Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => Topic started by: Antti Vainio on 05.08.2006 klo 22:44:55
-
Olen nyt kirjoittanut reilun sadan sivun verran sarjakuvakäsikirjoituksia joista sivuakaan ei ole vielä materialisoitunut sarjakuvaksi mutta ajattelin kysyä muilta parista asiasta joihin koko ajan törmää. Uusimmassa käsikirjoituksessani päähenkilöt ovat Yukiko,Hoshiko,Kohana,Matsuko ja heidän lentävä Wink kissansa.
Repliikkien pituus on yksi, kuinka paljon yhteen puhekuplaan kannattaa ängetä ennenkuin se alkaa näyttää epäuskottavalta monologilta. Yli kolme riviä normaalitekstiä alkaa tuntua pitkältä. Joskus hyväksyn viisikin jos se tuntuu välttämättömältä koska saman jutun jakaminen kahteen kuvaan on hölmöä jos ei ole mitään ideaa siitä että näissä kuvissa tapahtuisi jotain muuta kiinnostavaa. Minusta esim. Dilbert on äärimmäisen paska sarjakuva kun se perustuu täysin tekstiin, ne kuvat ei kerro mitään. Minusta ideaali on se että kuvissa tapahtuu samaan aikaan jotain muuta ja dialogi syventää tarinaa tai vie sitä eteenpäin. Toi on vaan vaikeaa ja onnistuu harvoin.
En erityisesti pidä näistä laatikoista joissa lukee "Samaan aikaan viidakossa Mustanaamio yrittää vapautua Sing-merirosvojen köysistä. Solmut on aivan pirullisen ovelia". Kuva näyttää saman.
Periaatteeni on että en käytä noita ikinä, lukijat on niin fiksuja kuitenkin ettei tällaisia tarvitse selittää.
En ole käyttänyt ajatuskuplia kun ne mitä olen kirjoittanut on sellaista melskausta ja seikkailua. Periaatteessa ne on hyvä kikka. Pidän paljon esimerkiksi Lauzierin sarjakuvista joissa ei näennäisesti tapahdu juuri mitään mutta melkein aina ne tyypit ajattelee juuri päinvastoin kuin mitä ne sanoo. Huumorisarjakuvissa ajatuskuplat on oikein mainio väline.
Mikä on maksimimäärä ruutuja yhdelle sivulle?
Tästä olen täysin epävarma. Jos on 12 se tuntuu minusta paljolta, varsinkin jos se kohtaus on staattinen missä kaksi ihmistä juttelee. Yksi sivun kokoinen kuva taas on laiskuutta, ei ne ole kenestäkään vaikuttavia oikeasti ja ne pysäyttää kerronnan. Noi on amerikkalaista pöhötautia jota esiintyy paljon myös eurooppalaisissa scifi- ja fantasiasarjakuvissa.
Edit. Tuollainen 3 x 3 on yllättävän toimiva kun ei halua brassailla vaan pitää saada juttua eteenpäin. Eisner käytti sitä paljon Spiritissä, From Hell taitaa olla sitä kokonaan ja Anssi Rauhalan uudessa albumissa (pienen kakistelun jälkeen) se näyttää oikeastaan aika hyvältä
Nämä voi olla aika hölmöjä jaaritteluja mutta jotenkin silti luulen että muutkin on miettinyt näitä samoja asioita
-
Minusta ideaali on se että kuvissa tapahtuu samaan aikaan jotain muuta ja dialogi syventää tarinaa tai vie sitä eteenpäin. Toi on vaan vaikeaa ja onnistuu harvoin.
Kyllä toi on minustakin mainio tapa, eikä se niin vaikeatakaan ole kun tottuu sillä periaatteella kertomaan.
Yksi klisee, joka huonosti tehtynä ärsyttää: henkilön ajatukset etenevät miljoonassa pienessä tekstilaatikossa joita on ripoteltu pitkin sivua. "New York" "maanantai" "sumua" "minua" "pierettää".
Ajatuksia ei kyllä tee mieli laittaa pilvenmallisiin ajatuskupliin realistisessa sarjiksessa, bokseihin mieluummin. Ja toden totta, sivun kokoinen kuva vaikuttaa helposti laiskuudelta ellei siinä ole jotain kerta kaikkiaan tajunnan reväisevää.
Toivoisinpa muuten Kvaakkiin lisää tällaista keskustelua sarjakuvan tekemisestä.
-
Sarjakuvaan pätee mielestäni sama karsimisen kultainen sääntö kuin proosaan. Mitä vähemmän paskanjauhantaa, sen parempi. Tarkoitus ei ole toistaa realistista puhetta, vaan käsikirjoittajan pitää osata hioa tekstistään esiin se kaikkein oleellisin. Itse pidän jopa eniten sarjakuvasta, missä on mahdollisimman vähän tekstiä... Melkeinpä ilman parempi... Mutta se nyt on vain henkilökohtainen mieltymykseni.
Muuten tuota tekstin ja kuvan välistä tasapainoa on varmaan aika mahdoton määritellä. Itselleni se on vähän samanlaista fiilispohjaista magiaa kuin sarjakuvan kuljetus ylipäätään. Jos tekijä osaa kuljettaa sarjakuvaa muuten, niin yleensä myös puheen sijoittelu ja määrä on kohdallaan.
Mitä tohon ruutujen määrään per sivu tulee, niin mulle opetettiin joskus Ainoana Oikeana Totuutena, että sivulla ei saisi olla yli seitsemää ruutua. Tätä Totuutta huomaan edelleen noudattelevani, vaikken siihen ihan orjallisesti aina alistukaan.
-
Jos tekstiä on valtavasti, niin ei sivua meinaa pelastaa mikään ruutujaottelu. Lukija on suossa. Jostain syystä Joe Sacco saa homman toimimaan, mutta en tajua miten.
Itse pidin jossain vaiheessa ihanteena puheettomuutta ja mahdollisimman vähäisiä selityslaatikoita. Kun annoin itselleni luvan kirjoittaa vähän enemmän, nykyisen sarjakuvani käsis vasta alkoi rullaamaan. Eli kullekin tekijälle/stoorille sopivin määrä tekstiä ei aina ole mahd. vähän.
-
Tyylilaji ja kertomus itse sanelevat paljon.
12 ruutua sivulla on paljon. Normaali keskiarvo on 5-8 hyvästä syystä.
Yhden ruudun käyttö toimii hyvin, hyvin harvoin. Silloin kun se onnistuu se sitten yleensä onkin suunnatonta draamaa.
Minustakin turha tautologia on ärsyttävää. Se on eri asia jos tekstilaatikossa lukee "viides päivä vihreässä helvetissä" ja kuvassa vaelletaan viidakossa. Kun kuvateksit samalle kuvalle on "Vaelsimme viidakossa.." niin tekee hetken mieli lähettää tekijöille tuttavallista viestiä.
Eräs lukemani nyrkkisääntö oli ettei puhekuplassa saisi olla viittä riviä enempää. Poikkeuksia sääntöön on toki. Toimivia poikkeuksia vähemmän.
Jasonin Hys toimii ilman sanoja, mutta sekin kuuluu ääriesimerkkien joukkoon. Joskin hiljaisuus ja sanattomuus ovat kerronnallisia tehokeinoja.
Ei, Kaurismäet eivät ole malliesimerkki aiheesta. Vieläkään. Ennemminkin W.Eisner ja H.Pratt.
-
Lukijatuntumalta en sisällyttäisi puhekuplaan lyhyttä virkettä enempää. Sitten puhujan asento tai ilme jo muuttuu vaikka hän jatkaisikin samaa asiaa. Kuvien lisääminen on paikallaan, antaa tuntua lukijan/kuuntelijankin ajan pitenemisestä. Kysymys on kerronnan rytmiikasta jossa pitää esittää tylsyys jos tylsyyttä on itse tapahtumisessa. Pois voi jättää tapahtumattomuuden.
Dilbert on hyvä kun se näyttää että EI tapahdu.
Ruutujen määrä sivulla on vapaa. Raymond Briggs pienensi ja lisäsi niitä etevästi atomisotasarjiksessaan kuvaamaan pitkää, tuskallista odotusta tai jotain. Samassa sarjassa aukeaman kokoiset kuvat oli hyvin perusteltuja - kerronnan pysäyttäminen voi toki toimia. Joskus elämäkin pysähtyy, monttu auki.
Mutta jotain vaikuttaa, minkä on valinnut originaalin kooksi ja sivurakenteeksi. Tintit on nelirivisiä ja helposti 12-ruutuisia.
Jotkut valitsee kiinteän ruutukoon. On käytännöllistä jos ainakin ruudun korkeus on vakio ku sit voi palata lisäämään jotain jo valmiille sivuille, siirtelee vain ruutuja.
Kertojan äänen ja näyttelijöiden ajatukset Robert McKee Storyssaan (elokuvakäsikirjoittamisen raamattu) bannaa kokonaan. Kaikki pitää kyetä välittämään elokuvakerronnalla. Sarjakuvassa ei olla niin tiukkoja kun ajatuskuplien tai -laatikoiden käyttäminen on suht luontevaa. Tyylikkäämpää olis pärjätä ilman, toki.
-
Tjaa-a, tjaa-a. Nyrkkisääntöjä voi toki tehdä ja niitä seuraamalla päästä tuloksiinkin, mutta loppujen lopuksi erilaisiin sarjakuviin ja erilaisille tekijöille sopii aina parhaiten oma tyylinsä.
Takeshi Obatan ja Tsugumi Ohban Death Note (http://i14.photobucket.com/albums/a343/ptj_tsubasa/Deathnote2.jpg) (luetaan oikealta vasemmalle) sisältää massiivisia määriä dialogia, mutta en minä ole sitä silti kenenkään kuullut huonoksi haukkuvan. Päinvastoin sen sijaan paljonkin.
-
Mitä vähemmän paskanjauhantaa, sen parempi. Tarkoitus ei ole toistaa realistista puhetta, vaan käsikirjoittajan pitää osata hioa tekstistään esiin se kaikkein oleellisin.
Tässä pohtiessani taannoisen prinsessahaasteen sarjakuvan jatkojalostamista ajattelin juurikin pyrkiä lähemmäs puhemaisuutta. Eli sitä miten puhe on pätkitty ja millaisia välisanoja käytettään. Tosin kerronta on usein monologia ja liian "puhtaana" se jäisi tylsäksi laukomiseksi. Ja kun kyseessä on vielä huumori niin tärkeintähän vitsissä on se miten se kerrotaan.
Olisiko Saccon ratkaisu suuriin tekstimääriin se, että nuo tekstilaatikot ovat usein melko kapeita, tällaista suikulaa lukee riviltä seuraavalle huomattavasti vaivattomammin kuin leveää, kun ei tarvitse siinä määrin keskittyä siihen millä rivillä on menossa.
Ja Simmondsin Gemma Boveryssahan on ajoittain puolikin sivua ladottua tekstiä. Kerrotaan kuvilla ne kohdat mihin se sopii ja tekstillä ne joiden kuvittaminen ei ole mielekästä, muutoin tässä kirjassa olisi sivukaupalla ajatuskuplia.
Ruutumääristä en stressaisi, tekstin määräkin on kai parasta ottaa ihan mutuilemalla, jos sivua lukiessa lukuvauhti tippuu teoksen keskimääräisestä on tekstiä liikaa.
-
Sivun ruutumäärään vaikuttaa tietysti suuresti aiottu käyttötarkoitus, eli siis julkaisukoko. Perinteisissä eurooppalaisissa sarjoissa (Tintti, Asterix) on ollut neljä riviä sivulla, jenkkisarjoissa kolme (Jack Kirby, EC): Euroopassa sivukoko on ollut jenkkejä suurempi. Kuinka paljon on sivuja käytössä, kuinka pieneen tilaan haluaa juttunsa ahtaa...
Pokkareissa riittää kaksikin riviä, jättisivuun mahtuu vaikka kuinka paljon tavaraa.
Ruutujen koon vaihtelusta sain minäkin oppitunnin kun hiukan aloin tutustua mangaan. Huomasin, että kun oikeaan paikkaan laittaa oikein todella ison kuvan (sivu, aukeama), niin kyllä sillä saa aikaan vahvan efektin. Mutta silloin tarinan pitää olla mittasuhteiltaan (sekä sivumäärältään että sisällöltään) niin laaja-alainen, että tuommoinen tuntuu oikeutetulta.
(Minulle tämän opetuksen tarjosi Akira).
Niinikään hyvää opetusta kuvakerronnasta, etenkin kuvien hienosta sommittelusta, tarjoaa Miyazakin Nausicaa. Siinä on minusta erittäin hienosti toteutettu siirtymät kohtauksesta toiseen - niin että niitä "samaan aikaan toisaalla" laatikoita ei tarvita.
Elokuvan perinteiseen kuvakerrontaan kuuluu kohtauksen alussa, että ennen lähikuvia näytetään laaja yleiskuva, joka esittelee meille uuden tapahtumapaikan. Tämä on hyvä ohje myös sarjakuviin ja sen yhteydessä sopii miettiä myös kuvakoon vaihtelua: kun pienen lähikuvan jälkeen tulee isokokoinen yleiskuva uudesta paikasta, se esittää hyvin havainnollisesti, että nyt on siirrytty tarinassa eteenpäin.
Sarjakuvissa olen huomannut monien suosivan kohtauksesta toiseen siirtymistä sivulta toiseen siirryttäessä: että iso yleiskuva on joko sivulla tai aukeamalla ensimmäisenä.
Niinikään elokuvista lainattu keino on sitoa tällaisia siirtymiä yhteen "voice-overin" avulla: että esimerkiksi edeltävän kohtauksen viimeinen repliikki on tekstilaatikkona uuden kohtauksen aloittavan yleiskuvan päällä. Tämä estää isoa siirtymää tilanteesta toiseen rikkomasta kokonaisuutta liiaksi.
Otsikossa mainitusta kuvan ja tekstin suhteesta huomauttaisin, että tekstin määrällä on myös lukukokemusta rytmittävä vaikutus. Pelkillä kuvilla toteutettu kerronta on hienoa ja tyylikästä, mutta sillä tahtoo olla semmoinen paha tapa, että se lisää sarjan lukunopeutta. Jos sitä on sivu sivun perään, se tahtoo lukijalta helposti mennä nopeaksi selailuksi, vaikka kuvissa olisi kuinka hienovaraista ja tarkkaavaisuutta vaativaa sisältöä.
Vastaavasti, vaikka isoa tekstimassaa on tylsä lukea, niin kyllähän se lukijan pysäyttää kuin seinään: sen lukemiseen yksinkertaisesti menee tietty määrä aikaa.
Tietoisesti käytettynä näillä siis pitäisi pystyä tasapainottamaan lukutahti sopivan nautinnolliseksi.
(Jenkkisarjoissa ärsyttää usein turha tekstifiilistely. Näkisin tämän vaan seurauksena siitä, että siellä kirjoittaja ja piirtäjä ovat erikseen: luonnollisesti molemmat heistä haluavat tuoda oman panoksensa esiin, joten kai se sitten on luonnollista kirjoittajan tunkea joka paikka täyteen tekstiä, että kaikille tulee selväksi, että hän on tehnyt työnsä kunnolla...)
Itse olen pohtinut sarjakuvassa kirjakielen / puhekielen suhdetta. Yleisesti ottaen olen kirjakielen asialla, kannatan huolellista kielenkäyttöä vaikka nyt, öhm, tällaisessa nettikirjoittelussa. Puhekielellä kirjoitetut kirjat (joista jotain S.E.Hintonia pakotettiin lukemaan koulussa yläasteella) tuntuvat todella ärsyttäviltä.
Mutta sarjakuvat ovat sitten eri asia: niissähän näytetään, kun ihmiset puhuvat. Joten miksi niiden hahmot sitten puhuisivat monimutkaista kirjakieltä, jos kukaan ei oikeasti sillä tavalla käyttäydy?
Itse olen liukunut käyttämään jonkinlaista varovaista välimuotoa, hiukan puhekielen suuntaan pyöristettyä yleiskieltä (käyttäen esim. me-passiivia).
-
Sivun ruutumäärään vaikuttaa tietysti suuresti aiottu käyttötarkoitus, eli siis julkaisukoko. Perinteisissä eurooppalaisissa sarjoissa (Tintti, Asterix) on ollut neljä riviä sivulla, jenkkisarjoissa kolme (Jack Kirby, EC): Euroopassa sivukoko on ollut jenkkejä suurempi. Kuinka paljon on sivuja käytössä, kuinka pieneen tilaan haluaa juttunsa ahtaa...
Tämä on hyvin totta mutta vain osatotuus kuten Jyrki Vainio myöhemmin itse tuo ilmi.
Minusta käyttötarkoitus ei todellakaan vastaa vain julkaisu- tai originaalikokoa.
Tekstin ja kuvien suhde vaikuttaa toki lukunopeuteen, kuten myös ruutujen määrä ,koko ja muoto.
Eritoten ruutujen koko ja muoto joilla voi rytmittää tai taottaa miten tahtoo.
Saman ruutukaavan pitäminen mielenkiintoisena on haaste jossa en montaa onnistuja ole vielä nähnyt.
Olennaisinta on kerrotun tarinan sisältö.
Lukija antaa anteeksi paljon. Kielioppi- ja anatomiavirheitä. Hyppyjä logiikassa, olettamuksia.
Jos henkilöt kiinnostavat ja tarina vetää, muu on epäolennaista.
Käytännön tasolla tätä tavoitetta auttaa jos tekijä paitsi tietää mitä aikoo tehdä myös osaa tehdä sen.
Eli vaikka voinkin allekirjoittaa tämänkin:
Otsikossa mainitusta kuvan ja tekstin suhteesta huomauttaisin, että tekstin määrällä on myös lukukokemusta rytmittävä vaikutus. Pelkillä kuvilla toteutettu kerronta on hienoa ja tyylikästä, mutta sillä tahtoo olla semmoinen paha tapa, että se lisää sarjan lukunopeutta. Jos sitä on sivu sivun perään, se tahtoo lukijalta helposti mennä nopeaksi selailuksi, vaikka kuvissa olisi kuinka hienovaraista ja tarkkaavaisuutta vaativaa sisältöä.
Vastaavasti, vaikka isoa tekstimassaa on tylsä lukea, niin kyllähän se lukijan pysäyttää kuin seinään: sen lukemiseen yksinkertaisesti menee tietty määrä aikaa.
Tietoisesti käytettynä näillä siis pitäisi pystyä tasapainottamaan lukutahti sopivan nautinnolliseksi.
(Jenkkisarjoissa ärsyttää usein turha tekstifiilistely. Näkisin tämän vaan seurauksena siitä, että siellä kirjoittaja ja piirtäjä ovat erikseen: luonnollisesti molemmat heistä haluavat tuoda oman panoksensa esiin, joten kai se sitten on luonnollista kirjoittajan tunkea joka paikka täyteen tekstiä, että kaikille tulee selväksi, että hän on tehnyt työnsä kunnolla...)
Lähinnä tuo loppu jonka en usko tarkoittavan että sarjakuvissa kirjoittaja vain lisää tekstin puhekupliin( enkä usko Jyrkinkään sitä tarkoittavan).
Kirjoittajan työ on parhaimmillaan kun se ei näy. Kun hahmot replikoivat kuin oikeassa elämässä/uskottavasti ja käyttäytyvät juuri niin kuin niiden odottaisi.
Totta kai kreivi Gronstein valehtelee ja tietenkin vouti Branhof tekee niin kuin oikein on vaikka tietääkin joutuvansa harmeihin.
Kirjoittajan ollessa eri kuin piirtäjä on hänen luottettava melkoisesti piirtäjän lahjoihin ilmentää käsikirjoitukseen upotetut luonteet ja aikeet repliikkien lisäksi.
Koska kirjoittaja on se joka sanelee mitä hahmot tekevät.
Miten piirtäjä sen osaa toteuttaa on kokonaan toinen juttu.
Sarjakuvan tarina, tyyli ja tunnelma säätelevät yli nyrkkisääntöjen miten paljon puhetta ja toimintaa se sisältää.
-
Lähinnä tuo loppu jonka en usko tarkoittavan että sarjakuvissa kirjoittaja vain lisää tekstin puhekupliin( enkä usko Jyrkinkään sitä tarkoittavan).
En tietenkään. Tuo turvautuminen liikaan dialogiin kirjallisen työn osoituksena on nimenomaan amatöörimäinen, itsestään epävarman kirjoittajan temppu. Kuten itsekin sanoit, kirjoittamisen ei todellakaan tarvitse näkyä ollakseen kirjoittamista.
Kirjoittajalta, joka ei itse piirrä sarjakuviaan, vaaditaankin varmaan hyvin vahvaa sarjakuvien tuntemista ja luottamista omaan työhönsä, että pystyy vain... kirjoittamaan kuvia ja toimintaa! Se on varmasti kirjoittajalle itse asiassa haastavampaa, kuin pelkän dialogin tuottaminen.
P.S. Olisiko se ollut Mort Walker vai kuka joka kertoi, että joku pilapiirtäjä sai postissa tarjouksen joltain vitsien kirjoittajalta. Että kun piirtäjä teki tämmöisiä yksiruutuisia Larson-tyyppisiä kuvia, joissa on repliikki alla, niin vitsimaakarit lähettelivät hänelle juttuja piirrettäväksi. Mutta tämä yksi lähettäjä ei ollutkaan yhtään perillä siitä, mitä vitsin ideointi tarkoitti. Hän lähetti pelkästään niitä kuvan alle tulevia lauseita. "Hei, tulinkin tänään aikaisemmin töistä!" ja "Mitä tämä oikein tarkoittaa?" ja niin edelleen. Niissä ei ollut mitään vitsiä! Kun nehän olivat vain niissä tekstin yläpuolella olevissa piirroksissa, joten sehän oli siis piirtäjän hommaa.
Niinhän se menee, vai mitä? ;)
-
Kertojan äänen ja näyttelijöiden ajatukset Robert McKee Storyssaan (elokuvakäsikirjoittamisen raamattu) bannaa kokonaan.
Vitut se mikään raamattu ole, monet halveksii sitä. Minusta siinä on paljon hyvää ja hei, kukaan eurooppalainen ei ole kirjoittanut parempaa vielä
-
Vitut se mikään raamattu ole, monet halveksii sitä. Minusta siinä on paljon hyvää ja hei, kukaan eurooppalainen ei ole kirjoittanut parempaa vielä
Tosi. Tykkään siitä siks kun sitä voi inhota. Mutta kyllä se pätevä on, kun lähtökohta on niin johdonmukaisen halivuud.
-
Mutta tämä yksi lähettäjä ei ollutkaan yhtään perillä siitä, mitä vitsin ideointi tarkoitti. Hän lähetti pelkästään niitä kuvan alle tulevia lauseita. "Hei, tulinkin tänään aikaisemmin töistä!" ja "Mitä tämä oikein tarkoittaa?" ja niin edelleen. Niissä ei ollut mitään vitsiä! Kun nehän olivat vain niissä tekstin yläpuolella olevissa piirroksissa, joten sehän oli siis piirtäjän hommaa.
Niinhän se menee, vai mitä? ;)
Ei kuitenkaan täysin mahdoton ajatus . Näinkin voi toimia. Itsekin joskus lähden näin päin työskentelemään jos löydän tyylikkään loppukommentin.
Juontaa varmaan siitä että kuvitan sananlaskuja jossa työssä tehdään just noin päin.
-
Mitä tohon ruutujen määrään per sivu tulee, niin mulle opetettiin joskus Ainoana Oikeana Totuutena, että sivulla ei saisi olla yli seitsemää ruutua. Tätä Totuutta huomaan edelleen noudattelevani, vaikken siihen ihan orjallisesti aina alistukaan.
Ei toi periaatteessa kuulosta pahalta määrältä mutta Ainoana Oikeana Totuutena ei mene kyllä läpi. Tintissä, Calvin & Hobbesissa ja Watchmenissä on järjestään enemmän, mitkä oli kolme ekaksi mieleentullutta esimerkkiä mitkä puhuu tuollaista sääntöä vastaan
-
Jyrkin ja Curtvilen sanoihin on enää vähän lisättävää.
Dialogissa on tärkeää että teksti polveilee, itsestä tylsät kohdat on lukijastakin tylsiä. Itsestä hienot kohdat voi silti olla lukijasta tylsiä, joten tahallisia tylsiä kohtia kannattaa välttää.
Tärkeää on:
A. Rytmi ja rytminvahdokset
B. Sanotaan vain juonen ja sisällön kannalta olennaisia asioita
C. Tekstin yllättävyys
Enkä pane pahaksi jos joku hahmo antaa joskus filosofisen elämänohjeen. Paskanjauhantakin on sallittua, mutta tekstin pitää olla mielenkiintoista! Äläkä ikinä unohda huumoria vakavalla hetkellä! Se jos mikä tuo rytmiä! Olennaista on ettei toista sitä mikä jo kuvasta näkyy. Hahmojen ilmeillä ja eleillä voi tehostaa sanottavaa, ja luoda tarvittaessa jännitteisen/hauskan ristiriidan tekstin kanssa.
Kun tuntuu että tulipa kirjoitettua mehevä lause, voi miettiä toimisiko se vielä paremmin jos se aloittaisi tai lopettaisi sivun tai jopa aukeaman.
Ei näin:
1. Kukkakauppias vastaa puhelimeen: "Haloo, Kukkaroisen kukkakauppa."
2. Nainen puhelimessa: "Täällä Maija Mällinen hei, tilaisin teiltä kaksitoista tulppaania. Kuinka pian ne saa?"
Parempi jos aloittaa heti:
1. Nainen puhelimessa: "Lähettäkää 12 tulppaania ja äkkiä!"
Vielä parempi, jos tarina ei siitä kärsi, on:
Lähettipoika ovella: "Olitte tilannut pikalähetyksenä kaksitoista tulppaania."
Ruutumäärällä ei ole väliä, kunhan kaikki sanottava sopii sivulle ja ruudut sekä kuplat pysyvät ilmavina. Tyhjä tila ei ole turhaa tilaa. Paitsi jos haluaa luoda ahdistavan tunnelman.
- Hugo Pratt-vainaa osasi hienosti rytmittää kuvat ja tekstin, varsinkin uudemmassa tuotannossaan. Kertomus Venetsista-alpparissa ainakin.
- Jeff Smithin Luupäissä on erinomaista dialogia.
- Rumiko Takahashilla, varsinkin Maison Ikkokussa, on toimivaa dialogia vaikka ruutujen sisältö saattaa olla sivukaupalla puhuvia päitä. Teksti on niin vetävää että lukija ei huomaa ruutujen tyhjyyttä.
- Eivätkä Alan Moore, Grant Morrison ja Neil Gaiman ole turhaan alan suurimpia nimiä. Tsekkaapa vaikka Herrasmiesliigaa tai Sandmania. Dialogi sen tekee, ja kohtausten rytmitys.
- Pulp Fictionin Travoltan ja Jacksonin hampurilaiskeskustelu on yksi elokuvahistorian upeimmista dialogeista. Hampurilaiset ja hampurilaisravintolat toistuu leffassa pitkin matkaa, ja hahmojen väliset suhteet ja luonteenpiirteet tulee esille.
Hallitse myös huonot:
- Dixon-Wenzel: Hobitti. Ruudut täynnä tekstiä, joka suoraan kirjasta, ja toistavat vain sen mitä lukija näkee.
- Clamp: xxxHolic. Päivänselviä asioita vatvotaan edestakaisin. Mutta xxxHolicin ruutujärjestys ja puhekuplien sijoittelu on esimerkillistä.
Scott McCLaudin Sarjakuva - Näkymätön taide käsittelee näitäkin aiheita.
-
Pakko on mainita täälläkin, että Blueberrry muuttui huomattavasti joustavammaksi kun Giraud alkoi tehdä sarjaa itsenäisesti.
Varmaan jonkun - jokusenkin - mielestä IsoG kevensi sarjaa liikaakin, mutta ai hitto miten mahtava on esimerkiksi "Mister Blueberry" -albumin sivu 46, jolla desperado Butch kohtaa sheriffi Wyatt Earpin. Tähän ei elokuva pysty. Ei vaan pysty.
-
Ei toi periaatteessa kuulosta pahalta määrältä mutta Ainoana Oikeana Totuutena ei mene kyllä läpi. Tintissä, Calvin & Hobbesissa ja Watchmenissä on järjestään enemmän, mitkä oli kolme ekaksi mieleentullutta esimerkkiä mitkä puhuu tuollaista sääntöä vastaan
Joo, ironiaahan sen piti ollakin. Olin nuori ja vaikutteille altis. Onhan tuota tullut nähtyä sittemmin niin monenlaista toimivaa sivunasettelua, etten itse lähtisi mitään sääntöjä laatimaan.
Jostain syystä piirsin kuitenkin silloin nuorempana paljon toimivampia sarjissivuja. Nykyään ne tahtovat olla sellaisia töksähteleviä. Hoh hoijaa.
-
Tyhjä tila ei ole turhaa tilaa.
Haluaisin sanoa tuon toisin. Sitä on joskus vaikea muuten selittää.
Piirtäjä heittää kohteen ruutuun ja loput on "tyhjää" tilaa. Toisinaan se on nimen omaan turhaa tyhjää tilaa, eli passiivista tilaa joka on jäänyt siihen kun ei ole osattu sommitella ruudun sisältöä. Siinä voi olla myös "päälleliimattu" taulu tai puu, jolloin se on yhä turhaa tilaa, ellei juuri tietty taulu kuvaa kohteen luonnetta tai puu ole Mongoliaa kuvaavan sarjakuvan ainut myyttinen puu. Toisinaan tyhjälläkin tilalla taas on merkitys, se ei ole tyhjää, vaan "ilmaa" kuin merkityksessä "ilmava". Se on esimerkiksi tilaa jonne hahmon toiminta voi suuntautua. Se voi olla "yksinäisyyttä".
Kunhan se ei olisi keskenmietittyä.
-
- Jeff Smithin Luupäissä on erinomaista dialogia.
- Eivätkä Alan Moore, Grant Morrison ja Neil Gaiman ole turhaan alan suurimpia nimiä. Tsekkaapa vaikka Herrasmiesliigaa tai Sandmania. Dialogi sen tekee, ja kohtausten rytmitys.
Luupäiden ykköskirja on kauttaaltaan erinomainen, aivan loistavaa tarinankerrontaa. En tiedä miksi, mutta minusta jotenkin tuntui, että yksikään myöhempi kirja ei jotenkin vain yltänyt sen tasolle.
(Ehkä kevyempi humoristinen seikkailu vain upposi minuun paremmin kuin vakavampi epiikka?)
Katsokaa jaksoa, jossa rottaolio jahtaa Leppoa: aivan upea rytmitys. Se kolmen ruudun pätkä, jossa olioiden loikat on näytetty joka ruudussa vain mätkähdyksenä maahan, on todella rohkea valinta: ei ole mitenkään ilmiselvää, että siihen saa noin upean liikkeen tunnun.
Ja sitten se kuuluisa sivu, jossa hypätään vesiputouksen yli pienelle oksalle: koomisen kerronnan mestariteos!
Unohdin aiemmassa viestissä sanoa, että minustakin hyvä esimerkki tuosta kuvakoon rytmityksestä oli Herrasmiesliiga II:n se kohta, jossa marsilainen tripodi kohdataan metsässä. Ensin tasaista ruutukaavaa - ja sitten aukeaman kokoinen kuva. Kyllä se on hieno efekti!
Moorehan käyttää hienosti tuota tasakokoista ruutugridiä: että sivun kaikki ruudut ovat saman kokoisia. (Suorastaan "mooremaisena" voidaan pitää jo Watchmenista tuttua 3x3 gridiä). Se voisi helposti olla tylsä ratkaisu, mutta valitsemalla ruutujen sisällöt oikein se toimii oikein hienosti.
Mutta katsokaa rytmityksen kannalta, kuinka monia erilaisia tasakaavoja vaikka tuossa liiga kakkosessa on käytetty: 3x3 ruutua, 3x2 ruutua, viisi vaakapalkkia, neljä vaakapalkkia...
(Vakaa gridi ei välttämättä ole ollenkaan huono pohja rakentaa tarinaa: esimerkiksi vaikka eläväisestä ruutukerronnasta tunnetun Frank Millerin Yön Ritari pohjautuu itse asiassa kokonaan 4x4 ruudun gridiin! Tarkistakaa itse: kaikki ruuturajat itse asiassa noudattavat tätä kaavaa, vaikka sitä ei ollenkaan aluksi huomaa! Samaten Elektra elää -albumi pohjautuu kahdelle erilaiselle gridille).
Huonosta kuvan ja tekstin suhteesta oma inhokki-suosikkini on Blake ja Mortimer -albumi SOS meteoreita. Jokaisen ruudun tapahtumat on alla selitetty tårta på tårta tekstilaatikossa! Selvitä 64 sivusta tätä on liki yli-inhimillinen ponnistus. Mutta... sitten KUITENKIN se on aivan mahtava albumi! Todella uskomattoman ahdistavaa kylmän sodan atomipommi-angstia. En tiedä, johtuuko se tekstistä vai toimiiko se siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa siinä on aivan mahtava tunnelma.
Jacobsia taisi ahistaa aika paljon.
-
Unohdin aiemmassa viestissä sanoa, että minustakin hyvä esimerkki tuosta kuvakoon rytmityksestä oli Herrasmiesliiga II:n se kohta, jossa marsilainen tripodi kohdataan metsässä. Ensin tasaista ruutukaavaa - ja sitten aukeaman kokoinen kuva. Kyllä se on hieno efekti!
Moorehan käyttää hienosti tuota tasakokoista ruutugridiä: että sivun kaikki ruudut ovat saman kokoisia. (Suorastaan "mooremaisena" voidaan pitää jo Watchmenista tuttua 3x3 gridiä). Se voisi helposti olla tylsä ratkaisu, mutta valitsemalla ruutujen sisällöt oikein se toimii oikein hienosti.
Mutta katsokaa rytmityksen kannalta, kuinka monia erilaisia tasakaavoja vaikka tuossa liiga kakkosessa on käytetty: 3x3 ruutua, 3x2 ruutua, viisi vaakapalkkia, neljä vaakapalkkia...
Hyviä esimerkkejä, mutta eivät Mooren ansiota vaan piirtäjien. Herrasmiesliigan kässäristä en tiedä, mutta ainakin Gibbons sai Watchmenin yhteen pötköön kirjoitettuna hökötyksenä jossa ei ollut edes ruutuihin kuuluvia tekstejä erotettu piirtäjälle tarkoitetusta tekstistä. Painajaismaista.
Herrasmiesliiga ykkösessä on mainioita esimerkkejä dialogista jossa joutava jauhanta tuo esiin hahmojen luonteenpiirteet, ja samalla luodaan jännityksen ja huumorin ristiriita.
Esim. kun Quatermain ja Jekyll pistäytyy Fu Manchun luona, apulaiset alkavat epäillä heitä vakoilijoiksi ja Jekyll puree hampaitaan ettei muuttuisi Hydeksi ja paljastaisi kaikkea. Toinen on kun Griffin ja Murray käyvät kiinalaiskaupassa ja Griffin uhkailee myyjää.
-
Jos käsitys siitä mitä on kertomassa ei ole kirkas, on vaikea päättää mitä dialogia sisällyttää kerrontaan. Tilanne on valtavan paljon helpompi jos tarinan teemat tai (luoja paratkoon) sanoma ovat selvillä. Sitten voi jättää pois kaiken, joka ei palvele näitä. Ja jäljelle jäävää voi aina tiivistää: sama repliikki voi viedä juonta eteenpäin, valottaa henkilökuvaa ja paljastaa pinnanalaisia teemoja (esim. tyyppi sopii esimiehensä kanssa toimintasuunnitelmasta tavalla, josta paistaa että hän itse haluaisi esimiehen paikalle).
-
Hyviä esimerkkejä, mutta eivät Mooren ansiota vaan piirtäjien. Herrasmiesliigan kässäristä en tiedä, mutta ainakin Gibbons sai Watchmenin yhteen pötköön kirjoitettuna hökötyksenä jossa ei ollut edes ruutuihin kuuluvia tekstejä erotettu piirtäjälle tarkoitetusta tekstistä. Painajaismaista.
(kursivointi minun)
Makuasia. Minä haluan käsikirjoitukseni yhtenä pötkönä. Vähän niinkuin elokuvassa, käsis on kirjoitettu plari ja ohjaaja (piirtäjä) valitsee rytmityksen ja kuvakulmat.
Mutta toki toisenlaisiakin käsikirjoittaja-piirtäjäyhteistyökuvioita löytyy. Ilmeisen vapaaehtoisesti.
Minusta tuntuu valmiiksi luonnosteltua käsistä piirtäessäni kuin pelkästään prostituoisin käsilihaksiani, niin tylsäääääääää että kirjaimellisesti itkettää. Ehkä pitäis kuunnella jotain kielikasetteja samalla.
Tuohan on oikeastaan ihan niinkuin kuvittamista, siitä selviää järjissään ainoastaan kuuntelemalla samalla vanhoja Tukevasti ilmassa -nauhoituksia tai jotain muuta, mikä antaa tietoisuudelle askarreltavaa. Paitsi, sarjakuvista ei makseta. Keep your eyes on the prize - what prize?
-
Hyviä esimerkkejä, mutta eivät Mooren ansiota vaan piirtäjien. Herrasmiesliigan kässäristä en tiedä, mutta ainakin Gibbons sai Watchmenin yhteen pötköön kirjoitettuna hökötyksenä jossa ei ollut edes ruutuihin kuuluvia tekstejä erotettu piirtäjälle tarkoitetusta tekstistä. Painajaismaista.
Niin tai kuten Frank Millerille kävi Hard Boiledin kanssa.
Kirjoitti alun ihan vakavana scifiseikkkailutarinana.
Sitten saapuivat ensimmäiset Geof Darrown tekemät sivut.
Mielestäni kuvaavaa oli Millerin oma kommentti: "Piti vaihtaa vakavasta humoristiseen koska muutoin lopputulos olisi muistuttanut lukijan toistuvaa pieksemistä takaraivoon kakkosnelosella."
Gibbonsin kanssa Miller tiesi mihin mies pystyy ja sovelsi sen mukaan. Kuten myös myöhemmissä yhteistöissä Darrown kanssa.
Nämä ovat kuitenkin niitä malliesimerkkejä: Watchmen, Antakaa minulle vapaus jne.
Parhaat esimerkit ovatkin oikeasti niitä kun synkronointi ei toimi: käsikirjoittajan kepeä huumorisarjis toteutuu pikkutarkan inhorealistisesti, upea kuvamateriaali hukkuu tekstitonnistoihin, hieno käsikirjoitus ja dialogi pilataan ilmeisesti näkö- ja aivovammoista kärsivällä kuvittajalla jonka väriliitu on poikki tai sitten kuvittaja briljeeraa aukeamilla ja yksityiskohdilla ja ruuduilla jotka ovat hienoja, mutta eivät liity tarinaan missään määrin.
Näiden lukeminen ei ole kivaa, mutta hyvin opettavaista.
-
Laina ketjun alusta:
Mikä on maksimimäärä ruutuja yhdelle sivulle?
Tästä olen täysin epävarma. Jos on 12 se tuntuu minusta paljolta, varsinkin jos se kohtaus on staattinen missä kaksi ihmistä juttelee. Yksi sivun kokoinen kuva taas on laiskuutta, ei ne ole kenestäkään vaikuttavia oikeasti ja ne pysäyttää kerronnan. Noi on amerikkalaista pöhötautia jota esiintyy paljon myös eurooppalaisissa scifi- ja fantasiasarjakuvissa.
Näen käsikirjoittajan homman merkityksen myös siinä, että hän miettii tarinan sisällön lisäksi sen kohtaukset ja rytmin. Silloin kun on kokonainen kässäri (tai ruutujako sivuista) tämä on mahdollista. Vaihtoehtoisesti piirtäjä voi duunata tarinan päästän suoraan sarjakuvaksi ja yrittää korjailla sitä (rytmiä, dialogia ja kerrontaa) sitten jälkeen päin (jos siltä tuntuu).
Mooren kuuluisissa kässäreissä (joista minulla on lähinnä vain hataria mielikuvia) olen kuvitellut olevan ideana sen että hän ikään kuin perehdyttää piirtäjän siihen miettimänsä sarjakuvan maailmaan. Antaa omat visionsa piirtäjän käyttöön. Ruutujen määrään sivulla vaikuttaa siis lähinnä se mitä asioita sillä sivulla pitää saada kerrotuksi. Toki piirtäjä voi tähän vaikuttaa, mutta lienee myös niin että kullekin tapahtumalle on tarinan hengessä se optimaalinen kuvaustapansa. Sen lisäksi että piirtäjä kertoo tarinaa hänellä on tietenkin myös mahdollisuus kikkailla ja briljeerata esim. piirustustaidollaan.
Sarjakuvassa kerronnan keinojen pitäisi olla alisteinen tarinalle ja sen teemoille. Sivut ovat alisteisia kohtauksille, sivut tuottavat tarinan rytmiä. Teksti taas on kerronnassa jossain määrin alisteinen kuville. Periaatteessa kaikki on voitava sarjakuvassa näyttää kuvin. Piirtäjän ja käsikirjoittajan tehtävä on kuitenkin luoda painotukset tekstin ja kuvan käytölle, ts. valita mikä kerrotaan tekstillä ja mikä kuvin. Samoin kohtausten sisäinen rytmi syntyy kuvien määrällä ja yksityiskohdista. Haittaa ei ole siitäkään että käsikirjoittaja ja piirtäjä ymmärtävät tekstin ja kuvan luonteen an sich. Teksti on usein tulkinnanvaraisempaa ja abstraktimpaa kuin kuva, joka pyrkii monin keinoin määrittelemään ja rajaamaan kuvaamaansa aihetta.
Kokemusteni perusteella voin sanoa, että piirtäjälle (tai sarjakuvantekijälle) on todella hyödyllistä ainakin kokeilla työskentelyä käsikirjoittajan kanssa ja yrittää myös käsikirjoittaa toiselle tekijälle.
-
Esimerkkejä perusgrideistä arvostettaisiin suuresti. Visuaalisia esimerkkejä.
Puhekielisyydestä vs. kirjakielisyydestä se, että mikä estää käyttämästä molempia. Sen mukaan mikä hahmon suuhun istuu. Tuskin teiniräppäri-wannabeen käyttämä kieli on ihan samalta planeetalta sotaveteraani-isoisän tai koulun nipoimman opettajan kanssa. Tykkään leikkiä teitittelyillä, sinutteluilla ja slangin tapaisilla. Ja aina käsikirjoittaessani (tämän teen aina nopeasti, inspiraation iskiessä, niin että jälkeenpäin tuskin saan harakanvarpaistani selvää) joudun välillä käyttämään jo rutiiniksi muuttuneita naamoja hahmojen asenteen merkitsemisiin. Varsinkin jos repliikin on tarkoitus tihkua ironiaa. "Kaunis päivä tänään" voi saada miljoona merkitystä sen mukaan miltä sanoja vaikuttaa tai millaisella ilmeellä toinen katsoo takaisin tai seisovatko tyypit sateessa. En ole keksinyt mitään pätevämpää tapaa laittaa ideointi kokonaisuudessaan paperille, kuin piirtää dialogin päälle, viereen ja taakse kuvituksena ylös se mitä mielen läpi vaeltaa. Tietysti voisin yrittää laittaa kaiken ylös kirjallisena, mutta se taas on liian hidasta ja ote keskutelun sisllöstä lipsuu jos alan kuvailla maisemia.
-
Esimerkkejä perusgrideistä arvostettaisiin suuresti. Visuaalisia esimerkkejä.
http://www.kupla.net/akatemia/kerros2/luokka2d/index.html
Katso kohta Sivusommittelu
Puhekielisyydestä vs. kirjakielisyydestä se, että mikä estää käyttämästä molempia.
Puhuttu kieli on erilainen kuin kirjoitettu. Siis suoraan puheesta kirjattua tekstiä ei aina voi oikein käyttää (se on mm. liian epämääräistä ja lavean tuhlailevaa) ja sitten taas puhekielenomaiseksi kirjoitettu teksti näyttää helposti oudolta. Ihmisillä on niin monia tapoja puhua suomea. Tästä syystä ns. yleiskieli on aina varma valinta. Sarjakuvahahmojen käyttämä (poikkeava) kieli rakentaa helposti myös ns. stereotyyppejä.
-
Vaikea noista kieliasioista on laukoa ehdottomia totuuksia. Aina löytyy toimivia poikkeuksia, joilla voi perustella mitä kantaa tahansa. Kyllä kielelläkin voi leikkiä, on sitä tehty iät ajat, mutta tärkeintä (noniin, tässä tulee ehdoton totuus) on säilyttää johdonmukaisuus. Jotta valinnat ovat selkeitä lukijalle. Usein kielellinen rönsyily antaa jonkin verran epäammattimaista kuvaa, mutta eihän näin aina ole.
Satuinpa eilen käväisemään Malisen verkkosivuilla, joten pakkohan tämän on nyt tähän linkittää :P
http://www.malinen.info/malinen/
-
Yksi klisee, joka huonosti tehtynä ärsyttää: henkilön ajatukset etenevät miljoonassa pienessä tekstilaatikossa joita on ripoteltu pitkin sivua. "New York" "maanantai" "sumua" "minua" "pierettää".
Minä taas pidän kovasti päähenkilön ajatuksista tekstilaatikoissa.
Varsinkin Frank Millerin The Dark Knight Returnsin ja Sin Cityn monoloigt ovat jotain käsittämättömän upeaa .
Omasta mielestäni upea monologi on Millerin sarjakuvien parhaita puolia.
-
Jos käsitys siitä mitä on kertomassa ei ole kirkas, on vaikea päättää mitä dialogia sisällyttää kerrontaan. Tilanne on valtavan paljon helpompi jos tarinan teemat tai (luoja paratkoon) sanoma ovat selvillä. Sitten voi jättää pois kaiken, joka ei palvele näitä.
Minulla on työn alla tällainen sotajuttu jossa ylevänä pyrkimyksenä on Le Carren tai Amblerin tyylinen ovela vakoojajuttu ja todennäköisenä lopputuloksena nolo agenttikorkkariyritelmä. Tässä genressä lukija kuitenkin hyväksyy sen että dialogi on kusetusta, se mikä näyttää merkityksettömältä on tärkeää ja päinvastoin. Mestyarit saa tuon näyttämään helpolta mutta kyseessä on pirullinen taitolaji.
Ja tässä näyte Mooren käsikirjoituksesta jota ole ikinä jaksanut lukea kolmea riviä pidemmälle. Moore itse on sitä mieltä että Killing Joke on hienosti piirretty paska sarjakuva ja olen vähän samoilla linjoilla vaikka ei se minusta aivan niin toivoton ole.
http://fourcolorheroes.home.insightbb.com/killingjokescript.html