Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvien ostaminen ja keräily => : anilbo 16.01.2007 klo 13:07:15
-
Hei.
Muokkaan nyt alkuperäisen viestin yksinkertaisempaan (lue: vähemmän provosoivaan ;)) muotoon. Esitin siis seuraavat väitteet:
1. Keräilysarjakuvien hinnat ovat aika matalalla tasolla Suomessa.
2. Hinnat eivät nouse helposti (esimekkinä lähes 25 vuotta vanha Ryhmä-X-sarjakuva 1/1984 ja etenkin sitä seuranneet numerot 2/84 ja 3/84).
3. Uusintapainoksia on liikaa - ja kustantamot ottavat niitä melko heppoisin perustein.
4. Esitin väitteen, että arvostan sarjakuvaa enemmän, jos kyseessä on arvokas keräilysarjakuva. Luen sen huolellisemmin, säilytän sen paremmassa tallessa.
5. Tämä on keräilijän näkökulma.
6. Minulla on kotona kolmenlaisia sarjakuvia: hyötykäyttöön, omaksi ilokseni ja keräilyyn. Seuraan aktiivisesti keräilysarjakuvien hintoja, muita sarjakuvia kulutan ilokseni.
Keskustelun puolivälissä päädyin tähän lopputulokseen:
"Kiitos mielipiteistä ja vastauksista! ... Yhteenveto: lapsille halpoja sarjakuvia, käyttäjille ja sarjakuvafanaatikoille suuripainoksisia ja edullisia julkaisuja - ja keräilijöille pieniä, kovakantisia painoksia ;)"
-
Mikäs siinä, jos ajattelee sarjakuvalehden ostamista sijoituksena. Mutta jos haluat vain lukea sen, ajattelematta mitään muuta, maksanet ennemmin 20 ekeä kuin 80.
Eivät kaikki halua keräillä.
Lisäksi sinun olettamuksesi on (kuten pörssiosakesäästäjillä) että maailma säilyy samanlaisena kuin viimeiset 20 vuotta. Entä jos ei? Jos sarjakuvalehtiäsi ei osta kukaan muutaman vuoden päästä? En minäkään tähän usko, mutta tuskin amerikkalaiskeräilijätkään osasivat ennustaa 90-luvun romahduksen.
-
Hei vielä.
Jos haluan vain lukea sarjakuvan, lainaan sen kirjastosta. Miksi silloin edes ostaisin sen? Jos maksan sarjakuvasta, haluaisin myös sen arvon säilyvän. Ja mitä pörssisijoittamiseen tulee, olen humanisti, en tiedä siitä mitään :)
-
Jos haluan vain lukea sarjakuvan, lainaan sen kirjastosta. Miksi silloin edes ostaisin sen? Jos maksan sarjakuvasta, haluaisin myös sen arvon säilyvän.
Tokihan sitä sarjakuvia mielellään lukeva haluaa niitä itselleen ostaa. Näin on jatkuvasti käsillä mukava valikoima erilaista lukemista kulloisenkin fiiliksen mukaan. Enkä minä kehtaisi viedä kirjaston omaisuutta saunaan ;)
-
Jos haluan vain lukea sarjakuvan, lainaan sen kirjastosta. Miksi silloin edes ostaisin sen? Jos maksan sarjakuvasta, haluaisin myös sen arvon säilyvän.
En millään muotoa moiti tuota. Ihan järkevää ajattelua.
Itselleni kirjasto on hankala (varailu, kuukausi on lyhyt aika jne.) ja lisäksi joskus haluan tukea julkaisijaa, etenkin omakustanteissa, mutta silloin tällöin myös muuten. Äänestän siis lompakollani mitä kannattaa suomeksi julkaista.
Mutta jos kaikki haluamani olisi helposti saatavissa pidemmäksi aikaa kirjastosta, olisi se vain hienoa.
En halua mollata keräilijöitä. Se on ihan hieno harraste. Mutta en halua tuomita uusintajulkaisujakaan.
Sitä tryffelipossua pitänee myös tukea... ;D
-
Sitä tryffelipossua pitänee myös tukea... ;D
;)
-
Ryhmä-öxia ei vain ole kirjastoissa. Paitsi yliopistojen. Sikäli kun ei niitä sieltä ole -vielä-jonakin-päivänä-tryffelipossujen-okennuslimaan-hukutettavien- epatoiden toimestä pöllitty.
Mutta juu. Siis uudetkin sarjikset ovat "liian halpoja" - tätä olen ennenkin täällä jankannut - kun uusi Remesmäkipaasilinna maksaa kirjastolle n. 30 euroa, ja sarjisalbbari 15, niin kumpi otetaan? No eipä tarvinne edes arvata...
Kovakantisia sarjiskirjoja ostetaan nyt, kun ko. sarjoja piltteinä lukeneet ovat tulleet keski-ikään ja -luokkaan, jolla on rahaa. Hyvä niin. Jos jatkuvasti vaan pukataan suht tuoreetkin sarjakuvat alelaareihin, ei sarjakuvan arvostus ainakaan nouse.
Mieluummin kustantajatkin sitten satsaavat kotimaisiin dekkareihin ja romanttishömpöllisiin muistelmiin entisaikain Wiipurista ja äijähenkisiin "veijariromaaneihin" kuin sarjakuvaan.
PS. Jos 7 albun Niilo-paketti hinnoitellaan Tanskan mallin mukaisesti, hinnaksi tulee 170 - 180 euroa. Siis ehkä.
-
Olen onnellisempi hankittuani kalliin keräilysarjakuvan, ja osaan paremmin arvostaa kyseistä sarjakuvaa, minkä vuoksi myös luen sen huolellisemmin ja säilytän sitä paremmin.
Tähän puutun. Minä olen siinä mielessä erilainen, että kunkin sarjakuvan arvostus kohdallani muodostuu sen sisällöstä (tarina+taide) ei hinnasta tai siitä, että onko sillä mahdollisuuksia olla (tahi tulla) keräilykohde. Hinta sen sijaan on niitä asioita, jotka aiheuttavat yleensä inhoa ja harmistusta. Sarjakuva on siis minulle melkoisen puhtaasti kulutustavaraa ja sellaisena sitä luen ja kerään.
Jos haluan vain lukea sarjakuvan, lainaan sen kirjastosta. Miksi silloin edes ostaisin sen?
Yksi syy voi olla se, että haluaa sarjakuvan myös omaan kokoelmaan, josta se on luettavissa milloin vain (kirjastossa se voi olla lainassa). Eikä kirjastostakaan ihan mitä tahansa löydy, jolloin on pakotettu ostamaan sellaista, mitä haluaisi lukea.
Jos maksan sarjakuvasta, haluaisin myös sen arvon säilyvän.
Tässä meillä onkin eri näkökulma. Minulle, kuten jo mainitsin, sarjakuvan arvo muodostuu sisällöstä, niinpä se arvo säilyy melkoisen samana. Käytännössähän se arvo määräytyy silloin subjektiivisesti ja se mitataan jollakin muulla kuin eurolla.
-
VesaK, voi olla etten edusta enemmistöä, mutta siisti painatus saa minun puolestani maksaa vähän enemmän (jotta voi nauttia kuvista eikä painotuhruista).
Sitä kuitenkin kritisoisin, että vähän rohkeampaa politiikkaa voisivat julkaisijat kyllä vetää. Maksaisin euron pari enemmän, jos saisin lukea jotain laadukasta uutuutta, kuin siitä että aina tuttua ja turvallista (elikkä sitä samaa mitä on julkaistu 30 vuotta). Blacksad oli loistava julkaisupäätös.
-
VesaK, voi olla etten edusta enemmistöä, mutta siisti painatus saa minun puolestani maksaa vähän enemmän (jotta voi nauttia kuvista eikä painotuhruista).
Painatuksista ja paperista ei tinkata. Nykysin onneksi painotalotkin (enimmäkseen) osaavat painaa sarjakuvia.
Uuden ja meillä tuntemattoman sarjakuvan lanseeraaminen on aina riski. Kuten olen täällä kuakissa tämänkin ennen todennut, se vaatii kustantajalta pitkäjännitteisyyttä. Muuten "tavallinen ostaja" löytää albun vasta vuosien päästä divarin laarista ja ihmettelee, että ai tämmöstäkin on julkaistu, miks ei tätä enempää suomeksi?
-
Jos jatkuvasti vaan pukataan suht tuoreetkin sarjakuvat alelaareihin, ei sarjakuvan arvostus ainakaan nouse.
PS. Jos 7 albun Niilo-paketti hinnoitellaan Tanskan mallin mukaisesti, hinnaksi tulee 170 - 180 euroa. Siis ehkä.
Juuri näin, tästähän kehkeytyi kiinnostava keskustelu. Minusta ei ole mitenkään mieltä ylentävää mennä Kirjatorille selailemaan sarjakuvien halpalaareja - sarjakuvan arvostusta se ei nosta yhtään. Tämä on siten yhteydessä itsekkäästi kiroamiini uusintapainoksiin, että juuri uusintapainokset yleensä joutuvat niihin lukulaareihin [sic] - ja tiputtavat usein samalla myös vanhojen ja arvokkaiden alkuperäispainosten arvostusta.
Eli: Jos kaikesta koko ajan vain otetaan uusintapainoksia, ei mikään enää ole harvinaista ja arvokasta.
[päättää itsekkään puheenvuoron ja menee hyllyn luokse hypistelemään Ryhmä-X 1/ 1984 -sarjakuvaa - liian halpa olet vielä...]
-
Eli: Jos kaikesta koko ajan vain otetaan uusintapainoksia, ei mikään enää ole harvinaista ja arvokasta.
Vaan eipä se arvostuskaan sitten nouse pienen piirin ulkopuolella, kun ei ole suuremmalla yleisöllä mahdollisuutta saada teosta omaksi. Ajatellaan vaikkapa tuota Ryhmä-X 1/84:ää. Yli 20 vuoden takainen lehti on monella paikkakunnalla aika kiven takana. Ihmesarja, jossa tuokin tarina julkaistiin, taas on jo helpommin löydettävissä, mahdollisesti se lehtipisteissä keräsi jopa uutta väkeä sarjakuvan pariin tai herätti jonkun toisen kiinnostuksen tuotakin sarjaa kohtaan (= nosti noiden tarinoiden arvostusta).
Edit: Ryhmä-X ja eritoten Byrnen eka kausi sarjan parissa on vähän huono esimerkki tällaisessa, kun esim. Feenixin saagastakin on rahanahne Marvel ottanut lukuisia uusintapainoksia 80-luvulta lähtien ja julkaissut sitä jos minkämoisessa kuosissa. Turha siis meitin omaa Egmontia on syyttää siitä, että ne julkaisevat halvan uusintapainoksen kyseisistä lehdistä.
-
...juuri uusintapainokset yleensä joutuvat niihin lukulaareihin [sic] - ja tiputtavat usein samalla myös vanhojen ja arvokkaiden alkuperäispainosten arvostusta.
Eli: Jos kaikesta koko ajan vain otetaan uusintapainoksia, ei mikään enää ole harvinaista ja arvokasta.
Arvelinkin, että tämä harhaluulo oli kirjoituksen takana.
Uusintapainokset pikemminkin nostavat kuin laskevat alkuperäisten harvinaisuuksien hintaa ja arvostusta. Keräilyn logiikallakin ensipainokset ja erikoisnumerot ovat aina arvostetuimpia. Jos julkaisu tai tavaramerkki nousee uusinnan kautta esiin, vilkastuu keräilykin, eikä koskaan halvempaan tai ainakaan halveksitumpaan suuntaan.
Kokoelmiin kätkettynä harvinaisuuskin menettää merkitystään. Uusintapainokset virkistävät välillisesti keräilymarkkinoita uusien keräilijöiden löytäessä mieleisensä teeman ja lukumiesten vaihtaessa vanhat arvokkaat versionsa huolettomampiin lukukappaleisiin.
Näin Tex Willerin suhteen ja aivan varmasti monessa muussakin keräilyartikkelissa.
-
Näin lukijapohjalta:
Olen onnellisempi hankittuani kalliin keräilysarjakuvan, ja osaan paremmin arvostaa kyseistä sarjakuvaa, minkä vuoksi myös luen sen huolellisemmin ja säilytän sitä paremmin.
Mä kohtelen kaikkia sarjakuviani yhtä hyvin, hinnasta riippumatta. Mutta onnelliseksi mut tekee se jos koen tekeväni hyvät kaupat ja saavani jotain hyvään hintaan.
"sarjakuvien ystävä" Egmont, tuo helpon rahan tryffelipossumaisesti haistava opportunistikustantamo
Mun mielestäni tää on kohtuuttomasti sanottu, ottaen huomioon Egmontin viime aikojen poikkeukselliset hienosti toteutetut suomijulkaisut (V Niinkuin Verikosto, Vartijat, Sandman - Ikuiset Yöt).
Tietysti tuommoisen mielipiteen ymmärtää jos taiteenlaji ja sen leviäminen ei meinaa henkilölle mitään, vaan ainoa mitä mietitään on sen oman omaisuuden markkina-arvon nousu jota mahdolliset uusintajulkaisut voisivat aiheuttaa. Mä vaan en voi millään jakaa tätä näkemystä. Taide kuuluu kansalle!
Ostan sarjakuvia, joita en itse lue, jotta voin myydä ne korkeammalla hinnalla.
Joissain tapauksissa tämä tarkoittaa sitä, että joku toinen joka oikeasti olisi kiinnostunut kyseisestä sarjakuvasta, jää ilman. Ja se on mun mielestäni valitettavaa.
-
Arvelinkin, että tämä harhaluulo oli kirjoituksen takana.
Uusintapainokset pikemminkin nostavat kuin laskevat alkuperäisten harvinaisuuksien hintaa ja arvostusta.
Hyvä huomio, mutta olen eri mieltä seuraavan seikan vuoksi: jos kohteesta otetaan uusi painos eikä uusi painos menesty (eli löydä uutta kohdeyleisöä), on markkinoilla vino pino uutta painosta, jota kukaan ei halua. Tuskin silloin innostutaan vanhasta painoksestakaan, jota keräilypiirit (pienet ja pyörivät) ovat vaihdelleet keskenään parempaan hintaan.
Mainitsemaasi logiikkaa käyttävätkin usein juuri kustantajat ;) "Me olemme kaikkien yhteisen hyvän asialla - ja matkalla pankkiin!" :)
-
Hyvä huomio, mutta olen eri mieltä seuraavan seikan vuoksi: jos kohteesta otetaan uusi painos eikä uusi painos menesty (eli löydä uutta kohdeyleisöä), on markkinoilla vino pino uutta painosta, jota kukaan ei halua. Tuskin silloin innostutaan vanhasta painoksestakaan, jota keräilypiirit (pienet ja pyörivät) ovat vaihdelleet keskenään parempaan hintaan.
Mutta sehän ei varsinaisesti laske julkaisun arvoa. Se vain puhkaisee sen kuplan, että julkaisu, muka olisi keräilykohde, koska sitä niin moni haluaa. Tokihan sellainen tilanne sitten pännii keräilijää, joka kerää asioita rahallisen arvon mukaan, eikä todellisen eli sisällöllisen arvon mukaan.
-
Halpaa käyttösarjakuvaa on mielestäni liiankin vähän tarjolla. Sarjakuvia pitäisi tarjota myös "taskurahahintaan" lapsille. Mangakin on aika tyyristä.
-
Hyvä huomio, mutta olen eri mieltä seuraavan seikan vuoksi: jos kohteesta otetaan uusi painos eikä uusi painos menesty (eli löydä uutta kohdeyleisöä), on markkinoilla vino pino uutta painosta, jota kukaan ei halua. Tuskin silloin innostutaan vanhasta painoksestakaan, jota keräilypiirit (pienet ja pyörivät) ovat vaihdelleet keskenään parempaan hintaan.
Mainitsemaasi logiikkaa käyttävätkin usein juuri kustantajat ;) "Me olemme kaikkien yhteisen hyvän asialla - ja matkalla pankkiin!" :)
Olet väärässä.
Tuossa tapauksessa siitä vanhasta painoksesta juuri innostutaankin.
Eikä mainitsemaani logiikkaa kustantaja käytä. Se ei olisi kovin opportunistista, kun keräilyn logiikka vaatii nimenomaan niitä alkuperäispainoksia, joiden tuottamaan rahallinen arvo ei tule kustantajan pussiin.
Sitä en väitä, etteikö kustantaja olisi rahan perään, mutta tällä ovh-alalla bisnes on houkuttavampaa ja opportunistisempaa muilla sektoreilla.
-
Halpaa käyttösarjakuvaa on mielestäni liiankin vähän tarjolla. Sarjakuvia pitäisi tarjota myös "taskurahahintaan" lapsille. Mangakin on aika tyyristä.
Totta!
Lapsena tuli paljonkin pyörittyä divareissa, eikä ne perus-akkarit, korkkarit jne paljon mitään maksaneet. Tämän soisin nykyisellekin lapsisukupolvelle... ja just nää divarit, jotka tuota tavaraa myivät, ovat lopettaneet :(
-
Lapsena tuli paljonkin pyörittyä divareissa, eikä ne perus-akkarit, korkkarit jne paljon mitään maksaneet. Tämän soisin nykyisellekin lapsisukupolvelle... ja just nää divarit, jotka tuota tavaraa myivät, ovat lopettaneet :(
Hyvä pointti. Mullakin keräilyyn vaikuttaa semmosten halppisdivareiden vähentyminen. Ennen teki paljon enemmän heräteostoksia, kun lehti maksoi 50 penniä. Nykyään pitää jo vähän aikaa harkita, että raaskiiko sitä kolmea euroa satsata lehteen, josta ei välttämättä tykkää.
Lisäksi divarien harventuminen aiheuttaa sen, että vanhoja lehtiä löytyy kehnommin. Toijalassa oli mun muksuna ollessa kolme divaria, vaikka on pieni paikka. Pikku hiljaa divarit lopettivat yksi toisensa perään ja muutama vuosi meni niin, että ei ollut yhtään divaria. Nyt siellä on Hietsun kirppis, jossa on samassa myös ihan kiva divaripuoli. Mutta kyllä se koukutti muksuna paljon enemmän, kun sen uusimman numeron lisäksi pystyi menemään divariin ja ostamaan vanhojakin numeroita suht halvalla.
-
Kiitos mielipiteistä ja vastauksista! Tämä oli minusta hyödyllinen keskustelu, ymmärrän nyt paremmin ei-keräilijöiden ajattelutapaa. Tämä päivä ei siis vaipunut mailleen tarpeettomana. Egmontista ei sen enempää. Yhteenveto: lapsille halpoja sarjakuvia, käyttäjille ja sarjakuvafanaatikoille suuripainoksisia ja edullisia julkaisuja - ja keräilijöille pieniä, kovakantisia painoksia ;) [pukee takin päälle ja lähtee kirjatorille ostamaan 8 kiloa Asterix- ja Tintti-uudelleenpainoksia]
-
Lisäksi divarien harventuminen aiheuttaa sen, että vanhoja lehtiä löytyy kehnommin.
Joo, näin se on... ja lisäksi, mä pelkään että tämä aiheuttaa myös käyttösarjakuvien päätymistä lehtiroskiksiin, kun lähistöllä ei enää ole paikkoja mihin niitä voisi helposti realisoida.
-
keräilijöille pieniä, kovakantisia painoksia ;)
Mä muistan jostain kuulleeni postimerkkeilijöillä olevan käytössä semmoisen termin kuin "tekele", joka tarkoittaa varta vasten keräiltäväksi tarkoitettua pienipainoksista postimerkkiä tai sarjaa. Noita eivät monet harrastajat pidä oikein minään.
Tommoisessa haiskahtaisi sama. Jonkun suositun lehden ekanumeron ekapainos sen sijaan on haluttua keräilytavaraa koska lehdellä on sittemmin osoittautunut olevan laajempaakin ja kauaskantoisempaa merkitystä.
-
Tuote täyttää tehtävänsä silloin kun sillä tehdään sitä mitä varten se on tehty. Sarjakuvat on tehty luettavaksi joten niitä täytyy lukea. Keräily on kulutusyhteiskunnan vääristymä. (August Strindberg lisäisi tähän että tuotetta ei tarvita jos sitä pitää mainostaa.)
Anilbon logiikalla oma Ryhmä-X 1/84:ni on arvoton koska maksoin siitä vain 7 markkaa 50 penniä.
-
Niin minä olen molempia keräilijä ja lukija jolle sisällön arvoa ei voi mitata rahallisesti.
Sarjakuvat eivät ole liian halpoja. Laadusta toki tulee maksaa ja kukin osaltaan määrittää mikä minkäkin arvoista on.
Sama eurosumma on eri ihmisille aivan eri raha.
Keräilijänkappale ajatus jo alkutuotannosta asti on kauhistus, ennemmin paljon niitä halpissarjakuvia, juuri sitä suurella sydämellä tehtyä kaupallista roskaa.
sarjakuvien hintataso saisi noin suurkuluttajan vinkkelistä laskea. Enimmälle osalle väestöähän tällä ei sen suurempaa väliä ole.
Kirjastohinnan alentaminen olisi ratkaisu. Kirjastomäärärahat ajavat jo kirjastojakin alas mutta ihmiset eivät tunnu näkevän sitä faktaa että sarjakuvien pelkkä painaminen ja logistiikka maksaa joten kaupallisen toiminnan aliarviointi ja halveksunta, joka joissain piireissä kuuluu asiaan, on paha virhe.
Sarjakuvien kohdalla tulisi pitää huolta että haluamistaan sarjakuvista tekee kirjastoon hankintaesityksen ja hankkii itse. Haluamatta olla kapitalismin äänitorvi se on varmin tapa saada uutta sarjakuvaa ja hämmentävää kyllä laskea sarjakuvien hintaa ja siten parantaa saatavuutta.
-
Anilbon logiikalla oma Ryhmä-X 1/84:ni on arvoton koska maksoin siitä vain 7 markkaa 50 penniä.
:) Noh noh, Michael J. Fox. Idea oli tämä: hinnat eivät nouse kovin helposti, mikä kuvastaa sarjakuvan yleistä arvostusta. Mielestäni (ja monet ovat jo teilanneet mieleni yllä olevissa vastauksissa) uusintapainokset usein vielä vain heikentävät olemassa olevien painosten arvoa. Tämä oli siis keräilijän puheenvuoro ihan ystävällisessä hengessä. Maksoit sarjakuvasta aikanaan n. 1.25 € (ei, en osaa luoda rahan arvon muutoksen todellista indeksiä), nyt antikvariaatti maksaa siitä sinulle 10-20 €, huutonet 40 €. Arvo on siis noussut välillä 0,50 - 2 euroa vuodessa. Ei siis kovin paljon. Minusta se voisi maksaa 70-80 €, mikä kuvastaisi paremmin sarjakuvan arvoa. Ja kyllä, itse osaan arvostaa parhaiten sitä, minkä hankkimisen eteen olen joutunut tekemään eniten töitä.
Tästä saammekin aasinsillan eli vastauksen väitteeseesi: sarjakuvasi ei ole arvoton, jos 7,50 markkaa oli sinulle hankintahetkellä paljon ;)
Ja mitä tulee keräilyyn kulutusyhteiskunnan vääristymänä, se vaikuttaa kvasimuodikkaalta postmodernilta filosofialta, jota luovat ranskalaiset filosofit, jotka eivät vain osaa olla hiljaa. Ihminen on metsästäjä-keräilijä, hyvässä ja pahassa - ja hyvän ja pahan tuolla puolen :)
-
Ja kyllä, itse osaan arvostaa parhaiten sitä, minkä hankkimisen eteen olen joutunut tekemään eniten töitä.
Kannattaa ryhtyä sarjakuvantekijäksi, ruisleipä muuttuu ylellisyystarvikkeeksi kuin taikaiskusta.
Tästä saammekin aasinsillan eli vastauksen väitteeseesi: sarjakuvasi ei ole arvoton, jos 7,50 markkaa oli sinulle hankintahetkellä paljon ;)
Eli sen arvo on nolla, koska isä maksoi sen? Eikä itse juttukaan ole kummoinen myöhempien Byrnen RX-tarinoiden rinnalla, varsinkin kun samaa tarinaa sai osittain tavata jo sitä ennen Ihmenelosten sivuilta. Tällä logiikalla teit huonot kaupat, 40 e olisi kannattanut maksaa Murhamaailma tai Proteus-numeroista.
Olen samaa mieltä Veli Loposen kanssa (jälleen kerran): sisältö synnyttää sarjakuvan arvon, ei siitä maksettu hinta. Kyllä mullekin sarjakuvia on kasaantunut, ja nuorena sanoin sitä keräilemiseksi. Nyt se on enemmän taakka kuin ilo. Mutta se on myös työkalu. Tavaranpaljous sitoo yllättävän paljon energiaa, sen huomaa silloin sun stressikäyrä naputtaa jo ennestään ylärimaa ja pitäisi löytää paikka uudelle opukselle.
-
Totean vain että Action Comics 1:stä on useita uusintapainoksia, minkä lisäksi sisältö on julkaistu varmasti kymmenissä kokoelmissa ja uudempien lehtien kakkostarinoina.
Siitä huolimatta lehdestä on tarjottu jopa miljoonaa dollaria (mutta kauppatavaran puutteen vuoksi ei maksettu). Keräily on hauska harrastus, mutta motivointina pitäisi olla halu saada "täysi sarja" tai tunne että omistaa palan historiaa. Sarjakuvilla spekulointi (että ostaa tuotteen vain myydäkseen myöhemmin kalliimmalla) tuntuu jotenkin hyvin kylmäveriseltä. "Ostin 90-luvulla Youngblood #1:tä kymmenen kappaletta maksaakseni niillä aikanaan pois opintolainani!"
Sarjakuvat on tehty luettaviksi. Sen ensisijaisiin arvoihin kuuluu taide, väritys ja juoni.
Toissijaisesti arvoa tuo lehden (oletan nyt että puhumme lehdestä, joka on osa suurempaa kokonaisuutta) paikka kokonaisuudessa; ehkä se on kokonaistarinan kannalta tärkeä kulmapala? Tai sitten nimi jonkun silloisen/myöhemmän huippuartistin CV:ssä?
Kolmanneksi seuraa tunnearvo; lehti koetaan osaksi omaa historiaa, tai osaksi historiaa yleensä. Tässä kohtaa jopa välissä olevat mainokset voivat olla tärkeitä; tarkastellessasi vuosikymmeniä vanhaa objektia voit aina tuntea kuin itse siirtyisit ajassa taaksepäin "yksinkertaisempaan" aikaan.
Keräily perustuu loppupisteessä juuri tähän. Joillekin ihmisille yksi näistä kahdesta viimeisestä (tärkeä kulmapala kokoelmassa tai lehden henkilöimä muisto tai ajankuva) nostaa sen arvoa. Joku on valmis maksamaan tämän hinnan saadakseen kokea sen omistamisen, koskemisen ja lukemisen tunteen.
Hintaa voidaan aina nostaa keinotekoisesti luomalla keräilijäryhmä joka vain haluaa lukea tarinan kerran, mutta heidät tyydytetään helposti uusintapainoksilla. On tämäkin koettu; Marvelin tradet joista ei ole otettu vuosiin (alta kymmeneen) uusintapainosta nostavat kivoja summia eBayssä. Uuden painoksen tullessa hinta laskee. Jotkut tätä kiroilevat, mutta tarinahan on se tärkein.
Sarjakuva ei ole se paperi tai kasa mustetta. Sarjakuva on viivojen ja värien järjestäytyminen muodoksi, ja riippumatta siitä katteleeko sitä näytöltä, paperilta vai kiveen hakattuna, se täyttää funktiota mitä varten se on tehty. Sarjakuva tahtoo tulla luetuksi.
Keräily, silloin kun kyse on sarjakuvan tietyn ilmentymän vaihdosta on ihan ok. Mutta siinä vaiheessa kun keräily estää ykkösdirektiivin toteutumista, niin jossain on pahasti vikaa ja kohta markkinat hajoaa. 90-luvusta voisi oppia paljon.
-
Hyvin perusteltuja vastauksia, kiitos niistä :) Hyvä keskustelu. Aivan viimeiseksi, tässä ristillä riippuessani, haluaisin vielä tarkentaa oman sarjakuvaharrastukseni: kerään sarjakuvia, joita tytärkin saa lukea mielinmäärin; kerään sarjakuvia, joista pidän henkilökohtaisesti; kerään keräilysarjakuvia, joita säilytän aivan erikseen. HUOM: vain viimeksi mainitussa sarjassa mietin arvojen nousua ja kiroan uusintapainoksia. Nyt, niille joita kirjoitukseni vielä ärsyttää, lähetän :-*
Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys
-
Kyllä perusklassikoita (sarjakuvien kohdalla Tintit, Barksit, Valerianit yms yms) pitää olla about koko ajan saatavilla. Mitäs siitäkin tulisi, jos Shakespeareakin saisi vain joinakin vuoden 1902 painoksina joistakin antikvariaateista isoon hintaan, jos sieltäkään. Ja uusia sukupolvia (=uusia lukijoita) tulee koko ajan. Itselleni lehden tai kirjan painos ei ole tärkeä, jos painoasu on muuten hyvä. Esimerkiksi vanhojen Ankkojen painoasu 1950-luvun lopulta eteen päin on melkoisen surkea (haalea musta, värien kohdistus pielessä, kehno paperi), ja näköispainokset vain korostavat sitä. Onneksi samat sarjat on saatavilla paremmin painettuina ja usein vieläpä täydellisempinä versioina. Sama koskee kaikkia sarjakuvia. Jos uusi painos on paremmin painettu, on se ainakin silloin enemmän kuin tervetullut, maksettakoon ensipainoksesta sitten vaikka mitä summia (ja sehän sulkee monia uusia lukijoita hyvän sarjakuvan ääreltä pois).
Timo
-
Mainitsemaasi logiikkaa käyttävätkin usein juuri kustantajat ;) "Me olemme kaikkien yhteisen hyvän asialla - ja matkalla pankkiin!" :)
Itseasiassa kustantajia on todellakaan turha syyttää siitä että ne yrittävät tehdä voittoa ja pysyä pystyssä.
Sen sijaan tosiaan tuo sinun esille tuoma "ei uusintapainoksia vaikka kysyntää olisi ettei mun kappaleen tai kappaleiden keräilyarvot mahdollisesti laske" -asenne on enempi "nauran koko matkan pankkiin" kuin millään kustantajalla koskaan.
Hemmetti ton asenteen omaavanhan kandeisi pistää kustantamo pydeen, painaa jotain "varmaa nakkia" mutta myydä painoksesta vain murto-osa jotta voipi sitten jonkin ajan kuluttua kaupata itse eri kanavien kautta ovh:n (tai itseasissa tukkualennetuun ovh:n) sijasta arvokkaalla "keräilyhinnalla". Miksi antaa muiden hyötyä mahdollisesta arvonnoususta?
Sarjakuvia tulee hankittua luettavaksi vaikka niitä "keräilenkin". Tuplia tulee ostettua vain vahingossa tai lahjaksi. En varsinaisesti käsittele sarjiksiani vainoharhaisen varovasti jotta arvo ei laske, mutta en todellakaan myöskään kohtele niitä ehdon tahdoin kaltoin. Kunnolla ei loppujen lopuksi ole niin väliä koska ei noita myytäväksi ole tullut ostettua. Omalla tavallaan tietysti rauhoittavaa tietää että ainakin osalla on jonkinlaista arvoa, mutta se on kuitenkin sivuseikka.
Koko em. homma menee mielestäni samaan kategoriaan kuin konserttilippujen trokaaminen. Parhaassa tapauksessa nykyisillä varaussysteemeillä voi varata lippuja about viikon ajaksi. Jos keikka siis myy heti loppuun on sinulla on viikko aikaa luukuttaa varaamiasi lippuja huuto.netissä tms ennenkuin tarvitsee laittaa pätkääkään rahaa kiinni noihin lippuihin. Jos keikka myydään loppuun heti niin eiköhän huuto.netissäkin viikossa saa niitä aimo läjän myytyä. Sitten vaan lunastamaan saaduilla rahoilla myyty määrä lippuja ilman mitään riskiä.
En IKINÄ osta trokareilta lippuja & hivelee oikein urakalla kun yrittävät kaupata taskuun jääneitä ei-loppuunmyytyjen keikkojen ulkopuolella kun ensitahteja jo otetaan: "syö sitä myymätöntä kakkaa, perkele!"
Saunan takana on vielä tilaa!
-
Hyvin perusteltuja vastauksia, kiitos niistä :) Hyvä keskustelu.
...haluaisin vielä tarkentaa oman sarjakuvaharrastukseni: kerään sarjakuvia, joita tytärkin saa lukea mielinmäärin; kerään sarjakuvia, joista pidän henkilökohtaisesti; kerään keräilysarjakuvia, joita säilytän aivan erikseen.
Hyvä näin.
Eihän keräilytapojakaan sovi yksinkertaistaa silkaksi sijoitustoiminnaksi.
Kaksi ensimmäistä kohtaa pätee minuunkin hyvin. Kolmaskin sikäli, että kelmutin jossain vaiheessa kaksi 30-luvun lopun ruotsalaista Mikki-albumia, joiden arvosta minulla ei ole mitään käsitystä.
Sen sijaan ensimmäinen suomennettu Ihmesarja-kokoelma on normaalissa lukuvalmiudessa edelleen. Ja siltä se on näyttääkin...
-
Saunan takana on vielä tilaa!
Hohhoijaa - säästä testosteronisi suomi24-foorumeille. Lue vaihtoehtoisesti kaikki ketjun viestit, sekin saattaa rauhoittaa :) Totesin keskustelun kuluessa esimerkiksi näin: "lapsille halpoja sarjakuvia, käyttäjille ja sarjakuvafanaatikoille suuripainoksisia ja edullisia julkaisuja - ja keräilijöille pieniä, kovakantisia painoksia." Mitä osaa tästä et ymmärtänyt? Mutta vielä lisäksi kommentoin 30-luvun Mikkejä, että hitto, kelmuttaminen. Sitä en ole kyllä kokeillut :)
-
Hohhoijaa - säästä testosteronisi suomi24-foorumeille. Lue vaihtoehtoisesti kaikki ketjun viestit, sekin saattaa rauhoittaa :)
Liittyi noihin lipputrokareihin; ei kande ylpistyä...
-
Olisikohan tämä ketju seuraavalle pohdinnalle sopiva.
Ovatko muutkin panneet merkille suomalaisten käytettyjen sarjakuvien korkeat hinnat muihin maihin verrattuna? Mistähän tämä mahtaisi johtua – pienistä suomalaisista painoksista, Suomen yleisestä korkeasta hintatasosta vai pelkästä asiaan totuttamisesta? Vai ostetaanko käytettyjä sarjakuvia ulkomailla niin vähän, että hinnat ovat alhaalla?
Esimerkki: ruotsalaisessa nettihuutokaupassa Traderassa ok-kuntoisten tavallisten lehtien perushinta on 10 - 15 kruunua eli runsaan euron. Suomessa divareissa ja Huuto.netissä samanlaisten lehtien hinnat ovat 3 – 5 euroa. Aikamoinen ero.
Traderassa jos joku pyytää 20 kruunua esim. 80-luvun Agent X9 - tai Seriemagasinet -lehdestä, se on yleensä huippukuntoinen yksilö. Suomessa saa kahdella eurolla vain repaleisen lehden. Kun joku suomalainen huutaa Traderassa peruslehdestä tai –albumista, sanotaan vaikkapa 80-luvun Stålmannen-albumista, ”suomalaisittain normaalin” hinnan viisikymmentä kruunua eli viisi euroa, tarjousta pidetään siellä erittäin korkeana eivätkä ruotsalaiset enää lähde leikkiin mukaan. Traderasta saa jopa 50-luvun Stålmannen-lehtiä 50 - 100 kruunulla!
Toki monet arvosarjakuvat ovat Ruotsissakin korkeissa hinnoissa, mutta normilehdet eivät todellakaan ole Suomeen verrattuna. Ruotsista siis voisi tilata käytettyjä sarjakuvia Suomeen netin kautta hyvin halvalla, mutta postimaksut toki tulevat vielä päälle, ja syystä tai toisesta yllättävän moni myyjä näkyy myyvän vain Ruotsin sisällä.
EDIT: Vastaukseni ketjun kysymykseen: ei, sarjakuvat Suomessa eivät todellakaan ole liian halpoja.
-
Ovatko muutkin panneet merkille suomalaisten käytettyjen sarjakuvien korkeat hinnat muihin maihin verrattuna?
Kovin suurta otosta minulla ei asiasta ole mutta muutaman anekdootin voin jakaa: 1) Briteissä pyörähdin yhdessä divarissa haaveenani ostella AD2000-lehtiä/albumeita ihan vain matkalukemiseksi, mutta hinnat olivat turhan suolaiset, joten jäivät ostamatta, 2) Hollannissa vein pari uutena ostamaani hollanninkielistä albumia vaihtoon ja sain niistä hyvitystä neljäsosan uuden hinnasta, eli samalla tavalla kuin Suomessakin, 3) Belgiasta ostin käytetyn Asterix albumin ja sen hinta oli 5-10 euron välillä, eli melko samoissa kuin vastaavat Suomessakin, 4) Virossa käydessäni ostin käytetyn Tex Willer -pokkarin 2000-luvulta suolaiseen 7-10 euron hintaan.
Eli noiden esimerkkien pohjalta en olisi niin varma, että Suomessa on kaikki käytetyt sarjikset kalliimpia kuin muualla. Mahdollista tietysti on, että jonkun sarjan kohdalla näin on tai, että jossain maassa on alhaisempi hintataso kautta linjan, mutta kovin laajaan yleistämiseen en lähtisi. Niin ja käytettyjen hintatasoon vaikuttaa tietysti se millä hinnalla uusia sarjiksia kaupataan. Jos uusien hintataso on selvästi alhaisempi kuin Suomessa, niin varmasti myös käytettyä saa halvemmalla.
-
Kivoja noi anekdootit. Vähän vaikeaahan se on divareiden hinnoitella hyvin halpoja hintoja kun työ ja tila maksaa, on se vähän totta että 2-3 euroa tuntuu usein liian kalliilta, siksi keräilenkin vähempiarvoisia sarjiksia muualta kuin divareista(kirppareilta) mielummin. Olisi hienoa löytää ulkomailta joitain suomenkielisiä helmiä pilkkahinnalla, toiveunta tosin, mutta toisaalta Suomessakin ulkomaankieliset sarjikset ovat usein puoli ilmaisia.
-
Kivoja noi anekdootit.
Yksi tapaus tuli vielä mieleen. Jokunen vuosi sitten piipahdin muutamassa divarissa Tukholmassa ja ostin sieltä 70- ja 80-luvun Läderlappen-lehtiä. Ne olivat tuntuivat selvästi halvemmilta kuin yhtä vanhat suomenkieliset lehdet. Tuo kokemus on siis hyvin linjassa Sampsan havaintojen kanssa.
-
Halpuutimme hintoja. Niinhän sitä nykyään tehdään. Pätee myös vanhaan keräilysarjakuvaan.
Oikeastaan Tonin viesti (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,17558.msg501358.html#msg501358) sai pohtimaan, miksi vanhat sarjakuvat, joitakin huippukohteita lukuun ottamatta, sen kun vain halpenevat?
Ehkä se johtuu siitä, että uusilla keräilijöillä ei ole niihin mitään mielenkiintoa - ei nostalgiaa, ei intoa lukea, ovathan ne ovat myös aivan tuntemattomia paitsi Disney ja Tex Willer.
Ja Akuthan saa kätevästi näköispainoksina.
Uutta sarjakuvaa kyllä vielä ostetaan ja kerätään, suppeassa piirissä, mutta kerätään kuitenkin. Ja saa se maksaakin, kuten Ken Parkerit, jotka uutena ostettaessa maksoivat enemmän kuin moni vanha keräilysarjis.
-
Näköispainoksista osa on myyty jo loppuun, ja NE ovat keräilykohteita. Jossain oli että vuoden 1960 näköispainoksesta pyydetään enemmän kuin vuoden 1960 lehtien nipusta.
Mielenkiintoinen ilmiö on tämä, että uusi keräilysarjakuva alkaa olla kalliimpaa kuin vanha.
-
Mielenkiintoinen ilmiö on tämä, että uusi keräilysarjakuva alkaa olla kalliimpaa kuin vanha.
ei mitenkään. Se on sama syy miksi Detective comics #27 maksaa maltaita mutta 90-luvun jenkki"keräilyharvinaisuudet" ei:
painosmäärät olivat kuitenkin taannoin pienempiä ja lastenlehtiä laitettiin lumpuksi kun tarvittiin laskuvarjokangasta sotaa varten jne.
RWn sarjakuvien painosmäärät ovat lähempänä sitä Disney Glenatin painoslukua.
Ja 1960 syntyneet ovat sukupolvea joka luki sarjakuvia, ennen internettejä ja älykännyköitä merkkipäivän lähestyessä saattaa yksittäisten lehtien hinta synttäreiksi nousta(jos on just oikea julkaisupäivä).
Ei niillä silti perikunnalle ole rahallista arvoa pahemmin tulevaisuudessa.
-
Tuumailuni koskivat suomalaista sarjakuvien keräilyskeneä.
Meillähän ei edes ole sellaisia miljoonakohteita kuin Yhdysvalloissa.
Uuden sarjakuvan painosmäärät ovat usein samoilla lukemissa kuin vaikka SVARTin LP-levyjen painosmäärät. Keräilijöitä on rajattu joukko, mutta sen verran, että se parisataa menee.
-
Siitä minäkin puhuin mutta käyttämällä esimerkkiä jonk pitäisi edes näissä piireissä olla tunnettu.
Meillä on ihan tismalleen sama ongelma sarjakuvan kanssa kuin yhdysvalloissa, sillä erotuksella että uusia lukijoita tulee suhteessa vähemmän alhaisemmasta väkiluvustamme huolimatta.
Ja elokuva- ja televisioteollisuus ei tuo lähiaikoina tukea sarjakuvallemme.
Kun kohdistetaan niille 200 keräilijälle ei huomioida sitä loppupopulaatiota. Sarjakuva ei ole heille tai on mutta juuri sitä sarjakuvaa ei saa suomeksi/Suomesta paitis digitaalisena.
Yksi syy on kapitalismin malli on varmempaa julkaista parinsadan painos joka menee kuin rakentaa lukijakuntaa ja ottaa vuoden parin tappiot, joka käsittääkseni on yksi syy monen pienemmän kustantamon kaatumiseen.
Tämän takia USA kehitti direct marketin eli sen Diamondiin keskittyneen ennakkotilausjärjestelmän jotta julkaisumäärä täsmää tarkemmin myyntiä.
Meillä on kirjavälityksen ja lehtipisteen kanssa sama mutta kiitos kvartaaliajattelun vielä rajatummin.
Uusia keräilijöitä tulee heillä vaan on erilaiset keräilykohteet kuin edellisellä polvella.
-
Tämän takia USA kehitti direct marketin eli sen Diamondiin keskittyneen ennakkotilausjärjestelmän jotta julkaisumäärä täsmää tarkemmin myyntiä.
Tuo siirtää liiketoimintariskin jakelukanavaa pitkin alemmas, ja sehän on nähty mitä se on tehnyt koko alalle.
Osaltaan se on vetänyt sarjakuvaharrastusta myös juuri siihen pienten piirien suuntaan.
Olisiko kehitystä sitten voinut vastustaa, eiväthän ne Suomessakaan lopulta lehtihyllyillä kestäneet.
-
Tuo siirtää liiketoimintariskin jakelukanavaa pitkin alemmas, ja sehän on nähty mitä se on tehnyt koko alalle.
Osaltaan se on vetänyt sarjakuvaharrastusta myös juuri siihen pienten piirien suuntaan.
Olisiko kehitystä sitten voinut vastustaa, eiväthän ne Suomessakaan lopulta lehtihyllyillä kestäneet.
juuri tätä en pysty ymmärtämään, ihan kuin kyseessä olisi vääjäämätön luonnontieteellinen fakta eikä rakennettu malli.
Totta kai on liiketoimintariski olemassa, kaikilla aloilla on, mutta itse en suostu hyväksymään että kyse on merkonomin laskema "Kun lehti ei myy säästämme x määrää poistamalla lehden kokonaan valikoimasta"
Logiikka on melko villiä
Jenkkien etu on globaalit markkina Diamond myy meillekin siinä kuin comixologykin
sitä useimmat kvaakkaavat tekevät miettimättä sen enempää asiaa.
Sisämarkkinoillaan direct market USAssa on supistanut myyntikanavia ja siirtänyt sarjakuvat pääosin erikoisliikkeisiin ja isot kauppaketjut sekä kirjakaupat ovat minimissään. Todellinen myyntihän tapahtuu internetkauppojen kautta kuten monessa muussakin asiassa nykyisin.
Suomen kirjakauppapuolta tuntevana siellä on sama kehitys, Suomalaisen krääsän myynti on yritys pitää kivijalat ylipäätään mutta sarjakuvien osalta se hyllytila on kortilla.
Kyllä, myymälätila ja varastotila on kuluerä mutta se mikä tässä eniten haittaa on että tuotteet on alistettu samaan asemaan kuin tuoretuotteet(pilaantumisriski) elintarvikepuolella.
Toki osa kulttuurituotteistakin on niin sidottuja aikaan ettei niillä ole suurempaa myyntiarvoa parin päivän sijaan kuten sanomalehdet.
(väheksymättä niiden valtavaa historialliskulttuurista merkitystä: myöhempi kirjoitus yleesnä skippaa epätietoisuuden tai miten kukin tilanne kehittyi)
Silloin iskee halpuutus. Jokainen ostaa tasan saman tuotteen jos saa sen halvemmalla, mutta ihmiset myös oppivat: miksi ostaa sarjakuva kalliilla nyt jos jo muutaman kuukauden päästä saman saa murto-osalla?
Kyseessä on opetettu temppu jota vahvistaa se kuinka moni ostaa ad libriksesta tjs verkkokaupasta halvemmalla koska eivät maksa veroja tähän maahan.
Yritys saa (pienen) katteensa, ihminen tuotteen 5-20€ halvemmalla ja taas kivijalkaa on vaikeampi perustella.
Suomi on kovan verotuksen maa, mutta niin kauan kuin sillä on vastineensa terveydenhuolto, julkinen infra, ilmainen koulutus jne itselläni ei ole ongelmaa.
Sarjakuvamallimme vaan nykyään muistuttaa SOTEsotkua: luodun toimivaksi havaitun mutta raskaan mallin joka on maan kattavasti tasa-arvoinen alasajoa.
Nykymalli ei muuta kaltaiseni kaupungissa asuvan suurkuluttajan asemaa: Turun sarjakuvakauppa löytyy, kuten myös Fantasiapelit ja Puolenkuun pelit, alfa antikva, Aketeeminen ja muutama suomalainen kirjakauppa.
En ole lähimmän supermarketin tai ärrän valikoiman varassa. Aikuisena ja työssäkäyvänä kukaan ei estele jos teen nettiostoksia siihen päälle.
Entäs se vähän syrjemmässä asuva nuori, tyttö tai poika?
Sarjakuvat eivät ole liian halpoja, eivätkä liian kalliita mutta niihin ei voi soveltaa elintarvikekaupan sääntöjä. Sarjakuva kun ei ole elämälle olennainen. Sitä eivät ole puhelin tai nettikään mutta ne ovat itsestäänselvyyksiä koska olemme niin rakentaneet yhteiskuntamme.
Nyt luodaan mallia joka ei hyödytä tekijöitä, kustantajia, myyjiä eikä kuluttajia ja se ei lakkaa ihmetyttämästä minua.