Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Toimintasarjakuvat => Aiheen aloitti: Marsumestari - 10.05.2006 klo 11:38:55
-
Itse luin joskus innostuneestikin joitakin Marvelin supersansankrisarjakuvia. Jossain tämän vuosituhannen alussa alkoi jo ärsyttää vaihtuvat kirjoittajat ja piirtäjät ja se, että vaikka esim. Hämähäkkimies pyrkii paikoin melodramaattisuuteen, se lässähtää siihen, että se jatkuu kuitenkin ikuisesti eikä mikään muutos ole lopullinen.
Värityskin on monissa jenkkisarjakuvissa jotenkin tunkkoisen näköistä ja lakonisen realistinen tyyli näyttää tylsältä, kun on tottunut johonkin Goseki Kojimaan ja vanhojen sarjakuvien selityslaatikot ovat nykyään lähinnä huvittavia valitettavasti Elfquestin tapauksessa ärsyttäviä.
-
Minen vaan jaksa enää niitä lukea, kun samat juonenkäänteet pistetään hiukan erilailla paketoituina eteen noin joka seitsemäs vuosi eli kun (periaatteessa) lukijapolvi vaihtuu.
Ei vaan kiinnosta enää, että onko se May-täti kovin huolissaan kun poika ei oo kotona lueskelemassa tenttiin vaan heiluu kylillä ruiskimassa "seittinestettä" pahisukkojen maskeihin.
-
Minen vaan jaksa enää niitä lukea,
Tässä tullaan siihen, että mikä sitä valtavirtaa on. Sinäkin luet käsittääkseni esim. Vertigon sarjoja, joka on valtavirtakustantamon sarjakuvaa. Samoin muistaakseni luet myös mm. Tenavia, mikä myös on valtavirtasarjakuvaa. Ja Barksin ankkatarinat.
Mun mielestä kysymyksen asettelu on vähän epäselvä.
-
Mua ei koskaan oikein innostanut omiin silmiin tylsähkö piirrosjälki. Realistinen tyyli ei oikein käy sarjakuvaan jos haluaa hahmojen todella elävän. Länsimaisissa realistiseen tyyliin piirretyissä sarjiksissa hahmot valitettavan usein jätetään jotenkin etäälle lukijasta.
Eikä oikein innosta se ainainen ties-mitä-vastaan tappeleminen trikoot jalassa.
Mutta luen kyllä esim. Fablesia, joka, kuten Vesa tuossa sanoi, on valtavirtasarjista.
Mutta hei, miksei manga-ketju ole muotoiltu samaan tyyliin? "Miksi et lue valtavirtamangaa" ;D Pitäisiköhän seuraavaksi aloittaa "miksi luet amerikkalaisia valtavirtasarjakuvia" ja ranska-ketjut...?
-
Supersankarit eivät ole koskaan innostaneet, mutta ehkä tämä on vaan tämmöinen tyttöjuttu.
Amerikkalaisesta valtavirtasarjakuvasta en ole muutenkaan löytänyt kauheasti mitään itseäni kiinnostavaa... mutta enpä kyllä toisaalta ole hirveästi jaksanut etsiäkään. Jälleen kerran saa vinkata jos on suosituksia. Ja samat natinat epäesteettisestä piirrosjäljestä ja itseäni kiinnostamattomista aiheista tähän kuin mangapuolellekin. Ja sitten mua ärsyttää, kun suurinpiirtein joka toinen sana puhekuplissa on aina jostain syystä lihavoitu. ::)
-
Kyllähän noita välillä lukee, mutta eniten niissä ärsyttää turha selittely. Kuvassa joku ironman lyö vihollistä nyrkillä ja puhekuplassa lukee "Lyön vihollista nyrkillä!" Ja selityslaatikossa, "Rautamies lyö vihollista nyrkillä.".
Johtuu varmaan siitä, että lehdet ovat suunnattu amerikkalaisille :D
-
Supersankarit eivät ole koskaan innostaneet, mutta ehkä tämä on vaan tämmöinen tyttöjuttu.
Sama, sama. Oon lapsena lukenu ainoastaan kasan Hulkkeja, kun serkkulassa kesälomalla ei Hopeanuolten jälkeen ollut enää mitään muuta luettavaa.
Poikkeuksena Millerin Batmanit, Elektra Assassin, Mooret ja Sandman, joka tosin on kammottavasti piirretty ja yliarvostettu. Siis - 80-luvulla puhuttiin että sarjakuva "aikuistui", jos joku tarttui tässä toivossa Sandmaniin, niin... mutta onhan se kohderyhmälleen (gooteille? Nightwishin tms. kuuntelijoille?) aivan loistava sarjakuva.
Kaipa makuun vaikuttaa eniten se, että oli lapsena tauko tuossa sarjakuvien lukemisessa akujen ja asterixien jälkeen varhaisteininä, ja silloin tuli luettua aikuisten kirjoja. Sarjakuvan pariin minut palautti divarin Jymyt (Crumb!) ja kipsan Tapiirit (Pichard, Altan). Niissä oli sitä aikuisahepiiriä kanssa, monessakin mielessä...
-
Mun mielestä kysymyksen asettelu on vähän epäselvä.
Kysymys on esitetty Toimintasankarit-osiossa, joten kysymyksen asettelussa ei ole mitään epäselvää. Nyt puhutaan periamerikkalaisesta supersankaripotaskasta.
Supersankarit eivät ole koskaan innostaneet, mutta ehkä tämä on vaan tämmöinen tyttöjuttu.
Ei tarvitse heittäytyä seksistiseksi. Minua ei ole myöskään innostaneet mitkään sukkahousupellet, enkä tajua mikä siinä on niin pirun hienoa.
Amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa vaivaa sama kuin kaikkea amerikkalaista valtavirta(populaari)kulttuuria. Teknisesti kaikki näyttää hienoa ja kerronta menee kaikkien sääntöjen mukaan, mutta todellinen särmä ja rohkeus puuttuu.
-
Kysymys on esitetty Toimintasankarit-osiossa, joten kysymyksen asettelussa ei ole mitään epäselvää. Nyt puhutaan periamerikkalaisesta supersankaripotaskasta.
Eli siis vaikkapa DC:n ja Marvelin julkaisemat sota-, sci-fi-, dekkari-, länkkäri- ja kauhusarjakuvat eivät sovi myöskään ryhmään, koskapa ne eivät ole supersankarisarjoja, vaikka täällä toimintaosastossa ovatkin? Puhumattakaan esim. Conanin, Red Sonjan ja ennen kaikkea Elfquestin* tapaisista fantasiasarjakuvista.
Kyllä USA:ssa julkaistaan paljon muutakin toiminnallista valtavirtasarjakuvaa kuin vain supersankarisarjoja. Mutta ellei aloittaja itse nimenomaan tähdennä, että hän tarkoitti tässä amerikkalaisella valtavirralla vain
a) supersankarisarjoja
b) toimintasarjoja
oletan, että aihe kattaa valtavirtasarjakuvan kaikki uomat. Jos näin ei ole, kehoitan muuttamaan ketjun nimeä selkeämmäksi.
* Minkä aloittaja itsekin mainitsee.
-
Tässä tullaan siihen, että mikä sitä valtavirtaa on. Sinäkin luet käsittääkseni esim. Vertigon sarjoja, joka on valtavirtakustantamon sarjakuvaa. Samoin muistaakseni luet myös mm. Tenavia, mikä myös on valtavirtasarjakuvaa. Ja Barksin ankkatarinat.
Mun mielestä kysymyksen asettelu on vähän epäselvä.
Noh, Vertigo on niinku ison gigamötti DC:n "alternative" -kanava. Tuota.. niinku DC unplugged.. tai...jotain.
Tenavat ja Barksi taasen on retroa. Sanomalehtisarjakuvia minen kyllä mitenkään laske valtavirtasarjakuviksi sillä lailla kuin Terismiestä ja Hämismiestä ja Rautamiestä ja Lepismiestä ja...no, tahtoo sanoa että jos puhutaan jenkki-valtavirrasta niin Marveli ja Deecee alkaa kilkata päässä. Ehkä myös -ghyöh- Image. Hiukan Dark Horsekin.
-
no, tahtoo sanoa että jos puhutaan jenkki-valtavirrasta niin Marveli ja Deecee alkaa kilkata päässä. Ehkä myös -ghyöh- Image. Hiukan Dark Horsekin.
Juu, ihan totta. Halusin vain tuoda vähän sitä laajempaa näkemystä mukaan (sama juttu kuin mangan vastaavassa keskustelussa, kaikki mangakaan tuskin on sitä suomeksi enimmäkseen nähtyä höttöä=en lue mangaa koska se on pikkutytöille tarkoitettua pervoilua).
Mielestäni esim. sanomalehtisarjakuvat ovat paljon enemmän valtavirtaa, sillä onhan niillä hurjasti suuremmat lukijakunnatkin kuin vaikka mainitsemillasi supersankareilla.
-
Mielestäni esim. sanomalehtisarjakuvat ovat paljon enemmän valtavirtaa, sillä onhan niillä hurjasti suuremmat lukijakunnatkin kuin vaikka mainitsemillasi supersankareilla.
Jos nyt käydään termejä vääntämään, niin minusta sanomalehtisarjakuva on käyttösarjakuvaa tai kulutussarjakuvaa, suunnattu ihmisille jotka eivät niitä lukiessaan edes tajua lukevansa sarjakuvaa.
Sanomalehtistribejä on myös minusta hankalampi mieltää amerikkalaiseksi valtavirraksi, koska niitä tulee niin paljon muualtakin. "Supersankari" taas loksahtaa automaattisesti "amerikkalainen" -sanan kanssa yksiin.
-
Noh, Vertigo on niinku ison gigamötti DC:n "alternative" -kanava. Tuota.. niinku DC unplugged.. tai...jotain.
Ai? Eli ei näppärä markkinointitemppu profiilin korotukseen ja mahdollisuus viedä laajemman asiakaskunnan rahat?..no, tahtoo sanoa että jos puhutaan jenkki-valtavirrasta niin Marveli ja Deecee alkaa kilkata päässä. Ehkä myös -ghyöh- Image. Hiukan Dark Horsekin.
Tiesin että VesaK on huumorimiehiä, mutta nyt taitaa olla hivenen kyse myös siitä ettei tiedetä mitä kustantamot nykyään julkaisevat.
Ei Image ole sama lafka kuin 1992. Julkaisee suhteutetusti enemmän alternative sarjakuvia kuin DH. Usein suoraan albumeina. Toki tulee yhä näitä ZZkuppinen-muinaisjumaluuskaunotar-isoin-asein-trikoissa lehtiäkin.
Hyvä etten ehtinyt lähettää alkuperäistä vastinettani pässin innoittamana.
Disney siis ei ole valtavirtaa jenkeissä eikä täällä. Hyvä homma. Täällä saa siis surutta pilkata vain valtavirtatoiminta puolta, kuten Kanigherin ja Kubertin sotasarjiksia, Alan Mooren Watchmenia ja ABC-linjaa, Busiekin Astro Cityä ja muuta vastaavaa nuoskaa.
Eisnerin Spiritkin taitaa mennä samaan kastiin. Alkoi kyllä sanomalehtijulkaisuna, siis valtavirtana, mutta myöhemmin tullut ihan lehtimuodossa ja albumeina. Mm. DC Comicsilta.
-
Ai? Eli ei näppärä markkinointitemppu profiilin korotukseen ja mahdollisuus viedä laajemman asiakaskunnan rahat?
No nyt sä olet mielestäni niinku asian ytimessä!
Tiesin että VesaK on huumorimiehiä, mutta nyt taitaa olla hivenen kyse myös siitä ettei tiedetä mitä kustantamot nykyään julkaisevat.
Imagesta en tosiaan - nyky-Imagesta varsinkaan - tiedä juurikaan mitn, aina vaan alkaa soida päässä "Spawn, Spawn, Spawn, beeautifuuul Spaaaaa-wnnn!"
-
Itselläni oli amerikkalaisesta valtavirtasarjakuvasta mielessäni lähinnä toiminta/fantasia/kauhu/sci-fi-sarjakuva. Barksin Aku on 40-60-luvulta eikä se ole tainnut olla jenkeissä pitkään aikaan kova juttu.
-
Vertigon sarjakuvista aika moni tuntuu olevan myös creator-owned (eli jos ei miellytä niin sarjakuvaa voi pian alkaa julkaisemaan joku muu kuin DC). Preacher ja Fables ainakin ovat tälläisiä, luulen.
Yritys saada ihmiset joilla on luovuutta julkaisemaan kamaansa MEIDÄN kustantamossa. Ei välttämättä houkuttele jos tietää että kolme vuotta myöhemmin sun sydänveri kuuluu kustantamolle, ja sä et saa siitä yhtää rahaa irti.
-
Ja tämän ehkä tietävät ne, jotka lukevat amerikkalaisia valtavirtasarjakuvia. Me tavalliset ihmiset, jotka emme seuraa syvällisesti amerikkalaisia valtavirtasarjiksia, olemme seuranneet lähinnä suomalaisten lehtikioskien tarjontaa viimeisen 20 vuoden aikana. Amerikkalaisista toiminta-valtavirtasarjakuvista ovat jääneet mieleen vain DC:n ja Marvelin keskeiset tuotokset.
Mielestäni Pässin kommentti ei tarkoittanut tätä, vaan sitä, että tämä keskustelu koskee vain supersankarisarjakuvia, jotka mielestäni ovat vain osa amerikkalaista valtavirtaa.
Otsikkoa voisi tosiaan muokata hiukan, mutta kyllähän
ketjun vastaukset osoittanevat joka tapauksessa, että moni mieltää automaattisesti "toiminnallisen valtavirran" tarkoittavan ison kustantamon julkaisemaa kaupallisesti menestyvää sarjakuvaa (isot painokset ja pitkä elinkaari). Arkivinkkelistä mieleen tulee siis vain DC ja Marvel.
Kuten edellisessä viestissäni kirjoitin Vesalle, olen samaa mieltä. Minullekin tulee ensimmäisenä mieleen supersankarisarjakuvat, kun ryhdytään puhumaan amerikkalaisesta valtavirtasarjakuvasta. Kuitenkin esim. Jeff Smithin Bone myy enemmän kuin Marvelin ja DC:n supersankarit. Sekin on Suomessa tuttu sarja. Toisaalta Marvelin ja DC:n sarjakuvissa isot painokset eivät ole enää oletuksena. Kun paraskin lehti onnistuu myymään vajaat 200 000 kappaletta maassa, jossa on yli 300 miljoonaa asukasta ja sitä pidetään ennätyksellisenä saavutuksena, huomaa, että ei se niin suurta pisnestä siellä olekaan (esim. jos vertaa suomalaisen Aku Ankan levikkiä suhteutettuna väkilukuun, USA:ssa sama luku olisi n. 15 miljoonaa).*
Mutta ymmärrän kyllä pointtisi, eikä Pässin viestiin antamani kommentti koskenut sitä.
Jos nyt käydään termejä vääntämään, niin minusta sanomalehtisarjakuva on käyttösarjakuvaa tai kulutussarjakuvaa, suunnattu ihmisille jotka eivät niitä lukiessaan edes tajua lukevansa sarjakuvaa.
Mielenkiintoinen näkökulma. Sanomalehtisarjoista tehdään kuitenkin paljon kokoelmia, joita myydään suuria määriä (vaikkakaan ei lähelläkään samaa kuin mitä ne sanomalehdissä on) ja sinunhan se pitäisi tietää, kun esim. Juban Viivi ja Wagner -kokoelmat hyppäävät kirjamyyntitilastojen kärkeen aina, kun uusi kokoelma tulee, eikä meinaa pudota sieltä kulumallakaan. Kokoelman ostamiseen tarvitaankin jo tietoisempaa päätöstä = vaikka sanomalehtisarjakuvan mieltäisikin käyttösarjakuvaksi, ei se poista sen valtavirrallista ominaisuutta.
Sanomalehtistribejä on myös minusta hankalampi mieltää amerikkalaiseksi valtavirraksi, koska niitä tulee niin paljon muualtakin.
Tietenkään en tarkoita, että kaikki sanomalehtisarjat ovat amerikkalaista valtavirtaa. Vain amerikkalaiset sanomalehtisarjat ovat amerikkalaista valtavirtaa samaan tapaan kuin vain amerikkalaiset supersankarisarjakuvat ovat amerikkalaista valtavirtaa (ja siksi esim. ne Egyptissä tehdyt ja julkaistut supersankarisarjat eivät ole amerikkalaista valtavirtaa, vaikka supersankarisarjoja ovatkin).
"Supersankari" taas loksahtaa automaattisesti "amerikkalainen" -sanan kanssa yksiin.
Ja kuten sanottu, olen täsmälleen samaa mieltä. Se on mielikuva useimpien päässä, mutta se ei tarkoita, että mikään muu ei sitten sen mielikuvan vuoksi voisi olla valtavirtasarjakuvaa (vähän sama kuin jos väittäisi, että vain Disney-sarjat voivat olla eläinsarjakuvia, koska eläinsarjakuvista puhuttaessa tulee aina ensimmäiseksi mieleen (ainakin minulla) Aku Ankka).
* Mistä voisi tietenkin vetää sen johtopäätöksen, että amerikkalainen sarjakuva ei ole valtavirtaa laisinkaan, vain puhtaasti vaihtoehtokulttuuria.
-
Täällä saa siis surutta pilkata vain valtavirtatoiminta puolta
Totta munassa! Kaikkea saa surutta pilkata, missä maailmassa oikein elät? Estäääkö herne nenukissa ajattelun? Tarkennuksen vuoksi, täällä saa surutta pilkata myös vaihtoehtosarjakuvia, mangaa, sydänsuruja, sekä ylipäätään tapella. Kaikelle tälle on oma ketjunsa. Päänsilitykselle myös, mutta mitä tunteita sellainen nyt herättäisi.
Ei kun pilailin vaan, nyt polvistutaan kaikki hartauteen amerikkalaisen supersankarisarjakuvan edessä, tietysti.
-
Estäääkö herne nenukissa ajattelun?
Sekö se oli? No hyvä, täytyy ottaa pois.
Totta kaikkea saa pilkata, myös nyt polvistuessamme Suuren Voiman Alttarin ääreen.
Ihmettelen vain miksi pitää vouhkata siitä mitä EI lue. Minulle tulee mieleen miksi en ole kiinalainen ketju.
Ymmärrän paljon paremmin miksi pidän kiinalaisista/miksi tahtoisin olla kiinalainen -ketjut.
kuka tahtoo pykätä Miksi et lue eurooppalaisia sarjakuvia? ketjun?
Vai onko amerikkalainen valtavirta niin valtavirtaa että pitää erikseen perustella miksi sitä ei lue?
Olenko taas vaihtoehtotodellisuudessa?
Mutta toki hyvä Roju, Polvistukaamme syyrialaiseen rukousasentoon.
Sinä ensin ;)
-
Supersankarisarjakuvissa ärsyttää eniten saippuaoopperamaisuus: kun tarina ei ala mistään eikä pääty minnekään, eri sankareilla on aina tekijäkohtaisesti ylä- ja alamäkiä, jotka erottuvat, muu maistuu toisinaan puulta. Mutta ei silti, kyllä minä mielelläni luen kaikkea sarjakuvaa ja on minulla paljon jenkkien supersankarisarjakuvan puolella
Harmi, että tämä manga vs. muu sarjakuva levisi kahteen ketjuun. Rehellinen deathmatch vaan peliin ja kaikki olisivat tyytyväisiä - tai ainakin kunnolla loukkaantuneita.
-
Harmi, että tämä manga vs. muu sarjakuva levisi kahteen ketjuun. Rehellinen deathmatch vaan peliin ja kaikki olisivat tyytyväisiä - tai ainakin kunnolla loukkaantuneita.
Jeps. Samaa mieltä. Tämä ketju on näköjään vain keskustelua siitä mitkä luetellaan amerikkalaiseksi valtavirtasarjakuvaksi.
Kunnon deathmatch voisi tuoda myös muita esim. eurooppalaisia sarjakuvia taistoon mukaan.
Kunnon King of the Hill pystyyn!
Edit: niin ja missä kaikki mangan kannattajat. Aika pieneltä vaikuttaa sen alan ihmisten osallistuminen keskusteluun.
-
missä kaikki mangan kannattajat. Aika pieneltä vaikuttaa sen alan ihmisten osallistuminen keskusteluun.
Ne harvoin eksyvät mangaketjujen ulkopuolelle. Siellä on muutama oikein hyväkin kirjoittaja, mutta tuppaavat pysymään tiukasti omalla alueellaan.
Tähän ketjuun ei ole muuta vastattavaa kuin että marveleiden ja deeseiden pikapläräysten perusteella ei ole iskenyt. Mikään.
En voi siis syvällisemmin eritellä, mikä esim. marveleissa mättää. Ikinuoret trikoosankarit pysähtyneessä maailmankaikkeudessaan eivät herätä kiinnostusta. Joku taisikin sanoa, että niille lempikirjoilleen, elokuvilleen ja muille haluaa myös päätöksen, koska kaiken hyvän tulisi loppua aikanaan. Paska kituuttaa ikuisesti samojen ikiwanhojen, kliseisten, loppuunkulutettujen ideoidensa kanssa. Melkoista rahastusta, tycker jag. Mutta minkäs teet, kun idiootit ostavat.
-
Mulle nää valtavirtasarjakuvat ovat liiaksi massatuotantoviihdettä - huttua siinä missä vaikka amerikkalaiset tv-sarjatkin pääosin. Onhan siihen valtavaan massaan toki joskus eksynyt kiinnostavampiakin juttuja, mutta en mä seuraa mitä tolla rintamalla tapahtuu.
Tää oli sitten vaan mun mielipiteeni aiheesta.
-
Tähän ketjuun ei ole muuta vastattavaa kuin että marveleiden ja deeseiden pikapläräysten perusteella ei ole iskenyt. Mikään.
En voi siis syvällisemmin eritellä, mikä esim. marveleissa mättää. Ikinuoret trikoosankarit pysähtyneessä maailmankaikkeudessaan eivät herätä kiinnostusta. Joku taisikin sanoa, että niille lempikirjoilleen, elokuvilleen ja muille haluaa myös päätöksen, koska kaiken hyvän tulisi loppua aikanaan. Paska kituuttaa ikuisesti samojen ikiwanhojen, kliseisten, loppuunkulutettujen ideoidensa kanssa. Melkoista rahastusta, tycker jag. Mutta minkäs teet, kun idiootit ostavat.
Eikös tuo vastaus ole vähän samanlainen mikä sai sinun ihon kananlihalle ku kyse oli mangasta?
Ja eikös samnlainen toisto ole myös mangassa?
Helmiä joutuu kalastelemaan jokaisessa tyyli suunnassa. Valtavirta sarjakuvan lukeminen on vähä kuin MTV:n listahittejä kuuntelis.
Siinä ei ole mitään värää mutta se perustuus siihen että yhdestä asiasta imetään kaikki irti ja sitten se heitetään roskiin. Seuraavaksi otetaan toinen asia mikä on yhtä myyvä ja pinnallinen ku edellinenkin mutta vain eri kuosissa.
Tätä pyöritetään uudestaan ja uudestaan. Loputtomiin.
-
Ja eikös samnlainen toisto ole myös mangassa?
Joissain, totta kai.
Mutta mangasarjat sentään loppuvat - viimeistään silloin, kun piirtäjä heittää lusikan nurkkaan. Ja kun on länsimaista sarjakuvaa lukenut 17 vuotta, niin mangalla on tällä hetkellä enemmän tarjottavaa. Se mangahahmojen pallopäisyys, isosilmäisyys ja geneerinen ulkonäkö on muutenkin plussaa. Länsimaiset saatanallisen rumat muskelisankarit itkettävät (järkyttävää yleistystä - ei toki kaikki manga tai länsimaalainen sarjakuva ole samanlaista).
Länkkärisarjoista parhaiten uppoavat strippisarjakuvat kuten Lassi ja Leevi, Kamut ja Jere. Karvinen vuonna varras ja makkara, mutta nykyisellään en koskisi pitkällä markkaravartaallakaan.
-
Eikös tuo vastaus ole vähän samanlainen mikä sai sinun ihon kananlihalle ku kyse oli mangasta?
Ja eikös samnlainen toisto ole myös mangassa?
Lauran puolesta en osaa vastata mutta useimmat huippusuositutkin mangat loppuvat joskus. Dragon Ballin päähenkilö kasvaa aikuiseksi ja saa lapsen ja muitakin lopullisia muutoksia tapahtuu. Ranma ½:kin loppuu tämän vuoden puolella (Japanissa loppui jo 90-luvun puolessavälissä) eikä sille ole tulossa jatkoa muiden tekemänä. Johtunee japanilaisesta sopimustentekotavasta, jossa mangakat saavat oikeudet sarjoihinsa tai jakavat ne kustantajan kanssa.
-
Ja kun on länsimaista sarjakuvaa lukenut 17 vuotta, niin mangalla on tällä hetkellä enemmän tarjottavaa. Se mangahahmojen pallopäisyys, isosilmäisyys ja geneerinen ulkonäkö on muutenkin plussaa. Länsimaiset saatanallisen rumat muskelisankarit itkettävät
Nyt mentiin tähän makuasiaan. En itsekkään jaksa paljoa lukea tätä supersankari tohellusta mutta se mikä niissä jaksaa aina välillä kiehtoa on juuri se hillitön määrä eri lihaksia hauiksen ympärillä ja se perkeleellinne määrä vaatteiden laskoksia :D
En tiedä miksi mutta näin on.
Toisaalta taas en tiedä mitään parempaa kuin pelkistetty karu viiva. Tätähän on paljon mangassa ja jotkun myös iskeekin mutta miksi se ällö söpöily. Ei kiitos.
-
Lauran puolesta en osaa vastata mutta useimmat huippusuositutkin mangat loppuvat joskus.
Ihan hyvin vastasit minunkin puolestani :)
Ja vielä oikeastaan paremmin.
Luen toki yhä muutakin kuin mangaa. Varsinaisen kiinnostuksen länsimaisiin sarjakuviin herätti henkiin Blacksad
<----
Mutta se ei taas kuulu mitenkään amerikkalaisten valtavirtasarjakuvien puolelle.
-
Toisaalta taas en tiedä mitään parempaa kuin pelkistetty karu viiva. Tätähän on paljon mangassa ja jotkun myös iskeekin mutta miksi se ällö söpöily. Ei kiitos.
Ei kaikessa mangassa oo ällöä söpöilyä. ;D
Monessa länsimaisessa sarjassa tosiaan ottaa päähän se, että sarja vain jatkuu ja jatkuu, senkin jälkeen kun se menee pelkkää alamäkeä. Ja kun vanha piirtäjä kuolee otetaan uusi jatkamaan. Hyvä sarjis harvemmin unohtuu vaikka se ei jatkuisikaan maailman tappiin.
-
Tänäänhän on todella paljon puhuttu siitä miksi ei lue tiettyjä sarjakuvia. Tosin tämä keskustelu näyttää viimeisten viestien perusteella menevän mangan puolelle...
Varsinaiseen kysymykseen: En ole tärmännyt yhteenkään jenkki sarjakuvaan pitkään aikaan joka jaksaisi kiinnostaa. Ei ole vain aikaa eikä kiinnostusta niin pajoa että järjestäisi aikaa. Kun sama vastaus sopisi myös mangan puolelle niin pakostakin alan miettiä mihin olen kadottanut kaiken kiinnostuksen lukea sarjakuvia yleensäkin. Ostoslistalla on toki muutama klassikko mitkä pitäisi hommata ja lukea mutta yhä kasvamassa määrin huomaa että ei enää jaksa uudemmat jutut kiinnostaa. Varmasti löytyisi paljon uutta kiinnostavaa myös jenkkisarjakuvan piiristä mutta vähitellen on kadonnut kyky innostua mistään minkä takia ei jaksa etsiä niitä uusia hyviä juttuja ja jos joku suosittelee jotain niin se on kuitenkin ikivanha klassikko jonka on jo lukenut tai se on hankintalistalla.
Jos valtavirtajenkkisarjakuvana puhutaan Marvel / DC sarjakuvista niin vastaus on selvä: Mitään uutta ei ole tapatunut. Samojen vanhojen hahmojen tarinoita kerrotaan uudelleen ja uudelleen. Kaipaisi jotain uutta ja tutkimatonta mutta sitä ei taida löytyä niiltä alueilta joita kahlannut liian pitkään.
-
Mutta amerikassahan sarjojen käsikirjoittajat ja kuvittajat vaihtuvat usein tiuhaan
Epätasalaatuisuus on yksi juttu, mutta mikä mua tossa eniten häiritsee on se että uudet kaverit laitetaan tekemään sitä ihan samaa metrituubaa mitä viisikymmentä niiden edeltäjääkin. (Okei, joskus tulee semmoisia artisteja kuin vaikka tuo Frank Miller - nää on just niitä valonpilkahduksia).
Kuitenkin mä näen sarjakuvan taidemuotona, niin että taiteen tekijällä pitää olla merkitystä - ettei häntä ei tosta noin vaan voida vaihtaa toiseen ilman että kukaan juurikaan huomaa. Massatuotantona voi sitten suoltaa vaikka kännyköitä.
-
Tuo toisteisuus jenkkivaltavirran kritiikkinä ja ongelmana ontuu siinä mielessä, että mitä muuta Asterixit, Tintit ja Aku Ankat ovat kuin saman toistoa - mikään ei muutu, hahmot eivät kehity mihinkään tai miksikään. Sarjat loppuu, kun tekijät ovat toistaneet samaa laulua viisikymmentä vuotta ja saavat yöpöytäänsä nojaten tyytyväisenä slaagin.
Läntisessä Varjon valtakunnassa tekijöiden kierrätys ehkä omalla tavallaan pitää parhaimmillaan homman tuoreena - ainakin kun tekijöillä on intoa ja mielikuvitusta, ja toimituskunta ei pörssiliput kourassa dissaa kaikkia ehdotuksia. Varmasti mielikuvitusta ja luomisen vapautta voisi käyttää jollain toisella saralla vuolaammin, mutta jostain syystä monet tekijät haluavat tehdä viittasankarimeininkiä - sen ymmärtämiseksi, ja heidän tuotosten arvostamiseksi, pitää löytää kauluksensa alta oma sisäinen pikkupoikansa (tai -tyttönsä, ehkä).
Mutta siis siitä samojen tarinoiden kierrätyksestä- se liittyy ehkä siihen ikonisuuteen, joka "suurimmilla" sankareilla on, Hämiksellä, teräsmiehellä, Batmanillä. Vääjäämättä pelataan kliseiksi muotoutuvilla karaktääreillä ja pelinappuloilla, mutta joskus niistäkin saa kiinnostavia rakennelmia aikaan. Toisaalta vuosikymmenen ajan jenkkilän suosituin sarjakuva, X-men, teki polveilevista juonista ja kehittyvistä t. muuttuvista hahmoistaan kiinnostavuutensa, ja vei sen varsin pitkälle. Kun skidinä nappasin Kukunorista muutaman vuoden suomalaisia suomennoksia edellä liihottavan X-menin, pisti se pääni ihan pyörälle, kun kaikki oli niin muuttunut. Myöhemmin se on mennyt edes-takaisin -pelleilyksi, kun seuraavat kirjoittajat vesittävät edellisen ideat.
Jos tässä inhokki-threadissa saa antaa lukusuosituksia, niin Bendisin Daredevil, jota on koosteina kymmenkunta albumia, kuljettaa päähenkilöä tapahtumaketjua eteenpäin (joskin aika jouheasti), tavalla jossa ei ole suuntaa taaksepäin, ja seuraava kirjoittaja jatkaa aika johdonmukaisesti vieden hommaa vielä pidemmälle. Milleristä nokitetaan roimalla kädellä.
Ja ketjun kysymykseen vastaten, en lue suurinta osaa jenkkivaltavirtasarjakuvia, koska niitä tekee lahjattomat kirjoittajat ja piirtäjät, jotka epätoivoisasti yrittävät kannatella isojen yhtiöiden nimikekiintiöitä, juurikin toistaen niitä ilmeisimpiä virityksiä. Monasti mietityttää, kun hyviäkin sarjoja (minun mielestäni, nöyrimmiten) olisi valittavana, että miten niille kaikkein karuimmille riittää kuukaudesta toiseen ostajia - lehdet kun laitetaan giljotiiniin aika nopeasti jos valuutta ei liiku.
-
Tuo toisteisuus jenkkivaltavirran kritiikkinä ja ongelmana ontuu siinä mielessä, että mitä muuta Asterixit, Tintit ja Aku Ankat
Se että jossain on ongelma ei tarkoita etteikö sama ongelma voisi olla muuallakin. Jos kyse olisi vertailusta miksi A on parempi kuin B kyse oiisi ontuvasta kriitikistä. Jos kyse on miksi A ei kiinnosta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa voisiko myös B olla epäkiinnostava samasta syystä-
Ja koska kyse on säikeestä miksi juuri vastaaja ei lue niin kyse on puhtaasti subjektiivisesta mielipiteestä mitä ei pitäisi ottaa niin objektiivisena kritiikkinä. Kyse on esim.omalta kohdaltani henkilökohtaisesta kyllästymisestä siihen että olen aikoinaan lukenut tarinat joita tuodaan aina vain uudelleen. Nostalgian värjäävät muistot sanovat että tämä oli paljon parempaa silloin.
Mutta vertailussakin olisi hieman pointtia kun vertaa määrää. Eurooppalaiset tuntuvat saavan sen yhden muutaman kymmensivuisen albbarin ulos melkein joka vuosi. Ok. Kärjistäen. Toki näistäkin moni on sellainen että tekijän olisi ehkä parempi tehdä jotain muuta vaihteeksi. Mutta jos tällä tahdilla tekijä saa ulos komisen kymmentä albumia elämänsä aikana niin siihen ei ihan niin pahasti ehdi kyllästyä kuin taas yhteen uuteen X lehteen. Hahmot alkavat olla niin kuluneita että tuoreemmatkaan ideat eivät välttämättä jaksa innostaa.
-
Supersankarit eivät ole koskaan innostaneet, mutta ehkä tämä on vaan tämmöinen tyttöjuttu.
Mä taas en ole koskaan mitään lukenut jalkovälilläni. ;) Törmäsin Ryhmä-X:ään 1986 ja olen ollut siitä lähtien armottomasti koukussa.
Jälleen kerran saa vinkata jos on suosituksia.
Voisin varovaisesti suositella Authorityä, jos scifi ja Bryan Hitchin piirrosjälki edes jotenkin kolahtaa, sekä Mooren Tom Strongia, joka on vähemmän supersankarimainen.
-
Se että jossain on ongelma ei tarkoita etteikö sama ongelma voisi olla muuallakin. Jos kyse olisi vertailusta miksi A on parempi kuin B kyse oiisi ontuvasta kriitikistä. Jos kyse on miksi A ei kiinnosta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa voisiko myös B olla epäkiinnostava samasta syystä-
Olet tietysti oikeassa, kommenttini ehkä liittyikin siihen ideaan, että kritisoijat hyväksyisivät toiston toisaalla, mutta esittävät sen kritiikin aiheena tällä saralla. Sarjakuvantekijän, siinä missä munkä tahansa muun luovan alan tekijän, on viime kädessä aika vaikea välttää toistoa - hyvä on jos siihen pystyisi, mutta ainakin jos on jotain kustannusdeadlineja hiillostamassa, tyytyy tekemään sitä mihin on tottunut. Ja toisaalta se mikä yhdelle näyttäytyy saman toistona, voi toiselle välittyä muutoksena tai kehityksenä (samaten tekijälle itselleen).
-
Supersankarit eivät ole koskaan innostaneet, mutta ehkä tämä on vaan tämmöinen tyttöjuttu....
... Jälleen kerran saa vinkata jos on suosituksia.
kai se valtavirtaan kuuluu, kun Marvelin kautta nyt julkaistaankin (tekijän omistaessa copyrightit) - eli Kabuki. SItä olen tällä foorumilla mainsotanut, ja mainostan niin kauan kuin kaikki on siihen tutustunut! Kabuki Metamorphosis, tähän mennessä uusin kooste, kuuluisi jokaisen sarjakuvasta kiinnostuneen hyllyyn, kerronnannallisen kekseliäisyyden ja älykkään tekstinsä, ja suht viehättävän kuvallisen jälkensä takia. uudet Alchemy -sarjat ovat visuaalisesti ja symboliikan käytön suhteen hypänneet jättiharppauksen, ja kun ne pistetään yksien kansien sisään, on jenkkisarjakuvien tähänastisesti merkittävin albumi ehkä kasassa! (edit: no okei, Cagesin, Mausin, Blanketsin ja Jimmy Corriganin ohessa, ja ... ja.. ,)
Kyseessä ei ole supersankarisarjis, vaikka alunperin sarjis lähti itämaisista tappomeiningeistä inspiroituneista kuvioista, nykyisin lähinnä päänsisäistä kelailua - ehkä ongelmaksi muodostuukin ainoastaan se, että draamallinen toiminta jää aika vähään.
-
Jos amerikkalaisella valtavirralla ajatellaan puhtaasti Marvelin ja DC:n supersankareita, niin tuleehan niitä edelleen luettua, mutta vähenevissä määrin.
Jotenkin tuntuu, ettei perushutulla (ajatellaan vaikka Hämähäkkimiestä) ole loppujen lopuksi enää pahemmin tarjottavaa. Peter Parkerin harteillaan kantama angsti ja lapselliset, One Pieceen verrattavissa olevat kamppailut kaikenkarvaisten vihollisten kanssa alkavat puuduttaa melko pian, etenkin kun pakkaa ei oikein uskalleta sekoittaa kunnolla.
Lisäksi juonet ovat pikkuisen lapsellisia, ja jonkun kovasti kehutun Ann Nocentin kirjoittamissa 1980-luvulla julkaistuissa Hämis-tarinoissa yhteiskunnallinen kritiikki oli niin päälleliimattua ja alleviivaavaa että heikompaa hirvitti.
Mikäli vertailukohtia haetaan television puolelta, niin Hämähäkkimiestä voitaisiin juoneensa perusteella ajatella Kauniiden ja rohkeiden kaltaiseksi saippuaksi: keskeisiin hahmoihin ei uskalleta kajota pysyvästi ja kerran hengiltä otetut tai kadonneet pahikset palaavat aina vaan ja uudestaan.
Joku Bill Willinghamin "Fables" muistuttaa sen sijaan erinomaista Sopranosia: käsikirjoittajat rohkenevat kirjoittaa juonta eteenpäin hyvinkin dramaattisesti, eivätkä säästele edes suosittuja hahmojaan.
Supersankarien kyytiin on myös joskus vaikea hypätä kesken kaiken: esimerkkinä tästä vaikkapa suomalainen Ryhmä-Äx, jossa satunnainen lukija ei voinut välttyä tuntemukselta, että hahmojen taustoja ja juonen aikaisempia mutkia pitäisi tuntea tarkemmin että sarjakuvasta saisi kaiken irti.
No, onneksi päivä paistaa välillä risukasaankin, ja välillä vastaan tulee hyvinkin viehkoja tarinakokonaisuuksia. Ja onneksi meillä on aina Fables, Sandman ja pienin varauksin myös Powers.
-
Tunnustan sen julkisesti: en lue amerikkalaisia valtavirtasarjakuvia. Siis jos termillä viitataan Suomessa kioskimyynnissä olevan kaltaiseen supersankarihöttöön.
Ja miksikö en? Koska en kuulu kyseisten sarjakuvien lapset/nuoret-kohderyhmään. Ja koska suurin osa tarjonnasta on vasurilla väännettyä heikkotasoista saippuamössöä, joka ei itseäni viihdytä tai innosta. Saati sitten, että se tarjoaisi aivoja kutittelevia virikkeitä tai taiteellisesti kiinnostavia visioita.
Sen sijaan luen paljonkin aikuisyleisölle suunnattuja amerikkalaisia laatusarjakuvia.
Kuten vaikkapa seuraavien tekijöiden töitä:
-Alan Moore (Swamp Thing, Watchmen, Top Ten, V niin kuin verikosto, Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga, Miracleman, Tomorrow Stories, 1963 jne)
-Neil Gaiman (Sandman jne)
-Frank Miller (Sin City, Daredevil, 300, Yön ritari, Ronin jne)
-Warren Ellis (Transmetropolitan, Planetary, City of Silence, Desolation Jones jne)
-Grant Morrison (Animal Man, Doom Patrol, Invisibles, Filth, Flex Mentallo, Seven Soldiers jne)
-Peter Milligan (Enigma, Human Target jne)
-Paul Chadwick (Concrete jne)
-Mike Mignola (Hellboy, The Amazing Screw-On Head jne)
-Kurt Busiek (Astro City, Arrowsmith jne)
-Matt Wagner (Grendel, Mage jne)
Sekä monia, monia muita.
-
Sori, mutta en voi olla tarttumatta rajaukseesi "Suomessa kioskimyynnissä olevan".
Tuossa listassasi kun kuitenkin listaat aika monta (ainakin seitsemän omien laskujeni mukaan) Suomessa kioskimyynnissä olevaa/ollutta sarjaa. Tietenkin rajauksessasi on lisäys "supersankarihöttö", mikä saattaa viitata siihen, että pääpaino ajatuksessasi ei ole kioskimyynnillä, vaan sillä hötöllä. Tämän kautta voidaan sitten pohtia sitä, että onko esim. Millerin Daredevil (tai Millerin Batman) sitä höttöä, koska se on kuitekin tehty ja julkaistu täsmälleen samalla formaatilla kuin vieressä lehtihyllyssä lojuva Teräsmies tai Hämähäkkimies.
Lopulta siis rajaus ei oikeastaan olekaan kioskimyynnissä tai hötössä, vaan sisällössä, jota ei pysty välttämättä näkemään esim. kannen perusteella*, vaan lehti täytyy ensin lukea.
Viime kädessä kuitenkin moni tuntuu lukevan ihan valtavirtasarjakuvaa, vaikka ei sellaiseksi sitä haluaisikaan (?) tunnustaa. Onhan esim. Grant Morrison tällä hetkellä yksi DC:n universumin arkkitehdeistä. Tekeekö se sitten DC:n sarjoista, joita Grant on ollut ideoimassa ja suunnittelemassa vähemmän valtavirrallisia? Samaten Millerin Sin City on tätä nykyä oikein valtavirtaa, sillä olihan Sin Citystä tehty elokuva jonkinlainen menestys käsittääkseni. Toki myönnän sen, että sama henkilö voi tehdä sekä valtavirtaa että vaihtoehtosarjaa, mutta yllättäen moni vaihtoehdoksi mielletty ei välttämättä sitä olekaan. Mielestäni.
* Mutta tässä on kuitenkin apuna se, että tietää tekijöitä ja sen millaisia tarinoita he tekevät. Siten edistynyt lukija voi jo tekijän perusteella huomata, että mikä on sitä kioskimyynnissä olevaa supersankarihöttöä ja mikä on sitten aikuisille (tai tässähän voisi kohderyhmä olla mikä vain) suunnattua sarjakuvaa, vaikka kyse olisi koko ajan samasta nimikkeestä, mutta eri numeroista.
-
Koskaan ei pitäisi selitellä, mutta ehkäpä tekstiin valittu tyylilaji ja sanavalinnat sekä suhtautuminen itse aiheeseen aukeavat paremmin jos tsekkaa myös tuon ;) :
http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=6218.msg105200#msg105200
Hah, sainpas käytettyä pärstää! Nyt hävettää.
-
uudet Alchemy -sarjat ovat visuaalisesti ja symboliikan käytön suhteen hypänneet jättiharppauksen, ja kun ne pistetään yksien kansien sisään, on jenkkisarjakuvien tähänastisesti merkittävin albumi ehkä kasassa!
En voisi olla enempää eri mieltä.
Minusta Kabuki ei ole vuosiin tehnyt muuta kun pyörinyt mielenkiinnottomuuksien ja mitättömyykisen ympärillä. Kaunista jälkeä kyllä, mutta sisällöltään jurnuttaa kovin pahasti pienen pientä ympyrää :(
Sääli.
Tavallaan viimeisin Kabuki -alppari on Scarab jota muistaakseni Image/Diamond markkinoi numero kuutosena.
-
En voisi olla enempää eri mieltä.
Minusta Kabuki ei ole vuosiin tehnyt muuta kun pyörinyt mielenkiinnottomuuksien ja mitättömyykisen ympärillä. Kaunista jälkeä kyllä, mutta sisällöltään jurnuttaa kovin pahasti pienen pientä ympyrää :(
Sääli.
Tavallaan viimeisin Kabuki -alppari on Scarab jota muistaakseni Image/Diamond markkinoi numero kuutosena.
Jännä juttu, minusta kun ne ekat albumit on aika keskinkertaista kamaa, ellei jopa skeidaa. Se ilmaisu jota Mack on hakenut alun alkaen löytyi Skin Deepin aikoihin, ja jälkeen, ja uusin matsku on ylittänyt sarjakuvan konventiot hyvin henkilökohtaiseen tasoon mentäessä - sarjakuva lähenee harvinaisella tavalla lyriikkaa - ja hmm... taidetta.
-
Jännä juttu, minusta kun ne ekat albumit on aika keskinkertaista kamaa, ellei jopa skeidaa. Se ilmaisu jota Mack on hakenut alun alkaen löytyi Skin Deepin aikoihin, ja jälkeen, ja uusin matsku on ylittänyt sarjakuvan konventiot hyvin henkilökohtaiseen tasoon mentäessä - sarjakuva lähenee harvinaisella tavalla lyriikkaa - ja hmm... taidetta.
Joo, ihan alku oli kyllä aika räpiköintiä.
Valitettavasti vaan minusta sarja on junnannut nykyisin tosi pahasti paikoillaan ja taiteenkin puolesta tuo Mackin nykyjälki (erotuksena niihin alun mv-juttuihin) alkaa jo toistaa ja väsyttää. One trick pony?
No, edelleenkin tulee noita ostettua; ei niitä montaa vuodessa tule ;)
-
The Matrix comics vol 2 kesken ja tajusin miksi en näistä enää välitä: miksi sitä tekstiä pitää olla niin helkutisti?
-
The Matrix comics vol 2 kesken ja tajusin miksi en näistä enää välitä: miksi sitä tekstiä pitää olla niin helkutisti?
Tämäkin on yksi syy, miksi luen nykyään enemmän mangaa kuin länsimaista sarjakuvaa. Romaaneissa ja tietokirjoissa suuri tekstimäärä ei vain häiritse samalla tavalla kuin puhekupliin ja selityslaatikkoihin sullottuna.
Minulla ei vain yksinkertaisesti riitä kiinnostusta yhden kuvan tuijottamiseen liian kauksi aikaa vain ison tekstimäärän vuoksi.
-
The Matrix comics vol 2 kesken ja tajusin miksi en näistä enää välitä: miksi sitä tekstiä pitää olla niin helkutisti?
olen kuullut saman valituksen, Blueberrysta. ihan aikuiselta ja sivistyneeltä ihmiseltä.
Makuasia tietysti.
-
olen kuullut saman valituksen, Blueberrysta. ihan aikuiselta ja sivistyneeltä ihmiseltä.
Makuasia tietysti.
Jotkut eivät pidä myöskään Alixista, koska tekstiä on niin paljon. Mutta Blueberryyn ja Alixiin verrattuna jenkkisarjakuvissakin on suorastaan olemattoman vähän tekstiä...
Japanissa ilmestyy paljon myös aikakauslehtiä, joissa on pääosin kuvia ja vain lyhyet kuvatekstit - Seiskakin on melkein Parnasso niihin verrattuna.
-
Ja tekstiähän on monenlaista. Ei mua tekstipitoisuus sinänsä haittaa, mutta jenkkien mukasyvällinen keittiöfilosofointi ei sytytä. Tarantinoja on vain yksi.
-
..vaan sisällössä, jota ei pysty välttämättä näkemään esim. kannen perusteella*, vaan lehti täytyy ensin lukea.
Mitä, eikö kirjaa saa arvostella pelkästään kansien perusteella? Kauheaa! :o
-
Mitä, eikö kirjaa saa arvostella pelkästään kansien perusteella? Kauheaa! :o
Kirjan voi usein arvostella kannen perusteella. Yleensä kannessa on tekijän nimi.
Jos silti haluaa olla edes perusfiksu muodostaa mielipiteen vasta luettuaan kirjan/sarjakuvan tai todettuaan ettei jaksa loppuun asti.
-
Tuleepa mieleen eräskin kotimainen populaarikirjoittaja, joka on kirjoittanut useampiakin "arvio" juttuja pelkkien videoiden, opusten ja lehtien kansien perusteella.
Ihan sujuvia juttuja, ei siinä mitn.
-
Itse asiassa luen Batmania, Teräsmiestä ja Hämähäkkimiestä säännöllisesti kun minun nelivuotias pitää niistä. Ne on järkyttävän typerää scheissea mutta tämä on näitä vanhemmuuden dilemmoja. Jos sanoisin että isi ei lue tätä paskaa vaan nyt luetaan fiksu eurosarjis niin aiheuttaisin sille todennäköisesti koko elämänkestävän vastenmielisyyden niitä kohtaan. Onneksi on sentään Barks josta me pidetään molemmat
-
Tuo toisteisuus jenkkivaltavirran kritiikkinä ja ongelmana ontuu siinä mielessä, että mitä muuta Asterixit, Tintit ja Aku Ankat ovat kuin saman toistoa - mikään ei muutu, hahmot eivät kehity mihinkään tai miksikään.
Siksi Aku Ankka ei enää tulekaan kotiini enkä suostu lukemaan enää yhtään uutta* Tintti tai Asterix kirjaa. Samaa väsynyttä juttua vuodesta vuoteen.
Ja mitäs muuta tähän keskusteluun voisi sanoa yleisellä tasolla... Juu, niin... Minä en ole koskaan ymmärtänyt tuota yhden lajityypin haukkumista ja toisen ylistämistä toista paremmaksi tai "älykkäämmäksi". Kaikilta kolmelta mantereelta ja kaikista lajityypeistä tulee hienoja teoksia, mutta valtaosa tämän maailman sarjakuvista keskinkertaista ja täysin yhdentekevää tusinahöttöä. Tätä se on ollut ennen ja tätä se on myös tulevaisuudessa.
* No eihän niitä uusia enää tietenkään tule, mutta en minä niihin vanhoihinkaan suostu koskemaan enää kirveelläkään.
-
no tämä ketju taitaapi olla lähinnä sitä mitä etsitään.
Ehkä.
Oikeastaan tämä oli "vähiten väärä" ketju.
Eric "GOON" Powell jyrähtää youtubessa monipuolisemman sarjakuvan ennen muuta tekijäomisteisen sellaisen puolesta (http://www.youtube.com/watch?v=gPk6chRXDDg)
Powellin arvio miksi tilanne on mikä on pitänee paikkansa= Warner& Disney.
aika pitkälti ollaan asian ytimessä mutta tilanne on monisyisempi kuin miltä näyttää:
Pitkän linjan puurtamisella kulttisuosiosta laajemmallekin yleisölle tutuksi tullut kauhuun erikoistunut Steve Niles käsittelee samaa blogissaan (http://www.steveniles.com/2011/01/whats-all-this-creator-owned-talk.html), mutta kypsyydellä joka usein uupuu kvaakistakin.
Ja Skottie Young peesaa myös:lue HYVÄÄ oli se sitten valtavirtaa tai vaihtoehtoista (http://www.skottieyoung.com/2011/01/spread-word.html?spref=tw)
-
Tuo toisteisuus jenkkivaltavirran kritiikkinä ja ongelmana ontuu siinä mielessä, että mitä muuta Asterixit, Tintit ja Aku Ankat ovat kuin saman toistoa - mikään ei muutu, hahmot eivät kehity mihinkään tai miksikään.
Minua ei häiritse hahmojen muuttumattomuus, kunhan tarinat on keskenään riittävän erilaisia.
Esim. Tintti-seikkailut: Tintti Amerikassa, Seitsemän kristallipalloa ja Castafioren korut eivät ole saman toistoa, mielestäni.
Tosin ei minulla ole mitään henkilöiden kehittymistä ja muuttumista vastaankaan.
Pidän kyllä vanhoista amerikkalaisista sarjiksista, Prinssi Rohkea, Rip Kirby, Tenavat, Johnny Hazard...
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana en ole lukenut kauheasti amerikkalaisia sarjakuvia, paitsi Lassia ja Leeviä, joka onkin loistava.
Ostin tässä taannoin pari Parkeria. Ei toki olleet huonoja, mutta en innostunut niistä yhtään. Jälkimmäinen kirja jäi jopa kesken. Joku niissä vain tökkii. En tiedä mikä. Sama juttu monen muun amerikkalaisen sarjakuvan kohdalla kohdalla. Onko kerronta hiukan liian naurettavan sentimentaalista? Poseeraavatko hahmot joka ruudussa hiukan liikaa? Aika harvoin myöskään puhekuplien sirottelu ympäri ruutuja miellyttää silmääni.
Asia saattaa olla kohdallani hyvin yksinkertainen, olen niin tottunut eurooppalaiseen tapaan kertoa sarjakuvaa, että amerikkalaiset sarjakuvat vain kertakaikkiaan näyttävät "vääränlaisilta".
-
Asia saattaa olla kohdallani hyvin yksinkertainen, olen niin tottunut eurooppalaiseen tapaan kertoa sarjakuvaa, että amerikkalaiset sarjakuvat vain kertakaikkiaan näyttävät "vääränlaisilta".
voi olla, mutta toisaalta sinähän olit Jean Giraud/Moebius-miehiä eikös?
Herra kun itse summaa itsensä "amerkkalistyyliseksi artistiksi".
toisaalta manga/BD/artsu/amerikkalainen jako on toisaalta helppo esittää mutta on keskenään niin valtavassa vaikutteiden myllerryksessä.
Osa tekijöitä vetäytyy nostalgiseen lajityypin "omaan" jälkeen ja lainalaisuuksiin mutta muuten muut ottavat vaikutteita ja piirteitä toisistaan luoden yhä uutta sarjakuvakerrontaa jossa on muitten elementtejä.
Vaikka mitenkään uusi asiahan ei ole.'
itse nautin Darwyn Cooken Parkereista jotka ovat raikas tuulahdus noirihtavaa animaatio/BD henkistä Ligne clairia elokuvallisin vivahtein.
Jäin vain miettimään millainen olisi "amerikkalaisempi" Parker, esim. Geoff Darrow'n tai vaikkapa Stuart immosen piirtämänä. Frank Millerin versio kun on pääteltävissä Sin Cityistä ja Lapham Stray bulletsista.
-
Supersankarijuttujen seuraaminen on vähentynyt aika paljon vuosien varrella joten marmatan aiheesta vaikka trikootyypit eivät noin periaatteessa olekaan luotaantyöntäviä...
Jos yhteen fraasiin pitäisi ongelma summata niin "jatkuva hallitsematon näennäismuutos" kattaa aika hyvin. Staattisuus tai tekijöiden vaihtuminen ei sinänsä haittaa, kyllähän minä luen myös mm. Aku Ankkaa tai Pikoa ja Fantasiota. Mutta.
En halua ottaa elämäntehtäväkseni superien seuraamista, niinpä nämä Infinite Dawn of Dark Mutant Reign Clone Massacre House War X -megaeventit vain sotkevat ja tuntuvat pitävän huolta siitä että vaikka yksittäisillä tekijöillä voisikin olla kiinnostavia tarinoita kerrottavana niin ne kaikkien muiden sarjojen kirjoittajat potkivat vastaan ja lopullisen nujerruksen antaa firma jonka korkean profiilin sarjoissa ei ainakaan saa tehdä yhtään mitään.
Ja sitten se loputon eestaas-liike jossa mikä tahansa suunnanmuutos kirjoitetaan tuota pikaa pois. Ketä muka kiinnostaa muuten kuin vedonlyöntimielessä että kuka Ihmenelosten jäsen kuolee koska kahden vuoden päästä hahmo on taas hengissä. Pahimpia esimerkkejä tästä lienee Ihmenainen, josta monilla kirjoittajilla ja lukijoilla on selkeä mielikuva millainen tämän tulisi olla...harmi vain että mikä tahansa se kirjoittajan mielikuva onkaan niin 75% faneista ja seuraava kirjoittaja on eri mieltä, lopputuloksena hahmo jolla ei oikeasti ole identiteettiä mutta jonka tunnettavuus tavisten keskuudessa on sen verran suuri että jossain muodossa se pitää raahata mukana ilman liian radikaaleja vetoja.
Lopputuloksena paljon sarjoja jotka aiheuttavat lähinnä tyytymättömyyttä.
Toki niitä kiinnostaviakin juttuja tulee, joko varsinaisten jatkumojen ulkopuolelta (kuten Astro City tai Powers) tai sitten sieltä Marvelin ja DC:n marginaaleista, sieltä mistä mm. Mooren Swamp Thing, Morrisonin Doom Patrol tai Millerin Daredevil aikoinaan tulivat, ja myöhemmin olen tykännyt mm. Bendisin Aliaksesta ja Milliganin X-Statixista ja Andreykon Manhunterista (ja mm. Chasesta ja Young Heroes in Lovesta). Simonen Birds of Preyssa on suunnilleen se maksimimäärä universumijatkumoa jota sarjikseeni haluan.
Ai niin, ja tämä saattaa olla nostalgiavaikutteinen makukysymys, mutta se yleinen piirrostyyli on minusta mennyt huonompaan suuntaan. En minä jaksa näitä liukuväritettyjä McFarlane-klooneja siinä missä moni 80-luvun huonompikin taiteilija oli ihan luettava.
-
hdc:n näkökulmat ovat minusta tervehenkisiä ja samassa linjassa Steve Nilesin ja Skottie Youngin(kts yllä) kanssa: keskity niihin jotka ovat hyviä sinusta, oli kyse sitten valtavirrasta tai alternativesta.
mutta minulla olisi ihan kysymys hdc.lle koskien piirrostyyliä kun kerran makuasioissa pysytään: onko se enemmän väritys vai tyylikysymys?
siis olen ymmärtävinäni että lasket David Finchit jne McFarlane-klooneiksi vaikka valtavirtapuolella on sellaisiakin kuin Maleev, Duncan fegrero, JOCK, JR JR, Marcos Martin ja Steve Dillon.
-
Väritys on se mikä on useimmin ellottanut, erityisesti kun lopputulos näyttää sellaiselta muoviselta (kai niissä jotain jännää tietokone-3d-vaikutelmaa on yritetty). Ihan pahimmat esimerkit taitaa kyllä olla jo jääneet muutaman vuoden taakse ja tekniikka kehittynyt, mutta erityisesti siinä vaiheessa kun tietokoneväritys aikoinaan yleistyi niin silmiin sattui...
Ja onhan niitä moderneja taiteilijoita monenlaisia, yleisellä tyylillä tarkoitankin niitä suhteellisen nimettömiä taiteilijoita jotka pysyvät palkkalistoilla koska kykenevät vääntämään nopeasti ihan ammattimaista jälkeä. No, ehkä McFarlane-klooni ei ole ihan osuva nimitys (tai saattaa vaatia sen -wannabe-lisäyksen).
Noista ärsyttävistä tyyliseikoista, kaveri mainitsi rajoittavaksi seikaksi ruutujaon. On perinteisen jaon kannalla eikä tykkää kun ruudut virtaa toistensa yli pitkin sivua...