Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => Aiheen aloitti: Irene - 30.08.2006 klo 10:14:10
-
Jaksaisiko sitä edes provota. Kysyjälle voisin heittää, että kuinka ajattelit elättää itsesi sarjakuvantekijänä?
Kuinka monta sarjakuvantekijää Suomessa on, jotka saavat sarjakuvien piirtämisestä riittävään kuukausipalkkaan verrattavissa olevaa tuloa?
Lapsosille suosittelen hakeutumista ensisijaisesti sellaisiin kouluihin, joista opiskelijat työllistyvät järkevällä tavalla. Sarjakuvien piirtäminen kun on mainio harrastus, ja varmasti paljon antoisampi, jos ei tarvitse pelätä jatkuvasti, että pystyyköhän ensi kuun vuokran maksamaan...
Piti minustakin tulla humanistitutkija, mutta näinpä sitä vaan ohjelmistomyynnissä hommia paiskitaan. :)
-
Jaoin tämän offtopicin sarjakuvakoulutusketjusta omaksi keskustelukseen ja otsikoin uudelleen (noinkin typerästi).
Edit: Ihan eri alueellakin oli. Päätin että tänne tämä kuuluisi.
-
Muistelen, että hiljakkoin julkaistiin tilasto, jonka mukaan suomalaisen kirjailijan tyypillinen tulo on 2000 eur / vuodessa. Siis ei kuukaudessa, vaan vuodessa. Poikkeuksena toki ne muutama listahittikirjailija, mutta muilla tuo vuositulo ei kovin leveää leipää tuo...
-
Merja Heikkinen ja Heikki Jokinen ovat kirjoissaan käsitelleet tätä aihetta. Siis sarjakuvan kulttuuripoliittista asemaa ja sarjakuvantekijän selviytymiskamppailua Suomessa.
...Ja silloin kun maailmasta loppuva positiivisesti ajattelevat idealistiset hölmöt niin huonosti menee. Toistaiseksi menee hyvin. :)
-
Tästä tulikin sitten oma eksistentialistinen ketjunsa...
eikä arvatenkaan edes ensimmäinen lajissaan Kvaakin puolella.
Hoitoalalla ja hautauspuolella on aina töitä. Mutta niitä sarjakuvien tekijöitä tarvitaan, niin heidän kuin muidenkin mielenterveyden takia.
Totta kai voi ottaa aikuismaisen asenteen ja kysyä elääkö tällä? Onko tämä sen vaivan arvoista?
Monesti ajatus sarjakuvien tekemisestä on hauskempi kuin varsinainen tekeminen ja sillä elannon hankkiminen (tai sen yritys).
Sen lisäksi ajatus sarjakuvan kaupallistumisesta on monelle kauhistus vaikka juuri se mahdollistaisi sarjakuvan elinkeinona.
Niin kauan kuin tämä ajatus vallitsee ja se ettei sarjakuvalla elä se on ja pysyy itseään toteuttavana profetiana.
Mikään ei silti periaatteessa estä seuraavan "Bill Wattersonin" olevan suomalainen.
Ratkaisu on sama kuin muihinkin lasikattoihin:
riittävän iso vasara.
-
<snip>Mikään ei silti periaatteessa estä seuraavan "Bill Wattersonin" olevan suomalainen.
Ratkaisu on sama kuin muihinkin lasikattoihin:
riittävän iso vasara.
Eikä omaperäisyydestä ja kekseliäisyydestäkään ole haittaa. Jos ajattelee ainoata maailmalla tunnettua suomisarjakuvaa, Muumia, niin se on aivan erilainen kuin mikään muu sarjakuva.
Niin helppoa se on! Tehkää vain aivan erilaista mutta silti helposti ymmärrettävää sarjakuvaa...
-
Sarjakuvantekijäksi ryhdytään sisäisen motivaation vuoksi (opin uuden termin). Sitä ei voi rahalla ostaa. Joillakuilla tunne on niin voimakas että itsensä toteuttamisen tarve menee itsesuojelun edelle.
Mutta elääkö sarjakuvalla? Sarjakuva on tuottanut 100 vuotisen historiansa aikana noin yhden (markka)miljonäärin. Lotto tuottaa noin 10-20 miljonääriä vuodessa. Siispä lottoamaan!
-
onneksi sitä opiskelee vielä (ja toivottavasti vielä pitkään), niin on ainakin talveksi elanto jotenkin turvattu...
Ei kai sitä tiedä miksi sitä haluaa sarjakuvantekijäksi. Itselläni asia varmaan johtuu siitä, etten halua tehdä mitään muuta. Se kyllä pelottaa, että joutuu stressaamaan rahasta, piirtäminen muuttuu työksi ja saattaa alkaa tuntumaan inhottavalta. Mutta jotenkin sitä on optimistinen (tai tyhmä), että jos vain tekee sitä mitä haluaa niin raha-asiatkin loksahtaa jossain välissä paikoilleen. Ja aina voi tehdä sivuhommia, jotka periaatteessa liittyy sarjakuvien tekemiseen (opetushommat, kuvitustyöt...).
Suomessa harva ansaitsee elantonsa sarjakuvilla... asian voi kääntää niin päin, että Suomessa muutama elää sarjakuvalla -se on siis mahdollista! työtähän se vaatii, mutta mikäpä ura ei vaatisi?
-
onneksi sitä opiskelee vielä (ja toivottavasti vielä pitkään), niin on ainakin talveksi elanto jotenkin turvattu...
Tämäpä se kummallisuus suomalaisessa opiskelussa onkin. Jotain on vialla, jos opiskelusta saa enemmän rahaa kuin opiskelun jälkeisestä työstä. Opiskelun tarkoituksena kun on tuottaa ihmisiä työelämään, jolloin ansiotaso opiskelun jälkeen nousisi eikä laskisi.
-
niin, no toivottavasti elintaso nousee sitten kun ei enää opiskele... mutta mä toivon myös että sitten kun en enää opiskele, niin oon kehittänyt itelleni jo jonkinlaisen uran/asiakaskunnan niin, ettei tarvitse lähteä ihan tyhjästä... Graafisella alalla papereilla ei ole niin väliä, kokemuksella enemmän... ja siihen mä ainakin pyrin käyttämään opiskeluajan -kokemuksen kartuttamiseen...
Varmaan olisi asiat toisin, jos olisin jossain tekniikan puolella opiskelemassa.. tai en tiedä, oletan näin...
-
Tämäpä se kummallisuus suomalaisessa opiskelussa onkin. Jotain on vialla, jos opiskelusta saa enemmän rahaa kuin opiskelun jälkeisestä työstä. Opiskelun tarkoituksena kun on tuottaa ihmisiä työelämään, jolloin ansiotaso opiskelun jälkeen nousisi eikä laskisi.
niinkuin esimerkiksi lääketieteen opiskelijat jotka tienaa opiskeluaikanaan paremmin vai?
Suomessa sarjakuvan opiskelukin on suhteellisen tuore ilmiö, eikä käsittääkseni ammattikoulutus vaan ammatillisesti valmentava koulutus.
Eipä ole suomalaisia isoja sarjakuvastudioitakaan. Siten ei ole varsinaista UG-liikettäkään vastareaktiona markkinatalouden hapatuksille.
Ei kai sitä tiedä miksi sitä haluaa sarjakuvantekijäksi. Itselläni asia varmaan johtuu siitä, etten halua tehdä mitään muuta. Se kyllä pelottaa, että joutuu stressaamaan rahasta, piirtäminen muuttuu työksi ja saattaa alkaa tuntumaan inhottavalta.
Kuten Mari itse toteaa sehän on työtä.
Joka sekin voi olla hauskaa.
Lainaamani henkilön tähän astisten töiden perusteella (http://www.mariseikkailee.tk/) hänen ei kannata murehtia asiaa: valittu tie on kohdillaan ja jonkun on pakko nähdä kyvyt ja korvata niistä kohtuullisesti.
Voihan asian aina todella nähdä niinkin ettei kukaan ainakaan tee sarjakuvia ainoastaan rahasta, vaan pikemminkin rakkaudesta sarjakuvia kohtaan.
Vaikka se auttaakin niin: Raha ei tuo onnea.
-
Kaikki hyvät kotimaiset kirjailijat, Väinö Linnasta lähtien, ovat tehneet paskaduunia itseään odotuttaneeseen menestykseen saakka ja sen jälkeenkin. Mitä joku suoraan isin ja äitin luota muotoiluinstituuttiin tai taideteolliseen suunnannut pikku älykkö tietää oikeasta ihmisten elämästä? Eipä paljon mitään.
Asiallinen kirjoitus monelta osin, mutta takerrun tuohon mielestäni väärinkäytettyyn paskaduuni-sanaan. Väinö Linna oli käsittääkseni ammattitaidostaan varsin ylpeä ja arvosti työtään. Itselläni paras työkokemus opettavaisuuden puolesta ikinä oli siivoojan työ Engelin leivissä opiskeluaikoina. Porraskäytävät ja pölyiset hallit tulivat tutuiksi, paras kohde oli kuitenkin ruumiskylmiö ja krematorio. Monen mielestä varmasti todellista paskaduunia, mutta jälkikäteen ajatellen se on opettanut minulle paljon enemmän kuin mikään siisti sisätyö. Opin vastuuntuntoa, itsenäistä työntekoa, aikatauluissa pysymistä ja ennen kaikkea sain valtavan motivaation ja rohkeuden työnhakuun. :)
(Sivutuotteena oli myös omien koulutusvalintojen kyseenalaistaminen ja alan vaihto, joten ehkä tätä ei sitten voikaan suositella elämäntaiteilijoille?)
-
1. Ihminen tulee käsittämättömän vähällä rahalla toimeen. Siis jos on valmis tinkimään esimerkiksi siitä asuuko isossa kaupungissa vai ei.
Kuka tulee, kuka ei. Useimmat köyhyysrajan alapuolella elävät tuskin kaipaavat tällaisia "on se ihme miten vähällä voi elää" -jeesusteluja. Harvat taiteilijatkaan ovat niin huolettomia ihmisiä, ettei taloudellinen ahdinko painaisi mieltä ja jatkuva pennosten laskeminen veisi voimia siltä mikä olisi tärkeämpää elämässä. Etenkin jos haluaisi sen perheenkin joskus perustaa, mikä nyt sattuu useimmilla olevan aika perustavanlaatuinen tarve elämässä.
Kaikki hyvät kotimaiset kirjailijat, Väinö Linnasta lähtien, ovat tehneet paskaduunia itseään odotuttaneeseen menestykseen saakka ja sen jälkeenkin. Mitä joku suoraan isin ja äitin luota muotoiluinstituuttiin tai taideteolliseen suunnannut pikku älykkö tietää oikeasta ihmisten elämästä? Eipä paljon mitään.
Eipä yleistetä. Mika Waltari ei tehnyt kirjoittamisen ohella tietääkseni muuta kuin toimittajan työtä Suomen Kuivalehdessä. Yliopistoon hän meni suoraan lyseon penkiltä ja opiskeli sellaisia äärimmäisen käytännönläheisiä aineita kuin teologia, historia ja kirjallisuus. Eikä herran elämä muutenkaan ollut erityisen tapahtumarikasta -- pään ulkopuolella nimittäin.
-
Lainaamani henkilön tähän astisten töiden perusteella (http://www.mariseikkailee.tk/) hänen ei kannata murehtia asiaa: valittu tie on kohdillaan ja jonkun on pakko nähdä kyvyt ja korvata niistä kohtuullisesti.
vau. oho. kiitos... mitähän tuohon nyt vastaisi :D
hm.. joo, on elämässä muutakin tekemistä kuin murehtia raha-asioista. Sitä saa murehtia kaikista muista elämän alueista ihan tarpeeksi..
mä en tiiä oikeen tuosta "älä opiskele graafista-alaa" väitteestä. Mä ainakin tarvitsen noita oppeja mitä koulusta saa... Ehkä sitten kun on käynnyt graafisen puolen, voisi opiskella itselle jonkun muun ammatin... siinä vaan tulee se motivaation puute, kun ei loppujen lopuksi tosiaan HALUA mitään muuta ammattia.
...Ja mitä elämänkokemukseen tulee, saa sitä muualtakin kuin taidepiireistä. Ei koko elämä ole taiteesta tai sarjakuvista puhumista (vaikka joskus se menee siihenkin...), jokaisella ihmisellä on käynnissä perusasiat, joista voi ammentaa tarinoita ja sarjakuvaideoita. Ruoka-ostokset, vapaa-aika (elokuvat, kahvittelu, juopottelu (?)...), parisuhteet, perhe... ihan vaan kadulla kävellessä tapahtuu itselle samoja asioita mitä kaikille muillekin... Eli siis graaffisen alan opiskelu tai sarjakuvan opiskelu ei mun mielestä kavenna sun elämänkokemusta. Ihan yhtälailla ihmiset vierastaisivat sarjakuvia, joita mä tekisin esim. jäätelönmyynti-työstäni (kuka samaistuu sellaiseen?)...
Toki kaikesta työstä saa jotain irti (ainakin mä oon yrittäny ajatella niin tuolla jäätelökopilla istuessani....), eikä mikään kokemus oo hukkaan heitettyä aikaa... ei myöskään graafisen alan opiskelu...
tai en tiedä, mistä sitä tollasia asioita tietäis... Ei sais ajatella liikaa, rupee särkeen päätä...
-
Marin kuvat on kyllä sairaan hienoja, kaunokirjoituksella tehty tekstitys välillä vaan vähän häiritsi. :)
Minä kyllä lukisin mielelläni jäätelönmyyjä-sarjakuvia, kenties jonakin päivänä jalostan nuo krematorion siivouskokemukseni sarjisideaksi ja tuhraan itse kuvaa tai annan jollekin toiselle piirrettäväksi. :)
Noin yleensä ottaen olen kyllä sitä mieltä, että on mukavaa kun saa työstä palkkaa ja voi vapaa-ajallaan sitten tehdä sitä mikä on kivaa - kuten ostella sarjakuvia.
-
Hauskaksi tämän ongelman tekee se että se on power-law-juttuja. (En osaa korrektisti suomentaa, en ole matemaatikko, joten en edes yritä.) Se tarkoittaa että joukossa on muutama, jotka tienaavat oikein paljon sarjakuvalla ja sitten suuri enemmistö ei tienaa lantin lanttia. Se ei ole epäreilua, se on enemmänkin osoitus siitä kuinka iso osuus sattumalla on tässä.
Taidoilla on jonkin verran vaikutusta, mutta sattuma sanelee kenet julkaisija valitsee ja kuka on oikeaan aikaan oikealla sarjakuvalla liikenteessä. Eli kuka pääsee suuren yleisön suosioon.
Ja homma toimii niin Suomessa, Euroopassa kuin koko maailmassakin. Sarjakuvan piirtelyä harrastavia on paljon. Tyyppejä, jotka tienaavat paljon, on verrattain vähän. Suomessa vain kourallinen, isoilla kieli- tms. alueilla suhteessa hiukan enemmän.
Kukaan ei osaa sanoa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta tämän hetken tilanne ei ole ruusuinen. Koko suomalainen kuvataidepuoli on aika heikoissa kantimissa. (Ainakin päätellen niiden muutaman päätoimisen kuvataiteilijan, joita tunnen, taloudellisesta tilasta.)
Jos olisin maailmanhuippuluokkaa piirtäjänä ja sarjakuvantekijänä, oletettavasti voisin odottaa että sillä eläisi. Mutta tämmöinen keskitason tumpelo ei elä sarjiksilla. Joten multinationaalit saa maksaa edelleen leivän.
-
vau. oho. kiitos... mitähän tuohon nyt vastaisi :D
Ihan yhtälailla ihmiset vierastaisivat sarjakuvia, joita mä tekisin esim. jäätelönmyynti-työstäni (kuka samaistuu sellaiseen?)...
Aina kun pääsee jonnekin eksoottiseen paikkaan kuten jäätelökioskiin tai ruumishuoneelle, kannattaa napsaista digikameralla muutama kuva tulevia sarjakuvaprojekteja varten.
Hitto, mäkin piirtelisin vaikka mitä, mutta koko ajan on pula lähdemateriaalista!!!
-
Mielenkiintoisia näkemyksiä taas.
Markun kanssa samaa mieltä että sattuma oikoo paljon kurveja samoin suhteet jos ei arkaile käyttää niitä hyväkseen.
............
Itsekin joskus vainajia siirtelin. Lisäksi hyvä ystäväni työskenteli itse pääkallopaikalla. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia kertomuksia alalta.
(http://www.verikoirat.com/imgkoira/ruumishuone.jpg)
-
Pikemminkin on ongelma että tienaa sarjakuvalla. Ajattele että tulisit saaneeksi johki lehteen läpi sarjakuvan Helmijaheikki. Syndikaatti myisi sitä muihinkin lehtiin ja lopulta ulkomaille. Alkaisit vihata sitä 300 stripin jälkeen.
Lopulta lapsesikin pitäisi piirtää sitä vaikkei taho.
Mitähän Juba ajattelee?
Kannattaa hankkia "ammattiammatti" ja tehdä sarjakuvaa siinä ammatissa toimimisesta ihan terapiaksi, kuten on esitettykin täällä.
-
Kyllä sarjakuvalla minä elän silleen noin about nippanappa. Siis sarjakuvalla laajasti, ei vain tekemällä sarjakuvia. Kirjoitan sarjakuvista, tekstaan sarjakuvia, taitan sarjakuvakirjoja, piirrän sarjakuvia ja kuvituksia.* Sarjakuvat ovat pääosin tilaustöitä ja niitä tehdään rutiinilla. Omaa näkemystä niihin ei tule, vaan tilaajan. Sitä tehdään niin, että tehdään mitä pyydetään ja jos ei mene kerralla oikein, niin korjataan.
Omaa tehdään päälle jos jaksetaan.
Ja luulen että se Viivi ja Wagner on kuitenkin Juballe sitä "ihan omaa".
Mihin tahansa tietysti leipääntyy. Ehkä en jaksa jonain päivänä tehdä enää enempää kulutuskäyttösarjakuvia. Sitten keksitään jotain uutta taas.
* hengitän sarjakuvia..
Timo
Dyykkaamisellakin elävät, elävät tässä kulutusyhteiskunta-systeemissä. Ilman sitä heillä ei olisi mitään kerättävää. Eikä kaikki voi tehdä niin, koska kaikille ei riitä kerättävää, jos kaikki odottaa että joku heittää jotain pois. ööh...
-
Kannattaa hankkia "ammattiammatti" ja tehdä sarjakuvaa siinä ammatissa toimimisesta ihan terapiaksi, kuten on esitettykin täällä.
En allekirjota, sori vaan. Miksi pitäisi hankkia työ jossa kituu kun voi tehdä työkseen sitä mitä haluaakin??
ehkä oon sinisilmäinen, mutta mä kieltäydyn menemästä siirtelemään vainajia (tai muuhun vastaavaan työhön...;) )...
Siis ellei tee sitä vain väliaikaisesti, niin että voi samalla koittaa nostaa omaa sarjakuvauraa ja jossain välissä lopettaa tuon toisen työn... Niinkun mä oon ajatellut tekeväni tuota jäätelönmyyntiä...
Ehkä mieli muuttuu, voipi olla. Viimeistään sillon, kun ei oo vuokrarahoja kädessä... tai mahdollisesti tosiaan silloin kun se, että töistä pitäisi saada rahaa alkaa kaventamaan taiteellisia ratkaisuja...
Mutta ei sarjakuvilla tarvi rikastua, kunhan tulis toimeen ni olis kiva...
SITÄPAITSI mun on vaikee ajatella että ei sarjakuvalla tule toimeen, kun tuntee ja tietää paljon sellaisia jotka tekee sitä ammatikseen -ja ilmeisesti tulevat toimeen... Tosin heillä ei näytä olevan sitten yhtään vapaa-aikaa... Mutta toisaalta jos tekee sellaista työtä, mitä tekisi myös vapaa-ajan harrastuksena...
-
En allekirjota, sori vaan. Miksi pitäisi hankkia työ jossa kituu kun voi tehdä työkseen sitä mitä haluaakin??
ehkä oon sinisilmäinen, mutta mä kieltäydyn menemästä siirtelemään vainajia (tai muuhun vastaavaan työhön...;)
Mulle raatojen kantaminen voisi olla ihan sopiva ammatti.
Tuun just raksalta. Siellä oon riehunu ja tehnyt kaikenlaisia paskahommia. Hiki haisi kotimatkalla varmaankin kilometrin päähän. Pesin äsken lavuaarissa t-paidan, vesi muuttui mustaksi. Pahinta lienee että oikeastaan siellä on aika hauskaa ja mä olen viihtynyt.
Paskahomma on suhteellinen käsite. Jos ruumiillista työtä tekevät käyttävät keskenään ko. termiä niin sehän on okei (jenkeissä afroamerikkalaiset sanovat toisiaan joskus nekruiksi, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän). Jos taas koko ikänsä siisteissä sisähommissa ollut, korkeakoulutettu valkokaulustyöntekijä puhuu paskatöistä ja pitää niiden tekijöitä alemipiarvoisina niin ainakin mun puolesta voi vapaasti niin sanoa. Kunhan ei sitten kuvittele että saisi kunnioitustani tippaakaan.
Menkää raksalle lapset, siellä on kivaa ja oppii uusia sanoja. Bonuksena mainittakoon ettei siellä tarvitse katsella taiteellisten alojen ihmisiä ja sehän on aina suurta plussaa. Erityisesti elokuvaväen suhteen.
Tästä ja muista kokemuksistani voisin tietysti alkaa suunnittelemaan vaikka sarjakuvaa, ehkä joku ammattilehti sen jopa ottaisi julkaistavakseen. Harmi vain että sitten voisi pian kirjoittelu ja piirtely tuntua liikaa oikealta työltä eikä se enää olisi kivaa.
-
Paskahomma on semmoinen mikä tahansa josta ei saa vaivojensa palkaksi kunnollista palkkaa. Olipa se sitten ihan rahaa tai henkistä tyydytystä. Sana paskahomma ei sinällään omassa kielenkäytössäni sisällä mitään alentavaa. Paitsi jos se paskaduuni on ns. keksittyä työllisyystyötä, jota ei oikeasti edes tarvittaisi. Ja pitääkö niitä kännyköitä nyt ihan oikeasti tehdä 24 tuntia vuorokaudessa? Viidessä vuorossa? Raahautua pimeessä aamuviideltä jonnekin linja-autolla loisteputkien alle pipertämään?
Timo
-
Tjaah... väittäisin kuitenkin että hyvin suuri osa ihmisistä ei koskaan saa tehdä työkseen mitä oikeasti haluaisi...
Ja osa ihmisistä ei edes haluaisi tehdä työtä elääkseen. Mutta näin se vain menee, elämä. Antakaa kun minäkin kerron:
18-vuotiaana menin kesätöihin talkkariksi. Samalla ennätin käydä Taikkarin ja Mainosgraafikoiden koulun pääsykokeissa (en päässyt, joten meninkin sitten kesän jälkeen oikeisiin töihin kirjapainoon. Mutta siitä kesäduunistahan mun piti kertoa).
Työhönottohaastattelussa harmaapukuisen kiinteistöesimiehen toimistossa vastailin kohteliaasti kysymyksiin, joilla ilmeisesti kartoitettiin pätevyyttäni tulevassa toimessani. Kysyttiin myös harrastuksia. Sanoin, että piirrän sarjakuvia, ja ajattelin tulevaisuudessa jotenkin kuvallisen viestinnän puolelle muutenkin suuntautua, jne, jne...
Koulutetun diplomi-insinöörin silmissä väikähti silloin pieni kiilto, ja kertoi tuo itsekin kuvien tekemistä harrastaneensa, mutta sitten kumminkin päättäneensä lähteä opiskelemaan siellä teknillisellä puolella ja saada jonkin "oikean", "varmemman" työn. Niin se oli sitten oikeastaan se harrastuskin jäänyt sivummalle.
Minä päätin silloin, että tuota ei sitten tapahdu minulle.
Toivon, että Friberg, joka tässä vaiheessa oletettavasti viettää ansaittuja eläkepäiviä (tai ainakin ruksii jo päiviä allakasta eläkeikään tähdäten), on löytänyt maalilaatikkonsa uudestaan. Ja tekee kuvia edes harrastuksena. Hänen eläkkeensä on taatusti isompi kuin minun palkkani.
-
Toivon, että Friberg, joka tässä vaiheessa oletettavasti viettää ansaittuja eläkepäiviä (tai ainakin ruksii jo päiviä allakasta eläkeikään tähdäten), on löytänyt maalilaatikkonsa uudestaan. Ja tekee kuvia edes harrastuksena.
Kunhan ei vain työelämä ole kuluttanut haavaa vatsaan ja kalkkia suoneen ja rasvaa valtimoon, niin ettei jaksa enää mitään paljon tehhä ja sitten kuolo korjaa. Ei kerennyt maalaamaan hän. :P
Timo
-
Tjaah... väittäisin kuitenkin että hyvin suuri osa ihmisistä ei koskaan saa tehdä työkseen mitä oikeasti haluaisi. Allekirjoittanut mukaa lukien. Toki sarjisten tekeminen ammatikseen olisi mukavaa, mutta moiset toiveet ovat minun kohdallani turhaa haihattelua. Mutta toivottavasti sinä saavutat sen mitä haluatkin.
...no jaa, eri ihmisillä on eri haaveet työn suhteen. yksi haaveilee korkeapalkkaisesta lakimiehen urasta, toiselle riittää että tienaa niin että pärjää, oli se työ mitä tahansa. Joku haluaa ehdottomasti opettajaksi, ja joku nauttii raksalla olemisesta... Minä haaveilen sarjakuvantekemisestä. Pointti mulla on siinä, että ei työ tartte olla kamalaa, siitä saa nauttiakin.
...vai oonko mä nyt ymmärtänyt jotain ihan väärin?
Se onkin pelottavaa, jos leipäytyy sitten tuohon "ammattiammattiin" ja unohtaa maalaamisen ja piirtämisen ja sarjakuvat kokonaan.... hui. ja kuinka monesti niin on käynnyt? tietty ei kaikilla oo valinnanvaraa, en tiiä tuleeko olemaan itselläkään, se pitää vaan nähdä mihin maailma heittää.
-
Se onkin pelottavaa, jos leipäytyy sitten tuohon "ammattiammattiin" ja unohtaa maalaamisen ja piirtämisen ja sarjakuvat kokonaan.... hui. ja kuinka monesti niin on käynnyt? tietty ei kaikilla oo valinnanvaraa, en tiiä tuleeko olemaan itselläkään, se pitää vaan nähdä mihin maailma heittää.
Kyl.
Sulla on jo taitoja, ei tartte enää ku tehdä oikke helvetisti, että ne monipuolistuu sun tarpeisiin.
Ja löytää viestittävää. "Pitää ensin elää sellainen elämä" että on sanottavaa, muistutti mm. Erno Paasilinna kirjailijoiksi aikoville.
Vaikka paaaskat, viihde riittäköön. Ei taidetta osteta kuin sijoitusmielessä.
-
Ja löytää viestittävää. "Pitää ensin elää sellainen elämä" että on sanottavaa, muistutti mm. Erno Paasilinna kirjailijoiksi aikoville.
Vaikka paaaskat, viihde riittäköön. Ei taidetta osteta kuin sijoitusmielessä.
Vaikka usein sapelia kalistelenkin, niin en malta...
Veikko Lavia vapaasti lainaten "jokainen ihminen on luodin arvoinen". moni elää "sellaisen elämän" eikä niistä ole silti taiteeseen tai viihteeseen.
Lähinnä harmia.
Taidetta ostetaan samasta syystä kuin viihdettä: koska se on liikuttanut jotenkin jollain tasolla.
Tekijät ansaitsevat kiitoksen siitä.
-
Jos ajattelee tuota aiheen otsikkoa, voi kysyä miksi musiikillisesti lahjakas alkaa soittamaan jotain instrumenttia, miksi käsistään kätevä alkaa veistämään puuta tai virkkaamaan, jne. Itse aloin piirtämään jotain 3 v. kuten kaikki muutkin pikkulapset ja muun muassa sarjiksia tein isoveljen innostuksesta jotain 10 vuotiaana. Kouluaikana sitten huomasi, että eihän kaikki osaakaan piirtää, tässä on jotain outoa, ihan vastaavasti kuin itse ei ymmärtänyt mitään musiikista. Minusta sarjisten teko on vietin seuraamista, siinä missä kaikki muukin taide. Ei sille vaan voi mitään.
Talousasiaa. Lukioiässä alkoi hahmottua, että ihmisen täytyy jotenkin tienata toimeentulo tässä maailmassa. Itse ajauduin visuaaliselle alalle väistämättä/vahingossa onnekkaan ajopuuteorian mukaan. Korvaamattomana apuna olivat lapsena, nuorena tehdyt sarjakuvat, jotka opettivat minut piirtämään edes jotenkin. Pääsin alan kouluihin ja tapasin viimein ihmisiä, joilla oli samankaltaisia ajatuksia. Kouluissa olen oppinut eniten juuri oppilailta.
Sarjakuvaopinnot ovat hyvää oppia moneen visuaalisen alan työhön, todellinen kivijalka.
ps. ja tarkennan että kirjoittamistakin tuli opittua, vaikka siihen ei lahjoja niin olekaan.
-
En allekirjota, sori vaan. Miksi pitäisi hankkia työ jossa kituu kun voi tehdä työkseen sitä mitä haluaakin??
Miksi työn, joka ei ole ihan unelma-unelma-ammatti, pitäisi olla kitumista? Kyllä se voi olla ihan mukavaa, viihdyttävää ja palkitsevaa, vaikkei siitä olisikaan haaveillut lapsesta saakka.
Mä en vieläkään tiedä, mikä mun unelma-ammatti olisi. Lapsena haaveilin kirjailijan, lukiolaisena humanistitutkijan urasta. Siivoojan, opintoneuvojan tai tuoteasiantuntijan (nyk. titteli) työstä en koskaan haaveillut, enhän edes tiennyt että sellaisia on olemassa (paitsi siivoojan tunsin ja sitä kammoksuin). Olen kuitenkin ehtinyt olla jo niin monenlaisissa eri töissä, että olen huomannut pystyväni tekemään yllättävän monenlaisia töitä kunnolla ja olevani hyvä jopa sellaisissa asioissa, joita en ikinä olisi voinut etukäteen arvata. Vaikka tämä nykyinen myyntityö, olisin nauranut jos joku olisi mulle sellaista povannut. Enhän mä ole yhtään myyntihenkinen. En ole ikina jaksanut edes tinkiä mistään, no nyt on senkin oppinut kun omat asiakkaat koettaa tinkiä mun kanssa. :) Ja ihan hyvä myyjä silti olen, sehän on pitkälti ihmisten kanssa juttelemista ja kyllä mä sen hanskaan.
Miksi sitten teen töitä ja tein opiskeluaikananikin - noh, minusta on kiva että on sen verran rahaa että on vaikkapa mahdollisuus ostaa ruoka kaupasta eikä kaivella roskiksista, leikkauttaa tukka kampaajalla eikä nyrhiä itse, matkustaa edes kerran vuodessa jonnekin tai ostaa kirjoja ja sarjakuvia edes aika ajoin. Lisäksi työssäni opin koko ajan uutta ja kehityn, aivo pysyy virkeänä. Varmasti olisin paljon passiivisempi ja laiskempi, jos istuisin kotona pähkäilemässä, että mikähän sellainen unelmatyö olisi jotain minä suvaitsisin ruveta tekemään.
-
Tottakai sitä pitää tehdä töitä... ja välillä tulee jotain ikävempiä hommia eteen, ja ne pitää vaan ottaa kokemuksen kannalta.
Mutta miksi ei pyrkisi samalla johonkin, joka on todella sitä mitä haluaa tehdä... Ihminen viettää kuitenkin paljon paljon aikaa työtä tekemällä...
no jaa, no ymmärrän kyllä. Toivottavasti kukaan ei saanut sitä kuvaa että jotenkin olisin työtä vastaan... Sitä vaan toivoo että saa tehdä jotain mitä haluaa. Ja joillekin riittää se, mikä on ihan mukavaa.
enkä mäkään oo haaveillu sarjakuvien tekemisestä koko elämääni, enkä tiedä muuttuuko mieli. En vaan näe omalla kohdallani mitään järkeä siinä, etten pyrkisi kokoajan jotain haavetta kohti.
-
Toivottavasti kukaan ei saanut sitä kuvaa että jotenkin olisin työtä vastaan... Sitä vaan toivoo että saa tehdä jotain mitä haluaa.
Mun pointti on se että jos tekee sarjakuvaa työkseen, siitä voi tulla ahdistavaa ja vastenmielistä. Monelle on tullut. Siksi kannattaisi niin mahtavan ilmaisukeinon viljeleminen säästää intohimoksi ellei elämäntarkoitukseksi - ja tienata muulla alalla leipänsä.
-
Minäkin olen halunnut koko ikäni sarjakuvapiirtäjäksi..
Nykyiseen työhöni vain jotenkin ajauduin erilaisten yhteensattumien kautta. Liksaa ei tule erikoisen paljon, mutta toimeen tulen ihan hyvin.
Harmittaa vietävästi, kun ei ole voimia/aikaa paneutua sarjakuvien tekemiseen niin paljon kuin pitäisi.
Ei kaikkea vapaa-aikaansa voi käyttää piirtämiseen ja käsikirjoittamiseen.
15 sarjakuvasivua vuodessa näyttää olevan mulle maksimi sivumäärä, jonka pystyn tekemään varsinaisen duunin ohessa.
Onneksi on Muësli. :D
-
Paskahomma on semmoinen mikä tahansa josta ei saa vaivojensa palkaksi kunnollista palkkaa. Olipa se sitten ihan rahaa tai henkistä tyydytystä. Sana paskahomma ei sinällään omassa kielenkäytössäni sisällä mitään alentavaa.
Timo
Suosittelisin kaikille työskentelyä isossa amerikkalaisessa konsernissa mutta vain sen hetken että näette mitä se on, ei välttämättä fyysisesti raskasta (vaikka saattaa olla sitäkin) mutta muilta osin Timon kuvailemaa. Lisäksi vaaditaan sitoutumista eurooppalaiselta kannalta melko omituisiin arvoihin kuten vaikka että osakkeenomistajien etu on tärkeämpää kuin sinun perhe-elämäsi tai että 37,5 tuntia viikossa tuotat yhtiölle tulosta etkä tee muuta, edes ajattele. Amerikkalaiseen yrityskulttuuriin kuuluu myös alentava perseennuoleminen sekä armeijatyylinen usko ylempään auktoriteettiin. Kuten armeijassakin, ylempi auktoriteetti on yleensä säälittävän typerä. Voisin jatkaa pitempäänkin mutta koska Amerikka on Hyvä, tämä yrityskulttuuri on apinoitu myös Suomeen (jippii ja pilluhuutoja!). Joten arvon tulevat sarjakuvataiteilijat, vaikka saatatte joutua ohkaiselle voitte myös välttää kvartaalifasismin ikävät puolet tyytymällä vähempään mutta saattepahan sitten käyttää aikanne johonkin järkevään
-
Itse ajattelin, notta kun ei omalla (humanistisella) alalla varmaan ihan heti sitä kokopäiväistä vakityötä saa, niin mikäs sen mukavampaa, kuin jos pari kuukautta kerrallaan aina paiskisi satunnaista duunia ja sitten pari kuukautta lojuisi kotisohvalla sarjakuvia piirrellen ja työmarkkinatuella + säästöillä elellen. Mutta saas nähdä, miten hyvin onnistuu suunnitelman toteutus. Kuluneen vuoden aikana toimi ainakin aika hyvin (korvatkaa vain sanat "sarjakuvien piirtäminen" sanoilla "tenttiin lukeminen ja gradun tekeminen"), mutta toisaalta olen ollut vielä opiskelija ja saanut opintotukea.
(Älkää käsittäkö väärin. Kyllä se vakiduunikin kelpaa jossain vaiheessa. Ja sarjakuvia voi kai silloinkin piirrellä silloin kun siltä tuntuu, varsinkin jos niille tilausta on.)
Kovin suurille palkoille tuskin tulen ikinä elämässäni pääsemään, mutta eipä tuo haittaa. Kunhan toimeen tulee eikä kauheasti tarvitse stressata. Kai sitä olisi kykyjä elämässä vaikka miksikä superfiksuksi suorittajaksi ruveta muuta kun ei vaan jaksa. :)
-
(Älkää käsittäkö väärin. Kyllä se vakiduunikin kelpaa jossain vaiheessa. Ja sarjakuvia voi kai silloinkin piirrellä silloin kun siltä tuntuu, varsinkin jos niille tilausta on.)
Tossa juuri töksähtää, se ei näytä tuottavalta. Sillä ei meidänkään puljussa väliä tekeekö mitään järkevää kunhan näyttää tärkeältä. Markkinatalouden kannalta sarjakuvapiirtäminen on vihoviimeistä laiskottelua => potkut
-
Markkinatalouden kannalta sarjakuvapiirtäminen on vihoviimeistä laiskottelua => potkut
Eipä olekaan tarkoitus mennä töihin mihinkään paikkaan, jossa pitäisi miettiä tuottavuutta. Jos vaikka olisi taas arkistotäti sitten isona...
-
Mun pointti on se että jos tekee sarjakuvaa työkseen, siitä voi tulla ahdistavaa ja vastenmielistä. Monelle on tullut. Siksi kannattaisi niin mahtavan ilmaisukeinon viljeleminen säästää intohimoksi ellei elämäntarkoitukseksi - ja tienata muulla alalla leipänsä.
Tuommonen vaara on kyllä olemassa. Meikäläinen kun vääntää sarjakuvia ihan elääkseen, niin toisinaan se on vaan hemmetin raskasta puuhaa. Mutta omalla kohdallani sarjakuvat on kyllä niin se mun juttu, että en voi kuvitellakaan tekeväni "oikeita" töitä. Tällä tiellä mennää hamaan loppuun asti, amen.
Toistaiseksi on poksahtanut kohdille niin mukavia hommia, että työ on kuitenkin pysynyt suht' mukavana. Ei pelkästään kauheita tarkoin määrättyjä tilaustöitä, vaan ihan omia sydänverellä tehtyjä hengentuotteita ilman sen suurempaa ennakkosensuuria, tyyliin-->http://personal.inet.fi/koti/jarkko.vehniainen/pelkotehdas.htm Ja kun taloudellisestikin sarjisten teko on kannattanut ja perhekin on tullut siinä samalla elätettyä, niin ei voi valittaa...
-
Musta oli kyllä mahtavaa päällä yliopistolla lorvimisen jälkeen työhön, jossa sitä tuottavuutta vaaditaan. Myyntityö kun on vielä siitä mukavaa että iltaisin ja viikonloppuisin ei voi töitä tehdä, asiakkaat ei tykkää. :) Tuottavuus rajautuu siis selkeästi virka-aikaan! Yliopiston meininkiin, jossa keneltäkään ei vaadittu mitään, ehti jo tuskastua, kun siinä muuttui itsekin ihan vihannekseksi.
-
Hassua kuinka paljon Kvaakissa tupsahtelee esiin sarjakuvia tekemällä eläviä ihmisiä. Se todistaa vain sen teorian, että jos aikoo elää sarjakuvalla pitää tehdä sarjakuvia lehtiin joista tavallinen yleisö ei ole koskaan kuullutkaan.
"Mihin lehtiin sä teet sarjakuvia... Jaa mihin?"
Propagandaministeri ja M. Myllymäki ovat oikeassa siinä että jos on vaatimaton ja tuuri käy niin sarjakuvalla elää. Jos pitää hankkia uusin cd ja dvd, pari kirjaa, kamerakännykkä, iPod, digiboxi, käydä Goalla, moikata kavereita Berliinissä ja Dublinissa ja sen päälle perhe, asunto ja pyörillä liikkuva moottoriajoneuvo niin sitten kannattaa mennä töihin nakkikioskille.
"Pitää ensin elää sellainen elämä" että on sanottavaa, muistutti mm. Erno Paasilinna kirjailijoiksi aikoville.
Paasilinna tarkoitti että pitää ajatella. Sillä mitä tekee ei ole merkitystä. Ihan sama vaikka olisi loppuelämäsi sulkeutuneena kellariin jos se pistää ajattelemaan ja antaa kirjoittamisen arvoisen elämän.
Laaja kokemuspohja on aina hyödyksi taiteilijalle, mutta siihen auttaa myös kirjava kaveripiiri.
-
"Ihminen, jolla on silmät, näkee ikuisuuden maitokaupassakin, mutta hän jolla ei niitä ole, voi kiertää koko maailman eikä hän sitä näe." - Pystynen
-
Mika Waltari ei tehnyt kirjoittamisen ohella tietääkseni muuta kuin toimittajan työtä Suomen Kuivalehdessä.
Eikös äijä käyny Pariisissa! Whoa. Siellähän ne kaikki suomalaiset taitsut n. sata vuotta sitten.
Mulla oli elämä varmaan useemman vuoden joskus 90-luvulla. Kyllä. Se oli ihan hienoo. Kyllähän sitä kaikkee tapahtuu kun panee tapahtumaan.
Töitä olen onnistunut välttämään aika hyvin ja leipääntymistä - silti tekemään sarjiksia ja elättämään itseni ihan laillisesti. Eipä paljon enempää voi ihminen toivoa.
Mielenkiintoisia kohtaloita tässä ketjussa tullut esiin. Kyllä kai pahin on se "mä teen sitten eläkkeellä" -skenaario. Jossain määrin se uhkaa tuo kuvio koko ajan itteäkin, ei tosin ammatinvalinnallisista syistä vaan (henkisestä) laiskuudesta (tms.) johtuen.
Ja sivuille ei pitäs vilkuilla ja vertailla itteensä muihin. Tai ehkä pitäiskin mut mulle se ei oikein tunnu sopivan?
Ylivoimaisesti huvittavin syy ryhtyä sarjakuvapiirtäjäksi tai taiteilijaksi on se kun se on niin coolia. Eipä taida olla.
Sarjakuvien tekeminen on ihan saatanan kovaa duunia jos sitä meinaa tehdä vähänkään kunnolla (ja fuskaamatta).
-
Sarjakuvien tekeminen on ihan saatanan kovaa duunia jos sitä meinaa tehdä vähänkään kunnolla (ja fuskaamatta).
Tuo on se tosiasia. Todella hyvin tehdyllä sivulla jälki on vaivattoman näköistä ja kerronta sujuvaa ja kevyttä. Kukaan ei sitten tiedä että se on versio 132 tuosta sivusta ja että sitä on höylätty viikko yhteen menoon. (Liioittelua, mutta pointti siinä on silti...)
Ja kaiken tuon jälkeen toivoisi saavansa siitä jotain takaisin, rahaa tai mitä sitten lähti hakemaankin... Jonka saaminen onkin sitten ihan tuuripeliä.
Äärimmäisen vaivalloinen lottokuponki. ;D
-
jos aikoo elää sarjakuvalla pitää tehdä sarjakuvia lehtiin joista tavallinen yleisö ei ole koskaan kuullutkaan.
"Mihin lehtiin sä teet sarjakuvia... Jaa mihin?"
Mä oon yritellyt tehdä sarjiksia lihantuottajien lehteen, elintarviketyöntekijöiden lehteen, vuokra-asuntolehteen.
Mikään ei ollut kovin kivaa. Ammattilehtiin sarjakuvantekemisen ongelma on se, että pitää tietää tosi paljon kyseisestä alasta,kskalukijat ovat kaikki asiantuntijoita.
Mulle tuotti esim. suunnattomia vaikeuksia piirtää uskottava navetta.
tero
- Korjasin lainauksen. -g
-
Kun tästä nyt tuli tälläinen "kannattaako sarjakuvapiirtely"-aihio:
Omasta kaveripiiristä iso osa on työkseen jossain tekemisissä sarjakuvan kanssa ja ihan hyvin ovat pärjänneet. Suurin osa tietysti tekee sarjakuvien ohessa graafikon duuneja/ lastenkirjoja/ kuvituksia/ tekstauksia jne. Leipä on pieninä palasina maailmalla ja ne pitää itse sieltä hakemalla hakea.
Suomalaisia ihmisiä, jotka sataprosenttisesti elävät ikiomaa sarjakuvaansa/-kuviansa tekemällä, en tunne kuin 3kpl. Jos on sitkeä & hyvä, niin kyllä silläkin voi elää.
Suomalaisen sarjakuvan kansainvälisesti katsoen (ja kielialueen laajuuden tietäen) tajuttoman korkea taso johtuu osaksi juuri siitä, että koska sarjakuvan tekemisestä ei kukaan paljoa palkkaa maksa, voi saman tien tehdä juuri sellaista sarjakuvaa kuin itse haluaa= korkeatasoista & persoonallista.
-
Ylivoimaisesti huvittavin syy ryhtyä sarjakuvapiirtäjäksi tai taiteilijaksi on se kun se on niin coolia. Eipä taida olla.
Sarjakuvien tekeminen on ihan saatanan kovaa duunia jos sitä meinaa tehdä vähänkään kunnolla (ja fuskaamatta).
Ja yksinäistä! Tulisin hulluksi jos en asuisi Tampereen keskustassa ja näkisi joka päivä ihmisiä! Ja onneksi voi tavata kollegoja joiden kanssa voi haukkua päätoimittajia. Ja siltikin mökkihöperyys vaivaa ajoittain...
-
Mä oon yritellyt tehdä sarjiksia lihantuottajien lehteen, elintarviketyöntekijöiden lehteen, vuokra-asuntolehteen.
Mikään ei ollut kovin kivaa. Ammattilehtiin sarjakuvantekemisen ongelma on se, että pitää tietää tosi paljon kyseisestä alasta,kskalukijat ovat kaikki asiantuntijoita.
Mä olen päästänyt itseni helpolla ja vaan vääntänyt jonkun puujalkavitsin lehteen sopivaa aihetta sivuten. Melkein aina tulee asiakkaalta muutosvaatimuksia, mutta ne on äkkiä tehty. Eihän se ammattilehtiin tekeminen useinkaan mitään kivaa ole. Ulkopuolinen voisi ajatella että on ihanteellista, kun saa tehdä työkseen sitä mitä tykkää, mutta ei se ihan niin ole. Se olisi joulu, jos eläisi ihan omia juttujaan tekemällä. Mutta jos tekee koko päivän asiakkaille strippejä, niin arvatkaa huvittaako piirtää sen jälkeen illalla omaa. Usein puhelin soi ja kiiretilaus tulee just kun on alkamassa vihdoin piirtämään suosikkiprojektiaan.
En kuitenkaan valita, kiroillen kuuluu ihmisen leipänsä hankkiman. Sitäpaitti, kun en ikinä piirrä vain harjoituksen vuoksi, työ on ollut parasta sarjakuvan tekemisen treenausta.
-
Ai niin, unohtui että onhan meillä sellainenkin menestyjä maailmalla kuin Korhonen. Gemstone tuntuu häntä kovasti arvostavan ja hänet mainitaan usein otsikossa, kun jotakin lehteä puffataan: Don Rosa, William Van Horn, Kari Korhonen And More! Kutsuvatkin häntä usein epiteetillä Finnish master cartoonist Kari Korhonen.
Hänenkin tyylinsä on sen verran omaperäinen sarjakuvan tekijä että hän erottuu muista - tulevan ankantekijä-kokoelmakirjan arvoinen kaveri! Tuollaisen kirjan julkaisun täytyy tuntua upealta... kovissa kansissa! Siksi kannattaa ryhtyä sarjakuvantekijäksi.
-
tulevan ankantekijä-kokoelmakirjan arvoinen kaveri! Tuollaisen kirjan julkaisun täytyy tuntua upealta... kovissa kansissa! Siksi kannattaa ryhtyä sarjakuvantekijäksi.
Veikkaan ettei se tunnu Korhosesta miltään. Tekijä näkee kirjassa vain virheitä virheiden perään, ja lähinnä hävettää kun joku taputtaa selkään ja kehuu. Semmosta se on luova työ - todellisuudessa.
-
Veikkaan ettei se tunnu Korhosesta miltään. Tekijä näkee kirjassa vain virheitä virheiden perään, ja lähinnä hävettää kun joku taputtaa selkään ja kehuu. Semmosta se on luova työ - todellisuudessa.
Tuskinpa nyt todellisuudessa noinkaan. Mikäli meinaa töitään pitkäänkin tehdä, joutuu myös joskus hyväksymään virheensä ja taputtelemaan itseään selkään hyvästä työstä - virheineenkin. Liian kriittiset eivät pitkälle pötki. Itseään myös pitää arvostaa. Uskonpa hyvinkin, että Korhonen hymyilee ihan tyytyväisenä aikaansaannokseensa.
-
Oli miten oli, arki rulettaa. Beat the arki, sanoisi jenkki. Juhlapäiviä on harvassa eikä ikinä ole valmis. Aina on edessä uudet haasteet ja nimen omaan itsensä ylittäminen. Mutta niin kai muillakin aloilla.
Eräs Kirby niminen jenkki on sanonut myös: "Ei se itse itseään piirrä." Kertoo hyvin mistä on kysymys. Perspiraatiosta. Kyllä siinä tietyn tyyppistä staminaa ja dexterityä kysytään kun päivästä toiseen lasettaa ruutua menemään. :) Tietenkin on tärkeätä se että fanit komppaa, mutta ei sitä pelkkää ihkutustakaan voi pysähtyä kuuntelemaan.
-
Viikon päästä loppuu päivätyö ja alan 'fulltime' sarjakuvailijaksi ja kuvittajaksi. Kuukausittaisesta palkasta katoaa samantien kaksi kolmannesta, mutta olen aina sanonut: Vähän rahaa ja onnellinen mieluummin kuin rikas ja onneton...
Voi olla, että päädyn jakamaan lehtiä, mutta tuleepahan liikuntaa...
8]
-
Viikon päästä loppuu päivätyö ja alan 'fulltime' sarjakuvailijaksi ja kuvittajaksi. Kuukausittaisesta palkasta katoaa samantien kaksi kolmannesta, mutta olen aina sanonut: Vähän rahaa ja onnellinen mieluummin kuin rikas ja onneton...
hienoa Hazart.
On sitä odotettukin. Pysyn kannassani, maailma tarvitsee lisää sarjakuvia ja sen tekijöitä.
-
Etkös Hazart ollut Kutsumusammatissa? Vai ryhdyitkö sittenkin auttamaan niitä, jotka eniten apua tarvitsevat: pakanoita sarjakuvafaneja?
;)
-
Minä en ikinä ajatellut varsinaisesti lyödä rahoiksi sarjakuvilla vaan korkeintaan tehdä satunnaista freelancer-kamaa. Mutta pääsäntöisesti duunaan vain epäkaupallista matskua viihdyttämään muita ihmisiä. Perheellisellä vuorotyöläisellä kun ei ole oikein edes aikaa kokopäiväiseksi raapustelijaksi. Varsinkaan jos on megaluokan pc-peli addiktio. :'(
Kirjaa kirjoittaisin jos läppäri olisi.
-
Sarjakuvantekijäksi ei ryhdytä, siihen ammattiin päästään ja se taas vaatii poikkeuksellisia lahjoja.
Olen puhunut
-
... 26.tammikuuta työni loppuu ja uudet kuviot alkavat. Säästöillä pärjäillään, ja freelancehommilla pidetään huolta siitä etteivät säästöt ehdy ...
Jaksamista! \o/
Ei tähän kukaan ns. normaalipäinen rupea. Tämä ei ole "kannattavaa" siinä mielessä kuin automyynti, betoninvalaminen tai pyökkihuonekalujen suunnittelu. Mutta meillä onkin jotain ihan muuta.
-
Sarjakuvantekijäksi ei ryhdytä, siihen ammattiin päästään ja se taas vaatii poikkeuksellisia lahjoja.
Olen puhunut
Uhhuh, taidan olla poikkeus joka vahvistaa säännön.
-
Kai sitä voi muutakin työtä tehdä välissä...
En nyt jaksaisi miettiä kun ikää on vasta 11 vuotta ;D
-
Onko? Kuka olisi uskonut että 11 vuotias on jäsenenä Kvaakissa. Et kai oikeasti ole 11? Ei tuossa tarvitse tehdä kokoajan vaan kannattaa tehdä yksittäisiä julkaisuja joista saa hyvät rahat ja sitten matkata muualle Suomeen ja tehdä siellä paikallinen sarjakuva. Tuosta saa kyllä hyvät rahat mutta tietääkseni Yhdysvalloissa saattaa olla paremmat mahdollisuudet julkaista sarjakuva. Siellähän tekijä voi tavata tunnettuja sarjakuvan tekijöitä.
-
Onko? Kuka olisi uskonut että 11 vuotias on jäsenenä Kvaakissa. Et kai oikeasti ole 11?
Ei kai 11 ja 13 ole kovinkaan eri asioita, vai mitä Doom?
-
Sarjakuvantekijä olen jo, mutta olen pitkään miettinyt sitä onko sittenkään vaivan arvoista pyrkiä ammatilaiseksi. Toisaalta motivaatio alkaa hiljakseen palailla. En ole ikinä ajatellut eläväni pelkästään sarjakuvilla, mutta visuaalinen ala ylipäätään on epävakaa ja on (liiankin) paljon onnesta kiinni. Lisäksi minun on vaikeuksia karsia tyylistäni mangavaikutteet, ja jos ammattilaiseksi aikoo olisi epäilemättä syytä osata mangan lisäksi myös jotain täysin ei-mangatyylistä.
Koulun seinällä oli lehtileike jossa joku ilmoitti että on epäeettistä kouluttaa ihmisiä alalle jossa heistä valmistuu työttömiä. Silloin tuli kapinaolo että "hemmetti, tätä me vaan haluamme tehdä ja tätä meidän on pakko tehdä, joten--" Tätä ajatusta seurasi välittömästi epävarmuus: "....ööööh, ootas hetkinen..."
Pyrin alalle siksi että tuntuu siltä ettei muutakaan mahdollisuutta ole (ehkä ainakin tekijät tajuavat mitä tässä ajan takaa) mutta toisaalta pelottaa että yli puolet koulusta on käyty ja pian pitää miettiä mistä saa töitä koulun jälkeen. Tosin meitä on rauhoiteltu että "kyllä te kaikki melko varmasti saatte töitä". Toisaalta en ole kai ikinä vakavasti miettinyt mitään muuta alaa.
Mietin myös sitä mitä Chris Ware sanoi dokkarissa sarjakuvantekijöiden yksinäisyydestä, tai lähinnä siitä miten elämä lipuu ohitse sillä välin kun itse istuu työpöydän ääressä, välillä leipääntyneenä työhön mutta joo, kai sitä yhä haluaa tehdä. (Tosin mies tuntuu hieman masentuneemmalta kuin sarjakuvantekijät keskimäärin, ja Jimmy Corrigan oli aikas ahdistavaa luettavaa.) Jos saavuttaisi tavoitteen tulla täysipäiväiseksi sarjakuvantekijäksi, olisiko se loppupeleissä sittenkään vaivan arvoista?
Vapaapäivinä jolloin en ole matkustanut kavereita tapaamaan olen välillä herännyt miettimään että "Pahus, tässä iässä pitäisi viettää aikaa kavereiden kanssa ja elääkin hieman, sen sijaan istun joko koululla tai yksin himassa. Jos koulua ei olisi ja olisin ammattilainen niin oliko mun elämä tällaista?" Yksinäisyys ei juuri houkuta, onneksi on muitakin tapoja.
Ehkäpä unelmana on työhuone jonka voisi jakaa muiden (mukavien) piirtäjien kanssa, työ jossa voisi tehdä sekä projekteja, taittotöitä että sarjakuvaa... Ajatus esimerkiksi Narullan tekemisestä luku kerrallaan houkuttaisi sekin. Hieman Petshop of Horrors -tyyliin: osan tai muutaman osan mittaisia tarinoita mutta taustalla kuitenkin jatkuvampi juoni. Jos joku muu laittaisi rasterit tai johonkin sarjakuvaan värejä niin sopisi oikein hyvin. Mutta taitaa jäädä unelmaksi tällainen. ;)
Pahoittelut pitkästä viestistä, tuli vain ajatuksia, ei ehkä mullistavia sellaisia mutta teki mieli herätellä keskustelua.
-
Mietin pitkään tätä ja kai se ainakin mun kohdalla on se pakollinen tarve kertoa tarinoita ja yhdistää kuva ja sana.
Enkä usko että sitä pystyisi täyspäiväisesti tekemään ilman palavaa rakkautta sarjakuvaa kohden.
Alanahan sarjakuva on hemmetin epävakaa ja rankka.
En minä ainakaan ala tuhlamaan elämääni johonkin mistä en pitäisi, ja vaikka sarjakuva viekin puolet elämästä niin mä luulen että se on sen arvoista.
Saas nähdä muuttuuko käsitteet kun ja jos joskus alan makuun pääsee. :D
-
... elämä lipuu ohitse sillä välin kun itse istuu työpöydän ääressä
...pitäisi viettää aikaa kavereiden kanssa ja elääkin hieman
Selvitä ny vielä sekin, mitä tuo "elämä" on. Minun ymmärtääkseni elämä on tekemistä. Onko ajanvietteestä, ajan kuluttamisesta, ajan tuhlaamisesta tullut nykykielenkäytössä elämän synonyymi? Onko elämää höpöttäminen, telkkarin tuijottaminen, pelien pelaaminen?
Hyvin on viesti mennyt perille. Tällä aikaa jotkut käynnistävät sotia, lakkauttavat paperitehtaita ja perustavat uskontoja. Heistä on mainiota että suurin osa kuitenkin pysyy aivottomana karjalaumana jolle riittää viihde ja jolle sopii kävellä omin jaloin teurastamolle, kun se kuuluu hyvään käytökseen.
No anteeksi.
Ymmärsin tahallaan väärin kun oon lukenu tuon tyylisiä pohdintoja muualta. Sarjakuvantekeminen on kuitenkin merkittävää tekemistä koska sen välityksellä ollaan vuorovaikutuksessa lukijoihin ja vaikutetaan ihmisten mieliin, ja omaan. Ala on hupaisa, mielekäs ja palkitseva. Suomessa alalla on mainiota sakkia.
Ehkäpä unelmana on työhuone jonka voisi jakaa muiden (mukavien) piirtäjien kanssa, työ jossa voisi tehdä sekä projekteja, taittotöitä että sarjakuvaa... Ajatus esimerkiksi Narullan tekemisestä luku kerrallaan houkuttaisi sekin. Hieman Petshop of Horrors -tyyliin: osan tai muutaman osan mittaisia tarinoita mutta taustalla kuitenkin jatkuvampi juoni. Jos joku muu laittaisi rasterit tai johonkin sarjakuvaan värejä niin sopisi oikein hyvin. Mutta taitaa jäädä unelmaksi tällainen. ;)
Eihän se ole kaukainen tai vaikeastikaan saavutettava unelma. Oulussa ihmiset tekevät juuri noin. Välillä huone vaihtuu ja kokoonpano, kun ei olla vielä vakiinnuttu alalla mutta toisiinsa luottavat ja keskenään viihtyvät ihmiset työskentelevät kontaktissa toisiinsa niin paljon kuin mahdollista.
Voit sitten ottaa työvoimatoimiston tuella jonkun pikku apulaisen oppisopimuskoulutukseen tms. ja rasteroimaan ja kaikki ovat onnellisia.
-
Selvitä ny vielä sekin, mitä tuo "elämä" on. Minun ymmärtääkseni elämä on tekemistä. Onko ajanvietteestä, ajan kuluttamisesta, ajan tuhlaamisesta tullut nykykielenkäytössä elämän synonyymi? Onko elämää höpöttäminen, telkkarin tuijottaminen, pelien pelaaminen?
No, ihminen on sosiaalinen eläin. Meitä varoitettiin koulussa heti ensimmäiseksi siitä mitä tapahtuu jos uppoutuu töihin ja muu elämä jää hoitamatta. "Jos teiltä sitten jonain päivänä lähtee työt alta, teille ei jää mitään." Elämisellä tarkoitan lähinnä sitä että joskus on hyvä tavata kavereita ja mennä muutenkin ulos. Jos ei ole virikkeitä ei ole ideoita. Ja jos viihteen kuluttaminen on turhaa, eikö ole yhtä turhaa tuottaa sitä?
Limingassa pystyin piirtämään Tositarinoita juuri siksi että ympärillä oli yhteisö jossa tapahtui. Kotona istuessa materiaalia ei juuri kerry. Joinakin päivinä tapahtuu, joinakin taas ei, mutta jos koulua ei olisi taitaisin tavata muita ihmisiä noin neljä kertaa kuussa.
Eihän se ole kaukainen tai vaikeastikaan saavutettava unelma. Oulussa ihmiset tekevät juuri noin. Välillä huone vaihtuu ja kokoonpano, kun ei olla vielä vakiinnuttu alalla mutta toisiinsa luottavat ja keskenään viihtyvät ihmiset työskentelevät kontaktissa toisiinsa niin paljon kuin mahdollista.
Pitänee ottaa selvää asioista kunhan se on ajankohtaista. Suurempi ongelma vain on se menestyykö tarpeeksi että ylipäätään voi alkaa tekijäksi. Ja mitä taas pitkän sarjakuvan tekemiseen tulee, Suomessa ei taida olla tällä hetkellä yhtään julkaisukanavaa. (Siitähän on jo puhuttu että alppareilla ei elä. Pitäisi keskittyä johonkin muuhun kuin jaappanilaistyyliseen kuwasarja-formaattiin.) Työhuone on kyllä varteenotettavampi ratkaisu kuin yksin kotona nyhjöttäminen.
-
Tuosta tuleekin mieleeni Kollaa kestää-yhtyeen sanoitus:
"Kun minä olin pieni ja istuin kellarissa, /nauroin yksin pimeässä ja elin unelmissa
Ei mua kiinnostaneet politiikan arkipäivät, /Kellarini ulkopuolelle turhat melut jäivät
Minä kirjoitin omaa kirjaa mun omasta elämästä, kertomusta erään näytelmän pääosan esittäjästä
(...)
Mutta kaikki kustantajat sanoivat vain että/tässähän on selvää roskakorin täytettä
Ei elämää kellarissa opita tuntemaan,/vaan se täytyy tulla ulos kokemaan"
Toisaalta on muistettava, että abouttia kaikki suuret sarjakuvantekijät ovat tainneet painaa todella pitkiä päiviä pers penkissä. Nyt, krapulassa su iltana klo 16:34 on alettava tehdä sarjakuvaluonnosta, jonka lupasin lähettää "tänä viikonloppuna". Kiire on sikäli hyväksi, ettei pääse motivaattiota miettimään.
-
Jep. Tietyssä mielessä kiire on ystävä. Ei ehdi edes kärvistellä sitä ettei ole ollut aikaa tai motivaatiota harjoitella eikä jälki näin ollen ole sellaista kuin sen haluaisi olevan. :/ Sitä vain tekee ja ideat tulevat kun on pakko. Tosin ikävänä sivutuotteena käsi sitten kramppaa ja ranne kipeytyy.
Ei tässä täysin haluaisi luopua haaveesta ryhtyä ammattilaiseksi mutta onneksi on vielä aikaa harkita. Se kyllä hirvittää että aivan samaa ajatteli koulun alkaessa ja tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Mitä nyt olen joutunut vähentämään töitä minimiin ja kieltäytymään monesta hommasta jotka olisivat ehkä vieneet uralla eteenpäin.
Suomessa tosin pukkaa koko ajan uusia sarjakuvantekijöitä ja vaikka sarjakuvan arvostuskin yhtä lailla nousee on kilpailu kovaa. Kuten se aina on, mutta tämä on kuitenkin hyvin pieni maa. (Mutta jos sitä pitäisi hommat harrastuksena ei kukaan ainakaan pääsisi syyttelemään mistään maineilla ratsastamisista... ;) )
-
Miksikö ryhtyä?
Sisäinen palo!
-
Joakim Pirinen taisi sanoa ettei tehdessä kuule sitä sisäistä nalkuttavaa ääntään. Pitää varmaan kutinsa.
-
Raha, valta ja valtavat fanijoukot, miksipä muutenkaan.
-
Puhumattakaan siitä että kyseessä on siisti sisätyö
jonka luontaisetuihin kuuluvat cocktail-tarjoilut ym,