Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => Topic started by: Arminen on 02.12.2006 klo 01:28:54
-
Eikä kannata tehdä suurelle yleisölle, se ei ole vilpitöntä, se on huoraamista, tee itsellesi.
Entä jos ei pysty? Mikä neuvoksi?
eksyin aiheesta anteeksi.
Laura edit: Siirsin toisessa (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=7398.0) ketjussa syntyneen keskustelunalun tänne, koska tämä aihe saattaa kiinnostaa useampiakin.
-
Eikä kannata tehdä suurelle yleisölle, se ei ole vilpitöntä, se on huoraamista, tee itsellesi.
Entä jos ei pysty? Mikä neuvoksi?
Miten niin ei pysty? Mikä estää? Ota kynä käteen ja tee sellainen tarina jonka itse tahtoisit lukea. Jos tarkoitit ettet pysty aloittamaan minkäänlaista tarinaa niin se keskustelu kuuluu toisiin ketjuihin.
-
ajattelen aina että muut lukijat pitävät tätä varmaan ihan tyhmänä ideana/rumana piirustuksena, enkä saa mitään omaa aikaan...
-
ajattelen aina että muut lukijat pitävät tätä varmaan ihan tyhmänä ideana/rumana piirustuksena, enkä saa mitään omaa aikaan...
Vietä joka aamu hetki peilin edessä ja sano ääneen itsellesi: "Olen miellyttävä, menestyvä, kaunis ja fiksu henkilö ja minä menestyn siinä mitä aion tehdä." Niin monta kertaa kun vain tarvetta on.
-
Tuttu tunne Arminen.
Välillä meikäpoika meinaa hajota omaan keskinkertaisuuteensa ja siihen, että joku sanoo jotain typerää omista tekemisistä. Silloin kun moinen tunne saa vallan, yritän aina latoa faktat pöytään ja pistää tunteet hetkeksi syrjään. Tässä joitakin faktoja, joita itsekseni kelaan:
- Ei ole oikotietä siihen, että olisi parempi. Pakko edetä askel kerrallaan.
- Lopulta sen pitäisi riittää, että on itse tyytyväinen. Ei muut voi määrittää sitä, mikä itselleni on tärkeää tai hyvää.
- Aina on niitä, jotka ovat minua parempia ja niitä, jotka ovat minua huonompia. En koskaan tule saavuttamaan kumpaakaan ääripäätä.
- Ei se mitä saan aikaan, vaan se minkälainen ihminen olen...
Tässä muutama ajatus, joista yritän saada suuntaa, kun 'mä en osaa mitään' -masennus iskee...
8]
-
Silloin kun omaan elämääni iskee "mitä muutki ajattelee ei ne tämmöstä ees arvosta taidan piirtää jotain mistä ne tykkää"-kausi, päätän, etten vähään aikaan laita esille yhtään mitään. Yritän unohtaa kaikki muut ja keskityn siihen, pidänkö minä aihetta tyhmänä tai piirustusta rumana, ja jos pidän, siirryn piirtelemään jotain, josta nautin.
Yksi hyväksi kokemani konkreettinen keino oli tässä vähän aikaa sitten ruveta piirtämään vihkoon kokoa A3, niin että skannaus ei onnistuisi. Näin sain aikaan tietyn turvallisuudentunteen; ei väliä, mitä muut ajattelevat, kun ne eivät tule edes näkemään tätä.
Olisi loistavaa jos itsekritiikin kultaisen keskitien löytämiseen löytyisi jokin ultimaattinen kikka. Mahdottomista on mukava haaveilla.
-
Vietä joka aamu hetki peilin edessä ja sano ääneen itsellesi: "Olen miellyttävä, menestyvä, kaunis ja fiksu henkilö ja minä menestyn siinä mitä aion tehdä." Niin monta kertaa kun vain tarvetta on.
Tietenkin ongelmana saattaa olla jokin syvempi, kenties merkityksettömän oloinen asia jota ei joko ole itse tajunnut tai muistanut; esimerkkinä käytän nyt sitä että yhden ainoan helkutin LUMPEEN takia jonka piirsin kahdeksanvuotiaana minulla on nykyään ongelmia esittää mitään ideoita joista itse pidän. Tai sitten syynä on jokin täysin muu. Mutta se on jo vähän turhan spykologiaan harhautuvaa.
Mutta sellaiseen säälimättömään itsensäpieksämiseen ei välttämättä auta oman itsensä nuoleskelu peilin edessä.
Ja skannereitakin on A3 kokoisia.
Ehkä siihen auttaa aamusivut joita kirjoitetaan joka ikinen aamu heräämisen jälkeen. Ne täytetään aivan millä tahansa mikä ei liity tarinan ym. keksimiseen, tyhjennetään vain päätä. Niitä ei saa näyttää kenellekään eikä niitä saa lukea itse. Ne pitää vaikka polttaa jos mahdollista. Ja sitten vaan piirretään kaikkea mitä itse haluaa tai ei uskalla "julkisesti" piirtää. Eikä kysy kenenkään mielipidettä eikä näytä kenellekään.
-
Mulla suurin itsekritiikki iskee yleensä jälkeenpäin, kun kuviin on saanut etäisyyttä ja huomaa että haluaisi tehdä ne kaikki uudestaan.
Kun tekee julkaistavaksi ei mikään tahdo sujua sillä koko ajan yrittää liikaa. Viivoista tulee tönkköjä ja anatomia menee seinille. Kun onnistuin jättämään nuo "pakko onnistua" ajatukset hetkeksi ja tein sarjakuvan ihan vain omaksi huviksi tuli jäljestä heti parempaa. Nyt on taas olo että kuvissa olisi korjailtavaa vaikka kuinka. Ehkä seuraavasta tulee parempi.
-
... jälkeenpäin, kun kuviin on saanut etäisyyttä ja huomaa että haluaisi tehdä ne kaikki uudestaan.
...
Kun tekee julkaistavaksi ei mikään tahdo sujua sillä koko ajan yrittää liikaa...
Ja sitäpaitsi julkaisua varten on aikataulu, jonka joka iesuksen välissä keskeyttävät ne työt, jotka on pakko tehdä rahan takia. Ja niiden joka välissä kysellään, että onkos se sarjakuva edistynyt ja missä mennään.
Epäilen, saadaanko seuraavaa alppariani elokuun puolivälissä taittoon, kuten oli vielä joulukuussa tarkoitus. Ainakaan, jos pitäisi kunnolla piirtää, kuten itselläni oli tarkoitus.
Mutta totta: kun piirtämisestä on kulunut muutama viikko ja taittovedokset tulevat näytille, sitä kiroaa itsensä, kun on antanut niiden hätähousujen hoputtaa päästämään käsistään puolivalmista.
-
Minua ahdistaa kaikki ne omasta mielestäni paskat sarjakuvat, jotka ovat päässeet albumeihini. Tosin jos jäisi hieromaan ja hieromaan tuotoksiaan, ei saisi ikinä mitään julkaistua. Mutta alisuorittamista inhoan, on vaikea saavuttaa maksimitasoa jatkuvasti.
Aloitan kolmannen albumin parissa syksyllä, siitä tulee täyspitkä seikkailu ja olen jo asettanut itselleni niin kovat tavoitteet, että ahdistaa jo valmiiksi...
-
Aloitan kolmannen albumin parissa syksyllä, siitä tulee täyspitkä seikkailu ja olen jo asettanut itselleni niin kovat tavoitteet, että ahdistaa jo valmiiksi...
Mulla oli (tai on yhä) ihan sama mutta eri taiteenlajissa. Asia helpottuu kun muuttaa kokonaan kurssia. Unohtaa vakavuuden ja taiteellisen korkealentoisuuden, ja alkaa tehdä roskaviihdettä. Sen kun saa sujumaan niin sitten huomaa ettei korkeat tavoitteetkaan ahdista enää, niihin osaa suhtautua rennommin. Prosessi ja opiskelu on vielä itselläkin kesken.
-
Itsekritiikin paras ystävä on oppiminen. Nuorena oli kaikki omat jutut huippuja ja sitä pystyi tosissaan uhoamaan, että kyllä mää piirrän paremmin kuin se-ja-se. Nyt tuntuu, että ei osaa piirtää mitään oikein, kun on jonkinlaista käsitystä siitä, että miltä asioiden pitäisi näyttää.
-
Kannattaa muistaa, että jossain on aina joku parempi ja taitavampi. Helpottaa kun myöntää tämän. Ei tarvitse stressata ainakaan sen vuoksi. Parhaatkin tekevät välistä virheitä ja roskaa. Ja ovat oppineet elämään sen kanssa.
-
Asia helpottuu kun muuttaa kokonaan kurssia. Unohtaa vakavuuden ja taiteellisen korkealentoisuuden, ja alkaa tehdä roskaviihdettä.
Albumista tulee musta huumoriseikkailu, eli taiteellista korkealentoisuutta ja vakavuutta se ei sisällä. Mutta laatuvaatimukset ovat kovat, siksi hirvittää. Sommittelu, jutut, piirtäminen, tarinan rakentaminen, ...
-
Mutta laatuvaatimukset ovat kovat, siksi hirvittää. Sommittelu, jutut, piirtäminen, tarinan rakentaminen, ...
No tätä mä tarkotin. "Korkealentoisuus" oli ehkä väärä sana.
-
Itelläkin on tosi kova itsekritiikki, mutta ajattelen että jokainenhan näkee sarjakuvan eri lailla. Se mikä itestäni on kornia tai typerää tai muuta, ei välttämättä oo sitä muiden mielestä.
-
Minä vaadin aina mahdottomia itseltäni. Aloittaessani (jo miljoonatta kertaa) uutta sarjakuvaa päätän heti ensimmäiseksi että tulen olemaan tyytyväinen tämän työn jokaiseen viivanvetoon, mikä on ihan hullua. Sitten jo ensimmäisen ruudun valmistuttua kaikesta on löytyvinään vikaa. Tällä ajattelumallilla kaikki tulee olemaan tuhoon tuomittua jo suunnitteluvaiheessa, ja yritänkin löytää sitä kultaista keskitietä. Se on hyvin hankalaa kun tietää että täydellistä sarjakuvaa ei ole eikä tule, mutta toisaalta sitä haluaa antaa kaikkensa eikä tyytyä vaan "ihan ookoohon".
-
Shenanigans. Tuosta suosta kannattaa rämpiä ylös. Perfektionisti ei ole KOSKAAN tyytyväinen. Ei edes täydelliseen lopputulokseen. Opettele täydellisyyden tavoittelun sijaan nauttimaan siitä mitä teet. Jokaisesta väärän kierosta siveltimen vedostakin. Silloin sarjakuvan tekemisestä tulee yhtä juhlaa!
8]
-
Hazart puhuu niin asiaa.
Kun kukaan ei kuitenkaan näe sun piirrostasi samalla tavalla kuin sinä, etkä siis pystyisi miellyttämään kaikkia, miksi yrittäisit miellyttää edes itseäsi. Heitä viivoja paperille ja yritä nähdä se jonkun sellaisen silmin joka pitää tuloksesta. Ja paisko autuaana lisää! Kaikkia tyydyttävä lopputulos on, että kun piirtää paljon ja nauttii siitä, väkisin kehittyy.
Kun pidät jonkun muun kuvasta, ehkä tuo taiteilija itse inhoaa teostaan? Usein kun yrittää vilpittömästi kehua jonkun työtä, tämä nolostuttaa kehujan sanomalla että "toi oin ihan ylipaska makeilujuttu, mä vihaan itteeni kun tein tollast shittiiiii111h". Ei oikein mukava olo tuu.
Mutta jos mä tykkään jostain kuvasta, mä olen oikeassa ainakin just sillä hetkellä, ja tekijä väärässä, ainakin mun tuolloisen olon kannalta.
-
Se on hyvin hankalaa kun tietää että täydellistä sarjakuvaa ei ole eikä tule, mutta toisaalta sitä haluaa antaa kaikkensa eikä tyytyä vaan "ihan ookoohon".
Minusta ei pidäkään välttämättä tyytyä "ihan ookoohon". Etenkään jos haluaa luoda jonkinlaista karriääriä sarjakuvantekijänä. Kuten sanoit, jonkinlainen keskitie on löydettävä.
Ainakin täällä Kvaakissa saa sellaisen kuvan, että uraansa aloittelevat tekijät haluavat heti tehdä joitain 100-sivuisia eepoksia, ei hyvä! Viimeisteltyyn jälkeen pyrkivän kannattaisi ottaa työn alle mahdollisimman lyhyt sarjakuvanovelli. 2-10-sivuista juttua voi jo vähän hinkatakin, ja silti tulee valmista tavaraa. Onnistumiset motiveeraa kummasti tekemään lisää. Sitäpaitsi valmiita sarjisnovelleja voi jo tarjotakin jonneen....
-
Kiitoksia vastauksista ja kannustuksesta. Joskos onnistuisin jatkossa etenemään askel kerrallaan ja ottamaan vähän rennommin.. ::)
-
Ökpö kertoo työskentelytavoistaan. Linkittyi mielestäni luontevimmin tähän ketjuun.
http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=1002
-
Ökpö kertoo työskentelytavoistaan.
Haastattelusi piristävät Kvaak-tarjontaa huomattavasti. Mukavaa, että tartuit vielä nuoreen tekijään. Hienoa! Lisää haastatteluja!
-
Hmjaha. Vai tommoiset kuvat olit Irene valinnut juttuun :D Ihan hyvä artikkelihan siitä tuli, vaikka vähän epäilytti... Pitkän aikaa :)
-
Hmjaha. Vai tommoiset kuvat olit Irene valinnut juttuun :D Ihan hyvä artikkelihan siitä tuli, vaikka vähän epäilytti... Pitkän aikaa :)
Tämä on kuitenkin koko perheen foorumi. :)
-
Tämä on kuitenkin koko perheen foorumi. :)
Juu en epäillytkään että olisit mitään K-18 -matskua laittanut... Se viulistijutun eka sivu on aika tuhrusen näkönen, alin ruutu on tussaamatta, joitakin virheitäkin korjaamista vailla... No, sanoinhan etten osaa olla kärvistelemättä, vai sanoinko :)
-
Ökpö kertoo työskentelytavoistaan. Linkittyi mielestäni luontevimmin tähän ketjuun.
http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=1002
Työskentelyn tavoista on aina kiinnostavaa lukea. Mukavaa että joku pystyy ja viittii tehdä hitaasti ja rauhallisesti, mutta tasaisella puristuksella edeten. Välillä tuntuu että nykyään ihanne on tehdä maksimaalisella vimmalla ja vauhdilla, niin että joka viivasta näkyy että nyt on kynä kipinöinyt...
-
Kauhee itsekritiikki iski ja kiroiluttaa/voihkasuttaa vähän väliä....
En voi enää korjata yhtä juttua jonka just tein ja siks ulvahtelen ja kiertelen levottomasti ympyrää kuin eläintarhan susi pakkasyönä.
-
Mä yritän itse tekovaiheen pitää semmoisena prosessinomaisena, että en päätä piirrosjäljestä liian tarkkaan miltä sen PITÄISI näyttää vaan yritän olla rento ja yllättyä itsekin lopputuloksesta. Teen silti pieniä korjauksia, mutta tuolla tavalla lopullinen jälki on vähän niinkuin yllätys itsellekin ja ehkä helpompi just saada asioita valmiiksi saakka. Perinteinen tussaaminen monine vaiheineen on kauhean tylsää, siinä vaiheessa kun jo tietää miten homma menee, piirtää "uudestaan" jo kerran luonnostelemaansa. Sillä metodilla kyllästyisin ennenkuin saisin mitään valmiiksi. Hommasta katoaa kaikki yllätyksellisyys ja mielestäni rennompi jälki näyttääkin paremmalta. Mutta meitä on moneen junaan ja asemallekin.
Käsikirjoitan ja luonnostelen luonnoskirjaan hommia etukäteen, saatan suttuluonnostella siinä vaiheessa useammankin version. Tussausvaiheessa en kuitenkaan enää katso niitä. Puhtaaksipiirtämisvaiheessa ikäänkuin piirtää "muistista", ei mallista. Näin viiva pysyy tuoreempana minusta. Sivu- ja ruutusommittelut on jutusta riippuen säntillisiä tai vähemmän säntillisiä. Tussauspaperille oon yleensä lyijärillä kalpeasti merkinnyt tekstit ja joskus ruutujen reunat/kuva-alueet suurinpiirtein. Jos joku kuva menee pieleen, tussaan sen mieluummin kokonaan uudestaan uudella paperille kuin alan korjaamaan ja hinkkaamaan.
Haluaisin oppia tekemään sillä lailla niinkuin Eisner tai Anna Sommer että ei olisi niitä ruutuja ollenkaan. Tällä hetkellä kiinnostaa sommittelullisesti yli kaiken Charlotte Salomon (http://www.jhm.nl/objecten.aspx?limit=1&start=77&SEARCH=trefwoord%20=%20%22Salomon,%20Charlotte%22%20%20or%20vervaardiging.naam%20=%20%22Salomon,%20Charlotte%22/) ja Dégas (http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/degas/ballet/degas.ballet-rehearsal.jpg/).
Dégasilla oli paitsi huono näkö, myös aikansa uutuus: kamera, ja se ihastui ikihyviksi kameran näpsäysten ei-suunniteltuun sommitteluun. Siihen astihan maalauksissa oli sommittelullisesti nykysilmin katsottuna aika jäykkää, kultaista leikkausta jne. joka kyllä toimii, mutta kameran näyttämä oli siis ihan uutta. Maalarille ei olisi tullut mieleen jättää hahmon jalkaterää kuva-alueen ulkopuolelle jne.
Täytyy tietysti miettiä, minkä verran tuommoisilla sommitteluasioilla päätään vaivaa, jotta sarjakuva pysyy vielä LUETTAVANA. Sarjakuvan kuvia ei pidä tunkea yhtä täyteen, kun niiden pitää kuitenkin toimiaa suhteessa toisiinsa ja ennenkaikkea homman säilyä sellaisena että joku jaksaa sen vielä lukea. Se, että kuinka moni "joku" on sitten toinen juttu ;D
Se näkyvin osa työstäni taitaa tosin tällä hetkellä olla Etlarin stripit, ja siinä on rajattu pieni tila käytössä, joten ei niin vaan irrotella... tuo ylläoleva pätee siis lähinnä omaan vapaaseen tekemiseen.
Muuten Pertti kirjoitti tuossa ylempänä aivan älyttömän hyvin, että parempi saada parisivuinen juttu valmiiksi asti kuin jumittaa ikuisesti sen pitkääkin pitemmän jutun ekan sivun kolmannen ruudun tussauksessa. Tai parempi ja parempi... siis noin niinkuin loppupeleissä vain valmiit jutut ovat ne jotka jäävät elämään.
-
parempi saada parisivuinen juttu valmiiksi asti kuin jumittaa ikuisesti sen pitkääkin pitemmän jutun ekan sivun kolmannen ruudun tussauksessa. Tai parempi ja parempi... siis noin niinkuin loppupeleissä vain valmiit jutut ovat ne jotka jäävät elämään.
Ja jos haluaa välttämättä tehdä pidemmän sormussaagan, niin kannattaa ehkä miettiä olisiko se mahdollista jakaa itsenäisinä toimiviin pieniin lukuihin -->saaga etenee, ja tulee valmista jota voi tyrkyttää julkaistavaksi.
-
Nuo jumit ovat hieman turhankin tuttu ilmiö, varsinkin viime ajat ovat olleet yhtä jumia. Olen pitkään yrittänyt löytää oikean tavan tehdä asioita ja päästä blokeista eroon. Varmaa on että jos tussaukselta vaatii liikoja se menee yleensä pieleen. Varmasti tuo "katsotaan mitä tästä tulee" on paljon parempi tapa jos ei halua nähdä jokaista kuvaa epäonnistuneena siksi, että se viiva meni sen puoli milliä vinoon. Olen huomannut että välillä on suunnattoman vaikea päästä siihen Oikeaan Mielentilaan jossa piirtäminen sujuu kuin transsissa, jännittämättä.
Toisaalta välillä tuntuu siltä että kuitenkin kärsin jonkinmoisesta itsekritiikin puutteesta. Siinä mielessä, että en juuri koskaan mieti käsikirjoituksia tarpeeksi, sekä siinä että piirrokseni ovat aina puolihuolimattoman näköisiä vaikka yritänkin saada ne viivat millilleen oikein. Olenkin saanut paljon palautetta siitä että juttuni kärsivät ideapulasta. Piirrosjälkikin on vielä kaukana ammattimaisesta, pitäisi harjoitella enemmän. Tai olisi pitänyt.
Kuvapäivikseen on sentään helppo piirtää ihan mitä sattuu ja miten sattuu, ilman minkäänlaisia paineita siitä miltä jälki näyttää.
-
Ökpö kertoo työskentelytavoistaan. Linkittyi mielestäni luontevimmin tähän ketjuun.
http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=1002
Erittäin mielenkiintoista luettavaa. Ökpö tiivistää hyvin realistisen piirtotyylin mukanaan tuomat ongelmat, ja uskaltaapa vielä sanoa pitävänsä sarjakuvaa visuaalisena kokemuksena. Nostan hattua. Kuvanvalinnan suhteen voin vain valittaa että tämä on perhefoorumi... :P
-
Erittäin mielenkiintoista luettavaa. Ökpö tiivistää hyvin realistisen piirtotyylin mukanaan tuomat ongelmat, ja uskaltaapa vielä sanoa pitävänsä sarjakuvaa visuaalisena kokemuksena. Nostan hattua. Kuvanvalinnan suhteen voin vain valittaa että tämä on perhefoorumi... :P
Kiitos kiitos, kunnia menee ökpölle kun haastattelut ovat siitä kiitollista kirjoitettavaa että haastattelijahan siinä kaiken sanoo. ;) Itse olen sen verran päässyt ökpön luonnoksia netissä kurkkimaan, että minusta ainakin olisi varsin mukavaa saada häneltä jonakin päivänä julkaistu juttu luettavaksi.
-
Varmasti tuo "katsotaan mitä tästä tulee" on paljon parempi tapa jos ei halua nähdä jokaista kuvaa epäonnistuneena siksi, että se viiva meni sen puoli milliä vinoon. Olen huomannut että välillä on suunnattoman vaikea päästä siihen Oikeaan Mielentilaan jossa piirtäminen sujuu kuin transsissa, jännittämättä.
Osittain tämä, jumitus ja tussaamisen tuskainen epämiellyttävyys pakottivat itseni keksimään uusia tapoja tehdä. Lisäksi se iänikuinen "miksi luonnokset näyttävät paremmilta kuin valmiiksi tussatut kuvat"-ilmiö.
Tuo "flow" on tosiaan harvinaisehkoa herkkua, mutta harjoittelemalla siihen voi päästä helpommin.
Toisaalta välillä tuntuu siltä että kuitenkin kärsin jonkinmoisesta itsekritiikin puutteesta. Siinä mielessä, että en juuri koskaan mieti käsikirjoituksia tarpeeksi, sekä siinä että piirrokseni ovat aina puolihuolimattoman näköisiä vaikka yritänkin saada ne viivat millilleen oikein. Olenkin saanut paljon palautetta siitä että juttuni kärsivät ideapulasta. Piirrosjälkikin on vielä kaukana ammattimaisesta, pitäisi harjoitella enemmän. Tai olisi pitänyt.
Kuvapäivikseen on sentään helppo piirtää ihan mitä sattuu ja miten sattuu, ilman minkäänlaisia paineita siitä miltä jälki näyttää.
Uskon silti, että nimenomaan tekemällä oppii. Niitä valmiita sarjakuviahan tässä pitäisi itsensä harjaannuttaa tekemään, loppuun asti & joka työvaihetta, eikä esim. täydellisiä luonnoksia tai tyylipuhtaita perspektiivejä. Sarjakuva on monen palikan kokonaisuus, sellaisena sitä kannattaa myös tehdä. Loppuun saakka jokaista työvaihetta, uudelleen ja uudelleen. Kyllä se siitä.
Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta jokainen (valmis) juttu on vähän niinkuin valokuva, se kertoo senhetkisen osaamisen tason. Tottakai sitä viikkoa /kuukautta /vuotta myöhemmin tekisi kaiken toisin, mutta silloin pitääkin sitten tehdä kokonaan toinen juttu.
-
Luovuttaisin mielelläni Auralle vähän itsekritiikkiä jos voisin. Lähes aina jonkinlainen edistymiseni piirtäjänä on johtunut siitä, että tulee yksinkertaisesti piirrettyä enemmän. Itsekriitiikkiä riittäisi ehkä n. 10% nykyisestä. Parasta olisi yhdistelmä paljon innostusta -- jonkin verran itsekritiikkiä. Siten että näkisi suunnilleen mitä pitäisi korjata, mutta ei liikoja ahdistuisi siitä.
Kun osaisi joku ruuvata aivoista tällaiset säädöt kohdalleen... Jos olisi vähän helpommin suggeroitavissa, niin voisi vaikka mennä hypnotisoijalle ;-) Taitaisi tosin itse ongelmakin olla lievempi siinä tapauksessa... Kun helpommin uskoisi muiden sanomisia.
-
Luovuttaisin mielelläni Auralle vähän itsekritiikkiä jos voisin. Lähes aina jonkinlainen edistymiseni piirtäjänä on johtunut siitä, että tulee yksinkertaisesti piirrettyä enemmän. Itsekriitiikkiä riittäisi ehkä n. 10% nykyisestä. Parasta olisi yhdistelmä paljon innostusta -- jonkin verran itsekritiikkiä. Siten että näkisi suunnilleen mitä pitäisi korjata, mutta ei liikoja ahdistuisi siitä.
Kun osaisi joku ruuvata aivoista tällaiset säädöt kohdalleen... Jos olisi vähän helpommin suggeroitavissa, niin voisi vaikka mennä hypnotisoijalle ;-) Taitaisi tosin itse ongelmakin olla lievempi siinä tapauksessa... Kun helpommin uskoisi muiden sanomisia.
Toivottavasti sisäinen piiskasi hieman hellittää, olen jo sen verran vanha etten luultavasti elä tarpeeksi kauan saadakseni lukea huippuluokan kotimaista yaoita... :-*
-
Luovuttaisin mielelläni Auralle vähän itsekritiikkiä jos voisin. Lähes aina jonkinlainen edistymiseni piirtäjänä on johtunut siitä, että tulee yksinkertaisesti piirrettyä enemmän.
En tiedä uskaltaisinko ottaa enää lisää itsekritiikkiä, sitä on omasta takaa jo runsaasti - siitä huolimatta että kaikki mitä teen on lähinnä puolivillaista. ;) Voisi kuvitella että nämä kaksi asiaa kumoaisivat toisensa, mutta sen sijaan ne aiheuttavat massiivisen blokin. Tai ehkä siinä on syy miksi sitä tuntuu junnaavan paikoillaan eikä opi mitään. Tai ehkä koko blokki johtuukin siitä että kynnys aloittaa tuntuu liian isolta? Hankala homma järjestellä aivonsa. Oisi mukavaa jos päässä olisi jokin "vipu" josta voisi aina kääntää itsensä piirtämisvaihteelle. Ei blokkeja tai pitkiä käynnistyksiä.
Itse olen huomannut että taukojen jälkeen kummasti tuntuu siltä kuin osaisi jotain mitä ennen blokkia ei osannut. Lienee pelkkä illuusio, mutta kai kyse on vain siitä että pitää päästä vauhtiin, vaikka väkisin. Kaikkein turhauttavinta on se "ei tästä vaan tuu mitään"-olo kun kynä ei tottele.
-
Todella hyvä artikkeli. En ole itse sarjakuvapiirtäjä, mutta kuvataiteiden kanssa monella tavalla tekemisissä. Olen käsitellyt juuri tätä samaa asiaa omassa opinnäytetyössäni sekä kamppaillut sen kanssa myös myöhemmin. Täytyi kommentoida (toivottavasti ei ole etikettivirhe kun ulkopuolisena otan ketjuun ja asiaan kantaa), kirjoitin asiasta blogiini (http://www.maryque.com/blog). Itse siis reflektoin työskentelyäni ja ajattelumallejani Robert M. Pirsigin "Zen ja moottoripyörän kunnossapito" -kirjan avulla, ja se auttoi minua todella paljon. Pirsig puhuu useista "neuvokkuusloukuista", mm. minäkeskeisyyden sisäisestä neuvokkuusloukusta, ahdistuksesta ja pitkästymisestä.
-
Kah, kiitos linkityksestä ja kehuista!
-
Artikkeli on kelpo, ja moni siinä esille tullut kohta aivan mielenkiintoista kuvausta tekemisestä. Mutta kritisoin lähtölausetta (ja Auran kanssa toisinaan käsiteltyä käsitettä taiteilijan blokki):
Luovan toiminnan harrastajat kohtaavat kaikki jossain vaiheessa lukkoja tekemisissään.
Eivät luovan toiminnan harrastajat. Sillä luova toiminta on ihan tavallista tekemistä joka vain ei ole toistavaa, vaan uusia menetelmiä ja sisältöjä kehittävää. Semmoiseen ei voi tulla lukkoa, sillä aina voi jatkaa vähän eri tavalla. Vaikka kokeiltu tapa ei olisi hedelmällinen tapa, sekin on etenemistä, ollaanhan kartoitettu kenttää, suljettu pois vaihtoehtoja.
Semmoinen joka haluaa kehuja (vaikka vain itseltään), voi tosin turhautua kun ei osaa tehdä samanlaista kuin esikuvansa, mutta se ei olekaan luovaa, se on kopioivaa toimintaa.
Itsekritiikki on turhamaisuutta eikä sillä ole tekemistä luovuuden kanssa. Se on sitä, että vaatii palvontaa, silitystä, hyväksymistä. Jos jättää tekemättä itsekriittisistä syistä, ei voi kehittyä.
Luominen on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Ei moni valita hengitysblokista vaan hengittää vaan, vaikka rahisisikin. Hengitys ei ole esitystä.
Blokki on luovalle looginen mahdottomuus. Blokki on snobailua, säälinkerjäystä, oman erinomaisuutensa toteutumattomuuden surumielistä julistamista. Blokista puhumisen pitäisi olla jo riittävä peruste vaihtaa alaa. Jos väittää ettei voi tehdä, kun ei pysty tekemään tarpeeksi hyvää, sanoo samalla ettei voi harjoitella koska on syntyessään saanut täydellisyyden lahjan.
Kun et tiedä, mitä tekisit seuraavaksi, tee mitä tahansa. Koska kaikki taiteilijat tekevät koko uransa yhtä ja samaa teosta - tuotantoaan - on sama mihin ryhtyy: kohta päätyy käsittelemään omaa aihettaan. Mitä kauempaa hakee, sitä rikkaammaksi toteutus kehittyy.
Moni piirtäjä sanoo, että on laiska harjottelemaan - ei siis pidä piirtämisestä (joka on aina harjoittelemista samalla kun se on toteuttamista). Piirtäjä siis piirtää jostain muusta syystä kuin piirtämisen ilosta. Miksi? Jospa tekisi jotain josta pitää.
-
Suosittelen kaikille tilannetta, jossa joutuu piirtämään itsestään riippumattomalla aikataululla vähän liikaa. Silloin ei ehdi olemaan itsekriittinen eikä miettimään omaa motivaatiotaan. Jälki hioutuu väkisin. Tässä tilanteessa onkin seuraavana ongelmana ottaa aikataulu taas - ainakin osittain - omiin käsiin.
-
Blokista puhumisen pitäisi olla jo riittävä peruste vaihtaa alaa.
Alan vaihtoa on kyllä tullut monasti harkittua, ainakin minä. :P Syynä ei tosin ole se ettei haluaisi piirtää, mutta nyt tuntuu vähän typerältä että ikinä ajatteli vakavissaan että "joo, sitä on sitten joskus ammattipiirtäjä, on tässä aikaa." Nyt tuntuu huomattavasti todennäköisemmältä, että työskentelee tulevaisuudessa taittajana tai suunnittelijana sen sijaan että piirtäisi päätoimisesti menestyvää sarjakuvaa.
Myönnän etten ole harjoitellut tarpeeksi, mutta on kiire ja jaksaminen ei tahdo riittää. Siitäpä syystä jälkeni on yhä varsin amatöörimäistä. Siinä mielessä kärsin kovasti itsekritiikin puutteesta, kaikkea sitä päästää julkaisuun asti... (Ja nyt ei siis ole kyseessä karkea tyyli vaan karkeat aloittelijan virheet.)
Siinä on kyllä pointtia että jos ei jaksa harjoitella eikä sitä tee aktiivisesti siksi koska nauttii siitä voisi miettiä onko ollenkaan oikealla alalla. Olen miettinyt tuotakin kertana muutamana. Piirtämisen pitäisi olla hauskaa, ja varmasti sitä olisi vieroitusoireita kärsimässä jos kädet yhtäkkiä katkeaisivat eikä enää ikinä voisi piirtää. Miksi siis huomaa tekevänsä koko ajan kaikkea muuta siitä huolimatta että vauhtiin päästyä sitä piirtää ihan mielellään? On se hieman turhauttavaa kun kynä ei tottele, saattaa mennä päiviä tai viikkoja saada itsensä käyntiin niin että piirtäminen alkaa sujua.
Ehkä koko "blokki" on vain suuri kynnys joka pitää ylittää päästäkseen taas vauhtiin, ja suuri osa turhautuu ja hyytyy sen puolivälissä.
-
Blokki on luovalle looginen mahdottomuus. Blokki on snobailua, säälinkerjäystä, oman erinomaisuutensa toteutumattomuuden surumielistä julistamista. Blokista puhumisen pitäisi olla jo riittävä peruste vaihtaa alaa. Jos väittää ettei voi tehdä, kun ei pysty tekemään tarpeeksi hyvää, sanoo samalla ettei voi harjoitella koska on syntyessään saanut täydellisyyden lahjan.
Ehkä sun pitää sanoa noin koska olet opettaja. Me ollaan väitelty tästä aiemminkin, mutta jatkan taas. Blokki on juuri tuota, eli kun taidot ja halu/tieto eivät kohtaa. Tähän voi törmätä - ja useimmiten törmääkin - myös ammattitaiteilija. Oppiminen ja osaaminen eivät käy käsi kädessä, muista se Keijo! Taiteilija voi oppia lukemallakin, ei vain tekemällä. Siksi joskus vain pitää istua alas ja miettiä hommat alusta asti uusiksi, ja se voi viedä vuosia. Ja nyt puhuu kokemuksen rintaääni, ja minä luulin ettei tämä asia edes koske minua. Yrittämistä ei kuitenkaan pidä lopettaa, sillä jos ei yritä, ei voi tietää koska blokki on poissa. Ja aina pitää kokeilla uutta, jopa itselle vastenmielisiä tyylejä ja tekniikoita. Mangapiirtäjät maisemamaalauskurssille!
-
Luominen on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Ei moni valita hengitysblokista vaan hengittää vaan, vaikka rahisisikin. Hengitys ei ole esitystä.
Hah hah, kerro tämä kaikille niille eri alojen taiteilijoille, jotka eri vuosisatoina ovat kärsineet eri asteisista jumeista/blokeista ja niistä päästyään löytäneet tekemiseensä uuden näkökulman ja luoneet historiaan jääneitä teoksia.
Ei ole mitään yksiselitteistä tapaa tehdä. Joku tuskailee romaaninsa kanssa kymmenen vuotta ja saa lopulta aikaiseksi vain sen yhden, joku tekee niitä liukuhihnalta.
Noilla kommenteilla väheksytään kyllä kaikkia niitä joille se luominen ei ole automaatio.
-
Siitäpä syystä jälkeni on yhä varsin amatöörimäistä....
Käsitys omasta jäljestä amatöörimäisenä johtuu just siitä asennevirheestä että sun pitäis pyrkiä johonkin ennaltamiellettyyn jälkeen kun taiteessa on kysymys oman jäljen luomisesta.
Tee, äläkä kritisoi tuloksia. Aina kun piirros on valmis ja se näyttää oudolta, kysymys ei ole siitä että se ei olisi hyvä, vaan siitä ettei se vastaa ennakkomielikuvaasi. Joku muu löytää sen.
Mä oon nähny kuinka sä nautit piirtämisestä.
Miksi sun Tositarinoita Limingasta on joidenkin mielestä parempaa sarjakuvaa kuin Anime/Japan Pop -lehden tarinat? Siksi että sulla on erilaisia yleisöjä, ainakin. Mutta myös siksi että sä nautit sen piirtämisestä.
Docilta:
Taiteilija voi oppia lukemallakin, ei vain tekemällä.
Funtsia täytyy mutta funtisimisen jälkeen pitää alkaa kokeilla. Lukea voi uimamaisteriksikin vaan ei se vedessä auta.
Jukalta:
Hah hah, kerro tämä kaikille niille eri alojen taiteilijoille, jotka eri vuosisatoina ovat kärsineet eri asteisista jumeista/blokeista ja niistä päästyään löytäneet tekemiseensä uuden näkökulman ja luoneet historiaan jääneitä teoksia.
Ei ole mitään yksiselitteistä tapaa tehdä. Joku tuskailee romaaninsa kanssa kymmenen vuotta ja saa lopulta aikaiseksi vain sen yhden, joku tekee niitä liukuhihnalta.
Niin kerronkin. Ne mestariteoksien luojat on luoneet mestariteoksia vasta kun ovat lakanneet inisemästä blokeista ja jatkaneet töitä. Yrittäneet uudella tavalla. Vasta se uusi teko on laukaissut tilanteen, ei sen vaikertaminen.
Joku tekee liukuhihnalta romaaneja, eli jatkaa sitä yhtä. Omaa tuotantoa, kuten sanoin.
Noilla kommenteilla väheksytään kyllä kaikkia niitä joille se luominen ei ole automaatio.
Eikun niitä turhamaisia jotka ei niinkään halua tehdä, joille taiteen tekeminen on vain keino olla taiteilija. Jotka haluaa kiitosta ja ylistystä sen sijaan että toiminta palkitsisi itsensä.
Automaattista on että vuori siirtyy kun lapio heiluu.
-
Miksi se on muka niin vaikeaa myöntää, että joskus tulee blokkeja, niin elämässä yleensä kuin taiteessakin. Joskus ei vaan pysty. Piste.
-
Miksi se on muka niin vaikeaa myöntää, että joskus tulee blokkeja, niin elämässä yleensä kuin taiteessakin. Joskus ei vaan pysty. Piste.
Outoa "kyllä se siitä" -mentaliteetin soveltamista. Mutta kaipa jostain aina löytyy se yks jonka on käytävä möläyttämässä ongelmistaan keskusteleville, että älkää huolehtiko niin kovasti, kyllä kaikki järjestyy.
-
Outoa "kyllä se siitä" -mentaliteetin soveltamista. Mutta kaipa jostain aina löytyy se yks jonka on käytävä möläyttämässä ongelmistaan keskusteleville, että älkää huolehtiko niin kovasti, kyllä kaikki järjestyy.
Nyt meni ohi.
-
Ja aina pitää kokeilla uutta, jopa itselle vastenmielisiä tyylejä ja tekniikoita. Mangapiirtäjät maisemamaalauskurssille!
Jeps, tulipa huomattua, miten blokista pääsi ainakin osittain eroon kun aloin kokeilla kaikkea uutta ja yritin aktiivisesti tehdä jotain ei-mangatyylistä. Liekö syynä sitten uutuudenviehätys, uusi näkökulma asioihin vai se että alkoi vain tehdä ja pääsi kynnyksen yli... tai ehkä se että todisti itselleen että pystyy tekemään muutakin kuin mangaa, mikä on elintärkeää työmahdollisuuksien kannalta... mutta jokin asia ratkesi. Pitää harjoitella taas enemmän kunhan on aikaa.
Käsitys omasta jäljestä amatöörimäisenä johtuu just siitä asennevirheestä että sun pitäis pyrkiä johonkin ennaltamiellettyyn jälkeen kun taiteessa on kysymys oman jäljen luomisesta.
Tee, äläkä kritisoi tuloksia. Aina kun piirros on valmis ja se näyttää oudolta, kysymys ei ole siitä että se ei olisi hyvä, vaan siitä ettei se vastaa ennakkomielikuvaasi. Joku muu löytää sen.
Tositarinoissa ei ole tietoakaan hallitusta jäljestä tai anatomiasta, ja se on ihan jees. Mutta se tyyli, minkä olen valinnut Narullaan ja mitä erittäin suuri osa "mangatyylistä" edustaa, vaatii tiettyä realistisuutta. Vaikka hahmot ovat karrikoituja pitää niillä olla joissain määrin toimiva anatomia, joka pohjautuu realistiseen anatomiaan vaikka ei täysin realistinen olisikaan. Huonosti piirretty käsi on huonosti piirretty käsi, siinä ei auta sanoa että "tää kuuluu vaan mun tyyliin" vaan pitäisi istuttaa itsensä piirtämään mallista ja opettelemaan tekemään se oikein.
-
Vaikka hahmot ovat karrikoituja pitää niillä olla joissain määrin toimiva anatomia, joka pohjautuu realistiseen anatomiaan vaikka ei täysin realistinen olisikaan. Huonosti piirretty käsi on huonosti piirretty käsi
... vaikka olisi tunnustetun mestarin tekemä. Huolestuttavaa esikuvissa on se, että niiltä kopioidaan virheetkin.
Silmiin pomppasi tänään Tezukan moka: korva keskellä poskea. Ja mies on opiskellut lääketiedettä!
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=7412.0;attach=8586)
Mutta!
Ei tuo tarinaa heikennä hiukkaakaan. (Paitsi minulla joka kiinnitin asiaan huomiota mutta se johtuukin ammatista.)
-
Silmiin pomppasi tänään Tezukan moka: korva keskellä poskea. Ja mies on opiskellut lääketiedettä!
Ööh... etkö sitten huomannut, että sen silmä on otsassa? Jos sen hyväksyy, niin ei luulisi korvankaan tuntuvan enää virheeltä.
-
Ööh... etkö sitten huomannut, että sen silmä on otsassa? Jos sen hyväksyy, niin ei luulisi korvankaan tuntuvan enää virheeltä.
Huomasin, mutta sen olen oppinu nielemään sarjakuvassa. Tuo munkki on vielä sarjiksen sisälläki tyylitelty hahmo, sarjishahmon kuvitettua kertomusta. Korva vaan hyppää mun silmään kun tuossa kohtaa ei pitäisi olla mitään.
-
No ei stna. Korjatahan se pitää. :P
-
Silmiin pomppasi tänään Tezukan moka: korva keskellä poskea. Ja mies on opiskellut lääketiedettä!
Mutta ei tuosta kuvasta tule sellaista oloa että "ohhoh, onpas tökerösti tehty kuva, selvästi piirtäjän pitää vielä kehittyä..."
-
Itselläni on sellainen ongelma, että kun alan piirtämään niin kun huomaan miten surkeita piirrustukseni ovat, niin jätän helposti sarjakuvan kesken, eikä näin ollen piirrustustaitoni saa edes mahdollisuutta päästä kehittymään. Eikä sitä voi liiaksi itsekritiikiksi sanoa, sillä piirustukseni ovat todella kuraa. Ehkäpä pitäisi pysytellä pelkässä käsikirjoittamisessa...
-
Joskus itsekriittisyys painaa tosi pahasti kun ei meinaa mistään tulla oikeasti mitään. Jokainen viiva menee vähän sinne päin tai tulee liikaa/liian vähän mustaa. Ja tuohon sitten lipsahti taasen...
Kuitenkin lopputulos voi näyttää miltä näyttää, mutta selatessa itse myöhemmin omia töitään huomaa, että kun sisälle ytimeen pääsee, ei yksi tai vähän useampi pieni moka haittaa. Ja joku "moka" voi ajan kuluessa muuttua hienoksi yksityiskohdaksi. Joku tulee sitten vastaan ja sanoo notta hiton hieno ruutu. Turha kiduttaa itseään liialla kriittisyydellä.
-
Aapo K on tajunnut.
Rannan Villen improkursseilla opittiin paljon.
Kun tehtiin Draamattua, Ville piti Raamattu-aiheisia imporharjoituksia: antoi aiheen ja 6 minuuttia aikaa piirtää sivu (ja sitä rataa, monisivuisiakin pätkiä). Ihmisillä ei ollut aikaa murehtia piirrusjälkeään, idea piti saada paperille ja vähän äkkiä.
Lopulta kävi monelle niin, että ajan kanssa, itsekritiikin puristamana ja nykertäen toteutetun osuuden sijasta lopulliseen julkaisuun pääsi kekseliäs ja raikas imporharjoitus.
Kun piirtää muutaman sata sivua pikasarjakuvia, on paitsi hauskaa ja voi nauttia itse kuvakerronnasta (joka yleensä katoaa nysvätessä, syntyy vain peräkkäisiä tilannekuvia joita pitää ommella yhteen teksteillä), vielä oppii kuva kuvalta hallitsemaan kättänsä paremmin. Kuvista tulee paitsi rikkaita, myös tunnistettavia.
-
Rannan Villen improkursseilla opittiin paljon. ...
Lopulta kävi monelle niin, että ajan kanssa, itsekritiikin puristamana ja nykertäen toteutetun osuuden sijasta lopulliseen julkaisuun pääsi kekseliäs ja raikas imporharjoitus.
Kun piirtää muutaman sata sivua pikasarjakuvia, on paitsi hauskaa ja voi nauttia itse kuvakerronnasta (joka yleensä katoaa nysvätessä, syntyy vain peräkkäisiä tilannekuvia joita pitää ommella yhteen teksteillä), vielä oppii kuva kuvalta hallitsemaan kättänsä paremmin. Kuvista tulee paitsi rikkaita, myös tunnistettavia.
Hyvä että olet sitä mieltä.
Minä en.
En ole eläessäni ollut ainoaankaan piirtämääni kuvaan tyytyväinen. On opittava. Piirtämään ei hyväksymään mitä saa aikaiseksi.
Haettava parempaa jälkeä, jälkeä johon voi olla tyytyväinen.
tähän asti lukemistani pikasarjakuvista ei ole välittynyt kerronnan ilo, tekniikka, saati rikkaus ja tunnistettavuus.
Mutta hyvä jos näin on.
Toistoa tarvitaan.
improvisoinnille annan yhtä paljon arvoa kuin omaelämäkerroille: olivat ne sarjakuvia tai kirjoja.
-
En ole eläessäni ollut ainoaankaan piirtämääni kuvaan tyytyväinen.
Toivoton tilanne.
-
Teologian lukeminen on tainnut lyödä pysyvän leiman sieluuni, sillä olen kaikkien kanssa samaa mieltä (vaikka he keskenään olisivatkin eri mieltä).
Ainoastaan paheksun suunnattomasti sitä, että Keijo niputtaa saman otsikon alle taiteilijan halun olla Taiteilija, aloittelevan taiteilijan tyylinetsinnän, muotoharjoitukset, ja nuoren taiteilijan viitsimättömyyden ja ammattitaiteilijan "valkoisen paperin kauhun". Ne on kaikki tyystin eri asioita, eikä yhtä voi tuomita toisen perusteella.
Olen minäkin ollut nuori taiteilija, etsinyt suuntaa ja maleksinut Limingassa piirustustunnilla, mutta kokemuksesta tiedän että se on aivan eri asia kuin myöhempien aikojen tekemisblokki.
-
Silmiin pomppasi tänään Tezukan moka: korva keskellä poskea.
Silmän ollessa otsassa korva sopii vallan mainiosti poskeen. Anatomisesti korrektisti sijoitettuina nuo eivät hyppäisi yksittäisessä kuvassa silmille, mutta väliäkö tuolla.
...aloittelevan taiteilijan tyylinetsinnän...
Aloittelevat taiteilijat luulevat, että heidän pitää omaksua jokin tyyli, jotta voisivat olla Taitelijoita. Ei se näin ole. Jos tavoitteena on löytää se oikea tyyli, ei jää aikaa tehdä sillä tyylillä mitään.
Parasta on vain tehdä niin kuin juuri sillä hetkellä tuntuu.
-
Aloittelevat taiteilijat luulevat, että heidän pitää omaksua jokin tyyli, jotta voisivat olla Taitelijoita.
Juuri noin, mutta ei yksistään.
Tyyli on myös se, joka itsestä tuntuu ja näyttää hyvälle, ja sopii niihin tarinoihin joita haluaa kertoa. Sen vuoksi pitää tehdä tyylikokeiluja, ja etsiä. Ja kun sen löytää, sitä pitää alkaa kehittää, ja etsiä uutta tyyliä. Taide on ikuista etsimistä.
-
Parasta on vain tehdä niin kuin juuri sillä hetkellä tuntuu.
Juuri, ihan tarkkaan ja vain noin kannattaa tehdä.
Doc, mun painotetuin pointti on että "taiteilijan blokki" on kuviteltu, esitettiin sen syyksi mitä hyvänsä, ja se unohtuu sillä hetkellä kun
alkaa vain tehdä niin kuin juuri sillä hetkellä tuntuu.
Ainoa jolle se ei onnistu on moniraajahalvaantunut.
-
Doc, mun painotetuin pointti on että "taiteilijan blokki" on kuviteltu, esitettiin sen syyksi mitä hyvänsä, ja se unohtuu sillä hetkellä kun
alkaa vain tehdä niin kuin juuri sillä hetkellä tuntuu.
Ainoa jolle se ei onnistu on moniraajahalvaantunut.
Vaikka termi on käsikirjoittaminen sitä ei moniraajahalvaus estä.
Tehdä täytyy, sitä ei kukaan kiistä. Taiteilijan blokkia voi kiertää tekemällä useampaa eri projektia tai ihan sormiharjoituksia.
Koska valintoja ja kritiikkiä kuitenkin tekee koko ajan: miksi piirsin juuri tuosta kulmasta hahmon? miksi juuri tuo repliikki eikä tätä?
Valmista ei synny, täytyy pyrkiä vähiten huonoon tulokseen.
Vaikka se ihmisyydelle vieraalta insinööriajattelulta kuulostaakin pyrkiä toimimaan toleransseissa. Vieden esimerkin konkreettiseksi että kun talo on tehty siinä voi joku asua edes hetken. Korjattavaa löytyy aina.
-
Doc, mun painotetuin pointti on että "taiteilijan blokki" on kuviteltu, esitettiin sen syyksi mitä hyvänsä, ja se unohtuu sillä hetkellä kun
alkaa vain tehdä niin kuin juuri sillä hetkellä tuntuu.
Ainoa jolle se ei onnistu on moniraajahalvaantunut.
Hieno teoria, mutta kun taiteilijan blokki on psykologinen eikä fyysinen. Yhtä hyvin voisi sanoa masentuneelle: "Alat vain nauraa!" tai tupakoinnin lopettajalle: "Älä vain laita savuketta suuhusi!" Moiset neuvot ovat tietämättömiä ja halventavia.
-
Hieno teoria, mutta kun taiteilijan blokki on psykologinen eikä fyysinen. Yhtä hyvin voisi sanoa masentuneelle: "Alat vain nauraa!" tai tupakoinnin lopettajalle: "Älä vain laita savuketta suuhusi!" Moiset neuvot ovat tietämättömiä ja halventavia.
Olen kyllä Docin kanssa samaa mieltä. Kaikille tulee noita blokkeja. Se on sitä, kun joutuu miettimään oman tekemisensä järjellisyyttä ja tarkoitusta. Joku voisi ajatella, että tuollaiset blokit ovat tärkeä elementti taiteilijan kehityksessä. Tiedä häntä.
-
mutta kun taiteilijan blokki on psykologinen eikä fyysinen. Yhtä hyvin voisi sanoa masentuneelle: "Alat vain nauraa!" tai tupakoinnin lopettajalle: "Älä vain laita savuketta suuhusi!" Moiset neuvot ovat tietämättömiä ja halventavia.
Nimenomaan psykologinen! Selitä tuota sellaiselle, joka ei vain ikinä enää laittanu savuketta suuhunsa, kulta. Toiset jatkaa taiteilijanblokissa nyyhkimistä tupakka huulessa, minä en.
Masennus on eri ilmiö kuin taitelijansaamattomuus, mutta muistan lukeneeni nauruterapian tuloksellisuudesta... :laugh:
-
Älkää pelätkö blokkia!
Mitä nopeammin se tulee omalle kohdalle sellaisessa muodossa ettei ole enää kierrettävissä, sen parempi. Sitten voi keskittyä tekemään olennaisempia juttuja kuten kolaamaan lumia ja tiskaamaan astioita. Imuroimaan! Suomessa tuskin on yhtään sarjakuvantekijää tai muutakaan luovaa ihmistä, jonka tuotannon lopullisesta tyrehtymisestä olisin pahoillani. Päinvastoin. Itseasiassa menisin jopa askeleen pidemmälle ja toivoisin tuotannon ohella myös elintoimintojen tyrehtymistä lähes jokaiselle maapallon asukkaalle rotuun, sukupuoleen ja älykkyysosamäärään katsomatta. Tämä hyvin linkolalainen ajatus tuli jälleen mieleen Henki ja elämä-kirjamessuilla Pilot-kustannuksen osastolla. Jos maailmassa ei olisi ihmisiä, ei olisi myöskään tarvetta tuottaa rumia ja tarpeettomia kirjoja.
-
Älkää pelätkö blokkia!
Mitä nopeammin se tulee omalle kohdalle sellaisessa muodossa ettei ole enää kierrettävissä, sen parempi. Sitten voi keskittyä tekemään olennaisempia juttuja kuten kolaamaan lumia ja tiskaamaan astioita. Imuroimaan! Suomessa tuskin on yhtään sarjakuvantekijää tai muutakaan luovaa ihmistä, jonka tuotannon lopullisesta tyrehtymisestä olisin pahoillani. Päinvastoin. Itseasiassa menisin jopa askeleen pidemmälle ja toivoisin tuotannon ohella myös elintoimintojen tyrehtymistä lähes jokaiselle maapallon asukkaalle rotuun, sukupuoleen ja älykkyysosamäärään katsomatta.
Tämä on pakko lainata, ennen kuin tekstillinen itsekritiikki iskee ja viesti katoaa.
-
Nimenomaan psykologinen! Selitä tuota sellaiselle, joka ei vain ikinä enää laittanu savuketta suuhunsa, kulta. Toiset jatkaa taiteilijanblokissa nyyhkimistä tupakka huulessa, minä en.
Keijo rakas, savukkeen laittaminen suuhun on tupakanpolton lopettamisen käytäntö, joka seuraa teoriaa, ajatusta, päätöstä.
Masennus on eri ilmiö kuin taitelijansaamattomuus, mutta muistan lukeneeni nauruterapian tuloksellisuudesta... :laugh:
Saamattomuus on eri asia kuin blokki.
Sanoin sen jo sulle aiemmin, mutta näköjään sitä pitää toistaa. Luokasta toiseen haahuilevat oppilaat on aivan eri asia kuin se että kynästä vuotaa vain paskaa vaikka miten yrittäisi. Ammattitaiteilija ei yleensä lopeta tekemistään blokkiin, vaan jatkaa ja jatkaa vaan, mutta heikoin tuloksin. Kun blokki jatkuu vuositolkulla, toiset lopettavat kokonaan, toiset selättävät blokkinsa.
Älkää pelätkö blokkia!
Pelätä ei saa missään tapauksessa, sillä silloin se tulee varmasti. Joka pelkää blokkia, pelkää elämää.
-
minä taas pelkään flow-tilaa. haahuilen päiväkausia mielessäni vain projektit: sarjakuvat, postikortit, taulut, musiikki, vaatteiden suunnittelu, valokuvasarja....
teknisesti olen niin rajoittunut, että voin toteuttaa vain murto-osan suunnitelmistani (silti työstän nytkin 3 sarjiskirjaa ja yhtä/kahta runokirjaa). ja hyvä kai niin, muuten olisin aikaa sitten loppuunpalanut. Ideoita vaan tulee ja tulee, ja sitten niitä on pakko toteuttaa vaikka osa mielestä huutaa "Lopeta, haluan vain nukkua!" Kun hommia tekee tuollaisessa tilassa, on itsellekin aivan sama tuleeko jostakin pallosta pyöreä vai eikö.
Olen yrittänyt alkaa hallita edes vähän tuotoksiani, etteivät ne hallitsisi minua. Pidän naiivista jäljestäni, mutta välillä harmittaa, etten osaa piirtää. Olen kuitenkin pistänyt kädet ensin ylös ja sitten paperia kohti: teen mitä teen enkä jaksa ajatella sen kummemmin. Lopputuloskin on arpapeliä: Jos teen jotain mielestäni kivaa ja taiteellista (esim. "positive" tässä galleriassa), ihmiset kohauttavat olkiaan. Sitten kun teen jotain lapsellista, yksinkertaista ja itseään toistavaa roskaa (esim. "tissit" sarjakuvantekijät.fi:ssä), ihmiset tykkäävät.
-
Haluaisin vaan sanoa kiitokseni Doc Lomapäivälle joka on tähän mennessä vastannut Keijolle kaiken minä mitä olisin halunnut, mutta paremmin. Huraa huraa.
Eiköhän kaikki blokkaavat tiedä että pitäisi vaan tehdä. Kyse on siitä mikä estää sen tekemisen. Jos mikään ei estä tekemistä ja voi tehdä vaan, niin eihän silloin ole koskaan blokista kärsinytkään. Eikä silloin myöskään ole erityisen pätevä osallistumaan keskusteluun blokista ja sen murtamisesta.
-
Hieno teoria, mutta kun taiteilijan blokki on psykologinen eikä fyysinen. Yhtä hyvin voisi sanoa masentuneelle: "Alat vain nauraa!"
Idioottimainen hymyily ja naureskeluhan toimivat mielialan kohottajina silloin, kun masennus ei ole kovin syvää. Samalla tavalla väkisin piirtäminen voi toimia starttimoottorina, joka saa homman taas luistamaan. Kyllä väkisin piirtäminen on toisinaan välttämätöntä jos haluaa oppia piirtämään, ei maha mittään. Ja siihen tarviin, ainakin minä, ulkoisen pakon. (Yksi syy lisää suostua heikomminkin palkattuihin diileihin jos ei vielä töitä ole?)
-
Kyllä väkisin piirtäminen on toisinaan välttämätöntä jos haluaa oppia piirtämään, ei maha mittään. Ja siihen tarviin, ainakin minä, ulkoisen pakon. (Yksi syy lisää suostua heikomminkin palkattuihin diileihin jos ei vielä töitä ole?)
Viallisuuden taakka vierähti harteiltani. En ole ikinä ollut mikään pöytälaatikkopiirtäjä, ja melkeinpä kadehdin niitä, joilla on jokin sisäinen pakko tai mikä lie, joka saa tekemään tekemään tekemään.
Ilmeisesti nämä kaksi leiriä eivät kykene toisiaan ymmärtämään.
-
Jos mikään ei estä tekemistä ja voi tehdä vaan, niin eihän silloin ole koskaan blokista kärsinytkään. Eikä silloin myöskään ole erityisen pätevä osallistumaan keskusteluun blokista ja sen murtamisesta.
uh oh
sorry, että otin asian vastakkaisen elementin puheeksi (kuten myös aura ja roju aiemmin). olen mitä epäpätevin blokkikirjoittelija, myönnän häpeilemättä!!
-
Idioottimainen hymyily ja naureskeluhan toimivat mielialan kohottajina silloin, kun masennus ei ole kovin syvää. Samalla tavalla väkisin piirtäminen voi toimia starttimoottorina, joka saa homman taas luistamaan. Kyllä väkisin piirtäminen on toisinaan välttämätöntä jos haluaa oppia piirtämään, ei maha mittään. Ja siihen tarviin, ainakin minä, ulkoisen pakon. (Yksi syy lisää suostua heikomminkin palkattuihin diileihin jos ei vielä töitä ole?)
Olen koko ajan pistänyt merkille että tämän keskustelun suurimmat ongelmat on terminologiassa.
Se että jonain päivänä tai viikkona tuntuu ettei saa mitään aikaan, ei ole blokki. Se on vaan ettei huvita!
Sitten on lyhyitä blokkeja, joissa työ vain menee niin solmuun ettei tiedä mihin päin pitäisi lähteä. Semmoiset avautuu yleensä itsestään kun vain vaihtaa hommia. Tämmöinen blokki kestää parista tunnista muutamaan viikkoon.
Valkoisen paperin kauhu, todellinen työblokki kestää vuosia. Se on sitä kun tuntuu ettei pysty enää siihen tasoon mihin aiemmin, tai ei pysty siihen tasoon mihin haluaisi tai pitäisi. Se ettei huvita, on este työnteolle. Blokki ei ole, sen kyllä pystyy murtamaan, mutta laatu ei ole sitä mitä pitäisi. Työ alkaa tuntua liukuhihnahommilta, tarpeettomalta, päämäärättömältä. Ahdistaa. Valkoisen paperin kauhuun liittyy usein masennus, siis ihan oikea masennus eikä mikään "kylläpä tänään vituttaa kaikki".
Ne jotka jälkimmäisen ovat kokeneet, tietävät mitä tarkoitan. Keijoa kritisoin vain siitä että se niputtaa kaiken saman otsikon alle. Keskustelun sävystä huolimatta me juodaan Keijon kans Tampere kupliissa kahvit.
-
Tiedän ettei mun kannattaisi sanoa enää mitään, sillä yleensä puhun enemmän kuin ajattelen (eikä toisin päin, kuten kannattaisi), mutta... Lyhyet blokit ovat kai sitten niitä mihin itse olen yleensä törmännyt, sillä muutaman viikon kärvistelyn jälkeen hommat alkavat taas luistaa, ainakin hetkeksi. Jotenkin olen aina ajatellut että ns "valkoisen paperin kammolla" tarkoitetaan sitä miten mikään ei suju yrittämisestä huolimatta ja kynä ei tottele ja ideat tippuvat päästä heti kun ne yrittää piirtää. Tai vaikeutta aloittaa, tyhjän paperin tuijottamista. Ei välttämättä mitään vuosia kestävää blokkia.
Tietenkin työn laatuun ja intoon piirtää vaikuttaa niin moni muukin asia, vaikka ideoita olisi ei ehkä ole motivaatiota syystä tai toisesta. Ja pakko vielä kommentoida kehujen kalastelu-syytöksiä: lukijoillehan sarjakuvaa tehdään, harva tekijä on kai tyytyväinen pelkästään itselleen tekemisestä jos tähtäimessä on saada julkaistua jotain? Saatan olla täysin väärässä, mutta eikö yleensä motivaation puutteeseen ja blokkeihin kummasti auta se että kuulee palautetta lukijoilta? "Hei, joku tykkää, on syy miksi teen tätä." Palautteen ei edes tarvitse olla kehuja, vaan yksinkertaisesti kommenttia, sitä että se herättää jotain ajatuksia.
No niin, pitää palata pöydän ääreen, olen taas mokannut iloisesti koko tussauksen mutta saas nähdä huomaako sitä kukaan muu. Mutta se ei estä tekemästä juttua loppuun asti, ehkä seuraavasta tulee parempi.
-
Keijoa kritisoin vain siitä että se niputtaa kaiken saman otsikon alle.
Koska kaikki nuo on yhteydessä toisiinsa. Paitsi se todellinen masennus, jolloin kaikki tekeminen loppuu.
Blokin sattuessa valittavana >>>>
* homman vaihtaminen: toinen työtehtävä, lumen kolaaminen, tappelunhaastaminen Kvaakissa, masturbointi, kitaran rämpyttäminen, kuittien setviminen vieminen kirjanpitoon, ryömiminen vaihtamaan mädäntynyttä purua lattian alta tai vierailu syöpään kuolevan kaverin luona, yleensä hommat joista palaa mielellään alkuperäiseen
* osaamisensa lisääminen: harjoittelu, toisten teosten tutkiskelu, toisen tyylin maistelu, oman tyylin kyseenalaistaminen ja taannehtiva korjaaminen vaikka se onkin työlästä mutta itseviha poistuu ehkä Kreegahiltakin
* eri tavalla tekeminen: välineen vaihtaminen, vasemmalla kädellä tekeminen, koneella tekeminen, kaverilla teettäminen, varastaminen
* itsekritiikin vähentäminen: sen tunnustaminen että on vain niin hyvä kuin kulloinkin on, päihtyminen, todella huonojen kollegojen töiden selailu
Ilkisanat saamattomuus ja turhamaisuus koskevat niitä jotka eivät tee asialle mitään (ehkä koska taiteilijablokkikin on cool).
Kuule kyllä minä lopetin tupakanpolton. Kahvia menee vielä.
P.S.-lisäys
Vastustan blokki-käsitettä ja itsekritiikki-veruketta sinnikkäästi siksi että niitä käytetään tekemättömyyden puolusteluun. Jos ei huvita tehdä, niin miksei lopeta muitta mutkitta, miksi roikkua kiinni josain taiteiljastatuksessa että "mää olen oikeesti lahjakas mutta iski blokki heti alkuun".
...mitään lahjakkuuttaa irrallaan tuotannosta ole.
-
Valkoisen paperin kauhu tänään vähän koetteli, sillä vasta kolmannella kerralla uuden sivun eka ruutu miellytti. Siis kyllähän ne kaksi edellistäkin "ihan hyviä" olivat, mutta kun näkee että luonnos näyttää paljon paremmalta kuin valmis kuva, on syytä miettiä. Tällä kertaa se onneksi kannatti, lopputulos on parempi kuin osasin odottaa.
-
rohkenen ehdottaa radikaalia ratkaisua blokittajille: meditaatio. se availee mielen kerroksia ja ihminen pääsee näin lähemmäs ideoiden lähdettä. omassa päässähän ne ovat, mutta välissä on usein kerros höttöä; turhia ajatuksia, analyysia ja komplekseja, jotka vaikeuttavat ideoiden läpituloon. tämä toimii - kokemusta on paitsi omasta puolesta, myös useiden ystävien ja tuttavien.
minua hymyilyttää tässä ketjussa esiin tullut "apua, luonnokseni ovat parempia kuin valmiit työt!" itse julkaisen töitä, jotka olisi voinut (ja toisten mielestä ehkä pitäänyt) tehdä vielä kerran valmiiksi. tiedän, että jos lähtisin siihen, piirtämisestä tulisi minulle ankea suoritus nykyisen lapsen leikki -asenteen sijaan. juuri siitä olen, hassua kyllä, myös saanut hyvää palautetta. tuntuu, että monet taitavat piirtäjät tekevät turhan vähän lennokasta tavaraa ja ovat hirmu kriittisiä oman piirrosjälkensä suhteen. siitä lienee blokittuukin, kun mikään ei näytä tarpeeksi hyvältä...
-
Valkoisen paperin kauhu tänään vähän koetteli, sillä vasta kolmannella kerralla uuden sivun eka ruutu miellytti. Siis kyllähän ne kaksi edellistäkin "ihan hyviä" olivat, mutta kun näkee että luonnos näyttää paljon paremmalta kuin valmis kuva, on syytä miettiä. Tällä kertaa se onneksi kannatti, lopputulos on parempi kuin osasin odottaa.
Nii, tuokin pitäisi muistaa: itsekriittisyys, pähkäily ja useamman version hinkkaaminen voi olla hyödyllistä ja tuottaa tyytytystä, ei pelkästään tuskaa jota pitäisi välttää.
-
Koska kaikki nuo on yhteydessä toisiinsa. Paitsi se todellinen masennus, jolloin kaikki tekeminen loppuu.
On ne kaikki samanlaisia asioita, mutta ei silti sama asia. Vähän kuin takki: talvitakki, sadetakki, syystakki, popliinitakki, tuulipuvun takki... Ajavat saman asian, mutta ongelmia tulee kun pistää sadetakin pakkasella. Tahtoo sanoa, että kutakin asiaa täytyy käsitellä yksilönä ja erilailla.
Ilkisanat saamattomuus ja turhamaisuus koskevat niitä jotka eivät tee asialle mitään (ehkä koska taiteilijablokkikin on cool).
Kaikelle on syynsä, ja opettajan on helppo vain piiskata, mutta oletko ajatellut oppilaan sielunelämään syventymistä? Mistä saamattomuus ja turhamaisuus johtuu? Syiden hoitamista seurausten sijasta?
Esimerkkinä oma Limingan piirustuskurssi. Piirsin teoksen valmiiksi puolessa tunnissa, kun oikeaoppinen piirrostapa olisi ollut 2 viikkoa. Loppuaika meni sitten laiskotteluksi. Grafiikan opettaja luuli mua vain laiskaksi, ja kun tuli grafiikan kurssin vuoro, se alkoi kovan sättimisen ja patistamisen. Pian se taipui, kun huomasi mun painavan grafiikkaa iltamyöhään viikosta toiseen. Tein hervottoman määrän eri töitä, syystä että olin nopea. Piirustuksenopettajalle se ei kelvannut.
Kuule kyllä minä lopetin tupakanpolton. Kahvia menee vielä.
Olen minäkin lopettanut tupakanpolton. Mutta ensin mietin ja päätin asian, sitten vasta jätin laittamatta savukkeen suuhun. Samoin kävi aloittamisen kanssa: ensin teki mieli, sitten päätin ottaa savukkeen, ja vasta sitten pistin sen suuhuni. Ajattelu ennen tekoa, niin kuin taiteessakin. (Paitsi jos tahtoo vain tehdä harjoituksia.)
Vastustan blokki-käsitettä ja itsekritiikki-veruketta sinnikkäästi siksi että niitä käytetään tekemättömyyden puolusteluun. Jos ei huvita tehdä, niin miksei lopeta muitta mutkitta, miksi roikkua kiinni josain taiteiljastatuksessa että "mää olen oikeesti lahjakas mutta iski blokki heti alkuun".
...mitään lahjakkuuttaa irrallaan tuotannosta ole.
Tästä minä olen samaa mieltä! Ehkä sun pitää kärkkäästi vastustaa kaikkien blokkien ilmenemismuotoja, ettei oppilaat pääse käyttämään porttia verukkeena.
minua hymyilyttää tässä ketjussa esiin tullut "apua, luonnokseni ovat parempia kuin valmiit työt!" itse julkaisen töitä, jotka olisi voinut (ja toisten mielestä ehkä pitäänyt) tehdä vielä kerran valmiiksi. tiedän, että jos lähtisin siihen, piirtämisestä tulisi minulle ankea suoritus nykyisen lapsen leikki -asenteen sijaan. juuri siitä olen, hassua kyllä, myös saanut hyvää palautetta. tuntuu, että monet taitavat piirtäjät tekevät turhan vähän lennokasta tavaraa ja ovat hirmu kriittisiä oman piirrosjälkensä suhteen. siitä lienee blokittuukin, kun mikään ei näytä tarpeeksi hyvältä...
Tämä on erinomainen esimerkki työn ajatuksen ja käytännön erosta. Luonnokset ja lennokkaat piirrokset voivat olla hyviä, mutta eivät istu kerrottavaan tarinaan. Piirrosten ja tarinan sovittaminen voi olla mielenkiintoinen kokeilu, mutta todennäköisesti ei mitään julkaisukelpoista. Voi kestää vuosia ennen kuin löytää sopivan jäljen tai sopivat tarinat joilla nämä kaksi asia voi yhdistää. Sarjakuvien tekeminen on joskus himskatin vaikeaa.
-
Luonnokset ja lennokkaat piirrokset voivat olla hyviä, mutta eivät istu kerrottavaan tarinaan. Piirrosten ja tarinan sovittaminen voi olla mielenkiintoinen kokeilu, mutta todennäköisesti ei mitään julkaisukelpoista. Voi kestää vuosia ennen kuin löytää sopivan jäljen tai sopivat tarinat joilla nämä kaksi asia voi yhdistää.
pidän tätä vähän jyrkkänä näkemyksenä. jos joku ei kokeile (ja julkaise) jotain uudenlaista, homma polkee paikoillaan. ajatellen asiaa vähän niinkuin maalaustaiteessa, jossa uusia tyylisuuntia pidettiin ensin harhaoppisina. kannattaa mielestäni yrittää sen sijaan, että tuomitsee kokeilematta, ettei siitä todennäköisesti tule mitään julkaisukelpoista. heitin kokoon suorat sanat -kirjasen vihaisena piirretystä, jopa minun mielestäni sotkuisesta kamasta, ja sain palautetta kuinka se on paras juttuni. tosin kokemani tunteet varmaan välittyvätkin siitä lehdykästä. jätän realistiset piirrokset ja kauniit kuvat toisille. kaikille on paikkansa, hihii.
-
Esimerkkinä oma Limingan piirustuskurssi. Piirsin teoksen valmiiksi puolessa tunnissa, kun oikeaoppinen piirrostapa olisi ollut 2 viikkoa. Loppuaika meni sitten laiskotteluksi. Grafiikan opettaja luuli mua vain laiskaksi, ja kun tuli grafiikan kurssin vuoro, se alkoi kovan sättimisen ja patistamisen. Pian se taipui, kun huomasi mun painavan grafiikkaa iltamyöhään viikosta toiseen. Tein hervottoman määrän eri töitä, syystä että olin nopea. Piirustuksenopettajalle se ei kelvannut.
Kumpikaan ei ole enää töissä tuolla. Eivät sopeutuneet. ;)
MK:n aiempaakin puheenvuoroa tuen. Ja:
jos joku ei kokeile (ja julkaise) jotain uudenlaista, homma polkee paikoillaan.
Tuo että jumiin joutuessaan lähtee rämpimään ennenkokeilemattomilla poluilla saattaa tuottaa kömpelöä jälkeä mutta kun uutta väylää on polkenut sileäksi, löytyy käyttökelpoinen ilmaisukieli.
Julkaisukelpoisuus ei ole teoksen ominaisuus vaan asiaatuntemattoman lenkkareissa porhaltavan nulkkibisnesmiehen päähänpisto.
Voi olla että joskus kuva ei istu kerrottavaan tarinaan. Mutta entä jos tuo uusi tarina jonka huonosti-istuva tyyli pihtisynnyttää, onkin arvokas näkökulma kuluneeseen aiheenkäsittelyyn?
Siis jos jokaista omassa päässä miellettyä sisältöä vastaa ihanteellinen, tarkka toteutusmuoto, myös jokainen toteutunut (myös ei-toivottu) muoto välittää jonkin sisällön, ja vaikka sitä ensin oudoksuisi ja pitäis "julkaisukelvottomana", se saattaakin olla sitä mitä lukijakunta on (tietämättään) tarvinnut.
Reiserin jälki ei takuulla ensin miellyttänyt kustantajaa. Luin juuri Justin Greeniä. Ehkä Green on yrittänyt piirtää jotain ennaltamietittyä, esikuvien mukaista ehkä, mutta kun se ei ole onnistunut Greenin piirustutaidoilla, hän on alkanut turhautuneena ja katkerana syytää rujoa, raakaa muisteloa hohdottomasta maailmastaan, ja se on todella vaikuttavaa! Ehkä Green ei huolinut taiteilijanblokkia vaikka ei onnistunut tekemään mitä haaveili, vaan suolsi väkivalloin mitä syntyi. Tulos ei ole mitenkään kosiskelevaa...
Ei, tämä on vain esimerkki, ei Green-tulkinta.
-
Mulla alkaa vuosikymmenien blokki vihdoin murtua.
En ole osannut tehdä mieleistäni jälkeä järkevässä ajassa (noin sivu per päivä).
On ollut, ainakin viime aikoina, ongelmia näön kanssa. Ne on nyt voitettu, toivon ma.
Suurin ongelma on ollut että en ole millään löytänyt sopivaa terä-paperi-yhdistelmää.
Joku voi pitää tätä hifistelynä tai taidon puutteena, ihan miten vaan.
luulin g-terän ratkaisseen ongelmani, mutta ei. Sekään ei kulje paperilla halutulla tavalla.
MUTTa pari päivää sitten otin pussista laatikon pohjalta Prahasta muinoin ostettuja teriä, joiden valmistus ilmeisesti lopetettiin jo 40-luvulla. Ne ovat aivan mahtavia.!!!
Olen nyt piirtänyt sivun verran sarjakuvaa tuolla terällä ja koskaan ei ole piirtäminen tuntunut yhtä mukavalta!!! Ei tarvitse jännittää yhtään, terä ei takerru paperiin, tulee paksua ja ohutta viivaa. Voiko tämä olla totta!?
Ainoa huono puoli on se, että mulla on noita teriä vain 14 kpl (sain justiinsa huudettua kolme lisää), joten pelkään, että ne eivät riitä ihan siihen asti kun täytän 70 ja lopetan sarjakuvien tekemisen. ;)
En kerro mikä terä tuo on, koska en halua että joku muukin huutaa niitä huutokaupoissa ja nostaa hintoja. Sori vaan.
Eli:
Aika monella tuo blokki näyttää olevan henkisellä puolella, mulla se johtui ihan puhtaasti välineistä.
EDIT:
"jos joku ei kokeile (ja julkaise) jotain uudenlaista, homma polkee paikoillaan. "
Ja jos lähes kaikki kokeilevat, kuten täällä Suomessa, se karkottaa suuren ja maksavan yleisön pois sarjakuvan parista.
Massat haluaa aina sitä samaa. (vrt. uusi Indiana Jones -leffa esim. Kyllä, menen katsomaan sen. Jos se on saman henkinen kuin kaksi ekaa, niin katson sen monta kertaa. )
-
Julkaisukelpoisuus ei ole teoksen ominaisuus vaan asiaatuntemattoman lenkkareissa porhaltavan nulkkibisnesmiehen päähänpisto.
Keijo puhuu asiaa. Joka tapauksessa, voisin osallistua keskusteluun kertomalla, miten selvisin omasta, lähes koko 90-luvun kestäneestä blokistani. Toivottavasti siitä on jollekulle hyötyä.
Ongelmana oli aina se, etten ollut omasta mielestään tarpeeksi hyvä. Teknistä taitoa ei ollut tarpeeksi, ei ollut koulutusta, en ollut varma onko tyylini mistään kotoisin tai onko minulla edes sellaista, en tiennyt kiinnostaako ketään mitä minulla on sanottavana. Kokemuksen puute söi itsevarmuuden.
Selvisin siitä siten, että päätin lakata suremasta sitä. Ajattelin ettei teknisten taitojen puutteella ole väliä, kunhan juttu on ymmärrettävä, ja kunhan hahmot ja juoni toimii. Se ei tarkoita sitä ettenkö piitannut sillä yritin parhaani, tietenkin.
Lopputulosta en pysty enää itse katselemaan amatöörimäisen viivani takia. Mutta ei siihen juurikaan kukaan kiinnittänyt huomiota, kaikkia kiinnosti vain tarina. Ja valmistumishetkellä sen olemassaolo tuntui maailman ilahduttavimmalta asialta-se riitti.
Hassua miten sen jälkeen osasin jo lähes automaattisesti hakea oikeaa tietoa, kokeilemaan ja etsimään parempia välineitä. Netistä ja kirjastosta.
Vasta tekemisen jälkeen oikeasti tietää mitä tietoa tarvitsee, ja mitä välineitä haluaa. Vasta piirtämällä huomaa millainen jälki miellyttää omaa kättä ja silmää.
Ei kukaan voi odottaa heti automaattisesti ensimmäisellä yrityksellä tekevänsä maailman parasta jälkeä. Eikä niin oikeastaan saisi käydäkään. Sitten tulee vain suorituspaineita toistaa menestys. Ilahduttavampaa on jos huomaa kehittyvänsä. Upeinta on jos huomaa pystyvänsä tekemään jotain mistä ei olisi pari vuotta aikaisemmin uskaltanut uneksiakaan. Siksi on palkitsevampaa aloittaa pohjalta.
Ja ilo siitä että on saanut jotain valmiiksi voittaa kaikki epäilykset ja huolet omasta vajavaisuudestaan.
Ironista silti että nyt ne vanhat, itsetunnon puutteessa pöytälaatikkoon jääneet töhryt ja konseptit näyttää minun silmiini mielenkiintoisemmalta ja siistimmältä kuin ne mitä nykyään töhrin.
Mutta ei sitä kannata jäädä suremaan. Ne voi tehdä kun aika tulee, vielä hienompina.
Pahoittelen jos sanomani asiat kuulostavat itsestäänselvyyksiltä, mutta sitä niiden pitäisikin olla.
Ps. kaikenmaailman "kokeellisiin" sarjoihin kannattaa ehdottomasti tutustua vaikkei niitä itse tekisi tai niistä mitään uskoisi tajuavansa. Inspiraatiota ja ideoita voi löytyä mitä ihmeellisimmistä paikoista.
-
Ja jos lähes kaikki kokeilevat, kuten täällä Suomessa, se karkottaa suuren ja maksavan yleisön pois sarjakuvan parista. Massat haluaa aina sitä samaa.
höpsis. suomalainen, kokeileva sarjis voi myös tuotteistua - vrt. kiroileva siili (halusit tai et). ja minähän en massoille alistu, teen sarjista huvikseni, itseilmaisukeinona, ja myyn sitten muutaman lehden niille, jotka haluavat. kaikelle on paikkansa. enkä ota syytä niskoilleni taiteellisista kokeiluistani, jos mustanaamio-lehti myy tänä vuonna vähemmän...
-
Olen nyt piirtänyt sivun verran sarjakuvaa tuolla terällä ja koskaan ei ole piirtäminen tuntunut yhtä mukavalta!!! Ei tarvitse jännittää yhtään, terä ei takerru paperiin, tulee paksua ja ohutta viivaa. Voiko tämä olla totta!?
...
Eli:
Aika monella tuo blokki näyttää olevan henkisellä puolella, mulla se johtui ihan puhtaasti välineistä.
Tuosta on kokemusta. Kun Brushpen tuli saataville, piirtämisestä tuli niin hauskaa että piti poisoppia melkein kaikki vanha ja aloittaa alusta. Toisaalta kun osuu tympeä kynä ja kitkainen paperi, jälki on vastenmielistä eikä houkuttele jatkamaan.
Mutta Mihan tarina on paras:
Selvisin siitä siten, että päätin lakata suremasta sitä. Ajattelin ettei teknisten taitojen puutteella ole väliä, kunhan juttu on ymmärrettävä, ja kunhan hahmot ja juoni toimii. Se ei tarkoita sitä ettenkö piitannut sillä yritin parhaani, tietenkin.
Tuollai minäki asian ymmärrän.
-
Tuosta on kokemusta. Kun Brushpen tuli saataville, piirtämisestä tuli niin hauskaa että piti poisoppia melkein kaikki vanha ja aloittaa alusta. Toisaalta kun osuu tympeä kynä ja kitkainen paperi, jälki on vastenmielistä eikä houkuttele jatkamaan.
Kitkainen paperi on tympeä terän raapiessa ja tarttuessa kiinni. Musta tuntuu tosin myös siltä että sileä paperi ei sekään ole paras ratkaisu, sillä terä luisuu minne sattuu ja piirros menee sen takia pieleen. Lyijykynällä tätä ongelmaa ei ole. Toistaiseksi en ole löytänyt täydellistä terä+paperi-yhdistelmää. :'(
Ongelmana oli aina se, etten ollut omasta mielestään tarpeeksi hyvä. Teknistä taitoa ei ollut tarpeeksi, ei ollut koulutusta, en ollut varma onko tyylini mistään kotoisin tai onko minulla edes sellaista, en tiennyt kiinnostaako ketään mitä minulla on sanottavana. Kokemuksen puute söi itsevarmuuden.
Kuulostaa tutulta.
Selvisin siitä siten, että päätin lakata suremasta sitä.
Yritetään...
Ajattelin ettei teknisten taitojen puutteella ole väliä, kunhan juttu on ymmärrettävä, ja kunhan hahmot ja juoni toimii. Se ei tarkoita sitä ettenkö piitannut sillä yritin parhaani, tietenkin.
...ja noin olen minäkin koittanut ajatella. En ole ikinä ollut hyvä piirtäjä, mutta olen laskenut sen varaan että jos hahmot toimivat ja sarjakuvakerronta pelaa niin paljon on jo pelastettu.
-
pidän tätä vähän jyrkkänä näkemyksenä. jos joku ei kokeile (ja julkaise) jotain uudenlaista, homma polkee paikoillaan.
Se olikin vain yksi näkökulma asiaan.
Tämäkin keskustelu osoittaa että blokkeja on monenlaisia, se voi yksinkertaisesti johtua jopa välineestä. Siksi on väärin tuomita vain että "olet laiska!" (tai saamaton tai turhamainen) Kokeiluja pitää tehdä, joskus ne onnistuu ja joskus ei. Ja oman kyvyttömyytensä anteeksi antaminen on erinomainen keino päästä eteenpäin.
Toisaalta, jos tuntee ettei työ miellytä itseä, miksi sitä pitäisi väkisin julkaista? Pitää muistaa, että se seuraa tekijäänsä loppuiän. Tässä olen edellisellä sivulla ärähtäneen KreegahBundolon kannalla.
-
Jooh. Onhan sitä yritetty, että unohtaisi vaan koko homman... Miksei vaan onnistu? Piirtämättä, kirjoittamatta edes omaksi huvikseen ainakin oma elämäni muuttuu pelkäksi latteaksi olemiseksi. Masennun ja alan ajatella ikäviä.
Näyttää siltä, että mun projektit kokee itsekritiikistä johtuvan kuoleman aina jossakin vähän yli 20 sivun kohdalla. Pitänee tehdä vain alle 20 sivun mittaisia projekteja. Kun vaan keksisi sellaisiin ideoita, tahtovat aina venyä.
-
Itselläni itsekritiikki iskee vasta jälkikäteen, kun katselen aikaansaannoksiani... Tehdessä on ollut maaninen tyydytys liian suuri todetakseen että lopulta nopeaksi ja selittäväksi tarinaksi tarkoitettu eepos onkin täyttä filosofista paskaa jota ei itsekään viitsisi lukea :D
-
Minulla yksi parhaista liiallisen itsekritiikin poissa pitäjistä on ollut kavereilta saatu "kannustus". Itseäni paremmat piirtäjät antoivat hyvin selvästi ymmärtää, ettei mun pitäisi tehdä yhtään mitään, kun en edes osaa piirtää. Eihän siinä muu auttanut kuin piirtää moiset lannistajat 160-sivuisella tarinalla kumoon ja olla vielä ylpeä siitä, että kehtaa tehdä jotain mitä ei osaa. ;) Ehkä vähän nurinkurista mutta toimivaa. Kukaan haukkujistani ei muuten enää tee sarjiksia.
Eri juttu sitten, onko minulla vieläkään itsekritiikkiä edes tarpeeksi. :-X Aika harvoin tulee sellainen olo, että "v***u mitä p****aa". Joskus niin käy, silloin saatan piirtää jonkun sivun tai kuvan uudelleen. Toisaalta kun blogeissa, gallerioissa jne näkee aika monenlaista jälkeä, niin tulee sellainen olo, että kyllähän sitä itsekin sekaan mahtuu. Tietty aina olis kivaa olla parempi.
-
Minulla yksi parhaista liiallisen itsekritiikin poissa pitäjistä on ollut kavereilta saatu "kannustus". Itseäni paremmat piirtäjät antoivat hyvin selvästi ymmärtää, ettei mun pitäisi tehdä yhtään mitään, kun en edes osaa piirtää. Eihän siinä muu auttanut kuin piirtää moiset lannistajat 160-sivuisella tarinalla kumoon ja olla vielä ylpeä siitä, että kehtaa tehdä jotain mitä ei osaa. ;) Ehkä vähän nurinkurista mutta toimivaa. Kukaan haukkujistani ei muuten enää tee sarjiksia.
Eri juttu sitten, onko minulla vieläkään itsekritiikkiä edes tarpeeksi. :-X Aika harvoin tulee sellainen olo, että "v***u mitä p****aa". Joskus niin käy, silloin saatan piirtää jonkun sivun tai kuvan uudelleen. Toisaalta kun blogeissa, gallerioissa jne näkee aika monenlaista jälkeä, niin tulee sellainen olo, että kyllähän sitä itsekin sekaan mahtuu. Tietty aina olis kivaa olla parempi.
Tämä kirjoitus on minusta täyttä asiaa. Ei se niin mene, että mitä "taitavammine" osaa piirtää, sitä parempaa sarjakuvaa osaa tehdä. Anna mennä vaan sydämellä, se on kaiken ydin. Jos saa haukkuja mutta silti on palo tehdä, niin se on tosi lahjakkuuden merkki.
-
Luin tämän ketjun melkein kokonaan putkeen ja totesin, että tämä pakonomaisen tekemisen ja perfektionistisen itsekriittisyyden (tekemisiään kohtaan) yhdistelmä ei ole välttämättä mikään maailman paras yhtälö...
8]
-
Ei se niin mene, että mitä "taitavammine" osaa piirtää, sitä parempaa sarjakuvaa osaa tehdä. Anna mennä vaan sydämellä, se on kaiken ydin. Jos saa haukkuja mutta silti on palo tehdä, niin se on tosi lahjakkuuden merkki.
Kyl.
Taitavat pakkaa olemaan tylsiä ja kosiskelevia sisällöltäänkin, noudattaa jotain esikuvia. Mut ne on nähty jo.
Jos on palo tehdä, tekee, ja oma tyyli kehittyy sisältöä palvelevaksi. Ja niin syntyy merkityksellistä sarjakuvaa kehunkerjuusarjakuvan sijasta.
-
Totta. Kasa kauniita kuvia on ehkä se jokin tavoite mitä niin moni hamuaa, mutta sarjakuvapiirtämisenhän pitäisi olla soljuvaa ja sujuvaa, etevimmät osaavat vielä pelkistää ja tiivistää siinä samalla. Ja se tarina.
Erään tuttavan kanssa tuli keskusteltuakin tästä asiasta, että mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä. Jokainen mielipide on arvokas, mutta samoja arvoja on hiukka arveluttavaa vertailuttaa A2-koon muotokuvien ja A4-koon 6-8 ruudun sarjakuvasivun välillä.
-
Kukaan haukkujistani ei muuten enää tee sarjiksia.
Tuosta sen näkee: jotkut yrittää pinnistää jotain mitä sarjakuva ei ole, turhautuvat ja jättävät sikseen. Toiset piirtää menemään ja löytävät väistämättä oman uomansa.
AapoK:n kuvat ei kyllä köyhiä ole. Kun käsi ei jäykkänä yritä jäljitellä fotorealismia, temperamentti pääsee viivaa elävöittämään ja kertomaan osuutensa.
-
Ja se tarina.
..... mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä.
Tarinasta samaa mieltä, mutta kaikella ystävyydellä tuttavaasi kohtaan: hänhän on näkövammainen, onhan?
Ei siinä mitään ajoittain tuen annansilmät-keräystä, mutta visuaalinen köyhyys?
On tietenkin tässä maassa täysin mahdollista ettei tuttavasi ymmärrä mitä köyhyys terminä tarkoittaa.
Keijo, en yritä laittaa sanoja suuhusi mutta:
Tuosta sen näkee: jotkut yrittää pinnistää jotain mitä sarjakuva ei ole, turhautuvat ja jättävät sikseen. Toiset piirtää menemään ja löytävät väistämättä oman uomansa.
korostin piirtää osuuden sen "kalskahdettua korvaani" , koska visuaalisuudestaan huolimatta sarjakuva on muutakin kuin sarja kuvia. En usko että tarkoitit että sarjakuva on aina vain alisteinen kuvalliselle ilmaisulle enkä sitä pidä Mayn kommentin pohjanakaan.
Jopa sanaton sarjakuva on paljon muuta kuin nippu kuvia.
Ei, itsekritiikki ei ole turhaa.
Siitä on yritetty tehdä keskustelussa samanlainen kainalosauva, tekosyy tekemättömyydelle, pelolle ja paniikille, synonyymi huonolle itsetunnolle.
Sitä ei itsekritiikki ole.
Kritiikki ei ole vain vikojen etsintää tai silkkaa suitsutusta, se etsii molemmat mikä toimii mikä ei.
Itsekritiikkiä tarvitaan. Ilman sitä mikään ei kehity, kukaan ei joko tyydy jälkeen tai tyydy jälkeen nyt tai edes siihen" se saa luvan kelvata".
Tämä ei tarkoita että kaikella taiteella on arvo (ja nyt tarkoitaa arvoa sen ladatussa merkityksessä, ylevöittävänä) eikä ainakaan muiden arvostusta.
Jos kokee suoltavansa sontaa, mutta kaikkien mielestä se on hienoa tekee jotain väärin.
Itsekritiikkiä harrastaa meistä kukin töitään kohtaan joka kerta kun näkee sen missä ratkaisut toimivat, missä eivät ja että viitsii välittää asiasta.
Kehut tai haukut ovat joko kannustavia tai lannistavia, mutta niiden vaikutus on kiinni itsestä.
Ja itsekritiikistä.
-
Totta. Kasa kauniita kuvia on ehkä se jokin tavoite mitä niin moni hamuaa, mutta sarjakuvapiirtämisenhän pitäisi olla soljuvaa ja sujuvaa, etevimmät osaavat vielä pelkistää ja tiivistää siinä samalla. Ja se tarina.
Erään tuttavan kanssa tuli keskusteltuakin tästä asiasta, että mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä. Jokainen mielipide on arvokas, mutta samoja arvoja on hiukka arveluttavaa vertailuttaa A2-koon muotokuvien ja A4-koon 6-8 ruudun sarjakuvasivun välillä.
Minä kuulun niihin joiden mielestä sarjakuva on juuri visuaalinen kokemus, ja asettaa sellaisena huikeat vaatimukset kuvakerronnalle. Se vähä mitä olen Aapon töistä nähnyt täällä Kvaakissa on jo aikoja sitten vakuuttanut siitä että ainakin tämä on Aapolla hanskassa.
Kuten sanottu, tukekaamme kaikki annasilmät-keräystä ja toivokaamme että myös Aapon tuttava pääsee siitä hyötymään :)
P.S. On itsestäänselvää että itsekritiikki on edellytys kehittymiselle. Mutta se yksistään ei riitä kovinkaan pitkälle.
-
Jos on palo tehdä, tekee, ja oma tyyli kehittyy sisältöä palvelevaksi. Ja niin syntyy merkityksellistä sarjakuvaa kehunkerjuusarjakuvan sijasta.
Tämä oli kiva lukea juuri tänään, kun on sellainen päivä jolloin kaikki omat työt tuntuvat turhilta ja huonoilta. Omat työt näyttävät tekijältään, ja aina ei jaksaisi katsella itseään niistä töistään. Itsessä ärsyttävät jotkut asiat, joten omat työtkin ärsyttävät. Niistä heijastuvat omat kompleksit niin suoraan niin piirtäjänä kuin persoonanakin.
Ikävintä on se, ettei julkaistuaan töitään osaa enää (tarkoitan: minä en osaa) tehdä niin ylettömän vapaasti ja kokeilunhaluisesti. Kun piirrän jonkun sarjiksen, alan pohtia että onko tässä aluillaan jokin kokonaisuus, albumin alku, ja jos kyllä niin mikä tämä kokonaisuus voisi olla idealtaan, nimeltään jne. Pienenä sitä vaan maalasi ja katsoi tekemään kasaa läpi miettien "kiva" tai "ei onnistunut". Nyt näen sarjikseni julkaisurillien läpi, enkä enää sitäkään niin leikkisästi. Piirrokseni tuotteina! Markkinointitradenomin koulutusko tämän aiheuttaa? Taidan pitää pienen julkaisutauon, kunhan saan Prinsessan taitettua Helsinkiin mennessä...
-
P.S. On itsestäänselvää että itsekritiikki on edellytys kehittymiselle. Mutta se yksistään ei riitä kovinkaan pitkälle.
Itsekritiikki voi olla myös kehityksen este. Jos asettaa tavoitteet heti todella korkealle ja vertaa itseään alan parhaisiin taitajiin, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ei osaa mitään eikä ikinä kehitykään. Jos taustaoletuksena on, että vain parhailla on oikeus olla olemassa, ei jaksa harjoitella niin pitkään että itse kehittyisi sinne parhaiden joukkoon.
-
Itsekritiikki voi olla myös kehityksen este. Jos asettaa tavoitteet heti todella korkealle ja vertaa itseään alan parhaisiin taitajiin, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ei osaa mitään eikä ikinä kehitykään. Jos taustaoletuksena on, että vain parhailla on oikeus olla olemassa, ei jaksa harjoitella niin pitkään että itse kehittyisi sinne parhaiden joukkoon.
Teknisesti huipputaitavien mestareiden työt ovat niin hyvin tehty, että niitä katsomalla voi olla hyvin vaikea hahmottaa miten kokonaisuus loppujen lopuksi on rakentunut. Ne ovat kuin taikatemppuja, joita tuijottamalla temppu ei aukea, yrittämällä yhdellä loikalla suoraan huipulle. Itse olen pikemminkin opiskellut ja kehittänyt itseäni sellaisten piirtäjien kautta, jotka ovat hieman itseäni parempia, mutta joiden töistä pystyy kuitenkin vielä tulkitsemaan miten he ovat ne tehneet, mitä polkuja he ovat kulkeneet. Sitten olen vain hajoitellut tällaisten esimerkkien avulla, kunnes (kuukausien, vuosien) päästä olen mielestäni teknisesti heidän tasollaan ja etsinyt seuraavia tekijöitä, jotka edelleen ovat puolestaan vain hieman itseäni edellä jne.
-
Jos asettaa tavoitteet heti todella korkealle ja vertaa itseään alan parhaisiin taitajiin
Niin ei takuulla kannata tehdä! Sen sijaan kannattaa verrata itseään itseensä, säästää mahd. pitkälti työnsä jolloin kyllä muutaman vuoden päästä huomaa että kehitytty on. Jos vaan saa piirrettyä.
-
Teknisesti huipputaitavien mestareiden työt ovat niin hyvin tehty, että niitä katsomalla voi olla hyvin vaikea hahmottaa miten kokonaisuus loppujen lopuksi on rakentunut.
Tämän takia arvostan kaikkia sarjakuvia, myös niitä vähemmän onnistuneita. Kun alkaa miettiä miksi joku ei toimi, niin oppii paljon enemmän kuin hyviä juttuja lukemalla.
Kasvuympäristöllä voi olla itsekritiikkiin paljon vaikutusta. Jos oppii jo lapsena että vain täydellisyys on hyväksyttyä, kaikki huonompi alkaa vain ärsyttää, oli kyse sitten muiden töistä tai omista. Itsekritiikin määrä ja laatu ovat siis usein kaikkea muuta kuin tietoisesti valittuja asioita. Mulla on käynyt mäihä, kun ei ole lapsena vaadittu suorittamaan mitään. Teini-ikäkin meni ihan piirtämättä. Aikuisena sitten jaksaa leikkiä ja kehtaa räveltää. ;D
-
Itselläni piirtäminen menee siihen etten saa kunnollisia kansia tehtyä,kyllä hahmottelut muutenkin täyteen piirretyille papereille onnistuu mutta sittenkun pitäisi piirtää kansia ne menee yleensä päin v
-
Itsekriittisyyteni ja täydellisyyden tavoitteluni on voimavarani piirtämisessä. Tiedän, että jonain päivänä kovalla harjoittelulla yllän suurten piirtäjien tasolle. Harvoin olen täysin tyytyväinen piirrustuksiini, vaikka monet niistä tuntuvatkin valmiilta pyrin koko ajan parempaan.
-
Hmm.. menköön vaikka tähän ketjuun.
Katsoin juuri Youtubesta Ray Bradburyn tunnin mittaisen luennon (http://www.youtube.com/watch?v=_W-r7ABrMYU&feature=player_profilepage#t=11) jossa hän kertoo kirjoittamisesta ja elämästään ja elämästä yleensä. Oli mahtava luento. Liikuttava ja provosoiva.
Mennäkseni asiaan.. koskien kirjoittajain blokkia hän sanoi:
"Jos kirjoittamisessa tulee blokki, se on varoitus siitä että olet tekemässä jotain väärin, jotain sellaista mikä ei kiinnosta omaa mieltäsikään kun se kerran vetäytyi blokkiin. Blokin tullessa lakkaa työskentelemästä sen tarinan kanssa mikä aiheutti blokin, heitä se pois ja ala kirjoittamaan jotain muuta mikä kiinnostaa."
Tätä ohjenuoraa noudattaen hän kieltäytyi rahakkaista leffakäsikirjoitustarjouksista tietäen, että mikäli annettu aihe kuullosti hänestä tylsältä, se todennäköisesti aiheuttaisi sen, että hän menisi blokkiin ja tarinasta tulisi huono ja hän saisi itselleen huonon käsikirjoituksen vuoksi maineen huonona kirjoittajana.
Kaikki tämä pätee tietysti sarjakuvakäsikirjoittamiseen ja vie kiertoliikeellä tämän ketjun avaussanoihin, eli "tee itsellesi."
-
Tuntuuko teistä koskaan katsoessanne omia piirroksianne ja sarjakuvianne, että ne on ihan hanurista, ettei sitä osaa piirtää mitään? Minusta kyllä tuntuu monestikin ja tekee mieli laittaa hanskat naulaan lopullisesti. Ja sitten taas päivän parin päästä sitä unohtaa tuon ja piirtelee taas ihan innoissaan. Joskus kyllä piirrän ihan sisulla vaikka ajattelenkin sillä hetkellä, että "on tämä jälki kyllä taas ihan syvältä ja poikittain" siinä toivossa, että se valmiina olisi sitten siedettävää.
-
Mä yleensä piirtelen ja härväilen projektieni parissa ihan iloisesti siihen asti, että törmään tuskallisen hyvin toteutettuihin sarjakuviin yms. taidonnäytteisiin. Sitten tulee sellainen epätoivoinen olo, että vaikka eläisin satavuotiaaksi, en pystyisi samaan.
Mitä tulee itsekritiikkiin piirtäessä, olen huomannut että kannattaa työskennellä väsyneenä, mieluiten öiseen aikaan. Silloin nämä normaalisti niin kovin kriittiset aivot ovat jotenkin osittain poissa pelistä ja kynä liitelee paperilla helpommin.
-
Aika usein kyllä. Onneksi yleensä deadline ehtii ensin väliin ja jälkeenpäin on ihan turha murehtia.
Mutta sitten taas joskus tulee vastaan vanhoja lehtiä selatessa joitain kuvia joista ajattelee että: "Hitto, täähän on hyvä, olisinpa itse älynnyt piirtää tän, kukahan tän on tehnyt ...katsotaas ...minä?" Eli on niissä omissa jutuissa paljonkin sellaista minkä olis halunnut tehdä ihan samoin myöhemminkin.
-
Eipä se jälki ole koskaan sellaista kuin itse toivoisi. Siksi vedän sellaista nyrkkisääntöä, että teen parhaani ja korjaan sen, mitä voi suhteellisen helposti ja nopeasti korjata, ja sitten lakkaan suremasta ja siirryn eteenpäin. Seuraavasta sivusta voi yrittää sitten parempaa.
Ristiriitaisia tunteita herättävä Dave Sim-niminen persoona sanoi muistaakseni läpyskässään 'Cerebus guide to self-publishing', että vaikka itsekritiikki onkin hyvästä niin sen alle ei kannata liikaa jäädä - ensin on hidas ja huono, mutta pikkuhiljaa kehittyy hyväksi mutta hitaaksi, lopulta on nopea ja hyvä. Hänen teoriansa oli että tuhat (!) sivua kun on saanut piirrettyä niin alkaa olla oma tyyli ja taito hallussa.
Joka tapauksessa, vaikka se että tekee parhaansa ei takaa mitään, niin silti sen on pakko riittää.
-
Hänen teoriansa oli että tuhat (!) sivua kun on saanut piirrettyä niin alkaa olla oma tyyli ja taito hallussa.
Tuon voin omaltakin osaltani allekirjoittaa. Tuhat julkaistua sivua tuli täyteen jokseenkin samaan aikaan kun piirrokseni alkoivat lopulta näyttää kutakuinkin siltä mihin pyrinkin. Mutta sitten on tietysti tyylinvaihdokset ja muut, joiden kanssa palataan aina lähtöruutuun, eli valmiiksi ei tulla ikinä. Eikä tietysti pidäkään, koska homman hupi on just se tutkimusmatka kerrontaan, kuvaan ja muotoon.
-
Minulla itsekritiikki ei tunnu olevan enää niin paha kuin ennen. Lähinnä tuntuu, että ainakin piirrosten osalta pystyn olemaan suht tyytyväinen itseeni. Käytän lähinnä tuota Mihan valitsemaa filosofiaa, eli jos huomaan virheitä, korjaan jotenkin, mutta en jää paikalleni.
Ehkä sitten sadan tai tuhannen tai enemmän sivun jälkeen en tee enää niitä virheitä.
-
Harjoittelun kautta hyviä kuvia suhteessa huonoihin tulee koko ajan enemmän ja enemmän. Siitä saan itse potkua.
-
Täällä oli jo ihan täsmälleen saman niminen ketju (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7412.0.html).
Timo
-
No heh. Kvaakin foorumi on kuin sudenpentujen käsikirja: siellä on jo käsitelty kaikki keskustelunaiheet aiemmin. :laugh: Riittää, kun vain osaa etsiä.
Ylläpito voinee siirtää nämä tuon ketjun jatkoksi.
-
Lukiessani tätä ketjua oli moneen kertaan pakko nauraa helpotuksesta ääneen, kun oli niin samanlaisia ongelmia ja mielipiteitä. Itsekin kärsin ajoittain perfektionistisyndroomasta ja yritän vaihtelevalla menestyksellä pyristellä siitä eroon. Kriittinen toki saa ja pitääkin olla, mutta jos alkaa lipsua sinne perfektionismin puolelle ettei oikein mikään kelpaa, niin alkaa mennä jo puhtaan ärsytyksen puolelle. Eikä siitä liiasta kriittisyydestä ole ainakaan toistaiseksi seurannut mitään muuta paitsi blokkeja.
Itsensä mollaaminen on minulla nyt tässä vuoden alussa räjähtänyt ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun aloin piirtämään opinnäytetyönä sarjakuvaa tutkimusosion kaveriksi. Tarina on omasta mielestäni (ja kavereiden mielestä joille olen sitä vilauttanut) mielenkiintoinen ja sitä on ollut hauskaa kirjoittaa ja piirtää. Mutta sitten kun oli ekat kymmenisen sivua valmiina ja vein ne palaveriin kahden opettajan ja yhden luokkatoverin arvosteltavaksi, ne nätisti sanottuna revittiin kappaleiksi. Juonta ei kuulema ole, hahmot liian ilmeisiä, väritys kumisen näköistä, yleiskuva lastenkirjamainen... jopa puhekuplat olivat väärän värisiä (valkoisia) ja teksteissä väärä fontti. Ok, olin toki tavalliseen tapaani itsekin kriittinen työtäni kohtaan mutta ei se minusta niiin huono kuitenkaan ollut... :'D
Nyt on motivaatio työtä kohtaan jokseenkin nollissa, kun tiedän että sitä pitäisi pyöräyttää parikymmentä sivua lisää ja vielä useaan kertaan viedä sinne suoraan ankarien kriitikkojen hampaisiin. Olen yrittänyt lohduttautua sillä että itse olen tähän suht tyytyväinen ja kohderyhmään kuuluvia tämä on kuitenkin kiinnostanut kovasti, joten mitäpä muutamasta ylikriittisestä tyypistä joita tällainen ei edes kiinnosta. Motivaatio ehti kuitenkin ottaa pahan osuman. Oispa tää jo ohi. D:
-
Mutta sitten kun oli ekat kymmenisen sivua valmiina ja vein ne palaveriin kahden opettajan ja yhden luokkatoverin arvosteltavaksi, ne nätisti sanottuna revittiin kappaleiksi. Juonta ei kuulema ole, hahmot liian ilmeisiä, väritys kumisen näköistä, yleiskuva lastenkirjamainen... jopa puhekuplat olivat väärän värisiä (valkoisia) ja teksteissä väärä fontti.
...
Nyt on motivaatio työtä kohtaan jokseenkin nollissa, kun tiedän että sitä pitäisi pyöräyttää parikymmentä sivua lisää ja vielä useaan kertaan viedä sinne suoraan ankarien kriitikkojen hampaisiin.
Voinet lohduttautua sillä että arvostelijathan puhuivat keskeneräisestä työstä. Valmis kokonaisuus on kuitenkin ihan eri asia!
Oletan että sinulla oli jotain perusteita valita väritystyyli ja puheluplien väri yms joten mikäs siinä? Toiset asiat, kuten fontti on taas helppo muuttaa ja säätää, jos lopulta alkaa tuntua siltä. Yleensäkin kommentteja kannattaa pitää suuntaa-antavina ja muistaa että jos kyse on vain maku-asioista, niin asiaa ei oikein voi auttaa. Makuja on monia. Koulutyössä saa vielä tehdä oman maun mukaan, myöhemmin sitten on usein pakko miellyttää maksajaa. ;)
Kritiikistä voisi myös olla jopa kiitollinen, kouluaikana sitäkin saa enemmän ja helpommin kuin sitten myöhemmin kun kukaan ei enään sano oikein mitään (edes etäisesti tolkulliselta kuulostavaa).
Olen yrittänyt lohduttautua sillä että itse olen tähän suht tyytyväinen
No, siitä työstähän sitten luulisi löytyvän lisää motivaatiota. Katse vaan kohti maalia, kyllä se siitä.
-
No, lastenkirjamaisuus ja valkoiset puhekuplat eivät itsessään ole negatiivisia asioita, vaikka työtä näkemättä ei tietenkään voi tietää ovatko ne epäsopivia kyseiseen sarjakuvaan. Silloin kun kyse on makuasioista, niin kuten Reima totesi, asiaa ei voi auttaa, eikä kaikkia mielipiteitä tarvitse kuunnella.
Rankkakin negatiivinen palaute on parempi vaihtoehto kuin ei palautetta ollenkaan, kunhan se ei luisu ilkeän pilkkaamisen puolelle. Itekin toivon että olisin saanut enemmän rankempaa kritiikkiä (mitä olisin tarvinnut, yleensä sain vain kuulla "miks jotain mangaa" ja "et sä piirrä ollenkaan omalla tyylillä"), ja että olisin osannut ottaa enemmän irti siitä palautteesta jota sain.
Pitäisi kai lukea tämä ketju uudestaan, tosin masentaa vain jos löydän omia typeriä viestejäni, joissa mulla on samat ongelmat kuin nyt. ::) Liika kriittisyys ei ole hyvästä, mutta itsellä aina sellainen olo että tekee jotain amatöörimäistä rävellystä, jonka pitäisi olla tässä vaiheessa parempaa. Silloinkin kun piirtäminen sujuu, kuvat näyttävät seuraavana päivänä kamalilta. Tuntuu siltä että on ihan onnesta kiinni että joskus onnistuu jossain.
Ilman ahkeraa harjoittelua ei tulekaan paremmaksi, mutta ilman motivaatiota ei taas jaksa harjoitella, ja noidankehä on valmis. Kun omaan kyvyttömyyteen lisää alan yleisen epävarman tilanteen niin tulee olo että miksi edes yrittää enää. Kai tässä tilanteessa pitäisi lopettaa piirtäminen joksikin aikaa, ja jonain päivänä löytäisi taas uudestaan sen miksi siitä tykkäsi. Ois paljon parempi piirtää ilman liikoja itsekritiikkejä ja ihan vain omaksi huviksi.
-
Aika usein tulee fiilis, että jos nämä digikuvat olisi paperia ja mulla olis takka, niin hyviä sytykkeitä olisivat. Silloin on aika pieni kynnys vetää kaikki postaamani materiaali sileäksi, aika usein on tullut niin tehtyäkin.
-
Ehkei ihan kaikkea kannata kuitenkaan heti tuhota, piirtämisen ja sen ikävän vaiheen, jolloin kaikki näyttää huonolta, jälken tulee yleensä se vaihe kun vanhat kuvat näkee jonkun muun silmin. Niistä voi ainakin oppia. (Tai masentua, jos vaikuttaa siltä että vanhat kuvat ovat parempia kuin uudet. :-\)
-
Kylläpä helpotti.
-
Aika usein tulee fiilis, että jos nämä digikuvat olisi paperia ja mulla olis takka, niin hyviä sytykkeitä olisivat. Silloin on aika pieni kynnys vetää kaikki postaamani materiaali sileäksi, aika usein on tullut niin tehtyäkin.
Kuten Kahlil Gibran sanoi: "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia." Sen jälkeen kun kuvat on kerran päästetty muiden näkyviin, niitä ei saa enää takaisin. Pitää vain yrittää jatkossa paremmin.
Mutta kuten Aurakin sanoi, synnytyksen jälkeinen masennus kuuluu myös sarjakuvien piirtämiseen.
-
No drama here. Kuvitukseni ovat kyllä edelleen muualla avoimesti esillä. Maassa maan tavalla. Seuraavat työni, joita tänne Kvaakiin laittanen sisältävät sarjakuvaa.
-
Kuten Kahlil Gibran sanoi: "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia." Sen jälkeen kun kuvat on kerran päästetty muiden näkyviin, niitä ei saa enää takaisin. Pitää vain yrittää jatkossa paremmin.
Mutta kuten Aurakin sanoi, synnytyksen jälkeinen masennus kuuluu myös sarjakuvien piirtämiseen.
Nooooo... kyllä piirtäjä itseasiassa voi halutessaan vetää teoksensa nettijulkaisusta takaisin korjailua varten jos haluaa, eikä kukaan sitä voi estää, eivätkä tuntemattoman tekijän piirrokset leviä verkossa kuin jonkun julkkiksen alastonkuvat, ellei niitä itse joka paikkaan levitä. Paperille painettua ja julkaistua teosta voi tietenkin olla jo vähän vaikeampi saada tekemättömäksi.
Mutta muuten olen samaa mieltä että kannattaa ennemmin vain jatkaa eteenpäin ja yrittää tehdä paremmin.
-
Nooooo... kyllä piirtäjä itseasiassa voi halutessaan vetää teoksensa nettijulkaisusta takaisin korjailua varten jos haluaa, eikä kukaan sitä voi estää,
Totta kai, jos jälkeenpäin tuntuu että joku asia jäi kesken, voi tehdä uuden korjaillun version. Mutta se on yleisön päätettävä, kumpi on mieluisampi. Tätä päätöstä voi sitten manipuloida pitämällä uuden version saatavilla ja vanhan piilossa :-D
Mulla on alkupään Tintti-albumeistakin joistakin kolmet-neljät eri versiot hyllyssä. Mustavalkoiset paljon lopullista pidemmät, vaakamuotoiset lehtiversiot, väriversiot ja Mustan Saaren Salaisuudesta vielä ne kaksi eri väriversiota. Ja suomeksi WSOY:n Tintit ja Otavan Tintit. Silti luulen että rakkaimmat on ne WSOY:n kovakantiset, joissa on puurotahroja ajalta jolloin sai lukea sarjakuvia kun ensin söi aamupuuronsa kiltisti; ne joiden kuvia jäljensin huopakynällä uunin kylkeen kun vanhempien silmä vältti :-D
Kivi
-
Ihailen perfektionisteja, jotka hiovat loputtomiin yksityiskohtia. Olen itse samanlainen nysvääjä.
Olen kokenut piirtämisen ajoittain todella helpoksi ja jopa uskonut olevani hyvä siinä. Tämä on todella pelottavaa, sillä silloin pitäisi alkaa hälytyskellot soida, jos kuvittelee osaavansa kaiken jostakin.
Piirsin tässä muutama ilta sitten pitkälle aamuyöhön yhtä kuvitusta, jonka lopulta revin ja poltin. En ollut vihainen, koska olin aidosti nauttinut työn tekemisestä, vaikkei lopputulos miellyttänytkään. Tärkeintä minulle on saada se nautinto työn etenemisestä. Olen asennoitunut epäonnistumisiin niin, että käyn pitkän keskustelun itsekseni siitä miksi työ kusi. Jatkossa olen harvemmin tehnyt toistamiseen samoja virheitä.
Kuvitusten kohdalla on helppo antaa anteeksi muutama epäonnistunut työ, mutta sarjakuvat ovat eri asia. Pitkän loputtoman projektin saattaminen valmiiksi tuntuu mahdottomalta työltä, kun tietää ettei tule kelpuuttamaan puoltakaan sarjakuvastaan julkaistavaksi. Voisin huutaa ja raivota, mutta mitä se hyödyttäisi. Sen sijaan piirrän, piirrän ja piirrän.
-
'ettei tule kelpuuttamaan puoltakaan sarjakuvastaan julkaistavaksi' Tunnen noin ainakin kun visioin uudesta upeasta sarjakuvasta . Välillä on tullut revittyä ja mietittyä oikeaa työtä. En vain ole löytänyt 22-vuoden iässä vieläkään mikä olisi tämän 'taiteilun' lisäksi työni. Onneksi opiskelen, vielä ehtii.
-
Ihailen perfektionisteja, jotka hiovat loputtomiin yksityiskohtia.
Kiitos, mukava, kun on faneja, vaikka en ole vielä julkaissut mitään.
Olen noin 20 vuoden aikana piirtänyt tuhatkunta sivua, josta ehkä muutama kymmenen sieltä täältä on mielestäni julkaisukepoisia, mutta ei mitään kokonaista.
Viime kesänä otin lopulta itseäni niskasta kiinni ja aloitin monen oppikirjan avulla intensiivisen opiskelun ( paljon Loomisia! ). Piirsin puolen vuoden aikana satoja kuvia juuri kumiin koskematta, kopioin valokuvia ja piirroksia, opettelin lihaksia ja mittasuhteita sekä perspektiivejä... kaikkea mahdollista. ( Ja nyt harmittaa, että en tehnyt sitä 20 vuotta sitten!! - minulla olisi nyt 1000 sivua kelvollista! Nuoriso, ottakaa opiksenne. Minä menetin jo ne 20 vuotta, älkää te tehkö samaa virhettä! )
Olen päättänyt vihdoin tehdä sen KLASSIKON. Edessä on kolmen kuukauden vuorotteluvapaa, toivottavasti se riittää...
-
Ihailen perfektionisteja, jotka hiovat loputtomiin yksityiskohtia.
Inhoan perfektionisteja. Perfektionismi on yleensä pelkuruutta ja pakoa. Voi paeta sen taakse, että ei se ole vielä valmis. Nyyh, nyyh. Mutta jos siitä joku päivä tulisikin täydellinen, niin - täydellinen on tylsää ja elämälle vierasta, kuten perfektionismikin. "It don't mean a thing if it ain't got the swing"
Maailmassa on niitä, jotka puhuvat ja niitä, jotka tekevät. Jos haluaa kuulua jälkimmäiseen joukkoon, niin kannattaa keskittyä tekemiseen ja jättää arvostelu muille. Niitä muita kyllä riittää.
Kannattaa myös muistaa, että ihmisillä on todella outo maku, joku voi hyvinkin pitää jostain työstäsi, joka omasta mielestäsi kelpaa vain revittäväksi. Joten älä revi, laita sivuun.
-
Lohduttaudun sillä ajatuksella että onneksi kukaan ei ole täydellinen piirtäjä ja aina löytyy parempia piirtäjiä kuin minä. Devianartissa tajuaa realiaikaisesti sen, että siellä on todellisia huipputekijöitä joiden rinnalla omat jutut kalpenevat. Siksi on mukava palata maan tasalle eikä odottaa huippu suorituksia. Omaa luovuuttaan ei voi pakottaa tekemään vastentahtoisesti mitään. Inspiraatioon vaikuttaa niin monet seikat, että niiden luettelemiseen menisi kokonainen päivä. Enkä koskaan halua verrata itseäni muihin, sillä se aiheuttaisi vain levottomuutta, menetettyjä yöunia ja mahdolisuuksia kehittyä. Perfektionismi on sairaus joka ajan kanssa lannistaa taiteilijaa kun hän huomaa, että ihmisen inhimillinen raja tehdä taidetta on saavutettu. Monet taiteilijat ovat tehneet juuri tämän seikan johdosta itsemurhan.
-
Kovaa puhetta Tuipalilta, nuoren kuvainraastajan idealismia epäilemättä.
Minulle perfektionismi on sitä, että en halua päästää käsistäni jälkeä, jota myöhemmin kadun tai häpeän. En ollut niin tarkka nuorempana ja siksi harmittelenkin niitä tuhatta suttusivua. Vuosikausiin en tosin tehnyt mitään, mutta se ei johtunut lannistumisesta, vaan muista kiinnostuksen kohteista. Nyt, kun aloitin uudestaan, haluan tehdä kunnolla. Minusta se on aikuismainen ja vastuullinen suhtautumistapa. ( Ja jos jollakin asiaan liittyy masennusta ja vastaavaa, niin silloin ongelma on muualla kuin todellisessa laadussa ja laaduntarkkailussa. )
Itse en vaadi täydellisyyttä muilta, hyllystäni löytyvät täältä tuttujen Matkamiehen ja AapoK:n opukset ja pidän kummankin tyylistä, niin karkeata kuin jälki joskus onkin. Kummallakin näkyy työssä lahjakkuus, mutta kumpikin myös hyötyisi parin oppikirjan läpikäymisestä. Olisi kurjaa, jos hekin havahtuisivat vasta tässä iässä.
Perfektionismi on myös osaltaan muiden kunnioittamista. Jos esimerkiksi menet ravintolaan, niin tuskin hyväksyt nopeasti sutaistua, raa'aksi jäänyttä ateriaa jännittävänä ja mielenkiintoisena kokeiluna. Haluat ateriasi huolellisesti tehtynä. Roskan tarjoaminen ei aina ole rohkeutta, joskus se on vain roskan tarjoamista, eikä ansaitse kunnioitusta.
Mutta kukin tyylillään.
-
Vähän hirvittää vastata tällaiseen ketjuun, etenkin kun tietää ettei meikäläisen kynänjälki kaikkia läheskään miellytä, enkä selkeästi ymmärrä sitä täysin edes hävetä.
Tämä itsekritiikki on aina ollut minulle hieman hankala paikka, sillä jo pienestä pitäen minut kasvatettiin (lähinnä ikätoverien toimesta) olemaan aina muita huonompi altavastaaja, jolla ei liiemmin arvoa ole. Sama luonnollisesti siirtyi siihen mitä ajattelin piirtämisestäni, ja oli vaihe jolloin en sitä tehnyt kuin pöytälaatikkoon.
Sittemmin on asenne hieman muuttunut, ja nykyään sitä piirtää vaikka uhallakin. En edelleenkään ajattele suuria piirustusjäljestäni, enkä edelleenkään kykene elättelemään mitään harhaluuloja sen suhteen, että joskus voisin elää pelkästään sarjakuvia tekemällä, mutta minulla on tarinoita ja ideoita, jotka haluan kertoa enkä totta vieköön aio tuhlata yhtäkään vuotta siihen etten niitä tekisi valmiiksi. Jos nyt päättäisin sen parikymmentä vuotta hioa taitojani täydellisyyteen, niin minuntuurillani todennäköisesti heittäisin veivini ennenkuin saisin mitään julkaistuksi ja se rehellisesti sanottuna vituttaisi (sori, elämässä on vähän liikaakin kokemusta murphyn laista). Tokihan täydellisyyteen pyritään, kritiikkiä kuunnellaan ja yritetään siitä viisastua, mutta se tapahtuu ennenkaikkea sarjakuvatarinoiden tekemisen parissa, ei vain salaa luonnostelemalla ja harjoittelemalla. Jossain määrin siis allekirjoitan senkin mitä Tuipal sanoi, vaikka se onvain oma kokemukseni. Joka hioo niin hiokoon, se on hienoa että tekee kuitenkin, tuli mitä tuli.
eli jatkan sarjakuvien tekemistä, ja suren jälkeni surkeutta sen mitä suren ja nautin samalla sen tekemisestä, olkoon se muille ilostukseksi ja/tai kauhistukseksi, mutta teen kuitenkin vaikka uhallakin. Elämä on lyhyt ja haluan sen aikana edes tämän saada aikaan. Laiskuudesta ei johdu piirustusjäljen karuus, osittain kyse on ihan tyylivalinnasta, osittain siitä että siinä edelleen todella on petrattavaa. Minulla ei vain ole aikaa kovin paljon vain opiskella ja harjoitella. Minulla on koko kolmihenkinen perhe elätettävänä päivätyölläni, puolitoistavuotias poika perään katsottavana ja parisuhteestakin on välillä huolehdittava, puhumattakaan muista stressitekijöistä. Sarjakuvat ovat se oma juttuni ja tekisin niitä vaikkei kukaan painaisikaan. Olen kiitollinen että kuitenkin niin on.
Tämä on minun kokemukseni, se ei vähennä toisten erilaisten kokemusten arvoa, mutta en valitsemaani tietä häpeä.
-
....Tuipalilta, nuoren kuvainraastajan idealismia epäilemättä.
Kiitos kauniisti sanottu. Kunnioitan idealisteja ja olen todella iloinen kun minua sanotaan nuoreksi.
Minulle perfektionismi on sitä, että en halua päästää käsistäni jälkeä, jota myöhemmin kadun tai häpeän.... haluan tehdä kunnolla. Minusta se on aikuismainen ja vastuullinen suhtautumistapa.
Se ei ole perfektionismia vaan aivan normaali tapa toimia.
Jos esimerkiksi menet ravintolaan, niin tuskin hyväksyt nopeasti sutaistua, raa'aksi jäänyttä ateriaa jännittävänä ja mielenkiintoisena kokeiluna. Haluat ateriasi huolellisesti tehtynä.
vrt. edellä.
Roskan tarjoaminen ei aina ole rohkeutta, joskus se on vain roskan tarjoamista, eikä ansaitse kunnioitusta.
Samaa mieltä, mutta ongelmaksi jää kuka määrittelee "roskan"
Koska "perfektionismista" tuntuu olevan erilaisia käsityksiä, niin ensin pitäisi sopia mitä se tarkoittaa. Minulle se on lähinnä pilkunnussija, joka ei saa mitään aikaiseksi. "Työpaikalla perfektionismia usein leimaa alhainen tuottavuus, kun aikaa ja energiaa kuluu isompien projektien tai jokapäiväisten aktivititeettien pieniin epäolennaisiin yksityiskohtiin." Wikipediasta lainattua.
-
Matkamies,
En missään tapauksessa tarkoita, että sinun tai kenenkään muun pitäisi alkaa harjoittelemaan pöytälaatikkoon vuosiksi. Itse tein sitä vain muutaman kuukauden jakson ja harmittelin, etten ollut tehnyt sitä aiemmin. Kuten sanoin pidän tyylistäsi, vaikka joskus jokin kohta havahduttaa toteamaan, että piirroksiahan tässä vain katsotaan, eikä olla oikeasti seikkailemassa mukana.
Minä huomasin suuren eron tekemisessäni jo heti, kun aloin toimimaan oppikirjojen mukaan, enkä pelkästään vaistolla. Haluan tietää miten tietyt jutut tehdään oikein, ettei tulisi lukemista häiritseviä outouksia, epäselviä juttuja tai samannäköisiä henkilöitä.
Siinä mainitsemani Loomisin pelkkä selailu auttoi paljon. Tunnissa ilman harjoittelua opin, miten ihmisjoukko 'ripustetaan' horisonttilinjaan, miten kaukaisuuteen häviävien puhelintolppien väli määritellään tai vaikka miten sivukuvaa voi käyttää apuna lyhennyksissä edestä päin kuvatessa.
Kuulostaa varmasti tylsältä, jos lähestyy asiaa punk-hengessä, kuten jotkut, mutta hekään eivät aina piirrä. Joskus tauolla voi romaanin sijasta ottaa oppikirjan ja oppia paljonkin tärkeitä asioita kynään koskemattakaan.
Ja ilman muuta, harjoittelu julkaistavaksi tarkoitettua materiaalia tehdessä on OK.
Tuipal,
Se ei ole perfektionismia vaan aivan normaali tapa toimia.
Tunnemme ilmeisesti aivan eri ihmisiä. Monille tuntuu riittävän se, että työn jälki ei aiheuta isompia haukkuja tai kuolemantapauksia. Minä puolestani olen aloittanut nyt työn alla olevan juttuni tekemisen jo kuuteen kertaan. Joka kerran edellistä paljon paremmin. Joka kerralla olen oppinut paljon. Ja yhdelläkään kerralla en ole katunut uudelleen aloittamista.
-
Kuten sanottua, harjoittelen toki, luen mitä käsiini saan ja opin koko ajan tehdessä, mutta aika ei kaikkeen riitä.
-
Inhoan perfektionisteja. Perfektionismi on yleensä pelkuruutta ja pakoa.
Samaa mieltä. Itse arvostan sitä, että tekee ja tekee ja tekee. Se on paras opettaja, ei mikään jatkuva nysvääminen ja hinkkaaminen. Muistaa vain olla avoin kritiikille ja ottaa se nöyrästi vastaan, reflektoiden myöhempiin töihin. Pääasia, että työ on tasapainoinen. Seuraavassa kuvassa tai tarinassa sitten vielä paremmin.
-
Pääasia, että työ on tasapainoinen.
Tämä ei vaikuta perfektionismin inhoamiselta, kuten ei myöskään omien töidesi laatu.
Ilmeisesti tässä todellakin on kyseessä kahdesta erilaisesta tavasta määritellä perfektionismi.
-
Ossi, kiitän. Kiteytit asian huomattavasti paremmin kuin olisin osannut.
-
Tuipal ja Ossi puhuvat "sairaalloisesta" perfektionismista, joka on neuroottinen tila, ja nimenomaan kulminoituu tuohon "ei saa mitään aikaiseksi", kun on pakonomainen tarve täydellisyyteen.
Arkisesti perfektionisti tarkoittaa henkilöä, joka tekee työnsä taitojensa ylärekisterissä. Musiikissa virtuoosit ovat lähes aina perfektionistejä. Moebiusta en tuntenut, mutta veikkaisin suurmestarin olleen perfektionisti.
Itse olen perfektionisti, paitsi kun on saatananmoinen kiiru.
Ja Tuipal, missä päin maailmaa sinä oiken asut, kun normaali tapa toimia on "kunnolla" tekeminen. Täällä Turussa ainakin pääsääntöisesti ihmetellään, että miksi pisuaarista kusi tulee kengille. ;D
Harmi, että Curtvilen kone on rikki, hän voisi kertoa mukavia tarinoita työn laadusta.
Maalaamisessa ja piirtämisessä deadline on hieno keksintö liiallisen nysväämisen ehkäisyyn.
-
Itsekritiikki on paikallaan jos sitä on sopivasti elämässä. Hieman samaan tapaan kun käyttää suolaa. Jos sitä on liikaa se pilaa, mutta sopiva määrä sitä tuo aromien variaatiot ja vivahteet suuhun miellyttävällä ja nautinnollisella tavalla. Samoin pieni määrä itsekritiikkiä on hyväksi taiteilijoille, mutta kuten totesin minusta perfektionistin tie on huonoin vaihtoehto ja johtaa ikävä kyllä ikuiseen riittämättömyyden kierteeseen joka hallitsee elämää negatiivisella tavalla.
Veikko ”Joonas” Savolainen jo kauan sitten rohkaisi nuorempia piirtäjiä, että piirtäkää piirtäkää. Eikä se tarkoita sitä, että pitäisi olla alituisesti korjailemassa virheitä tai odottaa sen täydellisen kuvan syntymistä. Hyvään lopputulokseen voi olla mahdollisuus ja asettaa ehkäpä tavoitteeksikin. Mutta liiallinen pyrkimys "täydelliseen" kuvaan on huono valinta ja tavoite. Pitää asettaa realistiset tavoitteet jotka tietää saavuttavansa jossain vaiheessa. Se motivoi.
Olen joskus nuorempia henkilöitä rohkaissut samaan tyyliin kuin ”Joonas” että piirtäkää piirtäkää. Tehkää se itsenne takia jos rakastatte piirtämistä. Se on kutsumus, joka pitää ottaa nöyrästi vastaan kun sellaisen lahjan on kerran saanut. Luoja on antanut meille itsekullekkin lahjoja ja kykyjä ja olisi suorastaan traagista, ettemme ymmärtäisi käyttää niitä , sillä elämä lipuu hurjaa vauhtia ohitsemme ennenkuin tajuaa näin todella olevan. Minusta aika on ihmisen pahin vihollinen.
Minä en ole saanut taiteen tai sarjakuvien alalla mitään ihmeellistä aikaiseksi enkä käytä aikaani ja energiaani sen asian murehtimiseen. En todellakaan koe perfektionismi traumoja. Mahdollisuuksia olisi ollut moneen suuntaan saada tuotoksiani esille niin halutessani. Ja niin olen saanutkin. Julkaistuja juttuja löytyy . Useat tekemäni sarjakuvat lojuvat pölyttymässä puolivalmiina pöytälaatikossa tänäkin päivänä eikä se harmita minua tippaakaan. Ja kuvituksiani on julkaistu aika harvakseltaan viime aikoina johtuen siitä, ettei ole tullut tehtyä mitään uutta ;) En koskaan kuvittele tai kuvitellutkaan, että minusta tulisi jotain suurta sarjakuvien tai taiteen alalla. Yritän vain pysyä pinnalla ja pyrin varomaan asettamasta itselleni liian suuria tavotteita tai odotuksia. Omaa sisintään ei voi pakottaa ja jos on tyhä olo antaa asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan. Kyllä se fiilis taas piirtämiseen tulee. Aina on tullut.
Yritän tietenkin tehdä piirros työni hyvin, koska panostukseni siihen on vaatinut energiaa, vaivaa, aikaa, coca-colaa, mars-patukoita ja pullaa. ;D
Ei meistä kaikista tule kuuluisuuksia tai sellaisia, jotka eläisimme pelkällä taiteen, kuvitusten tai sarjakuvien tekemisellä. Minulle riittää että pidän edelleen siitä, mitä parhaiten osaan ja pyrin löytämään uusia ulottuvuuksia kun elämä muuten pysyisi olosuhteiltaan tasapainossa.
Mutta jokainen meistä on erilainen persoonallisuus. Jollakin on selvät tavoitteet jo nuoruudesta saakka, että mä haluun tulla sarjakuvapiirtäjäksi ja saada siitä elannon. Mutta joku toinen taas piirtää viihdyttääkseen itseäään ja koska se on niin kivaa eikä ajattele täydellisiä kuvituksia tai sarjiksii. Tekee sitä, mistä pitää ja minkä kokee kutsumuksenaan.
Tarkoittiko JJalosen ajatus siitä, että perfektionismi kulminoituu siihen, ”ettei saa mitään aikaan”. Minusta asiaa ei voida katsoa aivan noin yksiselitteisesti. Esimerkiksi kukaan ei voi väittää, että olisin perfektionisti sen takia, etten saa mitään aikaiseksi. Kun piirroksensa on saanut valmiiksi, niin päättää että tämä on nyt tässä ja hyvä niin. Aina löytyy jotain korjattavaa ja tuonkin voisi ehkä toteuttaa toisin, mutta yritän paremmin seuraavassa kuvassa tai sarjakuvassani. Jossain välissä päätös siitä, että kuva on valmis on tehtävä. Muuten saattaa käydä niin, ettei sarjakuva tai muu kuvitustyö koskaan valmistu. En ehkä osannut kirjallisesti sanoa mitä ajoin takaa. Mutta haitanneeko tuo! Ja loppuksi sanoisin, että joillakin olosuhteet ja elämän tilanne vaikuttaa siihen, ettei saa mitään aikaan. Ihmisten kokevat asiat jokainen omalla tavallaan.
Matkamies ja Ossi kiteyttivät ajatukset ymmärrettävällä tavalla.
-
Minulle ongelma tämän keskustelun suhteen tuli, kun Tuipal ryntäsi sisälle ketjuun kailottaen kovasanaisesti inhoavansa saamattomia ja pelkurimaisia perfektionisteja heti sen jälkeen, kun olen juuri tunnustanut olevani perfektionisti.
Jos hän olisi sanonut inhoavansa perfektionismia, niin olen varma, että monet ahdistuneet perfektionistit* olisivat olleet täydestä sydämestään samaa mieltä. Mutta minun oli vaikea olla ottamatta tätä henkilökohtaisesti, vaikka en usko, että tunnemme toisiamme. Mieleen tuli kuva, että ehkä Tuipalilla oli koulussa tapana huudella 'pinkoille'.
( * joihin minä en onneksi kuulu - nirsous ei ole koskaan estänyt minua tekemästä mitään, ainoastaan tarjoamasta sitä muiden katsottavaksi. )
Henkilökohtaisesti minä en yritä tehdä 'täydellistä', vaan 'hyvää'. Mutta raja sille, mikä minulle on 'hyvää' on noussut vuosien varrella taitojen kasvaessa. Missään vaiheessa en ole ahdistunut tai turhautunut, vaan olen ollut iloinen kehittymisestä. Minä jopan pidän vanhoista piirroksistani, vaikka en katsokaan niitä julkaisukelpoisiksi. Ainoa harmistuksen aihe on ollut se, että en viitsinyt opiskella perusteita aiemmin ja sekin on nyt pitkälti hoidettu.
En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi päästää käsistäni puolittaista jälkeä, vaikka joku muu olisikin kiinnostunut lukemaan sellaista. Kutsuttakoon vaikka ammattiylpeydeksi, niin amatööri kuin olenkin, jos perfektionismi on teistä väärä ilmaisu.
-
Tarkoittiko JJalosen ajatus siitä, että perfektionismi kulminoituu siihen, ”ettei saa mitään aikaan”. Minusta asiaa ei voida katsoa aivan noin yksiselitteisesti.
Patologinen perfektionismi!!! ::)
-
Heips Secos-Bill,
Hyvä että panostat tekemisiisi kuten sanoit, että et päästä käsistäsi puolittaista jälkeä. Kyllä jokaisen kuvan tekeminen vaatii kuitenkin aikaa ja energiaa. Joku on sanonut näin, että "en halua päästää käsistäni keskeneräistä kuvitusta, koska haluni on kunnioittaa ihmisiä, jotka etsivät visioita sen nähdessään". Tämä saattaa kuulostaa perfektionismilta, mutta ei se sitä ole kuitenkaan.
Sinulla on selvästi kunnianhimoa ja halua päästä eteenpäin graafisesti ja se on hienoa.
Ja kehittyminen on aina hieno asia joka vaatii kovasti työtä siis piirtämistä. Tiedän sarjakuvan tekijöitä, jotka ovat harmitelleet sitä, että ovat heittäneet roskikseen kaikki vanhat piirrokset ja luonnokset. Saattaisi olla mielenkiintoinen kokemus katsoa taakse menneeseen ja huomata oman taiteellisen kehityksensä, joka sitten toimisi motivoivana kanavana kohti uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Työ ja enregia eivät ole menneet hukkaan vaan kantavat hedelmää.
Se että olet nyt myöhemmin alkanut opiskellla piirtämisen perusteita on tärkeää ja hyvä asia. Ilman perusteita ei saa piirtämisestä irti kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita perusteiden ymmärrys tuo mukanaan. Piirtäminen nimittäin ei ole aivan yksinkertainen kokonaisuus hallita. Pitää tietää perspektiivit, sivujen sommittelut, valot, varjot, anatomian perusteet ja paljon paljon muuta niin kuvituksissa ja sarjakuvan tekemisessä.
Piirtäminen ja taiteen tekeminen yleensäkin on jatkuvaa työtä ja uusien asioiden oppimista ja kertaamista. Kukaan meistä ei ole valmis koskaan lyhyen elämämme aikana. Aina voi oppia uutta. Mutta sen ei tarvitse tarkoittaa perfektionismiä.
Mikset ole laittanut galleriaasi yhtään kuvaa? Olisi mielenkiintoista nähdä "täydellinen" kuva kun siihen tähtäät ;) (vitsi) :laugh:
-
Orjan May,
Laitoin muutama päivä sitten luonnokset-ketjuun näytteen tekniikastani. Kuva ei ole 'täydellinen', mutta kelpaa minulle ( ja toivottavasti kelpaa muillekin ;) ).
-
Oli hieno setti sinulla luonnoksissa Secos-Bill. Pidin kovasti näkemästäni. Sinun kannattaa joskus tulevaisuudessa tehdä aluksi vaikka pieni muotoinen sarjakuva ja sitten pikku-hiljaa jotain isompaa kokonaisuuta jos sinulla riittää energiaa. Luonnos hahmosi olivat hyviä ja uskottavia.
Minä pidän mielummin lyhyistä sarjakuvista kuin pitkistä, joihin minulla ei kertakaikkisesti riitä energiaa ja halua. Noita sarjakuvia on tosiaan mulla laatikossa pölyttymässä mutta aina ne ovat jääneet puolitiehen. Pitäisi nostaa itseään hiuksista ja ravistella. Sarjakuvan tekeminen on täyttä duunia. Minun ongelmani ovat aina olleet huonot käsikirjoitukset. Olen kirjoittanut käsikirjoituksia ja niitä on kvaakissakin jossain osiossa käsikirjoitus puolella luettavissa. Näin jälkeenpäin kun niitä katselee, miettii, että kuinka olen voinut kirjoittaa tuollaista täyttä paskaa :-[ :-[. Joten ehkä joskus kun onnistun tekemään hyvän käsikirjoituksen piirrän ihan loppuun asti.
Minulla on ollut työn alla erään kvaakkilaisen tekemä pieni käsikirjoitus, mutta sen tekeminen on hieman viivästynyt ;), mutta kyllä se valmistuu.
Hyvä kun mainitsit että olet laittanut luonnos osioon kamaa. En oo käynyt siellä pitkään aikaan katselemassa. Sinulla on hyvää kamaa piirrettynä. Siitä vain jatkat eteenpäin pienin harppauksin niin lopussa kiitos seisoo. Voit alkaa laitella juttujasi myös omaan galleriaasikin, joka ottaa sinut vastaan avosylin. Ja luonnoksia voi laittaa luonnos osioon johon tosiaan olit jo laittanutkin. Oikein hyvää jatkoa vaan.
-
Orjan May,
Kiitokset ystävällisestä arvioista. Sinun tasoiseltasi piirtäjältä, joka tietää aiheeseen liittyvän työn ja ongelmat, kehut lämmittivät.
Näytekuva kuuluu 60-sivuiseen tarinaan, josta olen parin viikon aikana luonnostellut 10 sivua. Jos ongelmia ei tule, niin toivon jutun olevan valmis vapun tienoilla. Katsotaan sitten, jos tarjoan sitä jonnekin. Mutta ehkä galleriaan todella voisi laittaa jotain, etten olisi täällä pelkkiä puheita.
-
Perfektionisteistä olen edelleen samaa mieltä. Olen jo edellä kertonut millaisia ihmisiä pidän sellaisina.
Edit Poistin kuvauksen siitä miten työskentelen ja miten arvioin omia kuviani. Täällä on ihan tarpeeksi kriitikoita. Iso osa poistetusta tekstistä taitaa silti olla lainauksina.
En ota kuvien tekemistä kovin vakavasti. Teen niitä siksi, että pidän niiden tekemisestä ja
inhoan muiden laatimia sääntöjä siitä millainen on oikea (sarja)kuva.
Jos näytät minulle ihmisen, joka ei ole tehnyt ikinä virheitä eikä pidä mitään nuorena tekemäänsä typeränä, niin näytät henkilön, joka ei ole ikinä tehnyt mitään.
Secos-bill
Koulussa huutelin kaikille, varsinkin jos he olivat minua isompia. En tunne Sinua.
JJalonen
Meillä päin tekemisessä on iso ongelma - vaikka kuinka yritetään tehdä hyvää, niin erinomaasta pakkaa vaan tulemaan.
-
Jos teen sata kuvaa, niissä on muutama loistava, jonkin verran hyviä, iso osa keskinkertaisia, kymmeniä huonoja ja muutama olisi saanut jäädä tekemättä kokonaan.
Teen siis vain kuvia, niistä tulee mitä tulee, mutta se on kuitenkin parempi ja tuottavampi vaihtoehto. Myös kehityksen kannalta käsityöammatissa on tärkeintä tekeminen. En silti säilytä kaikkea, suhde on ehkä 1/4 = neljästä kuvasta kolme menee roskiin.En ota kuvien tekemistä kovin vakavasti.
Minä ajattelen eri tavalla tästä. En näe syytä tehdä sataa kuvaa, joista vain muutama on loistava. Minä teen mieluummin samassa ajassa kymmenen kuvaa, jotka ovat kaikki loistavia. Yritän nykyisin välttää tekemästä määrää laadun kustannuksella ja uskon vakaasti, että kymmenen huolellisen kuvan tekeminen kehittää paljon enemmän kuin tuhannen surkean sutaiseminen. Nuorempana tein paljon, mutta hyvä/huono suhdeluku ei ollut kehuttava, nyt teen vähemmän, mutta saan silti paljon enemmän hyviä aikaan. Paperiakin säästyy... Hampaat irvessä en kuitenkaan tee, asenteeni on vanhan sanonnan mukaan 'ei vakavasti, mutta tosissaan'.
...inhoan muiden laatimia sääntöjä siitä millainen on oikea (sarja)kuva.
En itsekään ole suuri sääntöjen ystävä, mutta jos aion tehdä esim perspektiivikuvan, niin haluan, että se on oikein. Teorian tunteminen auttaa tässä ja kun kyseessä ei ole 'muiden' laatima sääntö, vaan luonnonlaki, niin en tunne olevani sorron uhri.
-
En näe syytä tehdä sataa kuvaa, joista vain muutama on loistava. Minä teen mieluummin samassa ajassa kymmenen kuvaa, jotka ovat kaikki loistavia.
. . .
mutta jos aion tehdä esim perspektiivikuvan, niin haluan, että se on oikein. Teorian tunteminen auttaa tässä ja kun kyseessä ei ole 'muiden' laatima sääntö, vaan luonnonlaki
Samaa mieltä.
-
Tertsi ja Secos-bill:
En näe syytä tehdä sataa kuvaa, joista vain muutama on loistava. Minä teen mieluummin samassa ajassa kymmenen kuvaa, jotka ovat kaikki loistavia.
Hienoa. Voisitteko vielä kertoa missä ne kymmenen loistavaa kuvaa ovat nähtävänä.
-
Missä ne muutamat loistavat ovat?
-
Missä ne muutamat loistavat ovat?
Jos olisin ilkeä, niin sanoisin jo pahasti. Minulla on muutamia satoja kuvia blogeissani tälläkin hetkellä kaikkien nähtävänä ja arvosteltavana. Jos Vuodatus ei olisi viime kesänä romahtanut, niin niitä olisi näytilla yli 800.
Missä ne teidän kuvanne olivatkaan?
-
Ehkä tarpeettominta mahdollista riitelyä. Tuipal ja Secos-Bill ovat suunnilleen samantasoisia piirtäjiä. Toinen matkii hitaasti nysväten 40-luvun sarjakuvamaneereita ja toinen puskee ulos kaikki puolivalmiit ideansa. Molemmille tekisi hyvää mennä piirtämään vaihteeksi elävästä mallista.
-
Molemmille tekisi hyvää mennä piirtämään vaihteeksi elävästä mallista.
Tämä on hyvä ohje milloin tahansa, kenelle tahansa. Koskaan ei voi piirtää liikaa elävää mallia.
-
Ehkä tarpeettominta mahdollista riitelyä.
Aivan samaa mieltä. Ja elävän mallin piirtäminen tekee kaikille hyvää. Sinulle taas tekisi hyvää välillä uudistua ja yrittää rohkeasti jotain erilaista ja omaperäistä.
Omalta osaltani lopetan jankkaamisen tähän.
-
Tuipal,
Omaksi ilokseni minä teen, kuten sinäkin, en vain kaipaa jatkuvaa huomiota.
Olen piirrellyt vuodesta 1986 lähtien, tasoni oli melko samaa viime vuosiin saakka, vain selkeys parani.
Muutaman kuukauden opiskelu kehitti taitojani enemmän kuin edeltävä 25 vuotta, joten en osaa pitää opiskelua pahana tai luovuutta rajoittavana asiana. Otin asian puheeksi, koska en halua muiden havahtuvan vasta vuosien jälkeen samalla tavalla kuin minulle kävi.
Tuipal ja Secos-Bill ovat suunnilleen samantasoisia piirtäjiä.
Tuo oli ruma isku vyön alle.
Enkä suorastaan ymmärtänyt viittausta maneerien matkimiseen. Kyseessä on oma tyylini, mutta en ole kehittynyt tyhjiössä sen enempää kuin kukaan muukaan. Tietenkin minulla on myös omat suosikkini, jotka ovat vaikuttaneet enemmän tai vähemmän alitajuisesti.
Eikä minulle ole koskaan opetettu, että huolellisuus olisi synti tai että määrä on laatua tärkeämpää.
Ja mistä näkyi, että 'en koskaan' piirrä elävästä mallista? ( Ja opiskeluahan sekin olisi... )
Riitelyä? Omia ajatuksia tässä vain esitetään ja tiivistän kaikki edeltävät postaukseni tähän: Aina kannattaa tietää mitä tekee.
-
En itsekään ole suuri sääntöjen ystävä, mutta jos aion tehdä esim perspektiivikuvan, niin haluan, että se on oikein. Teorian tunteminen auttaa tässä ja kun kyseessä ei ole 'muiden' laatima sääntö, vaan luonnonlaki, niin en tunne olevani sorron uhri.
Perspektiivi ei kyllä ole mikään luonnonlaki, vaan ihan kulttuurisidonnainen juttu.
-
kulttuurisidonnainen juttu.
??? ???
Tiedostin kyllä, että luonnonlaki oli epätarkka ilmaisu, mutta tätä en ymmärrä.
Ja lopuksi haluaisin vielä sanoa, että en ole itse missään vaiheessa mieltänyt tätä riitelyksi. Jos olen jonkun mielen pahoittanut, niin en ole sitä tarkoituksella tehnyt. En myöskään ole halunnut kenenkään tekemisiä rajoittaa tai väkisin muuttaa.
Eiköhän tämä keskustelu ollut tässä minunkin osaltani.
-
Mikä nyt on kenenkin mielestä erinomaista...
Tässä kolme mun tekelettä. Tässä mä ainakin yritin tehdä erinomaista.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=7412.0;attach=24504)
Ja tässä...
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=7412.0;attach=24506)
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=7412.0;attach=24508)
Nämä kaikki on tehty mielestäni erittäin tiukkojen aikataulujen puitteissa. Nyt kun jäin työttömäksi, piirrän ihan rauhassa ja yritän käyttää kaiken sen ajan minkä kuva/sarjakuva vaatii. Kerrankin on aikaa!
-
Lupasin lopettaa, mutta ketku mikä ketku....
Tämä lyhyt myrsky lastenammeessa alkoi perfektionismista, joten lisäsin blogiini kuvan kokemuksistani sellaisen kanssa. Liitän kuvan tähän, joten Teidän ei tarvitse vierailla blogissani. En halua omalletunnolleni sitä, että joku saisi minun blogeissani ahaa-elämyksen: (Sarja)kuvaahan saa piirtää ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa!
(http://aqh59ym2.c4-suncomet.com/tuipal/comics/2013-01-23-perfektio-1.jpg)
edit: pienensin kuvaa
-
Voi hyvä luoja sentään! En ole missään vaiheessa kieltänyt mitään, esitin vain vinkin.
( Mutta sen verran ketku olen minäkin, etten malta olla huomauttamatta signerauksen vuosiluvusta ;) )
-
Voi hyvä luoja sentään! En ole missään vaiheessa kieltänyt mitään, esitin vain vinkin.
( Mutta sen verran ketku olen minäkin, etten malta olla huomauttamatta signerauksen vuosiluvusta ;) )
En viitannut Sinuun, mutta olen näköjään niin järkyttynyt tästä kaikesta, että sekoitan vuodetkin.
-
Sanoisin, että kahdentoista vuoden harjoittelu ja sopivan terän ja paperin etsintä on ainakin tehnyt piirrosviivastani notkeampaa kuin vuonna 2000.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=7412.0;attach=24514)
-
Tertsi,
Pidän kovasti tuosta laittamastasi terillä tehdystä nopeasta tutkielmasta. Tuo viivan lennokkuus, yksinkertaisuus - kaikki siinä on todella hienoa ja elävää. Nyt löysin oikean sanan. Elävää viivaa. Pidän tuollaisesta nopeasta tyylistä, jossa ei nysvätä liikaa pienten ravostuttavien yksityiskohtien kaa.
Sanokko viel mitä terää ja tussia käytät?
-
Talens Indian ink. G-terä, Nikko tai Deleter.
-
Hyviä kuvia Tertsi!
Vähän hedelmätöntä pohdiskelua ollu tämä perfektionismi puntarointi. Eiköhän se itsekritiikin määrä ja laatu ole yhtä yksilöllistä ja ajasta/paikasta riippuvaa kuin muutkin omaan tekemiseen liittyvät muuttujat. Ketjun alussahan käytiin pitkään keskustelua liialliseen itsekritiikkiin littyvistä ongelmista. Tietenkin pitää yrittää koko ajan tehdä, mutta ei ilman sitä itekritiikkiä ja oman työskentelyn analysointia myöskään voi kauheasti kehittyä, väitän.
-
Kiitos, Reima!
Eiköhän itsekritiikki tai sen puute ole molemmat pahasta, jos ne menevät liiallisuuksiin. Jokainen voi puhua vain omasta puolestaan. Muut tekee niin kuin heitä huvittaa. Ja kaikki ei saa koskaan aikaiseksi mestariteosta, toiset ei saa aikaiseksi koskaan mitään.
-
Pidän kovasti tuosta laittamastasi terillä tehdystä
Tulipa vielä mieleeni, että tuo kuva on piirretty vain yhdellä terällä. Ei siis terillä.
-
Laitetaanpa tänne vähän juttua jota aloin kirjoitella jo joskus 3-4 vuotta sitten luettuani tuon ketjn mielenkiintoisen alun.
Jos on palo tehdä, tekee, ja oma tyyli kehittyy sisältöä palvelevaksi. Ja niin syntyy merkityksellistä sarjakuvaa kehunkerjuusarjakuvan sijasta.
kehittänyt itseäni sellaisten piirtäjien kautta, jotka ovat hieman itseäni parempia, mutta joiden töistä pystyy kuitenkin vielä tulkitsemaan miten he ovat ne tehneet, mitä polkuja he ovat kulkeneet.
Niin ei takuulla kannata tehdä! Sen sijaan kannattaa verrata itseään itseensä,
Yksi asia jota tässä ketjussa on vähemmän sivuttu, on ns. blokin ja asetetun tavoitteen suhde. Tavoitteen pitäisi olla realistinen, jotta ns. toivo tekemisessä säilyisi.
Vastustan blokki-käsitettä ja itsekritiikki-veruketta sinnikkäästi siksi että niitä käytetään tekemättömyyden puolusteluun. Jos ei huvita tehdä, niin miksei lopeta muitta mutkitta, miksi roikkua kiinni josain taiteiljastatuksessa että "mää olen oikeesti lahjakas mutta iski blokki heti alkuun".
...mitään lahjakkuuttaa irrallaan tuotannosta ole.
Keijo suhtautuu mm. ketjun sivulla kuitenkin aika kevyesti blokkeihin. Hän listaa purkkaratkaisuja siihen miten mennään yli siitä mistä aita on matalin. Sarjakuvapiirtäjälle se onkin usein ihan fiksua, mutta ei aina.
Kuten jossain tuolla lienee todettu, blokkeja on erilaisia. On esimerkiksi leipiintymistä ja aloittamisen pelkoa. Olen selkeästi näissä jutuissa Curtvilen ja Doc Lomapäivän linjoilla (ks. ketjun alkupuoli).
Mulla tekemättömyys liittyy useammin sisältöön/käsikirjoitukseen ja tyytymättömyyteen ideoihin, kuin piirtämisen tai kuvittamisen ongelmiin. Vähän turhalta tuntuu alkaa väsätä jotain yhdentekevää jutskaa, jotain mikä on nähty jo! Tuntuu että sellaista tehdään muutenkin liikaa. Vastaavasti kyllä se käytäntö eli kuvapuoli sitten ratkeaa jos on eteenpäin puskemisen motiivina kunnon ideaa.
Julkaisukelpoisuus ei ole teoksen ominaisuus vaan asiaatuntemattoman lenkkareissa porhaltavan nulkkibisnesmiehen päähänpisto.
Minusta julkaisu/julkistuspäätöksen pitäisi aina ensin olla taiteilijan oma valinta. Vasta sen jälkeen punnitaan sen mahdollinen kaupallinen potentiaali ja yleisönsuosio. Tätä oikeastaan vielä korostaa se että netti tehnyt kaikesta julkaisukelpoista.
-
Minulla on ollut lähes valmiina jo kaksi sarjakuvan käsikirjoitusta muutaman vuoden. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että jätän tarinan hyllylle niin pitkäksi aikaa, että lähes unohdan sen sisällön. Tämän jälkeen palaan tarinaan tuorein silmin ja saan ikään kuin uuden näkökulman siihen. Tämä metodi on kuitenkin nostanut itsekriittisyyden täysin uusiin ulottuvuuksiin ja näyttää nuo käsikirjoitukset jäävän hyllylle pölyttymään.
-
Itselle asetettuja sääntöjä ei kannata hakata kiveen. Kässäys- ja piirustusmetodeja on hyvä vaihdella ja asettaa erilaisia tavoitteita. Siis sillä oletuksella että päätavoite on kuitenkin kehittyä tekijänä ja saada joskus jotain uloskin. :)
Kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oma sarjis jumittaa eli etenee turhan hitaaskti, koska liiallinen nysvääminen on saanut yliotteen. Vaikea päästä asian yli vaikka sen tietää.
-
Minun ongelmani on se, että en taida piirtäjänä olla 'sarjakuvapiirtäjä'. Kun tuhertelen niitä näitä mallista tai ilman mallia, niin pystyn täyttämään arkin puolessa tunnissa ihan kelvollisella jäljellä kaikenlaista touhuavista ihmisistä. Mutta... kun yritän tehdä sarjakuvasivun, niin mikään ei oikein tunnu toimivan keskenään ja sivua on turha kuvitella saavansa valmiiksi alle viiden tunnin... ja silti siinä näkee suuren määrän paranneltavaa.
Olen joskus tehnyt kokeeksi sarjakuvasivuja, joissa ei ole varsinaista tarinaa ja puhekuplissa on pelkkää sekoilua. Ne toimivat! En tajua... :(
-
Useimpien ongelma on siinä että useimmilla luovilla ihmisillä on hyvä maku (poikkeuksiakin on kuten Lauri Tähkä) ja ihan alkuun taidot eivät ole sen oman hyvän maun tasolla.
Syntyy ristiriita ja riittämättömyyden tunne, ei malteta odottaa että tekniset ja ilmaukselliset kyvyt kehittyisivät sen mukaan kun tekee ja kasvaa vaan jätetään homma kesken eikä tehdä enää pöytälaatikkoon tai julkaisuun vaan keskitytään palkallisten töiden tekoon tai oman ja lähipiirin alkoholismin kehittämiseen.
Moni mieltää tämän itsekritiikiksi (jota se ei yksin ole) ja osallahan ei ole lainkaan itsekritiikkiä vaan sen tilalla on vääristynyt kuva omista taidoista ja niiden merkityksellisyydestä kulttuurin kentässä.
Sarjakuvapiirtäjiä on monenlaisia, kuten on sarjakuviakin. Huumoristrippi ja seikkailusarjakuva asettavat omat vaatimuksensa, ne on mahdollista risteyttää tästä on paljonkin esimerkkejä mutta yhtä tyyliä tai tapaa ei ole.
Omasta mielestäni kuva on aina alisteinen tarinalle, mutta tarinankin pitää olla toimiva.
Taidetta taiteen vuoksi -teesiä en allekirjoita sen enempää kuin talouskasvua talouskasvun vuoksikaan.
Itseltä on osa töitä jumissa piirtäjien kiireiden takia ja osa koska elämä heittelee ja ihan kaikkea silkkoa ei pysty päästämään käsistään kuitenkaan.
Vaikka hyvin tiedostaa että kaikki ihmisten luoma suurimpia taideteoksiamme myöten häviää ajan tuuliin tekemättä suurta lommoa olevaisuuteen nakuttaa päässä jonkinlainen käsityöläisetiikka.
Senttarikin voi olla kunhan on hyvä senttari, luova työ ei ole enemmän ylevöittävää taidetta (HAH!) vaan enemmän laadukasta rakennustyötä.
Aihio on vaan taiteen puitteissa.
Jokainen ymmärtää olla ylpeä siitä mitä teki koulussa käsityötunnilla muttei silti odota samaa tasoa omalta taloltaan tai huonekaluiltaan.
Osa on ihan tyytyväisiä tehdessään uuden karvisen tai IKEAn kalusteen. Osa ei.
Osalle paljon sutta sekundaa kelpaa ja on hyvä, toisille se ei käy.
Verta ja hikeä pakkiin ja puurtamaan.
Sarjakuviin pätee sama kuin siihen rakennustyöhönkin:
Onnistuit tai et, kukaan ei kysy olennaisimpana asiana kauanko siihen meni vaan kuka sen teki.
-
Minulla on ollut lähes valmiina jo kaksi sarjakuvan käsikirjoitusta muutaman vuoden. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että jätän tarinan hyllylle niin pitkäksi aikaa, että lähes unohdan sen sisällön. Tämän jälkeen palaan tarinaan tuorein silmin ja saan ikään kuin uuden näkökulman siihen. Tämä metodi on kuitenkin nostanut itsekriittisyyden täysin uusiin ulottuvuuksiin ja näyttää nuo käsikirjoitukset jäävän hyllylle pölyttymään.
Tarinan jättäminen "jäähtymään" on ihan hyvä laadunvarmistuskeino.
Mutta ei nyt sentään vuodeksi! Parempi ja hedelmällisempi tapa on kirjoittaa
uusi stoori, ja sitten palata uusin silmin hiomaan sitä edellistä tuotosta.