Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvien ostaminen ja keräily => : Joe_Smith 28.03.2006 klo 13:02:46
-
Kerronpa teille tarinan keräilystä.
Pikkupoikana minulle tuli vaihtelevasti Nakke tai Aku. Silloin kun minulle ei tullut Akua, marssin naapuriin kummisedän luokse ja luin uusimman Ankan siellä. Vaihtarina lainasin kummisedälle Asterixeja ja Lucky Lukeja, jotka sain ostettua vanhemmilta pummaamillani rahoilla.
Neljän kilometrin päässä kotoa, oli eräs vanha maatila, jonka lapset oli jo aikuisia. Siellä oli suuressa tuvassa sängyn alla pahvilaatikko, joka oli täynnä Akuja. Niin, Akuja 50-luvulta, kaikista kannet irti ja muutenkin huonossa kunnossa. Mutta tuli ne luettua.
mat lehteni säilytin aluksi vanhassa matkalaukussa. Huolellisesti kirjoitin nimeni jokaiseen lehteen. Kun opin vähän paremmin kirjoittamaan, tein ruutuvihkoon luetteloita lehdistä. Siinä vaiheessa hiukan kaduin, että olin tehnyt aika monesta lehdestä paperiliidokkeja.
Lukioaikan sitten aloitin semmoisen puolivillaisen keräilyn. Kaikki kelpasi kunnosta riippumatta. Lähinnä keräilin niitä luettavaksi. Sarjisten lisäksi nurkkiin alkoi kerääntyä kirjoja.
Kun pääsin töihin, rahaa oli enemmän. Ostin lisää ja lisää kirjoja sarjiksia. Reilussa kymmenessä vuodessa minulle oli kertynyt noin kolme tuhatta kirjaa, reilu tuhatkunta sarjisalbumia ja tuhansittain sajakuvalehtiä. Niitä oli kokonainen kellarikomero täynnä. Kaikki eivät mahtuneet asuntoon.
Lehtien ja kirjojen kuntokin parani keräilyharrastuksen edetessä. Loppuvaiheessa minulla oli kaikki legendaariset Valerianit, Ruudut, Batmanit, Markokset, Trumfit sun muut. Lisäksi rupesin keräämään kaikenlaista muutakin romua, sarjishahmoja, pikku- ukkoja, mainoskylttejä ja muuten vaan jänniä esineitä.
Jossain vaiheessa mukaan oli tarttunut nainen. Erehdyin menemään hänen kanssaan naimisiin. Eihän siitä mitään tullut, joten erosimme. Olin taas yksikseni kaiken romun keskellä.
Päässä naksahti.
Päätin myydä kaiken. Aloitin savotan Hyvinkään levymessuilla. Möin kolme isoa laatikollista sarjiksia. Siellä tapasin muutaman tosikeräijän, jotka kävivät kotonani ostoksilla. Oli hauska katsoa, kun äijät käyvät laatikkotolkulla lehtiä läpi ja löytävät juuri sen puuttuvan numeron. Niiltähän voi pyytää melkein mitä tahansa.
Möin kuitenkin tappiolla. Harvinaisuuksista sain enemmän kuin olin maksanut, mutta tusinatavaran dumppasin muutamaan divariin. Kokoelman myynti kesti yli vuoden. Itselle jätin vain muutaman kirjan. Nekin olisin myynyt, mutta hinta ja kysyntä eivät kohdanneet. Hinnoittelin itseni ulos.
Lahjoitin Nalle Puhit ja Pellefantit tutulle lapsiperheelle, vihdoinkin olin päässyt kaikesta eroon.
Omaisuuteni mahtui yhteenpakettiautoon kun otin vuodenlomaa ja muutin ulkomaille.
Vuosi meni rivasti, tuloksena uusi vaimo ja lapsi.
Nyt se kärpänen on purrut uudestaan. Aluksi viatonta kirpputorilta Aku ankan ostoa, lapselle muka. Eihän tuon ikäinen kersa osaa edes repiä vielä kunnolla niitä lehtiä. Ostin jo huutonetistä yhden kirjan, joka minulla on ollut aiemmin.
Piri vieköön! Näinkö tässä taas käy? Onko nurkat täynnä kohta kirjoja ja sarjiksia? Hei, auttakaa nyt miestä mäessä ja puhukaa järkeä! Sanokaa ettei kannata!
-
Onko tämä myöskin eräänlainen varoittava tarina meille nuoremmille aloitteleville keräilijöille? ???
Nuo säännöt on aika hyviä! täytyykin muistaa nuo. Itseään kun on niin pirun helppo kusettaa.
Minkälaisia keräilyhistoriikkejä muille on kertynyt? Olisi hauska kuulla Kovan luokan keräilijöiden tarinoita.
Oma kokoelmani on vasta muutaman vuoden ja muutaman sadan kappaleen luokassa, joten siinä ei ole paljon tarinaa kerrottavaksi..
-
Tosi keräilijä ei mitään naimisiin mene, vaan seilaa suvereenisti Angoulemen ja Pattayan väliä.
-
Tosi keräilijä ei mitään naimisiin mene, vaan seilaa suvereenisti Angoulemen ja Pattayan väliä.
Ai, onko Pattayallakin sarjistapahtuma?
Tosi keräilijä kuolee yksin ja kunnan/kaupungin miehet kantaa kokoelmat roskiin, josta ehkä - ehkä... dyykkaridiilarit pelastavat jotakin ja myyvät kovalla rahalla etiäpäin.
Toinen vaihtoehto on itsemurha/uskoon tulo tms., jolloin kollektio päätyy kirpputorille, jonne puskaradion hälyyttämät diilarit kiitävät pää kolmantena jalkana ja myyvät löytönsä kovalla rahalla eteenpäin.
Kolmas vaihtoehto on lahjoittaa ts. testamentata kokoelmansa Yliopiston kirjastolle. Siellä laahustava työllistetty rajatapaus saa kemikaalien marinoimiin aivoihinsa idean, että näähän voi olla arvokkaita. Hän raksii lehdet irti sidoksista, kuljettaa ne ulos ja myy jonkinmoisella rahalla eteenpäin.
Hyvät lukijat, nämä ovat tosia tarinoita.
-
Turussa on Åbo Akademilla kaksoiskappalekirjasto, josta voi naurettavan halvalla - 40 senttiä kipale - löytää melkein mitä tahansa. Perustuu enimmäkseen testamenttilahjoituksina kirjastolle tulleisiin kaksoiskappaleisiin. Kyseinen kirjasto on vain hyvin kummallisiin aikoihin avoinna, sijaitsee sisäpihalla Linnankatu kahden paikkeilla. Sarjakuvia siellä ei tosin ole erityisemmin näkynyt.
Ja kyllähän muutkin (yliopistojen) kirjastot järjestävät silloin tällöin poistomyyntejä. Nyt ne voivat, kun laki parisenkymmentä vuotta sitten muuttui - aiemmin kaikki poistot oli kyörättävä kaatopaikalle...
-
Ja kyllähän muutkin (yliopistojen) kirjastot järjestävät silloin tällöin poistomyyntejä.
Niin tekevät. Tampereellakin oli viime syksynä myynnissä ne kaksi vanhaa sarjakuvia esittelevää teosta (nimiä en muista, Sarjakuvat ja Ruusutarha ehkä?). Hintaa vain oli molemmilla n. 15 euroa. Olisikin ollut 40 senttiä...
-
Tosi keräilijä ei mitään naimisiin mene, vaan seilaa suvereenisti Angoulemen ja Pattayan väliä.
Oletko sinä sitten tosi keräilijä ;D
-
Kiitos kun jaoit rohkeasti kokemuksesi. Ensimmäinen askel ongelman ratkaisemiseen on tunnustaa, että on ongelma.
Me kaikki tuemme sinua.
Piri vieköön! Näinkö tässä taas käy?
Hetkinen... siis ensimmäisellä kerralla tarttui matkaan nainen keräilyvimman lakipisteessä? Ja nyt keräileminen alkaa taas nostaa päätään uudestaan?
Tuskin tästä kuitenkaan voi vetää sellaista johtopäätöstä, että jos jälleen rupeaa keräilemään ihan mitä sattuu, niin kyllä sieltä jostain taas nainenkin löytyy? En ole yleensä havainnut korrelaatiota näiden kahden asian välillä - pikemminkin päinvastoin! :P
-
Hei! Olen Zippo, keräilijä...
Se alkoi ihan viattomasti. Olin perheen pienin ja aluksi vain luin sisarusteni lehtiä, kunnes minulle tilattiin mustis...siitä se sitten alkoi. Pian minulla oli pyhimyksiä, agenttiX9:jä, maseja teräsmiehiä ja albumeita kertynyt kaappiin. Huomasin itsekin, että jotain oli vialla kun millään olisi halunnut antaa muiden lukea saatikka sitten lainata lehtiäni.
Homma repesi täysin käsiin kun Marvel-lehtien julkaiseminen alkoi tosissaan 80-luvun puolivälissä. Olin koukussa. Jouduin huonoon seuraan. Tapasin muita keräilijöitä, jotka opastivat minut tilamaan lehtiä jenkkilästä MHC:ltä.(Samaan aikaan tapasin myös tulevan vaimoni.) Englannin kielisten lehtien lukemisen ansiosta sanavarastoni laajeni ja kirjoitin aikanaan englannista laudaturin.
Vuosien myötä keräilyharrastus sai vakiintuneet uomat ja siitä hävisi viehätys. Uhkasin jopa myydä osan kokoelmasta kun tila alkoi loppumaan. Vaimo kielsi, ettei mitään saa myydä?? Katuisin kuulemma myöhemmin.
No keräily hiipui ja miltei loppui kunnes päädyin Kvaakkiin. Tämän jälkeen paholainen on taas nostellut päätään: Olen liittynyt Suomen sarjakuvakerhoon ja lehtipinojakin on taas kertynyt hyllyihin. Kvaakin keskustelujen kautta olen jopa päätynyt MHC:n nettisivuille ja merkinnyt ne suosikkeihini. Koitan kuitenkin pysyä ostoksissa kotimaassa ...Päivä kerrallaan...
-
Hei! Olen Zippo, keräilijä..
Itse pääsin keräilyharrastuksesta ( keräily liittyi vähän työproggiksiinikin) siitä syystä että meni hermot totaalisesti... tavaraa alkoi olla joka nurkka täynnä.. ja on edelleen. ;D Tosin harrastin periodikeräilyä eli ajan 1966-69 esineistöä, lehtiä, kirjoja, sarjiksia tms. Ajanjakso kiinnostaa toki edelleen, mutta mitään käsin kosketeltavaa krääsää en enää kestä yhtään. IIK. Less is more. :P Nyt kerään vain mielikuvia. Jos jollakin on muuten Tiffany-sarjakuvaa josta haluaa päästä eroon niin ostan. Ai niin... eipä liity kai tähän osioon.
-
Voi voi...kuulkaas kuulkaas...hear hear...
Kuulostaa kaikki NIIN tutulta.
Aikoinaan pikkunassikkana minulla jo oli niin jumalattoman mainioita sarjiksia läjäpäin joista eroon hankkiutuminen onkin sitten ottanut aivoon aika rajulla kädellä ja olen ostanut osan - huomattavasti kalliimmalla - takaisin itselleni kun olen löytänyt.
Tuossa Keravalle muuton jälkeen nelisen vuotta sitten etenkin kirjojen keräily räjähti järjettömäksi: käyn kaiffarin kanssa Tikkurilassa aina joskus nk. kierroksella, halvalla lähtee! Kirjoja on nyt n. 1200 ja kun muutin oli ehkä puolet tuosta veikkaan - tai ei sitäkään.
Onneksi luovuin ostelemasta sarjiksia enklanniksi sarjisliikkeistä, niitäkin kertyi aika lailla ja rahaa paloi. Silti rahaa palaa sarjiksiin edelleenkin melkoisesti mutta auta armias kun aloin kerätä dvd:nä elokuvia. Ei hitto vie, SIINÄ sitä onkin palanut rahaa.
Sairastahan tämä on mutta toisaalta taas...kaikilla on maailmassa omat kiinnostuksen kohteensa, toiset keräilee "kokemuksia", toiset rahaa ja toiset tavaraa milloin mitäkin ja sitten on niitä outoja otuksia jotka eivät kerää edes pölyä...
Jos - luojani, pliiiiiiiissssss juuhan - joskus pariudun niin sehän riippuu ihan siitä naisesta että miten kokoelmani käy mutta tuskin minä noista KAIKISTA raaskin luopua. No bloody way! Se on elämäntapa eikä pelkkää sielutonta tavaraa.
-
Sairastahan tämä on mutta toisaalta taas...kaikilla on maailmassa omat kiinnostuksen kohteensa, toiset keräilee "kokemuksia", toiset rahaa ja toiset tavaraa milloin mitäkin ja sitten on niitä outoja otuksia jotka eivät kerää edes pölyä...
Ne otukset varmaan keräävät turpaansa. (Pitäisi ainakin).
Niin, keräilyharrastukset ovat siitä erikoisia ajanvietteitä, että ne ovat kumulatiivisia: pinot kasvavat. Matkustelua harrastava ei voi palata ensimmäiseen reissuunsa muuta kuin muistoissaan tai ehkä valokuvia katsomalla, mutta keräilijä voi kaivaa kaappinsa kätköistä sen ensimmäisenkin kokoelmansa kohteen ja sitten vielä ne kaikki sen jälkeen tulleet. Niinpä sitten kun harrastusta on jatkunut pitempään, onkin tavaramäärä sellainen, että ulkopuolisia pökerryttää. Tilaongelmia siitä tulee, mutta tavallaan se on tässä touhussa myös hienoa.
(Ne vuosien saatossa käytetyt rahat ovat siis kuitenkin päätyneet johonkin konkreettiseen, jota voi pidellä käsissään ja sanoa, että nämä asiat niillä varoilla on hankittu).
Joku kertoi amerikkalaisista nettikuplan rikastuttamista nörteistä. Nämä olivat viettäneet nuoren ikänsä tietokoneiden ääressä ja nyt yhtäkkiä huomasivat olevansa rikkaita ja toimettomia, vailla harrastuksia. Niin sitten olivat jotkut huomanneet, että keräilyharrastuksethan ovat Amerikassa (ainakin nörttipiireissä) aika suosittuja. Että jos sellaista voisi kokeilla. Niin sitten jokukin oli mennyt antikvariaattiin ja kysellyt, löytyisikö Hemingwayn ensipainoksia signeerattuna. Sanottiin, että kyllähän niitä silloin tällöin, harvakseltaan voi löytää. Miljonääri oli sanonut, että hyvä, soittakaa, kun teillä on tekijän koko tuotanto, niin minä ostan.
Eli tämän tarinan pointti oli, että keräilyä harrastamaton oli sivusta katsonut jotain keräilijää ja tämän kokoelmia ja ajatellut, että tuommoisen kokoelman omistaminenhan voisi olla mukavaa. Mutta ei ollut tajunnut, että keräilemisessä sitä harrastamista ei niinkään ole se pelkkä omistaminen, vaan nimenomaan se kokoelman kartuttaminen, aarteiden etsiskely. Sitten niitä kokoelman helmiä voi ylpeänä hyllystä esitellä, kun on itse niitä jostain divarin sopukoista ensin pelastanut. (Eikö keräilyaarteen löytämisen hienous olekin juuri siinä, että kun on ensin etsinyt ja penkonut pitkän aikaa tuloksetta, osaa sitten omakohtaisesti arvostaa, kuinka harvinaisen löydön lopulta on tehnyt?)
Nettimiljonääri ei tätä ymmärtänyt, vaan yritti oikaista suoraan lopputulokseen, käsittämättä, että se sitä edeltävä etsintä nimenomaan on siinä se pointti. Halusi OLLA KERÄILLYT, eikä itse asiassa KERÄILLÄ.
(Mutta joo - vaikea niitä kaikkia löytöjä on silti saada kaappiin mahtumaan. Ongelmana on, että on paljon helpompi ostaa lisää sarjakuvia, kuin niille lisää säilytystilaa!) ::)
"Miljoonan niteen kirjasto alkaa yhden lehden hankkimisesta".
-Kiinalainen sarjakuvakeräilijöiden sanonta
-
En malta olla mainitsematta viimeisintä keräilylöytöä, jonka itse tein, vaikka se onkin vähän off topic.
Olen lapsesta asti lukenut Ollin pakinoita. Niissä kirjoissa oli aina kuvituksia, joita olivat tehneet Topi Vikstedt, Germund Paaer ja etenkin Erkki Koponen.
Viime vuosina olen jonkun verran seurannut suomalaisia taidehuutokauppoja ja nähnyt, että Koposelta liikkuu niissä aika usein maalauksia. Lähinnä semmoisia äärimmäisen abstrakteja geometrisiä kuvioita. Tuli siinä mieleen, että olisipa mukava löytää jostain Koposen kuvitus-originaali Ollin pakinaan. Mustapartainen mies olisi aivan loistava!
Vaan mistäpä semmoisia löydät, taidehuutokaupasta nyt ei kumminkaan. (Ei Tove Janssoniltakaan myydä pilapiirroksia, vaan ainoastaan maalauksia).
Ja kuinka ollakaan, tällä viikolla sitten törmään Koposen kuvituspiirroksiin aivan täysin sattumalta ja odottamatta.
Piipahdan räntäsateesta suojaan vanhan tavaran liikkeeseen, jossa puheeksi tulee piirrosharrastukseni. Myyjä sanoo, että kyllä hänellä jotain sellaista täällä jossain kai oli. Pari ennen sotaa tehtyä Uuden Suomen pilapiirrosta.
"Joku Kosonen, vai mikä se nimi nyt oli".
Niin yllättävä tämä löytö oli, että en vielä tästäkään osannut yhdistää, mistä oli kysymys, vaan minun oli tosiaan saatava piirrokset eteeni, ennen kuin tajusin, että tässähän nyt juuri oli täsmälleen semmoisia, mitä minä olin hakenut.
Kaksi Erkki Koposen kuvitusta Uudessa Suomessa julkaistuun Ollin pakinaan vuodelta 1937.
Millä todennäköisyydellä Suomen ainoa ihminen, joka tiesi näitä varta vasten hakea, sattui nämä löytämään?
Ei siinä kauaa tarvinnut miettiä, kannattiko näistä maksaa huimat kolmekymmentä euroa kappaleelta, vaikka niissä ei Mustapartaista miestä ollutkaan! ;D
(Ne Koposen geometria-maalaukset maksavat monta tonnia).
-
Niimpä niin. Siinähän se keräilyn viehätys onkin (ainakin minusta). Epätäydellisyydessä, joka pitää "ehjätä". Ei se ole keräilyä jos ostaa kerralla koko sarjan.
Voi sitä tyhjyyden tunnetta kun saa sarjan täyteen. Itselläni se ensimmäinen kerta oli NonStopin 1/78.
-
Niimpä niin. Siinähän se keräilyn viehätys onkin (ainakin minusta). Epätäydellisyydessä, joka pitää "ehjätä". Ei se ole keräilyä jos ostaa kerralla koko sarjan.
Voi sitä tyhjyyden tunnetta kun saa sarjan täyteen.
Joo, tuo on aivan totta ja sama pätee siihen kun saa sarjaa hilattua kohti täyttymistä.
Itsellä meinasi Suomen Ilmavoimien Historia -teokset juuri tulla täyteen kun erään divarin viimeisin listaus tuli tällä viikolla ja siinä oli kaksi vikaa puuttuvaa nimikettä. Valitettavasti toinen noista oli jo ennättänyt mennä jollekin vielä nopeammalle, mutta ilo on kuitenkin suuri kun enää puuttuu Tietoteoksen painama kappale Morane -kirjasta. Jos jollain lojuu nurkissa niin ostan/vaihdan mieluusti!
-
Onhan se keräily kieltämättä kivaa, mutta jos jotain sarjaa ei saa täyteen esimerkiksi yli kymmenen vuoden aktiivisen divareissa luuhaamisen aikana, niin se alkaa oikeasti vain turhauttamaan. ::)
Aloitin kerämään esimerkiksi Finn West nimistä lukemistolehteä jo joskus 90-luvun alkupuolella ja sain sarjan lähes täyteen ehkä noin vuosituhannen vaihteessa, mutta 5 /1977 numeroa ei ole vaan millään ilveellä vielä löytynyt, vaikka muut osat ovat olleet kotona arkistoituna siis jo useampia vuosia. Myös Semicin vanhan sarjakuvalehden 3 /1973 & 2 / 1974 numeroita on tullut etsittyä jo tuskastuttavan monta vuotta.
-
Itse olen koettanut hankkia mahdollisimman edustavaa/monipuolista sarjakuvakokoelmaa. Olen enemmän tuurikeräilijä, kun halvalla saa niin voi ostaa, eli kaikki Valeriaanit tai Cortot eivät vielä pitkään aikaan ilmesty hyllyyni. Saisihan ne huudosta (kalliilla) mutta se ei kiinnosta, puuttuu se löytämisen ilo. Ja kun muutoinkaan ei tuo sarjan täydellisyys ole pakkomielteenä.
Toisaalta kun eilen kiikutin AA:n parhaita sarjoja divariin niin vaihdossa käteen tarttui yksi Ken Parker (Koti kultainen), kun sitä oli toisaalla täällä kehuttu. Niin nyt sitten mietin pitäisikö koettaa hankkia koko setti...
Mä hallitsen keräämistäni, mä kerään vain silloin kun haluan. Ehkä keräsin, ehkä en.
-
Multa puuttuu enää neljä Ken Parkeria! Niin vähän että voi jo maksaa vähän enemmänkin. Tähän asti olen yrittänyt olla maksamatta liikoja, harvoin yli vitosta.
-
Hei Joe_Smith, ei oikeesti kannata!Rahaa menee aivan tolkuttomasti ja mieti mitä tahdot tälle pikkuiselle elämänalulle, jolle olet luvannut olla turva ja tuki koko loppuelämäsi!Ja ketä luulet huijaavasi sillä, että ostat ne sarjakuvat lapsellesi?
Et näköjään onnistu siinä edes huijaamaan itseäsi!Hyvä, että olet silti jo yhdesti päässyt irti! Pointsit siitä ;)!!
Vaimosikin on tukenasi varmasti, jos meinaat taas retkahtaa. Pyydät vain tukea häneltä!
Naurettavaa, että aikuinen mies nyt tuollalailla! Sanon vaan ystävänä että; TULE JÄRKIISI!!
Toivon, että todellakin tulet järkiisi!
TSEMPPIÄ :-* !
Ja muut, nyt suut suppuun!Menkää jonnekkin muualle hehkuttamaan löytöjänne!
Toivottavasti huomasitte sävyn tässä viestissä.En tarkoittanut ehdottomasti loukata ketään, suututtaa tai vaikuttaa vihaiselta, ja jos joltakulta, siltä tuntui, olen erittäin pahoillani!
-
On olemassa niitä ihmisiä jotka haluavat hyvän tekosyyn joka vaikuttaa muka-tieteelliseltä.
se on tässä:
Ihmiset voi jakaa kahteen kategoriaan: Metsästäjiin ja Keräilijöihin.
Metsästäjät etsivät jatkuvasti uutta saalista, käyttävät sen loppuun ja siirtyvät seuraavaan.
Keräilijät kuluttvat aikaa hyvien apajien etsimiseen ja vaalimiseen ja pyrkivät hamstraamaan.
Näillä kahdella tyypillä voi sitten selittää aivan kaiken inhimillisen ja epäinhimillisen. Työn, parisuhteet jne.
Puppua ja vieläpä turhaa. Keräilijät kyllä ovat ihan oma ihmisryhmänsä. Se millä asteella keräily on sitten ihan eri asia.
Jotkut vertaavat sitä alkoholismiin toiset terapiaan ja jotkut harvat näkevät siinä positiivisia piirteitä.
Äitini muistaa aina mainita kuinka minut lapsena löysi aina kirjaosastolta tai lehtihyllyn luota.
Vaimoni muistaa mainita että sieltä minä vieläkin löydyn.
Nyt minulla on vain poikani mukanani.
Harmittaako että pilaan viattoman nuoren elämän näyttämällä antikvariaattien, kirjakauppojen, levyliikkeiden ja kirjastojen ilot?
Ei tietenkään. Napisijat ottakoot itseensä ja kertakäyttökulttuuriinsa. Ei kiinnosta. Voi olla että voisinkin lopettaa, mutta miksi?
Säästyneen rahan takia? Saisinko uusia ystäviä? Olisiko elämä hauskempaa? Olisinko edes rehellisesti minä?
Elämä on muutenkin ihan liian lyhyt ja surkea että eläisi sitä muille.
-
Mä kuulun siihen sakkiin, joka ei nauti keräilystä, vaan omistamisesta (ja lukemisesta). No, mielenkiintoni onkin ranskalaisbelgialaisessa sarjakuvassa ja sitähän ei edes täältä divareista löydy. Joten ebayta, Amazonia ja BDnetiä on tullut käytettyä aika paljon viimeisten vuosien aikana. On ollut helpottavaa, kun ei enää tarvitse matkustaa ulkomaille hankkiakseni sarjakuvia. Tai nakittaa jotain matkustelevaa kaveria.
Brysselin sarjakuvadivareita kiersin kerran oikein systemaattisesti vajaan viikon ja tein joitain ihan hyviä löytöjä.
- - - - - - - - - - - --
Tätä kirjoittaessani postiluukku kolahti. Sieltä tipahti ebaylta huutamani Archie Cash -albumi "Chasse-Coeur à Koa-Gule". ;D
Albumi oli pakattu viimeisen päälle huolellisesti ja mukana oli vielä myyjän omin käsin kirjoittama pikku viesti, jossa toivotetaan nautinnollisia lukuhetkiä.
Kyllä ne on kohteliaita, nuo eurooppalaiset!
-
Joo, onhan monienkin mielestä varmaan keräily hauskaakin, mutta Joe_Smith sanoo että se on hänelle ongelma. Silloin keräily ei ole enää hauskaa, vaan hallitsee ihmistä. Jos tuntuu siltä että se ei ole oikein, silloin sen on loputtava. Siis tuo "naksahdus" Joen päässä.Pahaltahan se näyttä Joelle tuntuvan.
-
Itsekin tulin yhdessä vaiheessa myyneeksi koko kokoelmani. Olin jotain 18-20 vuotias, omistin tuolloin mm. lähes kaikki Suomessa ilmestyneet Ryhmä-X:t, Hämähäkkimiehet, kaikki Marvelit, Sarjakuvalehdet, Manarat, Millerit, Kalmat, Thrillerit... tavaraa oli melkoisesti. Kaikki vaan myyntiin ja rahaksi. Ei mennyt montaa vuotta kun tämä nerokas ratkaisu alkoi harmittamaan. Eikä mennyt kauaa siitä eteenpäin kun keräily alkoikin uudelleen, ketjun aloittajan kuvaamalla tavalla "vaivihkaa". Nyt niitä samoja teoksia sitten ostellaan (edelleen) takaisin mitä on joskus omistanut. Jospa sitä nyt älyäisi olla myymättä niitä...
-
Ai, onko Pattayallakin sarjistapahtuma?
Tosi keräilijä kuolee yksin ja kunnan/kaupungin miehet kantaa kokoelmat roskiin, josta ehkä - ehkä... dyykkaridiilarit pelastavat jotakin ja myyvät kovalla rahalla etiäpäin.
Toinen vaihtoehto on itsemurha/uskoon tulo tms., jolloin kollektio päätyy kirpputorille, jonne puskaradion hälyyttämät diilarit kiitävät pää kolmantena jalkana ja myyvät löytönsä kovalla rahalla eteenpäin.
Kolmas vaihtoehto on lahjoittaa ts. testamentata kokoelmansa Yliopiston kirjastolle. Siellä laahustava työllistetty rajatapaus saa kemikaalien marinoimiin aivoihinsa idean, että näähän voi olla arvokkaita. Hän raksii lehdet irti sidoksista, kuljettaa ne ulos ja myy jonkinmoisella rahalla eteenpäin.
Hyvät lukijat, nämä ovat tosia tarinoita.
Korppikotkien ja shakaalien joukossa palasia kärkkyneenä voin todeta että yksineläjien lisäksi riski koskee myös ymmärtämättömien omaisten ympäröimää vainaata jonka omaiset heittävät kirjakokoelmat ym. suoraan jätelavalle.
Vaikka haaskalta ei mehukkaita paloja löytyisi niin on tullut kärrättyä kilotavarana kauheita pinoja itsensäkehittämisoppaita ja sotahistoriikkeja divareihin, Valitut Palat ja erinäiset "kristilliset" julkaisijat tuntuvat olevan erityisen inhan tehokkaita nyhtämään mummojen ja vaarien viimeiset pennoset, joskus taas viime vuosisadan alun kirjallisuutta, vanhoja perheraamattuja ja löytyy samassa läjästä, ihmiset eivät tunne ymmärtävän eroa.
Kirjojen välistä putoilevat onnittelukortit, lehtileikkeet ja postikortit, kirjeet ja kuoret, kutsut, onnitteluja, terveisiä ja muistoja jotka katoavat ajasta ikuisuuteen harmaan betonitalon eteen parkkeeratulla lavalla tuntemattomien sormien välistä.
-
Juurikin viikonloppuna olin kademielellä kaverille, joka oli paperinkeräyslootasta pelastanut kolme Einari Lankisen teosta. Valitettavasti Lankisen pääteos "Olin takaa-ajettuna" puuttui nipusta...
Lankisen ideoita viihdeteollisuus anasti törkeästi suoraan hänen aivoistaan salakuvaten - esimerkiksi, kun Einari katseli televisiosta Dallasia, hän sai idean - ja eiköpä vain, jo noin kymmentä minuuttia myöhemmin JR paukautti Lankisen idean ilmoille. Nopeita kun jenkkilöissä ovat...
Lankisen tuotanto liittyy sillä marginaalilla sarjakuviin, että P.A. Mannisen Kapteeni kuolio on saanut hahmoonsa tukea ja innoitusta Lankisen teoksista...
-
Mikähän siinä on kun Turun kirjaston kaikki Einari Lankisen teokset on merkitty Turku-kokoelmaan kuuluvaksi eikä niitä lainata. Ainoastaan Helkkykää harput -nuottikokoelmaa saisi kotiin asti. Oliko Lankinen turkulainen?
-
Niin, tiedä hänestä mihin on Lankiselle turvapaikka osoitettu. Mainitsemani teokset löytyivät juuri turkulaisesta paperinkeräyslootasta, eli sikäläisiä kierrätyspisteitä ja divareita kannattaa tarkkailla.
Ainakin tamperelaiset voivat lainata "Olin takaa-ajettuna" -opuksen omasta pääkirjastostaan, ellei sitäkin jo ole "tallennettu".