Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Kotimaiset sarjakuvat => : Petteri Oja 03.12.2006 klo 20:39:39
-
Riitta Uusitalo on tekijä jonka tyyliiin totuttautuminen vei hetken mutta kun se hetki meni siihen jäi lopullisesti koukkuun.
Olen yrittänyt etsiä kaikki Otavan julkaisemat kovakantiset (!) Uusitalo-kirjat ja löytänyt toistaiseksi nämä:
Melko rankka päivä
Pikku opintiellä
Hajamieliset haikarat
Hyvissä naimisissa
Kaapelin sivuilla oli tämmöinen lista Uusitalon tuotoksista:
Rakastakaa minua hellästi, neiti, 1986
Hauskaa Naistenpäivää, Rva Risunen, 1993
Rakkaus sokaisee, Nasu, 1993
Kesäisin aina purjehdin. Se on tylsää, 1994
Hyvissä naimisissa, 1995
Melko rankka päivä, 1996
Hajamieliset haikarat, 1997
Karkailevat kasvattajat, 1998
Pikku opintiellä, 1999
Nasun paljastuskirja, 1999
Omakustanteet:
Ruutia, räminää ja rakkautta, 1987
Rankkaa, sanoi lääkäri, 1996
Ilmeisesti ainakin Karkailevat kasvattajat kuuluu kovakantisten sarjaan? Entäs nuo muut, esim. Kesäisin aina purjehdin tai Nasun paljastuskirja?
Omistan myös Hauskaa naistenpäivää -Kurpitsa-albumin sekä omakustanteen Ruutia, räminää ja rakkautta.
-
Aihe on osoittautunut huippusuosituksi mutta jatkan silti. Tänään Kulkukatin Pojasta pelastin kaksi upeaa Nasu-postikorttikirja-albumia: Rakkaus sokaisee, Nasu! (1993) sekä Kesäisin aina purjehdin. Se on tylsää (1994).
Nyt jänskättää enää, millaisessa formaatissa on julkaistu Nasun paljastuskirja ja Karkailevat kasvattajat. Jälkimmäinen vois kuulua kovakantisten sarjaan?
-
Sarjareista (http://sarjari.comics.fi/index.php?id=koori) pääsee kanssa halvalla ja suht helposti lukemaan Riitan juttuja. Ihan kaikkia ei ole uudelleenjulkaistu kokoelmissa. Ruutia Räminää Rakkautta on harvinaisuus. Sen "painos" on muistaakseni n. 100-150kpltta.
-
Riitta Uusitalo on tekijä jonka tyyliiin totuttautuminen vei hetken mutta kun se hetki meni siihen jäi lopullisesti koukkuun.
Hauskaa Naistenpäivää, Rva Risunen, 1993
Elina Anttila piirsi arvostelun (http://www.sarjakuvanteko.fi/wiki/index.php/Uusitalo_Riitta:_Hauskaa_naistenp%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4%2C_rouva_Risunen).
-
Elina Anttila piirsi arvostelun (http://www.sarjakuvanteko.fi/wiki/index.php/Uusitalo_Riitta:_Hauskaa_naistenp%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4%2C_rouva_Risunen).
Voi lapsi-parkaa. Antaisit Keijo niiden vaan rauhassa lukea manga-kirjojansa.
-
"Puhekuplat tulevat hahmojen suista kuin sielut" on kyllä hienosti sanottu.
-
Tuohon oli ihan just kun Riitta Uusitalo olis itte sen tehny! (ettei vaan olis joku jäynä tässä nyt). Hyvä pastissi. "Puhekuplat tulevat hahmojen suista kuin sielut" oli tosiaan hieno lause.
Timo
-
Mun ois niin paljon helpompaa kunnioittaa noita liminkalaisia sarjakuvapiirtäjäntaimina ja ihmisinä, jos mä tietäisin niiden mielipiteistä näiden arvosteluiden verran vähemmän.
Acquired tastea puuttuu. No, aikahan saattaa sen korjata tai sitten ei. Sivistys, edes milloin minkäkin oman alan, ei ole erityisen korkeassa huudossa näinä päivinä. Keijolle propsit sitkeästä yrittämisestä. Kannettu vesi ei kaivossa pysy, m.o.t.
-
Suihin menevistä puhekuplista keskusteleminen yleisellä tasolla olisi mielestäni varsin suotavaa, sillä onhan niitä sarjakuvissa käytetty jo ties kuinka kauan.
Minulle se on aina ollut lukukokemuksesta vieraannuttava elementti. Ollen lähes fyysinen anatominen jatke se koko ajan muistuttaa että luet nyt sarjakuvaa, mikä kaltaiselleni läpinäkyvyyskoulukunnan jäärälle tuntuu olevan outo kerronnallinen valinta.
Jos piirtäisin sarjakuvaa ja voisin valita joko suuhun asti ulottumattomat tai suuhun asti ulottuvat puhekuplat, miksi valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon? Mitä tarkoitusta se palvelisi? Minkä kerronnallisen tai taiteellisen kerroksen se sarjakuvaan lisäisi?
-
Mun ois niin paljon helpompaa kunnioittaa noita liminkalaisia sarjakuvapiirtäjäntaimina ja ihmisinä, jos mä tietäisin niiden mielipiteistä näiden arvosteluiden verran vähemmän.
Olisi sinänsä kiinnostavaa tietää, millaisen arvostelusarjakuvan Roju olisi nuorempana tehnyt jostain poikain mättömangasta. "Ihan kumma sarjis, siinä sielut tuli ulos suun kautta, niin kuin puhekuplat!"
-
Jos piirtäisin sarjakuvaa ja voisin valita joko suuhun asti ulottumattomat tai suuhun asti ulottuvat puhekuplat, miksi valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon? Mitä tarkoitusta se palvelisi? Minkä kerronnallisen tai taiteellisen kerroksen se sarjakuvaan lisäisi?
Kokeile. Se voi olla hauskaakin?
Teillä tosin lienee varsin eri pyrinnöt sarjakuvailmaisun saralla, sulla ja Riitta Uusitalolla. Niinkuin itsekin arvelet.
-
Olisi sinänsä kiinnostavaa tietää, millaisen arvostelusarjakuvan Roju olisi nuorempana tehnyt jostain poikain mättömangasta. "Ihan kumma sarjis, siinä sielut tuli ulos suun kautta, niin kuin puhekuplat!"
Mä mietin hetkisen, ja musta tuntuu, että näiden arvostelujen ongelma näin lukijan näkökulmasta on opiskelijoiden taustatiedon puute. Ei ole pohjaa, jolla asettaa arvosteltavat sarjakuvat johonkin mielekkääseen viitekehykseen tai suhteuttaa niitä esim. toisiin, yhteismitallisiin sarjakuvateoksiin. Pitää olla aika perusteellisen sarjakuvaharrastunut, että olisi. Eipä sellaisia ihmisiä Suomessa montaa liene.
Vertaisin tilannetta vaikkapa koulun kirja-arvosteluihin: niitä muistaakseni edelsi aina jonkinmoinen pohjustus esimerkiksi teoksen edustamista tyylisuunnista ja niiden pyrkimyksistä, kulttuurihistoriallisesta merkityksestä, vaikuttimista ja aiheuttimista. Niitä sitten kuunneltiin ja otettiin onkeen sen verran kuin sattui kiinnostamaan. Mistäpä näillä lapsosilla sarjakuvan osalta sellaista taustatietoa olisi, kun ei sarjakuvaa opeteta peruskoulussa? Vuosi kansanopistossa on lyhyt aika paikata sellaista aukkoa, etenkin kuin suurin osa porukasta on paikassa harjoitellakseen piirtämistä. Silloin saattaa teoria kiinnostaa vähemmän. Sillä kovia ne on piirtämään, liminkalaiset.
Voihan sitä teoksia arvostella muustakin lähtökohdasta. Sitten vaan saattaa olla, että arvostelmalla on aika vähän annettavaa muille kuin tekijälleen. Tämän tehtävän tarkoitushan lie ollutkin, jos olen Keijon kuvauksista oikein ymmärtänyt, ennenkaikkea tutustuttaa opiskelijoita mahdollisimman monenlaisiin sarjakuviin ja osaksi juurikin tuo itselle mahdollisimman vieraan tyylin jäljitteleminen. Tehtävä siis on tärkeämpi kuin lopputulos. Prosessitekemistä, jopa. Ties vaikka siitä joku jyvä jäisi itämään. Itselleni ainakin monetkin taidekoulujen aikaiset hommat on valjenneet vasta ajan myötä. Ikinä sitä ei tiedä niin paljoa kuin 19-vuotiaana ja ole niin varma mielipiteistään kuin alle kaksikymppisenä.
-
Teillä tosin lienee varsin eri pyrinnöt sarjakuvailmaisun saralla, sulla ja Riitta Uusitalolla. Niinkuin itsekin arvelet.
Niin se kai on. Minun lähtökohtani on aina ollut miettiä tarina ensin ja sen jälkeen rukata piirrostyyli sellaiseksi että se on mahdollisimman tehokas ollen samalla mahdollisimman huomaamaton, joten se on aika tieteellisen kuivahko lähestymistapa. Enkä osaa kirjoittaa mitään kovin runollista, jossa tuota voisi käyttää.
-
Sen verran voisin vielä lisätä, että nuoret sarjakuvaopiskelijat ovat huomattavasti taide- tai graafikko-opiskelijoita nihkeämpiä kokeilemaan yhtään mitään tai tietämään yhtään mistään paitsi juuri siitä omasta lempijutusta. Sarjakuvaa opiskelevat osaavat aina kaiken ja tietävät täsmälleen mikä on hyödyllistä ja kiinostavaa... ::) se siitä luovuudesta...
En sitten tiedä johtuisiko tuo siitä, että sarjakuvien tekemisen harrastaminen on edelleenkin semisti friikimpää kuin harrastaa vaikkapa akvarellimaalausta, ja 9-12 vuoden puolustuskannallaolo jättää jälkensä vastaanottokykyyn. Sitten kun päästään vihdoin opiskelemaan sitä sarjakuvaa, ei haluta tehdä mitään muuta. Ei piirtämistä, ei taidehistoriaa, ei dramaturgiaa. Vaikka kenestäkään nuo "apuaineet" ei ole tehneet huonompia sarjakuvapiirtäjiä. Ja ainahan on se mahdollisuus, että leipä ei irtoa sarjakuvista. Laajempi paletti mahdollistaa laajemmat jatko-opiskelu- ja työmahdollisuudet myöhemmin.
-
En sitten tiedä johtuisiko tuo siitä, että sarjakuvien tekemisen harrastaminen on edelleenkin semisti friikimpää kuin harrastaa vaikkapa akvarellimaalausta, ja 9-12 vuoden puolustuskannallaolo jättää jälkensä vastaanottokykyyn. Sitten kun päästään vihdoin opiskelemaan sitä sarjakuvaa, ei haluta tehdä mitään muuta. Ei piirtämistä, ei taidehistoriaa, ei dramaturgiaa. Vaikka kenestäkään nuo "apuaineet" ei ole tehneet huonompia sarjakuvapiirtäjiä. Ja ainahan on se mahdollisuus, että leipä ei irtoa sarjakuvista. Laajempi paletti mahdollistaa laajemmat jatko-opiskelu- ja työmahdollisuudet myöhemmin.
Naulan kantaan.
(Sitäpaitsi piirtämisellä ja dramaturgiallahan se sarjakuva ainakin mun mielestä tehdään. Kyllä ainaskin niitä sietäis opiskella)
-
Sen verran voisin vielä lisätä, että nuoret sarjakuvaopiskelijat ovat huomattavasti taide- tai graafikko-opiskelijoita nihkeämpiä kokeilemaan yhtään mitään tai tietämään yhtään mistään paitsi juuri siitä omasta lempijutusta.
Minusta pitää kokeilla itselle vieraita tyylejä, mutta opetuksellisesti tai oppimisen kannalta tuo puoli mielestäni on usein jäänyt hunningolle, ainakin niillä kursseilla millä olen itse ollut. Kuinka usein oppimisprosessissa on kannustettu siihen, että jossain vaiheessa katsotaan laajalla kaarella omia kokeiluja ja kehityskaaria ja vedetään hieman lankoja yhteen, että mitä oikein on opittu. Mitä on löydetty? Mikä toimii ja mikä ei, ja miksi? Mitä muut ovat löytäneet? Ettei se jäisi vain sellaiselle "jos se toimii sinulle niin se riittää" -tasolle, mikä ei mielestäni palvele ketään, paitsi ehkä taideterapiakurssilaisia.
Voisiko joku tehdä Scott McCloud -tyylisen kirjan joka käsittelee kokeellisemman sarjakuvan historiaa ja muotokieltä? Se olisi ainakin minun mielestäni mielenkiintoista luettavaa ja toisaalta siinä lyötäisiin lukkoon että "näitä keinoja on kokeiltu ja näitä asioita on niiden avulla löydetty".
Vai teenkö virheen yrittäessäni lähestyä tätä asiaa näin pragmaattisesti?
-
Voisiko joku tehdä Scott McCloud -tyylisen kirjan joka käsittelee kokeellisemman sarjakuvan historiaa ja muotokieltä? Se olisi ainakin minun mielestäni mielenkiintoista luettavaa ja toisaalta siinä lyötäisiin lukkoon että "näitä keinoja on kokeiltu ja näitä asioita on niiden avulla löydetty".
Mahtava idea! Itse tutkimustyö vaan taitaa olla vielä kesken... ja muista taidemuodoista päätellen ei koskaan valmiiksi tulekaan. Minusta olisi vielä kivempi sellainen "tehtävä"kirja, jossa mistään kokeiluista ei voisi tulla "oikeita" tai "vääriä" tuloksia, ainoastaan (itselle?) yllättäviä. Tässäpä meille tuumattavaa.
-
Mahtava idea! Itse tutkimustyö vaan taitaa olla vielä kesken... ja muista taidemuodoista päätellen ei koskaan valmiiksi tulekaan. Minusta olisi vielä kivempi sellainen "tehtävä"kirja, jossa mistään kokeiluista ei voisi tulla "oikeita" tai "vääriä" tuloksia, ainoastaan (itselle?) yllättäviä. Tässäpä meille tuumattavaa.
Lupaan jo ostaa yhden kopion sitten kun ilmestyy. Suuhun menevät puhekuplat, kaunokirjoituksella tekstaaminen ja puukaiverrustekniikka mukaan siihen kirjaan. ;)
-
Voi lapsi-parkaa. Antaisit Keijo niiden vaan rauhassa lukea manga-kirjojansa.
Hih! Elina oli yllättävästi noukkinut omin päin kirjastosta tämän teoksen. Ja hänen oma tyylinsä ilmenee 24 tunnin sarjakuvasuorituksesta (http://www.comicspace.com/sarjakuvalinja/comics.php?action=read&file_id=269164). Mie arvostan Elinaa...
-
Hih! Elina oli yllättävästi noukkinut omin päin kirjastosta tämän teoksen. Ja hänen oma tyylinsä ilmenee 24 tunnin sarjakuvasuorituksesta (http://www.comicspace.com/sarjakuvalinja/comics.php?action=read&file_id=269164). Mie arvostan Elinaa...
Kuin myös, mutta Keijo Keijo: älä nyt anna faktojen pilata varmoja mielipiteitä. Harvalla se "vaihe" jää siihen ikävuoteen 20v.
Myönnän että itselläkin arviointi painottuu suuressa määrin teknisen osaamisen osuus sarjakuvissa (mikä ei ole mahdottomuus nk.taidesarjakuvissakaan)Riitta Uusitaloon jätti kylmäksi.
ne kun saivat kyllä käsittämään että kyseessä on toki ihminen, mutta ei sellainen jonka haluaisin tuntea.
Täytyy kokeilla taas joskus uudestaan jotain muuta tekijältä jos vaikka olisi sattunut maanantaikappaleet.
-
Ja hänen oma tyylinsä ilmenee 24 tunnin sarjakuvasuorituksesta (http://www.comicspace.com/sarjakuvalinja/comics.php?action=read&file_id=269164).
Heh. Sehän oli ihan hauska.
Mulle Riitta Uusitalon sarjakuvat edusti aikanaan vastaavanlaista absurdismin riemuvoittoa ku Tilsan sarjakuvat ja piirrosjäljen huolettomuuski oli kauhean inspiroivaa vaikkei välttämättä itse samanlaista jälkeä halunnutkaan tehdä. Uusitalon jutuissa hienointa oli et niitä lukiessa hämmästy aina. Koskaan ei osannu alun perusteella sanoa miten jutut jatkuis tai miten ne päättyis. Tää kaikki oli enemmän kuin virkistävää kaikkien tuhansien luettujen länkkäri-, seikkailu- ja supersankarisarjakuvien jälkeen. Arvo on ehkä tässä vuosien myötä hiukan himmennyt mutta kyllä Riitta Uusitalon sarjakuvilla tulee aina pieni soppi mun sydämessä säilymään.
-
Mitä on löydetty? Mikä toimii ja mikä ei, ja miksi? Mitä muut ovat löytäneet? Ettei se jäisi vain sellaiselle "jos se toimii sinulle niin se riittää" -tasolle, mikä ei mielestäni palvele ketään, paitsi ehkä taideterapiakurssilaisia.
Tää on muuten hyvä pointti. Koko kulttuurin kehityshän perustuu sille, että rakennetaan niille perustuksille, mitä aikaisemmat ovat luoneet. Joskus rakentaminen on myös sitä, että kyseenalaistetaan ja rikotaan ja siitä syntyy taas uutta. "Miten olisi, jos näin ei olisi?" kysyi jo Priit Pärn. Siksi on hyvä tietää, mitä on tehty. Pätee nykytaiteeseen, varmaan "taide"sarjakuvaankin.
Esimerkiksi lähdetään kokeilemaan, mitä tulee ilman varmaa suunnitelmaa lopputuloksesta. (Erona siis kuvailemaasi tarkkaan etukäteissuunnitelmaan ja siihen sopivan tyylin valintaan.) Niinkuin vaikka improvisoidessa. Tai leikkiessä. Improillessakin määritellään ensin tietyt reunaehdot, joiden sisällä irrotellaan. (Oletko muuten kokeillut sarjakuvaimproilua? Se on hyvä apuväline esimerkiksi ideointiin. Tai hauskanpitoon ylipäätään. Kehittää mielikuvitusta ja ideointikykyä kuin peruslihasharjoitukset kuntoa tai mallipiirtäminen anatomian tuntemusta.)
Taidekoulujen (versus muotoilukoulujen) puolella puhutaan usein prosessitekemisestä. Esimerkiksi Ruppert & Mulot edustavat tätä. Muotoilukouluja käyneille koko ilmaisu on usein vieras, mikä on sääli, koska ko. luovuustekniikoiden hallitsemisesta olisi hyötyä missä tahansa luovassa ammatissa.
Nykytaiteilijat puhuvat usein tutkimisesta. Määritellään joku asia, mitä tutkitaan taiteen keinoin. Miten ihmiset reagoivat, jos työkaveri heittäytyy laiskottelemaan tai käyttäytyy omituisesti? (http://www.deloitte.com/dtt/article/0,1002,cid%253D227085,00.html/) Tutkia voi piirtämälläkin. Croquisissa tutkitaan vaikka jotain asentoa tai jos tarvii mallia tiettyyn asentoon johonkin ruutuun, voi pyytää kaveriaan poseeraamaan ja tutkia piirtämällä, miten ne jalat ja kädet menikään.
Mä kyllä luulen, että ne ns. "taide"sarjakuvapiirtäjät tekee vaan sitä, mitä niitä huvittaa. Kuka enemmän, kuka vähemmän suunnitelmallisesti. Esim. Kutilla saisit varmaan yhtä monta erilaista vastausta lähtökohdista ja pyrkimyksistä kuin on tyyppejä. Itseäni kokeileminen kiinnostaa lähtökohtaisesti, lopputulos (tai se lukeeko niitä joku) ei ole niin tärkeää. Joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Niistä saa sitten irti kuka saa, mitä saa. Mun julkaistut sarjakuvathan on äärimmäisen tylsiä ja aika konventionaalisia (esim. Etelä-Suomen Sanomissa). Taidejuttuja ei kukaan halua julkaista enkä jaksa etsiä niille julkaisijaa, tärkeintä on, että niitä on kiva tehdä. Niinkuin Huonoa seksiä.
Sarjakuvan lukijan kannaltahan on toki herttaisen yhdentekevää, miten tekijä on juttunsa tehnyt, kunhan homma toimii juuri sen lukijan kannalta. Ja lukijahan luo itse vielä teoksen itselleen sen lukiessaan ja tulkitessaan oman pirtansa mukaan.
Sitä hiukan ihmettelen, kuinka "viihde"sarjakuvan lukuisien lukijoiden joukosta löytyy niitä, jotka jaksavat tuntea olonsa uhatuksi (mikä muu selittäisi aggressiivisen suhtautumisen?) "taide"sarjakuvan paljon pienemmän lukija- ja tekijäjoukon edessä. Ei "viihde"sarjakuva ole häviämässä mihinkään, eikä "taide"sarjakuva uhkaa viedä sen lukijoita. Eikä sarjakuva ilmaisumuotona kärsi, vaikka sitä hiukan kokeellisesti väänneltäisiinkin. Se on abstrakti käsite, niillä ei ole tunteita. Oisko siinä sitten enemmän kyse siitä, että ei saa pilkata hyvän sarjakuvan pyrkimyksiä. Sarjakuva ei ole leikin asia, vaan ilma- ja valotiiviiden muovipussien. ;D
PS. Kokoelmiini kuuluu sormiväreillä tehty sarjakuva. Voin joskus näyttää sen, jos olette kilttejä. Ihan toimiva juttu. (Ei ole minun tekemäni.)
-
(Oletko muuten kokeillut sarjakuvaimproilua? Se on hyvä apuväline esimerkiksi ideointiin. Tai hauskanpitoon ylipäätään. Kehittää mielikuvitusta ja ideointikykyä kuin peruslihasharjoitukset kuntoa tai mallipiirtäminen anatomian tuntemusta.)
Taidan kärsiä jonkinlaisesta "valmistelematon puhe vaatii eniten ennakkovalmisteluja" -syndroomasta. Ja jos siitä tulee huono niin eihän sitä voi näyttää kenellekään. Siksi minulla on kaksi luonnoskirjaakin: edustusluonnoskirja jota voi esitellä ja sitten sellainen johon suttailen itsekseni enkä näytä kenellekään.
-
Riitta tekee edelleen sarjakuvia, Nasua ainakin. Uusin kirja ilmestyi loppuvuodesta:
http://www.zumteufel.fi/store/index.php?act=viewProd&productId=1616
-
Heh. Just eilen listasin päässäni mule henkilökohtaisesti tärkeimpiä sarjakuvantekijöitä, ja kyllä siellä listan kärjessä keikkuu Riitta Uusitalokin. Sitten rupesin pohdiskelemaan että tunteekohan nykynuoriso (oho kun kuulostan vanhalta..) mitään Uusitalon tuotantoa enää, ja siinä sitten yksikseni pääni sisällä, kävinkin tämän viestiketjun sisältöä hyvin vastaavan monologin.
Eipä tässä muuta. Universaali tajunta ja sensellaista. (BLAA BLAA BLAA.)
-
Piti nyt sitten käydä kirjastossa tutustumassa tähän nimenomaiseen teokseen, kun arvostelu vaikutti niin huvittavalta. Toden totta, ei se minullekaan aukea. Mitä ihmeen ylitsevuotavaa parodiaa suomalaisesta naissarjakuvasta tämä on! Itseasiassa kyseessä oli niin kauhea sarjakuva, että aloin voida fyysisesti pahoin. Jossain 3/4 kohdalla tulin tulokseen, että ei kukaan pakota tätä lukemaan loppuunkaan, joten voin ihan vapaasti lopettaakin.
Ei minä en ihan oikeasti halua lukea sarjakuvia, joiden tekstit ovat kaunolla tai HuIsAn HauSKaLLLa versaalin ja geneman satunnaisvaihtelulla. Jos originaalille tippuu ylimääräistä mustetta, otetaan avuksi jokin korjausväline eikä viskota lisää joka paperille. Tuo pastissiarvostelu on hauska, mutta ei tuota useampaa sivua halua lukea. Umpimielisen raskasta.
Piti lukea albumillinen Cortoa ihan vain antihistamiiniksi ja Tiitu Takalon Tyhmä Tyttö vain muistutuksena, että "suomalainen naissarjakuva" on jotain muutakin kuin stereotypia.
-
Hihhih! Mutta kun... sehän on niin penteleen hauska albumi. Vaikea ymmärtää että joku EI tykkää siitä. :D
-
Sehän on just mahtava! Siinä määrin, että vaikutteita on saanut/ottanut yksi jos toinenkin... ::)
edit: Nyt kun aloin miettiä, niin varmaan yhtä paljon kuin Riitta muhun on tehnyt vaikutuksen Mauri Kunnas. Nyrok Cityt on aikamoista suttua nekin. Kunnaksen lastenkirjat alkoivat ilmestyä pääosin vasta kun olin jo "liian vanha". Siksi Nyrokki oli se juttu mulle. Sopi hyvin punkestetiikkaan, niinkuin Juntunenkin. Niin että ei taida olla sukupuolisidonnaista se suttaaminen. Niinkuin ei nysvääminenkään, sen olen opettajana huomannut.
editin editin edit: kaunoa näin sarjakuvassa ekan kerran jossain Kemin kilpailualpparissa Pentti Otsamon käyttämänä. Muistaakseni se sai kaunon käyttämisestä toruja eri tahoilla. Minusta kaunolla voi korostaa sellaista "päiväkirjamaisuutta", intimiiyttä, niin halutessaan. Joann Sfar* käyttää kyllä kaunoa kanssa, sopii yleiseen tyyliin.
*mies
-
Hihhih! Mutta kun... sehän on niin penteleen hauska albumi. Vaikea ymmärtää että joku EI tykkää siitä. :D
Ei kuule ollenkaan. Universaalia makua ei ole. Eikä ole kiinni sukupuolesta eikä edes suttaako vai nysvääkö.
On olemassa niitä joitten suttu ilmasisee tunteita, voimaa, haurautta, elämää, kuolemaa, iloa surua ja sitten niitä joiden jälki on sitä että siitä ei vaan ota selkoa.
Nysväävä jälki voi toki olla hengettomän kliinistä tai sykähdyttävää ja sen ei edes tarvitse aueta kaikille.
Hienoa jos on sinusta hauska kuin mikä.
Kaunokirjoitus voi olla toimiva keino, siinä missä eri kielien käyttö ilman käännöksiäkin mutta perusedellytrys se ei ole sen enempää kuin comic sanskaan.
-
Minusta kaunolla voi korostaa sellaista "päiväkirjamaisuutta", intimiiyttä, niin halutessaan. Joann Sfar* käyttää kyllä kaunoa kanssa, sopii yleiseen tyyliin.
Niin, tokihan muinoin kaunokirjoitusta käytettiin enemmän. Timo Kokkilahan oli löytänyt jostain kasan aitoja sodan ajan "sieltä jostakin" lähetettyjä postikortteja, ja voi miten sievää kaunoa jotkut jermut olivat pipertäneet. Toisilla toki tulos oli kyllä paljon lähempänä omia yritelmiäni. Toivottavasti kotipuolessa oli edes joku joka kykeni moista tulkitsemaan.
-
Ei kuule ollenkaan. Universaalia makua ei ole. Eikä ole kiinni sukupuolesta eikä edes suttaako vai nysvääkö.
On olemassa niitä joitten suttu ilmasisee tunteita, voimaa, haurautta, elämää, kuolemaa, iloa surua ja sitten niitä joiden jälki on sitä että siitä ei vaan ota selkoa.
Nysväävä jälki voi toki olla hengettomän kliinistä tai sykähdyttävää ja sen ei edes tarvitse aueta kaikille.
Hienoa jos on sinusta hauska kuin mikä.
Kaunokirjoitus voi olla toimiva keino, siinä missä eri kielien käyttö ilman käännöksiäkin mutta perusedellytrys se ei ole sen enempää kuin comic sanskaan.
Puhut itsestäänselvyyksiä, ystävä hyvä.
Olis kyllä hauskaa, jos sarjakuvissa olisi pakko käyttää Comic Sansia!
-
Olis kyllä hauskaa, jos sarjakuvissa olisi pakko käyttää Comic Sansia!
:D
-
Kainuun Sanomat: Pimeä ja pakkanen unohtuivat maalatessa (http://www.kainuunsanomat.fi/Kulttuuri/1194721632731/artikkeli/pimea+ja+pakkanen+unohtuivat+maalatessa.html)
Perjantaina avautuu Kajaanin taidemuseossa Riitta Uusitalon näyttely Sutta ja sarjakuvaa. Yläkerrassa on hänen akryyli- ja vahatemperamaalauksiaan, joista tuoreimmat ovat tältä vuodelta. Alakerrassa on esillä läpileikkaus hänen sarjakuvatuotannostaan 1980-luvulta alkaen.
Uusitalo lahjoittaa taidemuseolle liki 600 sarjakuva- ja kuvitusoriginaaliaan. Yhtä laajaa sarjakuvakokoelmaa ei ole vielä yhdessäkään muussa suomalaisessa taidemuseossa.
-
Öm, paitsi Kiasmassa, jossa on taulujen yms. ohella ainakin parituhatta sivua Kalervo Palsan sarjakuvia.
-
Poikettiin Kajaanissa katsomassa. Sarjakuvien osalta näyttely oli melkeinpä retrospektiivinen. Nasu-animaatiot vuodelta 1996 olin jo ehtinyt unohtaa.
Kuvataidepuolta oli muutamilta viime vuosilta. Kainuun flooraa, susia ja hevoisia!Kuveja blogissa. (http://poistyopoydalta.blogspot.com/2012/03/sutta-ja-sarjakuvaa-kajaanissa.html)
Jonkun tiedon mukaan Kiasmassa olisi Palsan sarjakuvia yli kolmentuhannen sivun. Ymmärtääkseni Palsat on sinne deponoitu l. säilytykseen annettu, joten saattaa Kajaanin taidemuseon väite pitää paikkansa (jos hiuksia aletaan halkomaan).
-
Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit -arvostelu etusivulla.
Helpot nakit (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=2221)
-
HS: Riitta Uusitalon humoristisiin sarjakuviin tunkee hahmoja joka puolelta, myös Kauniit ja rohkeat -sarjasta: ”Ihmettelen itsekin outoja juttujani” (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006475597.html)
Puupäähatulla palkitun Riitta Uusitalo sanoo olevansa ehkä pikemmin kuvataiteilija, joka tekee sarjakuvia kuin toisin päin. Hän ajattelee sarjakuvaa silti joka päivä.
-
Taike on muistanut Riitta Uusitaloa. Uutinen etusivulla:
Riitta Uusitalolle taiteilijaeläke (https://www.kvaak.fi/32198/2021/03/09/riitta-uusitalolle-taiteilijaelake/)
-
Uusitalolta on tänä vuonna ilmestynyt kaksi sarjakuvateosta, Sinä ajat nyt kuuttakymppiä, Ridge! ja Wasser, Water! Vatten, Vettä! Aqua! Apua! Edellinen on uutta tuotantoa, ja jälkimmäiseen on Ville Hänninen koonnut sarjakuvia pääasiassa 80- ja 90-luvuilta.
Sinä ajat nyt kuuttakymppiä, Ridge! (https://www.kvaak.fi/36076/2021/09/25/sina-ajat-nyt-kuuttakymppia-ridge/) etusivulla arvioituna.