Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => : Leo 11.12.2003 klo 17:29:17
-
Laittakaa tälle ketjulle lukko jos tälläinen on jo ollut... Eli kertokaapa sellaisia aiheita joita kierrätetään sarjakuvissa TODELLA usein. Itselleni tulee näin äkkiseltään mieleen sellainen että jonkun vanha ystävä tulee kylään ja tämä väittää olevansa rikas. Näinpä tämä joku alkaa itsekkin esittää rikasta ja lopulta paljastuu ettei kumpikaan ole rikas. Kertokaapa lisää tälläisiä.
-
Roope tai Aku löytää vanhasta kirjasta vanhan aarrekartan ja he lähtevät etsimään sitä. Karhukopla tai Kroisos Pennonen (Rosalla usein) kuulee lähtöaikeista ja lähtee seuraamaan, yleensä vuotavalla sukellusveneellä. Trooppisella saarella kaivetaan ja löydetään mutta sitten aarretta ei saadakaan, koska se on vaihdettu pilaantuneeseen vehnään tai tms. Aarretta ei siis loppujen lopuksi kukaan saa. Tälläisen tarinan olen lukenut tuhansia kertoja. Vaihtoehtoisesti voi Mikkikin seikkailla samalla tavalla. Mutta aina matkustetaan kauas.
Toinen, käsittämättömän usein toistuva aihe on akkareissa se, että aku on käsittämättömän taitava jossain ammatissaan ja arvostettu ja saa lopuksi ison työn pormestarilta ja onnistuu sitten aiheuttamaan täydellisen katastrofin ja joutuu pakenemaan Antarktikselle tai Timbuktuun.
Milla kyllästyy jo varmaan itsekin koittamaan ryöstää Roopen ensilanttia, siksi monta kertaa hän on sitä koittanut. Milla kehittää jonkin uuden taian tai vetää peruukin päähänsä vaikka hän joissain Carl Barksin sarjoissa pystyy muuntautumaan miksi tahansa. Muuttuisi kärpäseksi ja lentäisi sisään.
Miksei Milla voisi tehdä jotain muuta joskus? Ihme patouma Roopen ensilantista. (No, on hän JOSKUS tehnyt jotain muuta mutta poikkeus vahvistaa säännön)
Mutta mutta. Sarjakuvasankareilta odotetaankin tiettyjä juttuja. Eiväthän he vaihda vaatteita, eivät vanhene eivätkä muuta juurikaan sitä, kenen kanssa asuvat. Mämmilä tietysti oli poikkeus. Se oli minusta hienoa, ihmiset vanhenivat (no eivät keski-ikäiset juurikaan eli nämä kunnallismafian miehet)
-
Aku Ankoissa on selkeä kaava, jota toistetaan ja toistetaan. Siksi en ole jaksanut kyseistä tuotosta enää vuosiin...
-
Yks yleisimpiä juttuja on tehdä sarjakuva siitä kuinka sarjakuvan tekeminen ei millään tahdo onnistua. Yleensä nämä sarjat vielä päättyvät siihen että sarjakuvatekijä viimeisessä ruudussa keksii tehdä sarjakuvan siitä kuinka sarjakuvan tekeminen ei millään tahdo onnistua.
Olen kyseistä piirtämisongelmaa omissakin tuotoksissa varsinkin viimeaikoina sivunnut mutten ole tehnyt sitä itsetarkoituksellisesti enkä sen takia etten keksisi mitään muuta vaan yksinkertaisesti sen takia että omaelämäkerrallisia sarjakuvia vääntäessä näin isoa henkilökohtaista ongelmaa on vaikea vältellä kun se kuitenkin koskettaa kaikkia muitakin elämän osa-alueita.
Seli seli.
-
Scarpan taskari-sarjoissa Roope on aika lähellä Barksin visiota, muuten ei.
Niin, ja yksi suosittu yksityiskohta on se, että päähenkilö sytyttää tupakan. Kiva, dramaattinen paussi.
Eräässä Kemi-albumissa listattiin asioita, joita kannattaa välttää.
1. Eräs tyypillinen juonenkulku: Tyttö/poikaystävä jättää päähenkilön. Päähenkilö sytyttää tupakan. Päähenkilö harkitsee itsemurhaa, mutta ei tee sitä. Päähenkilö tapaa uuden naisen/miehen. Harrastetaan sukupuolista kopulaatiota. Suhteesta ei tule mitään, päähenkilö sytyttää tupakan. (Oma sivuhuom: Jos mukaan lisätään päähenkilön ystävän kuolema ja pari maagista jippoa, saadaan aikaan perusnumero Hellblazeria...)
2. Ällin ja Tällin matkiminen
3. Kemin kilpailuun osallistumisen vaikeutta käsittelevä sarja. "Näitä on kyllin nähty."
Mutta mitäs näistä masentumaan. Onhan esimerkiksi Lepakkomiestä tehty ainakin 500 jaksoa samalla kaavalla. Ynnä Korkeajännityksissä tuskin käytetään viittä- kuutta juonikuviota enempää. Eikä Hugo Prattkaan alkuvaiheessa (Pataässä) mitenkään nerouden merkkejä osoittanut.
Ei kirjoittamaan opi kuin kirjoittamalla. Ynnä muistakaatten mitä Juice Leskinen sanoi vielä tolkuissaan ollessaan: "Pelkkiä Nobel-kirjailijoita lukemalla ei tulla Nobel-kirjailijaksi." Nuff´said!
-
Ynnä Korkeajännityksissä tuskin käytetään viittä- kuutta juonikuviota enempää.
Ja on se silti jännä kuinka suunnattomia määriä näitäkin jaksaa lukea. Ja muksuna varsinkin, kuluivat ihan lukukelvottomiksi raukat, verrattuna akkareihin jotka jäivät yleensä yhden lukukerran jälkeen aina hyllyyn.
-
Ai niin. Asia joka käy rasittamaan. Ei kyllä ole aihe, mutta muunlainen kaavamaisuus kyllä.
Jenkkilehdissäkun on tämä pakollinen cliffhanger viimeisellä sivulla. Kyllä lehden mun mielestä pitäis herättää mielenkiinto seuraavaan numeroon muutenkin kuin säväyttävällä viimeisellä sivulla.
-
siksi minä luen "vapaan taiteen sarjakuvia".
-
2. Ällin ja Tällin matkiminen
Okei, tämä hämmentää minua. Onko Ä&T:n imitointi ollut joskus niin yleistä, että siitä on kannattanut huomauttaa? Oikeesti?
Aikuisten oikeesti?
-
Fanitin nuorempana Spider-mania rankasti, mutta loppujen lopuksi en enää kestänyt sitä iänikuista kuolleistaheräämisrumbaa. Viimeinen niitti oli May-tädin nousu haudan takaa. Sama oire tuntuu läpikäyvän koko supersankari-genren. Vaikuttavimmistakin kuolemakohtauksista menee maku täysin kun tietää ettei se "oikeesti" kuollut. Kyllä mä olen sen verran radikaalikonservatiivi, että kuolleet painukoot takaisin helvettiin.
-
Mutta osaako joku selittää miksi "Evolutionary War" -crossoverissa Gwenin klooni ei ollutkaan klooni vaan aivan eri henkilö joka huijattiin olemaan klooni ja kloonisaagassa tuli taas esiin Gwen-klooni kun sopivissa kohdissa jätettiin olennaisia väliin?
Tunnen velvollisuudekseni yrittää vastata näihin kysymyksiin, vaikka kenenkään ei pitäisi Hämiksen Kloonisaagaa erityisemmin päässään yrittää pyöritellä.
Gwenin klooni oli tietenkin oikeasti Gwenin klooni, kunnes joku välkky keksi, ettei Miles Warrenin olisi pitänyt pystyä oikeita klooneja tekemään. Eli Evolutionary Warissa "paljastettiin", että Warrenin kehittämä virus korvasi uhrinsa DNA:n jonkun toisen DNA:lla. Sitten joku välkky keksi, ettei se niin ollutkaan, että ainahan se Warren nyt pari kloonia pystyi tekaisemaan. Sellaista sattuu. Ja nyt sattuu päähän.
Kuka oli Anthony Serba jonka piti olla hämiskloonin "isäntä"?
Serba oli Miles Warrenin assistentti, joka luuli, että Warrenin käyttämät kudosnäytteet olivat rotista. Kun Serba huomasi, että he olivatkin kloonanneet ihmisiä, Warren tappoi hänet. Jos joku Serba jossain vaiheessa palasi Hämiksen sivuille, niin se oli sitten kait alkuperäisen klooni. Tai joku sellainen. Ai kun sattuu.
Alkuperäisen Hämis-kloonin tarina julkaistiin Hämähäkkimies Spesiaalissa 2/96. Sen uudemman Kloonisaagan numeroita en kerro, ettei kukaan vahingossakaan turmele aivojaan niillä.
-
Gwenin klooni... sakaali... Kerrankin käsitän mitä puhutte Hämppiksestä! Mul on vaan 2 hämsilehtee ja niis molemmis on shakaali ja noi kloonihommat ja sit toi klooni-Gwen...
-
Hehheh... oon hyvä aiheuttamaan muille päänsärkyy ;) Luulin varmaan ymmärtäväni, koska luin vain 2 numeroa... Ja neki oli tyhmi... Ne toimii vuosien 1970-76 Aku Ankkojen suojina (ettei cokista yms. kaadu päälle)... Muhun ei hämis uppoo...
-
Ööh... nyt putosin kärryiltä.... Oliko tuo äskeinen sarkasmia?
-
Ööh... luki kaiketi... kuin nii? (Itse asiassa se lukee vieläkin ihan innoissaan Tinttiä ja Asterixii ja kertoo mulle kuin kehittävii ja historiallisesti hyvii ne on)
-
Pitäisiköhän Leon hankkia jotain muovipusseja niiden Akkareiden suojaksi? Jossain ketjussa on varmaan aihetta käsitelty.
Mutta mitä Joycelle oikein tapahtui? Siis tämä joka ei ollutkaan Gwenin klooni?
No, ilmeisesti hän ei sitten ollutkaan Joyce, vaan ihan oikeasti Gwenin klooni. Ihan oikeasti, tämän asian syvällinen pohtiminen vielä avaa jonkin portin pimeisiin ulottuvuuksiin, etkä varmaankaan haluaisi olla vastuussa koko ihmiskunnan tuhoutumisesta, ethän?
Ja mitä olivat nämä Young Godsit samaan aikaan Hämiksen sivuilla? Juu ei nitä sentään sotkettu suomalaisiin Hämiksiin.
Siksipä jouduinkin vähän guuglettamaan: http://www.marveldirectory.com/teams/younggods.htm
Eli Nuoret Jumalat ovat joukko ihmiskunnan valioyksilöitä, jotka vanhojen pantheonien jumalattaret keräsivät yhteen todisteeksi Celestiaaleille, että ihmiskunta on ansainnut olemassaolonsa jatkumisen.
Mistä takaisin aiheeseen: Ihmiskunta on jonkinlaisen älykkään suunnittelun tulosta, mutta vain harvoissa ja valituissa meistä on nähtävissä ne ylevät piirteet, jotka suunnittelijamme tarkoittivat meissä olevan. Siinä vasta ikuinen idea jos mikä, niin spekulatiivisessa fiktiossa kuin spekulatiivisessa faktassakin...
-
Siis vuonna 1981 olisi ollut vielä helppoa olla Mail-Man.
Onko Mail-Man muuten sama kuin the Metsänen, Madin päätoimittaja? Molemmat salaovelia.
-
Siis vuonna 1981 olisi ollut vielä helppoa olla Mail-Man.
Onko Mail-Man muuten sama kuin the Metsänen, Madin päätoimittaja? Molemmat salaovelia.
Ei! Mail Man = Lauri Narinen.
Tästä on juteltu aikaisemmin Lecturen foorumissa.
www.lecturecomics.com/foorumi/index.php?board=4;action=display;threadid=208
*huh huh*
-
Jos ihmettelette että mitä täällä tapahtui, niin kokeilin tota keskustelumoottorin piirrettä jossa voi jakaa aihealueita. Keskustelu McFarlanen, Millerin ja kumppaneiden sivutaitosta kävi niin kiihkeäksi ja ohi aiheen, että siirretään keskustelu omaksi aihealueekseen Otsikolla:Ruuduttomat ja isoruutuiset sivut
http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?board=3;action=display;threadid=572;start=5;boardseen=1
tsori jos pilasin jotain :)
Toki ruututaitto on idea sekin, mutta ajattelin, että täällä voitais keskustella enemmän kässäri-ideoista.
-
Tämä on supersankarisarjakuvan perusjuoni: ensin sankari ottaa turpiinsa ja on niin maan perusteellisen alakynnessä, voi olla että sankari ottaa turpiinsa vielä toisenkin kerran ja sitten onkin sankarin vuoro lyödä ja voittaa. Tämähän rakennehan palvelee normaalia draaman kaarta, mutta kun se tarina menee aina ja joka kerta näin, niin se on tylsää.
Edit: pari verbiä lisäsin
-
Amerikkalaisissa (ei kai niitä paljon muita olekaan) supersankarisarjakuvissa toistuu ärsyttävän usein koston teema, oikeutettu kosto jne. Justicen toteutumisen tavoittelu oikeuttaa revengen keinoja kaihtamatta. No eihän tuo rajoitu edes pelkkään supersankarisarjakuvaan vaan kaikkeen amerikkalaisen viihdemaailman tuotantoon. No eihän tuo taida rajoittua edes pelkkään amerikkalaisen viihdemaailman tuotantoon.
-
ensin sankari ottaa turpiinsa ja on niin maan perusteellisen alakynnessä, voi olla että sankari ottaa turpiinsa vielä toisenkin kerran ja sitten onkin sankarin vuoro lyödä ja voittaa.
Mä tykkään kovasti siitä toistuvasta kohdasta, missä kahdesti lyöty Väiski pudistaa päätä, ottaa päättäväisen ilmeen ja toteaa: "Of course you realize this means war." Ja sitten saa Elmeri kyytiä.
Se on samanlainen ikuisesti uusiutuva klassikko-oneliner kuin "must have taken that left turn in Albuquerque".
-
No, niin taas muistui yksi "ikuinen idea" johon olenkin jo kyllästynyt: Ensin Aku, Roope yms. söhläävät jotain ja sitten Roope Ankka saa jonkinlaisen vaivan ja liiketoiminnot alkavat mennä huonosti. Sitten lähdetäänkin jonnekkin oikein koko porukalla ja Roope käy jonkinlaisen koulutusohjelman tms. läpi ja sitten parantuu. Lopuksi selviää että Aku onkin hyötynyt jollain tavalla tilanteesta ja lähtee Akun perään.
Tuollaiset ärsyttävät minua....
Ja nyt vähän ohi aiheesta: Milloin seuraava Spider-Man ilmestyy (vaikka edellisissä viesteissä olenkin haukkunut sitä niin numero 12/03 oli mielestäni niin loistavaa (tosin olen varmaan ainut joka ajattelee näin) että on pakko ostaa myöhemminkin).
P.S. Saako sulkujen sisään laittaa toiset sulut (ks. yläpuolella)?