
Puhummeko muuten nyt novellista vai stripeistä? Tässä ajatukseni molempiin versioihin:
Stripit:
Kaikki lähtee ideasta - jos se ei tomi niin ei edes kerronta pelasta sitä. Idea on parhaimmillaan jos se on omaperäinen, itse kehittämä tms. , mutta hyvin toteutettu (no, tästä päästään kerronnan ja piirron vaikutukseen) vanha ideakin voi olla parhaimmasta päästä sarjakuvataidetta. Ideahan sisältää vain viimeisimmän ruudun, kaikki muu on kerrontaa. Hyvän stripin viimeinen ruutu on looistava!
Toisena tulee kerronta. Miten päädytään siihen vikaan ruutuun? Miten saada tarinasta hauskempi muuttamalla vain kahta edellistä ruutua? Entä jos stripissä on kaksi ruutua ja ennen viimeistä onkin vain yksi tai jos ruutuja on neljä? Idea täytyy olla kuitenkin ensin. Et voi tehdä ensin kahta ruutua ja sitten viimeistä - ainakaan toimivasti - ainakaan pitkällä aikavälillä. B. Virtasessa viimeinen ruutu on vain "lopullinen vitsi" ja kahdella edellisellä ruudulla vain pohjustetaan tulevaa. Kahdesta ensimmäisestä siis arvaa yleensä tulevan pitää, mutta eikös se ole vain hauskempaa? Nähdä toteutus. Onko se kerrontaa vai tarinaa?
Piirtäminen tulee näistä kolmesta "peruselementistä" viimeisenä. Jos stripin idea on täydellinen niin ei piirroksen tarvitse olla täydellinen se tekee siitä täydellistä.
Tuollaisen stripin minä haluaisin lukea.
Novelli:
Kerronta on ensimmäisenä. Pitkän sarjakuvan tulee toimia pitemmän aikaa eikä nojautua yhteen hienoon ideaan/oivallukseen. Se ei vain ottaisi toimiakseen. Sata sivua hyvää vai yksi erinomaista?
Piirros on seuraavana. Sataa sivua ei katsele tikku-ukkoja piirroksen tulee olla hyvää. Niin sitä haluaa lukeakkin ja piirroksen ja kerronnan avulla sarjaan jää koukkuun.
Idea on vasta viimeisenä. Ei pitkässä novellissa tarvitse olla yhtä oivallusta jos kerronta ja piirros toimii. Ilmankin selviää - muttei täydellisesti
Lopuksi haluan lisätä että nämä ovat pitkälti vain minun ajatuksiani, eikä kaikissa novelleissa ole sataa sivua :P
Teksti on myös sekavaa ja täynnä kirotus viheitä.
P.S. Selvisin yhdellä hymiöllä!
-
Pyydän heti valmiiksi Kiveltä anteeksi, että tulen sorkkimaan tähänkin ketjuun... ;D
Täällä puhutaan hirveästi kuvituksesta ja tarinasta, mutta ovvatko ne yhtään mitään ilman tunnelmaa? Onnistuuko nerokaskaan tarina kaappaamaan lukijan mukaansa, jos tunnelma loistaa poissaololla?
Otetaanpa käsittelyyn esim. Luupäät. Ei tule mieleen kovinkaan montaa kuvittajaa, joka tekisi yhtä tunnelmallista kuvitusta/kerrontaa, kuin Jeff Smith. Kuinka moni arvostaisi Luupäitä yhtä paljon, kuin nyt, jos tarina/hahmot olisivat aivan samoja, mutta tunnelma olisipoissa. Eli kaikkien painajaisten painostava tunnelma. Kaukana väijyvä uhka. Ystävyys. Kaikki tuo olisi vain sanoja ja kuvia paperilla, mutta lukija ei tuntisi mitään. Olisiko luupäät silloin yhtä suosittu?
Tunnelma on siitä mielenkiintoinen asia, että on vaikea määritellä, että mikä sen synnyttää. Luupäissä se varmaan syntyy mustan ja valkoisen nerokkaasta käytöstä ja kuvien upeasta rytmittämisestä. Guardian Devilissä tunnelma taas syntyy Kevin Smithin kekseliäästä kielenkäytöstä ja taitavasti piirretyistä kuvista. Elektra Assassinissa tunnelma syntyy varmasti juuri kuvituksesta ja Frank Millerin omalaatuisesta kerronnasta.
Tunnelma siis ainakin minun mielestäni rakentuu monesta elementistä ja aina se ei edes rakennu samoista paloista. Minun mielestäni siis sarjakuvan tärkeimmät elementit ovat aika vaikeasti nimettävissä, koska eri sarjakuvan tyylilajit tarvitsevat eri asoita toimiakseen.
Tunnelma on kuitenkin se, mikä pitää minut sarjakuvan/elokuvan/kirjan äärellä. Lähes kaikki suosikkisarjakuvani ovat tehneet minuun juuri tunnelmallaan vaikutuksen. Esimerkkeinä juuri Luupäät, Guardian Devil, Kraven's Last Hunt, Akira, Dark Knight Returns yms.
Ja jos otetaan vielä esimerkkiä kirjallisuudesta, niin heitetään vaikka tällainen nimi, kuin Michael Crichton. Kaverilla on kyllä tarinat usein kunnossa, mutta sanoisin häntä silti melko huonoksi kirjailijaksi. Hänen kirjoissaan on nimittäin tunnelmaa yhtä paljon, kuin keskiverto puhelinluettelossa.
Todettakoon, vielä, että jotta tällaista keskustelua sarjakuvan tärkeimmästä elementistä voidaan käydä, niin pitää ensin rajata se esim. pelkkiin novelleihin tms.
-
Runous on usein lähempänä sarjakuvaa kuin proosa, sillä samoin kuin runouden kantava voima on lukijan pakottaminen auteur-asemaan; pakottaminen luomaan omat tulkintansa ja täydentämään kuvasta puuttuvat yksityiskohdat, on eräs sarjakuvan vahvuuksia juuri pelkistäminen. Kun piirrät fotorealistisen auton, lukija sanoo: "Onpa hieno Volvo Amazon '65", mutta kun auto on äärimmilleen pelkistetty, siitä tulee se auto joka lukijan mielessä on autoista autoin. Eli olet löytänyt lukijalle rakkaimman yhteisen nimittäjän, mitä autoihin tulee, ja tehnyt lukijasta tarinan auteurin; vastuullisen osakertojan.
Kas, varsin platonilaista filosofiaa. Kaikkeen olevaiseen löytyy täydelliset mallikuvat ideoiden maailmasta. Pelkistäessään piirtäjä lähestyy ideoiden maailmaa ja saavuttaa juuri sen kauneuden, johon eivät parhaatkaan realistisen maalaustaiteen edustajat yllä.
McCloudhan puhuu muunmuassa pelkistämisen voimasta sarjakuvassa ja on kenties tämän "uskonnon" fundamentalistinen edustaja. Hänen sarjakuvansahan eivät ole realistisella jäljellä pilattuja - hyvä niin.
Ja Leolle: Kyllähän idea käsittää stripissä koko jutun, ei vain viimeistä kuvaa! Yritäpä lukea stripeistä vain viimeinen ruutu...
Sinä varmaankin käsität IDEA-sanan vain hieman eri tavalla, kuin minä...
Mutta sitä pitää painottaa vielä, että
IDEA tulee AINA ENSIN! Olipahan kyse mistä tyylilajista tai taidemuodosta tahansa... Idea voi olla huonokin - kunhan se on idea. Mikään muu ei loppupeleissä merkitse, kaikki muu on pintaa ja lisätilpehööriä (muoto, kerronta, tyylilaji, tekniikka... sisältö!). Mutta tätä kaikkea muuta tarvitaan, että idea saadaan esitettyä ja tuotua julki. Se, miten idea esitetään onkin sitten makuasia...
-
Herkullista pohdintaa. Hyvä, että otitte kerronnallisen elementin mukaan. Jotenkin se jäi tuossa alustuksessani huomiotta. Jatketaan... ;D
-
...Olisipa mielenkiintoista, jos elokuvista tuttu "uudelleenfilmaus" siirtyisi myös sarjakuviin...
...vaan ajatelkaas, jos kokonainen, alkujaan "huonosti" sarjakuvitettu albumi piirrettäisiin uusiksi?
Tätä minä olen kans monesti miettinyt, että miksi ei sarjakuvissa, kun kaikissa muissakin? Tämä "coverien" tekeminen on ehkä kaikkein yleisintä musiikissa,
No tätähän on ainakin Daan Jippes tehnyt sovittaessaan uusiksi Barksin käsikirjoittamia Sudenpentu-sarjiksia. Ne hän teki uudelleen Barksin piirrostyylillä, kun ne 70-luvulla joutuivat b-luokan piirtäjien (Kay Wright & co) käsiin.
Timo
-
Vielä omana mielipiteenä, että kyllä Scott McCloud minusta on myös hyvä sarjakuvantekijä. Vaikken kovin laajasti ole tuotantoon tutustunutkaan.
Zot!:in luin joskus ja tykkäsin. Hyvin kerrottu ja selkeästi kuvitettu. Se pitää vaan ottaa enempi sellaisena nuorten sarjakuvana, ei minään From Hell aikuissynkistelynä. En nyt oikein tiedä mihin sitä voisi verrata.
Tuossa herran tekemä 24h tuotos, ihan laatukamaa minusta.
http://www.scottmccloud.com/inventions/24hr/first/00-cover.html
-
Tässä tulikin paljon hyviä ajatuksia. itsekin kamppailen jatkuvasti tuon tarina on, mutten osaa piirtää ongelman parissa. Olen tosissani miettinyt että mitä jos tässä taito kehittyy iän myötä, niin kannattaako piirtää vain pöytälaatikkoon ja sitten kun taidot ovat parantuneet, koettaa omakustantaa vasta parempaa jälkeä. Vai koettaa kepillä jäätä jo nyt ja sitten myöhemmin päivittää ja uudelleen piirtää vanhoja tekeleitä Hergemäisesti.
-
kannattaako piirtää vain pöytälaatikkoon ja sitten kun taidot ovat parantuneet, koettaa omakustantaa vasta parempaa jälkeä. Vai koettaa kepillä jäätä jo nyt
Kannattaa julkaista pieniä omakustanteita jo nyt, koska:
a) piirtämällä pöytälaatikkoon kasaat tulevaisuudelle odotuksia, joita et voi täyttää, koska...
...b) kehitystä tapahtuu vain tekemällä. Jos et tee, et kehity.
ja c) ilman yleisöä ei ole motivaatiota.
Eli töihin vain. Tarinoita tulee muuten lisääkin koko ajan, sitä enemmän mitä niitä käyttää, joten vihoviimeinen asia on istua muutaman käsiksen päällä ja aatella, että "nää on nyt ne mun käsikset" - sillä tavalla tappaa luovuutensa varmasti.
Kiertoon vain!
-
...Olisipa mielenkiintoista, jos elokuvista tuttu "uudelleenfilmaus" siirtyisi myös sarjakuviin...
...vaan ajatelkaas, jos kokonainen, alkujaan "huonosti" sarjakuvitettu albumi piirrettäisiin uusiksi?
Tämä "coverien" tekeminen on ehkä kaikkein yleisintä musiikissa,
No tätähän on ainakin Daan Jippes tehnyt sovittaessaan uusiksi Barksin käsikirjoittamia Sudenpentu-sarjiksia. Ne hän teki uudelleen Barksin piirrostyylillä, kun ne 70-luvulla joutuivat b-luokan piirtäjien (Kay Wright & co) käsiin.
No taas oli vastaus lähempänä kuin R-kioski. Totta Jippes tosiaan on tehnyt barksilaista barksia, vaan kyllä niissä Strobl & co:n versioissa oli myös oma viehätyksensä.
Stroblista niin, hänellä ei vissiin mietintämyssy kiekunut samaan tahtiin kuin Barksilla, päätellen vaikkapa v. 1962 - näköispainokseen sisältyvistä tarinoista. Moni johtoidea on kevyesti varioiden lainattu Barksilta.
-
Stroblista niin, hänellä ei vissiin mietintämyssy kiekunut samaan tahtiin kuin Barksilla, päätellen vaikkapa v. 1962 - näköispainokseen sisältyvistä tarinoista. Moni johtoidea on kevyesti varioiden lainattu Barksilta.
Toisaalta, moni Stroblin ideoista on Barksilta, ihan luvan kanssa. Sun täytyy muistaa, että Strobl (avustajineen) oli aikansa ehkä tuotteliain Disney-piirtäjä, jolla ei yhden sarjan kanssa kauaa nokka tuhissut (pun intended). Osin hirmuiseen tuotantotahtiin vaikutti, että Strobl otti varsin vapaasti vastaan kaikki kollegoidensa heittelemät ideat.
Näin mä olen käsittänyt, mutta en muista mistä kuulin.
-
Totta totta, joo, ja Western Publishinghän omisti kaikki Disney-sarjat ideoineen kun oli maksanut sivukorvauksen tekijälle/tekijöille. Että varsin harva Nakke Nakuttajan / Väiskin / Akun piirtäjä viitsi pistää sieluaan paperille, kunhan sai päivän burgerit tienattua perheelle niin jees. Sama juttu muissakin kustantamoissa ja lehdissä, tekijät ryhtyivät huutelemaan oikeuksiensa ja originaaliensa perään vasta 70-luvun lopulla.
William Gainesilla oli oikein mahtileimasin, johon mahtui koko sopimusteksti, ytimenään, "allekirjoittaja on myynyt työnsä kaikki oikeudet kertakorvausta vastaan."
-
Yksi melko tärkeä osio sarjakuvaa on vielä jäänyt täällä mainitsematta. Nimittäin hahmot. Monia pidempään jatkuneita sarjoja tulee luettua niiden hahmojen takia. Paras esimerkki taitaa olla Ryhmä X. Vaikka tarinaa ei juuri olisi niin on silti mukava palata tuttujen ja hyvien hahmojen pariin. Toinen esimerkki taitaa olla Ranma 1/2. Kuvitus on Takashin pikapiirostyyliä. Kerronta ihan ammattimaista japanilaista kerrontaa ja tarinoita ei juuri ole. Kuitenkin se jaksaa kiinnostaa erikoisten ja vahvojen hahmojensa ansiosta.
-
Vielä yksi näkökulma lisää, jota en aiemmissa viesteissä pikaselauksella merkille pannut, on tekijä. Tuttu tekijä vaikuttaa sarjakuvan ostopäätökseen (tai vaikka kirjastosta lainauspäätökseen...)
Joidenkin tekijöiden ympärille on muodostunut sellainen henkilökultti, että heidän toitään on pakko seurata olivatpahan ne mitä tuubaa milloinkin. (hmm... Frank Miller?) Suomessa sarjakuvia henkilöidään mielestäni aika huonosti, tekijät saisivat tyrkyttää naamaansa julkisuuteen enemmänkin. Sitä ei kutsuta nykyään egoismiksi vaan myynninedistämiseksi.
Tekijä muodostaa kahden konkreettisen sarjakuvatuotteen välille jatkumon, josta tuotteiden menestys usein riippuu, hyvin kankeasti sanottuna. Sitä varten kirjoissakin on kirjailijan nimi ihan helkkarin isolla ja teoksen nimi jossain takasivun marginaalissa.
Nykykulttuurissa kaikki tuotteet pitää henkilöidä, uuden taideteoksen arvo määräytyy tekijän mukaan, ei teoskohtaisten "taiteellisten ansioiden".
Lisäksi ihmiset valitsevat yleensä kahdesta sen tutun vaihtoehdon, joten taiteilijan etujen mukaista on saada naama julkisuuteen vaikkapa sitten örveltämällä seiskan kuvissa...
jne jne.
Eli siis... pointtini oli että... hmm - niin! Tekijällä on merkitystä!
-
Mielekästä pohdiskelua ... tähän ehkä tarvii enempikin perehtyä mutta nyt jo ensin pari mietettä.
Tosi on että sarjakuva on kaiketi uniikki, oma meedio. Ei elokuvaa, ei kirjaa koska (luulisin) lukijalla/käyttäjällä on eräitä etuja näihin nähden.
No, juolahti mieleen yksinkertainen vertaus. Voi olla ontuva mutta tässä on nyt kuitenkin. Jos joku sarjakuva (x) olisi niinkö henkilöauto. Neljä pyörää vaativa ;
-- kerronta tai dramaturgia (etupyörä)
-- kuvitus tai visualisointi (etupyörä)
-- hahmogalleria tai vastaava (takapyörät)
-- juonen rakennus tai tarinan 'selkäranka' (takapyörä)
-- (ja tänne saattaisi kuulua vielä varapyörä, moottori, bensatankki ... )
Sarjakuvan tekijä (luoja) on automerkki. Jotkut on viimesen päälle kiilotettuja Mersuja, jotkut ruosteisia, raatosia, kaks-tahtisia Wartburgeja.
Ja rattiin istahdetaan aina me! Lukijana! Molemmilla siis saattaa päästä päämääräänsä (viimeiselle sivulle), matkan teko vaan saattaa sujua eri lailla. Perse voi puutua tai tulee p**kan maku suuhun.
No, henkilökohtaisesti mielekästä on etuveto autoissa. Eli eka pyöräpari on vetävänä minun mieleen. Mutta, otappas yksikin pyörä pois niin kulku vaikeutuu. (jos ei ole sitikka!)
Ja vaihtoehtojahan on tarjolla. Peruuttele, väännä rattia oikeelle tai vasemalle mielijohteen mukaan.
Eikä Turtlewaxi koskaa tee Skodasta Mersua eikä päinvastoin.
-- Luupäät on yx omia favvoja. Siinä jos olisi eri piirrostyyli / kertomistyyli jne. siitä olisi ainakin yx rengas puhki.
-- Eisneriä olen ihaillut iät ajat, mutta pistäisi mies kerrontaansa selvään ruutujakoon, sen autot menis heti romuraudan kierrätykseen.
-- Matottin 'Tulet' oli varsin mieleenjäävä, mystiikka varapyöränä kai. Ja osalta Pradon 'Liidulla Piirretty Viiva'
-- Spiegelmanin 'Maus' on mestariteos omassa tyylissään, ei voisi olla erilailla tehtykään.
-- Esimerkkejä on varmaan miljoonia ja omalla silmällä mä aina ihastun autoon ... en muiden.
Ja jos vielä väännetään potensseihin. Toiset trimmaa kärryänsä niin että sillä voisit voittaa Monte Carlot (ja jotkut ajaa jo ekassa kurvissa pellolle, no names) ... muut tyytyy hyssyteleen maitokauppan ja takasin.
Jos tässä jotain pointtia olis, kai tää : synteesi on tärkein!
Luulisin että kaikki eri rakenneosat ON tärkeitä. Kuinka ne osaa koota, hyväksikäyttää ja jalostaa -- se erottaa (meidät) tavalliset tunarit mestareista.
Enkä muuten edes oo autokauppias itte ...
-- j --
-
Juonen, tarinan ja kuvituksen, kuvakerronnan suhteista. Tarinahan on vasta runko. Sarjakuvissa kuvat ovat niin tiukasti kiinni siinä tarinan esilletuomisessa että kuvien taso ja kuvakerronnan taso vaikuttaa paljon siihen koetaanko tarina hyvänä. Aina sarjakuvaa tehdessä tulee mietittyä miksi käytän juuri tätä kuvakulmaa ja miten voisin vielä selkeyttää/parantaa/dramatisoida kuvan avulla tarinaa, juonta, tahi kohtausta.
Vaikka tarina olisi kuinka hyvä tai vahva, kehnosti toteutettu kuvitus voi sen pilata, tehdä siitä pahimmillaan täysin käsittämättömän.
Sarjakuvan kerrontamuodot voivat hurjimmillaan olla niin elimellinen osa tarinaa, että millään muulla tavalla samaa juttua ei voi tehdä (esim. jo mainittu Mathieun Alkuperä ja sen jatko-osat).
Timo
-
Hmm. Jos tarina on kehno, piirustusjäljen pitää olla todellista karkkia, että haluan lukea. Ja toisinpäin.
Olipas tylsä vastaus.
-
Mäntylän Teron kommentit aiheuttivat "lamppu pään päällä" kohtauksen. Tajusin taas uuden asian jossa olen surkea -- kuvallinen kerronta. ;D
Mutta, kuten Kivi totesi, taidan tehdä pari sarjaa loppuun. Kehittyä voi vain tekemällä...
Pian (nohm, suhteellisen) näette.
-
Joskus Assar-makkaraa lukiessa kyllä jää miettimään, _kuinka_ vähän piirroksella todella on väliä... jos piirrostyötä mitattaisiin, mies palaisi roviolla.
:-)
Mutta sehän on piirretty just OIKEIN. Sisältöön nähden täsmälleen oikein. Itseasiassa inhoan suunnilleen kaikkia huumorisarjakuvia, jotka on piirretty "hyvin", realistisesti tai muuten vain täyteen turhaa detaljia ja teknistä briljeerausta. Mikäs se olikaan Aktivist-lehdessä, "V#%un kovat jätkät" vai mikä se oli, toimikoon varoittavana esimerkkinä meille kaikille.